torstai 18. tammikuuta 2018

Ei vieläkään

Olipa kauhea herätys aamulla puoli viisi, kun aura-auto ajoi hirveällä rysähdyksellä kiveykseen tässä vieressä. Meni aura rikki, sen piti jättää auraukset siihen ja lähtee vaihtamaan. Mietin, kuinka väsyny seki kuskiraukka oli, oliko ajanu koko yön vai oliko heränny kolmelta auraamaan... ei oo hääviä hommaa lumiaurakuskin työ.

Mun eilinen päivä ei ollu häävi kanskaan, vaihtelevan kokoinen päänsärky ja ihme heikotus. Pyykkikoneen täyttäminenkin sai sydämen hakkaamaan kauheasti. Liekö alkuviikkoinen verenluovutus jotenkin aiheuttanut tavallista heikomman olon. Nukuinkin monta tuntia keskellä päivää, ei ole mun tapaista sellanen. Vieläkään ei ole kovin vahva olo.

Lunta tulee ihan kivasti. Monta kertaa saanu harjata rappuset tänäaamuna. Kävin koirien kanssa oikein talutinkävelyn puoli kuudelta, kun halusin katella miltä maailma näyttää eilisen jälkeen.

Vuoden ensimmäinen joogatunti sai jäädä väliin, kun kuopuksella oli migreeni ettei se päässy kasiin kouluun, ja kumminkin sen piti aamupäivällä olla siellä kun oli kuraattorin aika. Sai sovittua hieman vähemmän stressaavia järjestelyitä loppuviikon tunneille. Hienosti se on alkanu hoitaan ite asioitaan.

Näin taas tappo- tai ainakin vahingoitusunia. Joko minua yritettiin tappaa tai mie kävin ahdistelijoitteni kimppuun puukko kummassakin kädessä. Mistähän mun alitajunta nyt koittaa mulle kertoa. Voi olla, että taas niistä katsomistani ohjelmista. Huvittava yksityiskohta muuten oli se, että mua uhattiin aseella siinä unessa, mutta mie vaan puristelin peilin eessä näppyjä naamasta. Ei kiinnostanu tuunko ammutuksi vai en.

Eilisen päänsäryn takia oli ajatus, että illalla ottaisin migreenilääkkeen, mutta just nukkumaan mennessä ei tuntunutkaan niin kipeeltä enkä ottanu ja nyt se sit on edelleen jäljellä. Kaihertaa vasemman korvan takana.

maanantai 15. tammikuuta 2018

Huonompia päiviä tarvii, että hyvät erottuu.

 En tiedä vaikuttaako lääkkeen unohtaminen näin nopeasti, mutta samalla lailla viime viikonloppuna, kun unohdin sunnuntailääkkeen (mikähän siinä on, että aina sunnuntai?) niin oli maanantai ankea. Vai onko se luonteenomaista maanantaipäiville? Tai aamuhan nyt vasta on. Kahvikin on pahaa, jopa tämä tuore vastakeitetty. Yleensähän mun aamun eka kupillinen on jo pari tuntia pannussa painunutta, mutta nyt uusi kahvikin maistuu pahalle. Eikä oo pullaakaan! Ja kaupoissa on jo laskiaispullia - ollu jonkin aikaa - ja ne on kyllä semmosia jotka mua himottaa. Himosin mie jouluna torttujakin, mutta en kuitenkaan ostanut, nyt kyllä tekis mieli tehdä laskiaispullia.

Joka vuosi jossain kinataan siitä, kumpi on oikea laskiaspulla: mantelimassa- vai hillotäytteinen, mutta mulle kelpaa molemmat tai vaikka ilman kumpaakin, kunhan on paljon kermavaahtoa. Nutellatäytteinen on kans hyvää, mutta se on kuulemma "nutellahuorausta" :D

Homekoiraa voisin kyllä kans käyttää täällä kämpässä. Ne öiset/aamuiset päänsäryt ja verijuovainen räkä ja sen paljous. Tänäaamuna lähetin miehelle viestissä kuvan ja kauhistelin, miten voi naisihmisen nenästä tulla tällanen. Sitten perään että ihanaa, että mulla on ihminen, jolle voin lähettää sellasen kuvan ja päivitellä asiaa, koska kenellekään muulle en totisesti voi! Sivistymätöntä ja ällöttävää.

