sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Pique-nique ja muut velvollisuudet

Pikkusen välillä ripsi vettä ja välillä paistoi aurinko kuumasti, ja välillä myös kylmä merituuli löysi tiensä talojen välistä Koffarille, niinkuin tuota puistoa alkuasukkaat kuulemma kutsuu. Ne stadilaiset. Sanoisinkohan mieki niin, jos olisin jääny sinne asumaan enkä vaan käyny seittemää vuotta asumassa... Helsingissä aina näkee kaikenlaista hassua, nytkin siellä kulki Rambo joka piti kainalossaan pumpattavaa Barbaraa. Ja ukkonenkin jyrähteli.

Rippijuhlissakin käytiin tyhjentämässä herkkupöytiä, tosin mun vehnäkiintiö tuli täyteen ennenkuin kukaan korkkas mansikkakermakakun (ite en tohtinu alottaa sitä) joten jäin sitten ilman sitä kun en uskaltanut ladata ylen määrin sitä pehmeää vehnämössöä mahaani. Mustikkakakku oli kyllä hyvää sekin. Ja tapasin erään karjanhoitopiireissä varsin tunnetun herrapariskunnan, joista toisen puolikkaan kanssa ollaan oltu samassa navetassa töissäkin, tosin hieman eri vuosikymmenellä. Olivat juhlakalun kummeja.

Tällasten ryhmäaktiviteettien jälkeen mulle tulee aina sellanen olo, että käyttäydyin typerästi ja olen turha ja pöljä, mutta olen silti tyytyväinen, että menin. Tiedostan vahvasti erakoitumistaipumukseni, ja työskentelen että saisin sitä hidastettua. Pääasia että on mukana, vaikka sitten ei niin kauheasti kommunikoiskaan ihmisten kanssa. Kuitenkin on tilanne semmonen, että ympäristöllä on tietynlaisia odotuksia mun sosiaalisesta toiminnasta - enemmän kuin esim. kaupassa, missä myös on joskus paljon ihmisiä. Ei se nyt niin vaikeaa pitäs olla, normaali käyttäytyminen seurassa...

Mutta kylläpä huomasin, miten mun jalat on valkoiset käsiin verrattuna! Ehkä pitäs hommata vaan pitkiä juhlamekkoja.

Päivän hyvä työ: pelastin kimalaisen koirien juomakupista. Luulin sen jo kuolleen, mutta kun kippasin vedet pois, se alkoikin mönkiä. Laitoin talouspaperille hunajaa ja kimalaisen siihen viereen kuivumaan ja vein aurinkoon, ja kyllä se siitä hetken päästä oli ainakin hävinnyt. Aika laiha semmonen märkänä on.


lauantai 22. heinäkuuta 2017

Kuulolla


Meinattiin käydä Sinebrychoffin puistossa miittaamassa ihmisiä. Siellä on Atrian Grillaamo -tapahtumakin ja ilmaista makkaraa sekä perunamunakasta... voipi jäädä mulla väliin, en oo kauhee grillimakkaran ystävä. Perunamunakasta en edes tunne. Paitsi omatekemäni. Mutta voi siellä kävästä kokemassa ihmispaljous ja ääniä.

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Yksi vielä

No niin, hyvä kun en hävittänyt niitä muurahaisia, ei se kuulemma kannata. Ei ne tuossa kuivakkopenkissä haittaa, mutta kylläkin sellasissa paikoissa, missä kuljetaan ja seisotaan ja ne kiipee jalalle ja puree...

Totesin tänään, että onpa mukavaa, kun koirat ei naura mulle jos vahingossa tulee väärä sana jonkun oikeamman sanan tilalle. Niin, niillehän mie täällä höpötän. Kelles muulle. Ei naura vaikka kuinka änkytän, useimmiten kuuntelee (vaikkei ymmärräkään) eikä ignooraa mua. Reissussa huomasin miten vähän mieskään minua kuuntelee. Sitten monta kertaa meinasin alkaa jostain jutteleen, ja totesin että no ei sitä kuitenkaan kiinnosta, ja olinkin hiljaa. Mun jutut on niin pieniä ja tylsiä.

Olis kutsu rippijuhliinkin viikonloppuna, tekis erakolle hyvää mutta on niin vaivaannuttavaa siellä vieraiden seassa virsiä laulella. Kyseessä on poika, joka on tytöille tuttujen poikien pikkuveli, jonka kanssa ei oikein kenelläkään meistä ole mitään tekemistä. Kutsu tuli kortilla oikein jokaisen etunimen kera, ettei ole epäilystäkään, etteikö meitä kaikkia ole sinne nyt kutsuttu. Pitäskö etsiä joku tekosyy täältä [klik]...

Ei pitäs ylipääätään ajatella, ajattelu tekee mielen murheelliseksi.



maanantai 17. heinäkuuta 2017

Matka ja mehupurkkitalo

Perjantaina sain palkan taannoiselta työviikonlopultani ja kyselin mieheltä, mitä tehdään kun ollaan kaksin ja on luvattu lämmin viikonloppu. Ehdotin vaivihkaa minilomaa Puumalan suunnalla, kun siellä on kaunista ja miehelle löytyis kuvattavia maisemia. No ei se halunnut Puumalaan, mutta ajatus toiseen suuntaan lähtemiselle alkoi itää. Porin ja Reposaaren nurkathan on meille mieluisia, mutta kun sattui juuri Pori Jazz-viikonloppu niin eihän siellä ollut vapaata majoitustilaa. Lisänä vielä tuulivoimaloiden rakentajat.