Mutta pe-la oli flunssankuuloinen olo, otin ibumaxin, od:n vitamiineja ja huuhtelin nenää muutaman kerran, niin meni olo taas ohi. Jaksoinhan mie sinne kaljakoskireissullekin lauantaina olosta huolimatta... mies meni vielä sunnuntainakin, mie jäin kotiin pyykkäämään mieluummin.

Koirakin huolettaa. Mun piti viedä ne tässä kuussa steriloitavaksi, mutta nyt näyttää kuin toisella olis juoksu alkanu, vaikkei vielä olis aika. Kohtutulehdusmörkö tietysti kummittelee, mutta oirekuva ei oikein sovi siihenkään. Vähän vaisu se kyllä välillä on, mutta sitä se juoksukin toisinaan tekee.

Kuvan huono laatu johtuu siitä, että se on napattu Whatsapp-keskusteluun ja sieltä siirretty. Mutta tuon näkönen se eilen oli melkeen koko päivän. Niinku olis jotain vailla ja hämmentynyt.




sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Kaljakoski

Käytiin taas Nukarinkoskella, yllä kuvapari samasta kohdasta, jossa pari vuotta sitten oli hyydetulva ja paksu jääkerros ja nyt näyttää tuolta. Vesi saa kulkea ihan rauhassa omassa uomassaan.
Ruman ruskeaa se vesi kyllä oli, vaikkei sameaa. Ei tekis mieli uida tuollaisessa. Ei tosin muutenkaan ollu uimahaluja :) pelkäsin kyllä, että mies putoaa koskeen, kun se taiteili jäisillä kivillä kameransa kanssa. Koiria pelotti kaiketi se veden kohina, ja toinen pelkää kulkea tuollaisilla laudoista tehdyillä kulkuteillä. On kai joskus säikähtänyt heiluvaa laituria. Useimmiten se kyllä perässä tulee ja kehun aina kovasti.

Pannukakkujäätä


Koiran kehumisesta tuli mieleen kun eläinlääkäri sanoi viimeksi hammaskiven poistossa ollessamme, että ei tarttis ku tuolta toiselta pestä ja siltäkin pelkät kulmahampaat. Kun meillä on ikävästi jääny unohduksiin koirien hammashuolto, minusta tuntui niin kamalalta tökkiä koiran suuhun jollain hammasharjalla ja venyttää huulia että yltää niihin ainoisiin takahampaisiin - kun kuulin ettei tarvi kuin kulmahampaat, niin oon alkanu joka ilta peseen ne samalla kuin omanikin. Siis ei samalla harjalla sentään. No, koira oppi nopeesti rutiinin, tulee vapaaehtoisesti syliin hammaspesulle eikä oo moksiskaan. Kehuin aina vuolaasti siitä hommasta, niin toinekin koira, jonka hampaita ei kuulemma ees tarvis pestä, alkoi haluamaan myös hammaspesua! Sillä ei ole kuin kolme kulmahammastakaan, oon sit pessy siltäkin ja kehunut kans. Kaikkea sitä saa nähdä, kun vanhaksi elää - kuten koiran, joka tahtoo että sen hampaat pestään.

On ärsyttävää, kun pihakoivussa aterioi lintuparvi, enkä saa tunnistettua niitä! Ne on niin korkealla, oksat on eessä, kiikarit heikot ja keittiön ikkuna likainen, ettei saa selvää onko ne urpiaisia vai ei. Vaaleat vatsat vaan näkyy, ja se että nokan ympärystä on tumma. En voi sitä kirjata ylös uutena lajina, jos en ole varma. Pitäs nähdä punainen päälaki edes vilaukselta. Mutta mukavaa, että nyt käy paljon lintuja syömässä. Anoppi ei syötä tänä talvena lintuja, mutta oli sit ostanu jouluksi jonku linnunmakkaran, jonka ripusti ulos ja oli pettynyt, kun kukaan ei tullutkaan syömään. Suuttui ja haki makkaransa pois. Ei se sit ymmärrä, ettei linnuilla oo varaa haeskella ruokaa sieltä, missä sitä ei aiemminkaan ole ollut, kun on muutenkin niin lyhyt valoisa aika, joka pitää käyttää tarkasti syömiseen.

Linnut on yksi asia, joita kerään vuoden alussa aloittamaani päiväkirjaan. Sinne tulee myös luetut opukset ja päänsäryt ja säätiedot ja käveltyjä matkoja. En oo vielä tullu ladanneeksi sovellusta, joka mittaa matkan - haluaisin jonkun sellaisen, joka näyttäis kartalla kuljetun matkan - ihan siksi, että joskus mettässä vaeltaessani tietäisin, missä olen ollut. Olen mittaillut jälkikäteen Kansalaisen karttapaikan kartoista, mutta jos ei tiiä missä asti on mettässä harhaillessa käynyt, se on vähän vaikeaa. Eihän siellä jokainen kinttupolku näy. Ilmaisissa sovelluksissa on valinnanvaraa, en vain osaa valita... Tuossa puhelimessa oli ensalkuun askelmittari, sit se hävis, sit se tuli takas ja hävis uudestaan. Tämä tapahtui ennenkuin hoksasin, mistä niitä sovelluksia poistetaan, että en kyllä ole itse tahallani poistanut. Samalla lailla pyytämättä siihen alkoi yhtäkkiä tupsahdella mainoksia, ne sentään sain pois ihan ite. Mielelläni olisin sen askelmittarinkin pitänyt.

Sain luettua loppuun sen kirjan lintujen viisaudesta, ja siinä puhuttiin kuinka tutkijoita helposti syytetään antropomorfismista jos ne väittää eläimen kokevan inhimillisiä tunteita tai muuta, ja nyt kun luen tuota Eläinten salattua elämää, siinä nimenomaan sovitellaan ihmistunteita eläimiin. Mainittiin myös se nidopallium, mikä lintuviisauskirjassakin (lateraalinen magnosellulaarinen nidopalliumin tumake!) mutta puhuttiin saarekkeista.

Pitäs lähtee lenkille, mutta yhtä kutsuva ajatus on mennä aamupäiväunille...

perjantai 12. tammikuuta 2018

Varistelua

Nyt on löytynyt uudissana kuvaamaan mun ja miehen kaksinoloa kun jälkikasvu on muualla, kiitos Marjaanan! Kun elo on yhtä harvasanaista kuin runossa kahdesta vanhasta, vanhasta variksesta. Siinä runossa ei kyllä ole kyse pariskunnasta (tai mistä sen tietää, ei ne ainakaan yhessä asu) mutta vanhoja variksia me ollaan.

Aamulla kävin pitkällä lenkillä päivän valjetessa. Oli pakkasta ainaki seittemän astetta, piti pukea koirille kengät että tarkenivat pidemmän reissun. Kyllä ne nytkin puoli kilsaa ennen kotia alko kulkeen mun lähellä vähän onnettoman ja palelevan näköisenä. Lohduksi kannoin niitä vähän matkaa. Ylämäkeen, lääh puuh ja hiki oli muutenkin.
Elukoita vissiin kulki siellä metsässä, toinen varsinkin kovasti hakeutui polunpenkalle kuuntelemaan korvat pystyssä. Toinenkin kyllä kuulosteli. Tuollaisissa tilanteissa mietin, että olis se kiva, kun olis sellanen superkuulo kuin koirallakin. Ja hajuaisti, että tietäs kuka on kulkenu edellä, mikä eläin on puikahtanut polun yli. Mutta jos saisin valita yhden superaistin, niin kyllä se olis näkö.

Kävin Vallilan kirjastossa! Ikinä ennen en oo käyny. Miksi olisinkaan sinne asti eksynyt. Esikoinen halus mut eskorteeraamaan (lähinnä avustamaan kulkemisessa kun se ei oikein tienny miten sinne mennään) kun se kävi Mäkelänkadulla hakemassa tatuoinnin, ja mie siinä kattelin, että missä kuluttaisin sen ajan. Ilahduin suuresti kun löysin kirjaston! Sinnehän toki asettauduin, puliukkojen ja kotoutuskurssilaisten sekaan. Löysin Fingerpori-kirjan, jonka kanssa mukavasti se puolisen tuntia kului. Vessassa olisin voinu käydä, mutta siihen inva/naistenvessaan just lukittautui joku asunnoton pesulle, niin en ehtiny ku metrolipussa oli vielä sen verran aikaa, että ripeästi kulkien päästiin vielä samalla lipulla.

Kirjastossa pitäs olla suht hiljaa, ja kaks kertaa pärähti puhelin soimaan (ja yleensä mulle ei juuri soitella...), soittoäänenä tämän kappaleen kertosäe Zedge-versiona. Kovaa! Jää muuten usein mulle miellyttäväksi korvamadoksi aina kun puhelin on soinut :)

Helsinginreissussa kyllä olis ollu rasittavaa, jos se hajuaisti olis ollu se superaisti. Siellä junassa ja kirjastossakin haisi niin vanha ja uusi viina, ja ihmisjoukossa kaikenlaiset hajut. Junan vessasta puhumattakaan, joku oli jättäny paskat pönttöön.


Siellä pääkaupungissa kyllä näkee niin laidasta laitaan ihmisiä, on kauniita ja hienosti pukeutuneita nuoria, hulmuavahiuksisia tyttöjä ja kadulla istuvia, itkeviä humalaisia alkoholisteja. Edellisistä voi tulla jälkimmäisiä, mutta jälkimmäisistä tuskin edellisiä. Niin paljon hukattuja ihmiselämiä. Vaikka mikä mie oon puhumaan... kaipa jokainen ihminen parhaansa mukaan yrittää luovia elämänsä läpi.

Oli mt-hoitajan aika, toiseksi viimeinen kuulemma. Jos ei mitään takapakkia tule.

torstai 11. tammikuuta 2018

Injektio ja inversio

Unia taas paljon. Tai ehkä se, että herään usein yöllä unen päätteeksi ja mietin sitten valveilla niitä unia, saa ne jäämään mieleen. Ainakin parina yönä oon nähny unta leikkivistä ketuista. Viime yönä oli kammottava uni, jossa tapoin ainakin yhden ihmisen (tosin ei se ehkä kuollu kun se puhui) ja se oli kamalaa mutta mun oli se tehtävä kun sellainen suunnitelma oli tehty ja krääh. En tiedä kuka sen suunnitelman oli tehnyt ja siihen velvoitti. Ja miksi juuri ne ihmiset. Oon vissiin liikaa seurannut sivusilmällä, kun muut perheenjäsenet katsoo elokuvia. Sitten herättyäni jäin miettimään klassista kysymystä "voisinko oikeasti tappaa" kun ajatus ruiskuneulan tökkäämisestäkin toiseen ihmiseen tuntuu pelottavalta. Olen mie lehmille ja vasikoille antanu antibioottia injektiona ja itelleni Klexaneruiskeen, mutta hui. Toiselle ihmiselle. Mutta tarpeeksi tiukalle ajettuna varmaan pystyisin itseäni ja rakkaitani puolustaakseni vaikka tappamaan.

Se on sitten inversiotilanne Suomessa, yksi suuri pilvi makaa maan tasalla. Maan pinnalla kylmää ja ylempänä lämmintä, esimerkiksi Saanalla on nyt 5,7 astetta pakkasta, kun sen juurella Kilpisjärven kyläkeskuksessa 9,2 astetta. Kyllä oli eilenkin sumua, ja katulamppujen valossa näkyi, kun jäähileet kimalteli sumussa. Tänään metsä on taas kuin lyijykynäpiirros.
Uudella puhelimella tulee hienoja kuvia. Kun vaan oppisin käyttämään, on niin paljon kaikkia vaihtoehtoja - etenkin käyttöohjeessa, puhelimesta niitä samoja ei useinkaan löydy - että on vaikea muistaa ulkoa eri toimintoja. Se puhelin oli ihan ylläripylläri lahja mieheltä. Ihan vaan sanoi käyvänsä dna-kaupassa sen kummemmin selittelemättä, ku mie menin ruokakauppaan. Kassan jälkeen tarjosi apua kassinkantoon ja antoi vaihtarina oman kassinsa, ja kun kysyin mitä siinä on, se sano että "sun uusi puhelin". Olin äimänä. Toki mun vanha puhelin oli ihan tukossa, koko ajan herjas ettei päivityksiä voi tehdä, ellen poista niitä kahta sovellusta, jotka oon siihen ladannut ja joita käytän. Laite on täynnä kaikenmaailman joutavia sovelluksia, joita ei voi poistaa vaikken niitä käytä, kun ovat järjestelmäsovelluksia, ja sitten se vaan täyttyy kaikesta ekskrementistä jota mie en sinne edes haluais. Mutta olisin mie sen kanssa vielä pärjännyt jotenkuten. Osamaksulla se tuonkin osti, mutta onhan se söpöä että mulle osti ♥

Eilen näin peräti kaksi ruumisautoa, joista toinen oli valkoinen. Ikinä ennen en oo nähny valkoista ruumisautoa. Eri aikaan sentään olivat liikkeellä, ei täällä nyt mitään massakuolemia kai oo ollu.

Tänään huomasin, että lumi oli painanu aitaverkon alas tuolla yhdessä tontinkulmassa, koirat olis eilenkin päässeet ohikulkevan koiran kimppuun (oli se, mille ne aina rähjää hirveästi) jos olisivat juosseet sinne. Yleensä juoksevatkin, nyt tulivat mun luo kun kutsuin ja vein sisälle. On meinaan koirankantava hanki. Kyhäsin irtoaidanpätkästä jonkinlaisen hätävara-aidan siihen, täytyy pitää silmällä että pysyy pystyssä. Kesällä panna siihen korkeampi verkko ja kunnon tolpat. Jos elää.

keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Minkä sille voi ja pitääkö edes voida?

Tykkään kun Lidlissä myydään 30% alennuksella tuotteita, joissa on vielä päiviä jäljellä ennen viimeistä käyttöpäivää. Viimeksi ostin jotain hyvää leikkelettä, mitä en raaskis muuten ostaa, ja usein ostan lihoja pakkaseen. Oma ruokavalio on kyllä huono, teen ruokaa toisille (nytkin on iso kattilallinen makaronipataa) ja sitten en viitsi itselleni tehdä. Kun ei se makaroni mulle sovi, tuntuu että gluteeniton maissipastakin aiheuttaa vatsanväänteitä. Mutta kyllä mie joskus syön hyvää vaikka tiedänkin sen tekevän mahan ikävän tuntuiseksi...

Tänään on 17 vuotta siitä, kun oli kuopuksen laskettu aika ja mie olin ihan epätoivoinen, möhömahainen valas ja toivoin niin hartaasti, että vauva olis jo päättänyt syntyä. Olis tullu kiva syntymäaikakin henkilötunnukseen, 100101. Mutta ei, siellä se viihtyi seuraavaan kivaan syntymäaikaan asti.

Erikoista, että mejän pihapiirissä on tän talven viihtynyt tikliparvi. On niitä ennenkin 4-6 silloin tällöin näyttäytynyt, mutta nyt on enemmän, ja tosi kivan kuuloisesti visertelevät aina kun pihalla käyn, ihan vaikuttavat omaksi ilokseen laulelevan. Nämä on nyt päättäneet kai talvehtia mejän pihalla. Mukavaa. Varistelen kukkapataan niille siemeniä, mustarastaatkin siinä käyvät.

Vein esikoisen junalle tuossa vähän aiemmin - se meni tunnollisesti kouluun vaikkei sillä ole kuin puolitoista tuntia liikuntaa tänään. Kyllä mejän molemmat tytöt on ongelmistaan ja ahdistuksistaan ja motivaatiopuutoksistaan huolimatta aina kouluun menny, eikä jääny kotiin lintsaamaan niinku moni muu vastaavassa tilanteessa. En sitä muuten tietäiskään, mutta kun on paljon ollu erilaisia keskusteluja opettajien, opojen ja kuraattorien kanssa, ja niiden puheesta oon niin päätelly. Kovin ovat pitäneet hyvänä säännöllistä kouluunmenoa.

Vaikka nyt onkin mieli parempi, enkä möyri niissä kurjissa asioissa entiseen tapaan, niin syyttelen kyllä itteeni siitä, että lapsilla ei ole tulevaisuudenuskoa. Niinku oon ennenkin sanonut, niin huono tsemppari on sellainen ihminen, joka ei itsekään näe tulevaisuudessa mitään valoisaa. Tai vakuuttaa toiselle, että elämä on elämisen arvoista, kun itsekin mieluusti vain kuolis pois. Elämä on vain hometta avaruudessa kiitävän kivipallon pinnalla. No nämä ajatukseni olen tietysti pitänyt itselläni, mutta sitten ei olekaan oikein mitään sanottavaa.

Ja kirjoitankin aina vaan samat vanhat jutut. Sori. Mutta pidän tästä downshiftaamisesta, en kaipaa yhtään menoa ja meininkiä, isoja ympyröitä ja kauheaa määrää sosiaalisia kontakteja. Muutama rakas ihminen lähipiirissä, että saa vähän kokea olevansa tarpeellinen ja hyväksytty. Ja koirat, tietenkin.


tiistai 9. tammikuuta 2018

Lateraalinen magnosellulaarinen nidopalliumin tumake

Onko teillä bloggerin kirjoittajilla, kommentoijilla ja "tilinomistajilla" ollu hitautta kommentin julkaisussa ja muissa bloggertoiminnoissa? Epäilin, että tää kone vaan on hidas, mutta ei samaa ole sitten muilla sivustoilla havaittavissa. Olen huomannut olevani kärsimätön ihminen, kun hommat ei pelaa. No, jo ajat sitten.

Tänään oli tyttärellä hoitoneuvottelu nuopsyllä, oli tosi pätevän ja kivan tuntuinen uusi lääkäri. Edellinen puhuikin niin hiljaa mutisten, ettei tyttö kuullut kysymyksiä eikä uskaltanu kysyä mitä tai pyytää puhuun lujempaa. Nyt siltä tuli juttua ihan eri malliin. Sanoinkin sille jälkeenpäin, että olin ylpeä siitä kun se oli niin reipas ja sai puhuttua asiansa ihan ite. Mie sanoin vain pari välihuomautusta, mutta en ees siihen puuttunu, kun ystävien olemassaolosta kysyttäessä tyttö ei maininnut poikakaveriaan ollenkaan. Ajattelin että eipä oo mun asia. Ja tuli sekin mieleen, että onko niillä menny välit huonoksi, mutta puhelimessa kuulostivat juttelevan ihan entiseen malliin.

Muuten on kyllä menny kuopuksen kans hyvin, se tuli mun kans kauppaankin ja innostui tekemään avokadopastaa. Onnistuttiin löytämään hyvä ja sopivan kypsä avokado, jota se ensin kuvasi ja sitten laittoi sen ruuaksi ja söi.

Ihan syötävää se pasta oli kun maistoin, vaikka omat kokemukseni avokadosta ei oo olleet sellasia, että ihan ostaisin ja söisin. Kaipa kaikki on hyvää, kun panee valkosipulia ja parmesaania tarpeeksi sekaan.

Oon niin ärtynyt ja vihainen mejän maan johdon toimista, että menin ja allekirjoitin sen sopeutumiseläkkeestä luopumisaloitteenkin. Silläkin on nyt aika paljon jo kannatusta, ei tosin viittäkymmentätuhatta. Ainakaan vielä. Tuleehan siinä vähän olo, että on kateellinen ruikuttaja, mutta eipä niille tavallisille potkujen saajillekaan pääsääntöisesti mitään sopeutumisapuja tule. Ei vaikka olis kuinka tiukkaa, ja sen päälle pannaan vielä täysin mahdottomia vaatimuksia. Siellä ne istuu isolla palkalla tekemässä leikkauksia köyhimpien toimeentuloon ja sitten, kun kukaan ei niitä enää äänestä sinne niin niille vielä maksetaan veronmaksajien rahoilla eläkettä ettei niiden ikinä enää tarvi tehdä töitä. Siis jos tarpeeksi monta vuotta istuu eduskunnassa. Kuka muu saa 7 vuoden työstä varhaiseläkkeen, joka kestää vanhuuseläkkeen alkamiseen asti? Voihan tämä olla kateellisen köyhän nillitystä, mutta ei epäreilusta saa oikeudenmukaista sillä, että sanoo "asetu itse ehdolle ja mene sinne päättämään asioista".

Pitäs ostaa koirille sellaset puhallettavat kaulurit ku ne menee kohta sinne sterilointileikkaukseen ja ne tötteröt on niin kauheita. Silti pitää pitää huoli, etteivät "hoida" toinen toistaan nuolemalla haavaa... mutta niin ne kaulurit. Hintahaitari on 16 eurosta lähes kolmeen kymppiin. Kyllä ei kannata ostaa Peten koiratarvikkeesta tai Mustista ja Mirristä. Just puhuin niiden koirantakkien hinnoistakin, sama tuote maksaa niin erilaisia summia paikasta riippuen.

Enkä oo vieläkään saanu palautettua sitä kirjaa. Ja joku sitä oottaa. Se kirjasto vaan ei enää oo matkan varrella niinku ennen.