Merikarvialla sijaitsevassa Mericampingissa oli yksi mökki vapaana, pienin ja lähinnä merta. Ollaan joskus ennenkin siellä käyty perheen kanssa. Yön hinta 25 euroa, mikä kertoikin siitä että mökki oli todella pieni. Olisko ollu vajaat kymmenen neliötä.
Mökki rannalta kuvattuna. On se siellä!
Mutta se oli tosiaan muutaman kymmenen askeleen päässä merestä ja näkymät portailta oli hienot.
Vähän vähemmän puita niin olis ollu vielä hienommat. Mutta sisällä oli kaikki mitä viikonloppuyöpymiseen tarvitsikin:
Jääkaappi, kahvinkeitin, sänky ja pöytä. Kaksi tuolia. Kaappi, jossa oli kyllä jotain muuta tavaraa, esim. ruokailuvälineet joista ei tarvittu kuin lusikkaa kahvin mittaamiseen. Koska eihän tuolla ruokaakaan voinut laittaa tai lämmittää. Toki leirintäalueella olis ollu joku yhteiskeittiö, jos olis ollu itellä kattilat sun muut.

Auringonlasku mökin edessä rannassa, tiirat siellä lenteli ahkeraan. 


Aamulla lähdettiin sit Reposaaren suuntaan, visiteerattiin niissä paikoissa missä yleensä sielläkäydessä, mutta tiivistettiin kaikki yhteen päivään ja kyllähän me mentiin ja ajeltiin sitten melko ahkerasti.
 Mäntykallossa oli hieno vene, joka oli melkein mun kaima :) 

Reposaaren Junnilanlammen (järveksikin kutsuttu) rannalla oleva  Ankkalinna. Junnila on leirikeskus, jonka paikalla aiemmin oli porilaisen apteekkari Robert Junneliuksen kesäpaikka. Vanhat rakennukset on palaneet tai purettu lukuunottamatta tuota Ankkalinnaa, jossa siipikarja talvehti. Varmaan ollu aika ankeaa niillä talvehtiminen. Hienot valurautaiset rappuset meni tuonne "linnanharjalle".
Juu, kiipesin sinne kyllä :) Tuo paikka on suosittu valokuvienottopaikka, varmasti noilla rappusilla on muutamakin hääpari kuvattu. Lauantainakin siellä oli jonkun hääparin kuvaukset.

Kylältä bongasin myös nuokkukarhiaisen, jonka kukat on valtavat! Hieno kasvi. Sitä ei Suomessa esiinny enää muualla kuin Reposaaressa, ja sinnekin se on tullut paarlastikasvina. Luulin, että oon jo Reposaarestakin kaiken nähnyt, mutta niin vain löytyi tuollainen ihan uusi tuttavuus.

Pihlavassa käytiin pizzalla, ja olikin ihan sairaan hyvä pizza ja paljon juustoa siinä! Oon syöny vehnää niin, että maha pömpöttää kuin tiineellä lehmällä. Pakko taas välillä olla ilman. Pihlavassa oli Meri-Porin vahvin mies -kisat.

Saunottiin hienossa puusaunassa lauantai-iltana, ja yöllä oli hieno auringonlasku taas. Tämä kuva mökin pihalta. Taivaan väri vaihtui moneen kertaan. 

Mun taivaan väreihin sointuvaa iltapukueleganssia (taustan pyyhe ei kuulunu siihen sentään, vaikka tyyliin oliskin sopinut :P) olin enempi sirkuspellen näköinen kuin ne sirkuslaiset, jotka siellä harjoitteli. Mutta pääasia, ettei tullu kylmä saunan jälkeen, oli aika raikas tuuli siinä meren äärellä. Hyttysiä ilmaantui vasta lauantai-iltana, muuten saatiin olla ihan rauhassa niiltä. Mikä oli onni, koska mökin ovi oli hieman hatara:


Se tuuli olikin tosi paikallinen, huomasin sunnuntaiaamuna kun lähdettiin. Kävelin koirien kanssa hieman etumatkaa ja mies tuli autolla perästä, ja heti kun olin päässyt rannalta vähän kauemmas, tuli ihan tukala helle. 

Paluumatkalla poikettiin Lankoskella ja Onnenkoskella. Samannäköiset kosket med samannäköiset sillat.

Tänään sitten sataa ja koirat nukkuu reissusta väsyneenä. Itsekin nukuin peräti yhdeksään ja näin unia ihmispaljouksista, pienistä hevosista ja talosta, joka oli rakennettu mehupurkeista. 

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Pionia pännii pihalla

Joku sillä on, ku se on noin kitukasvuinen ja yksi pieni nuppu on, mutta siitä tuskin kukkaa tulee. Ei se oo tuon kummempaa kukkimista suorittanu vuosiin. Siirsin sen kalliokilpien seasta avarampaan paikkaan monta vuotta sitten, ja tiesin kyllä että pioni ei tykkää siirtelystä, mutta on se sen jälkeen jo pari ihan ookoo kukkaa vääntänyt, mutta nyt se on alkanu surkastuun. Niitä on kaksi pientä siinä. Olisko juuret joutunu liian syvälle? Tosin en oo kauheesti lannoitellutkaan. Ehkä sitä pitäs hoitaakin välilllä.

Punapäivänkakkara kukkii, peräti yksi on edes lähellä sitä väriä, mikä oli siemenpussin kuvassa. Mielestäni ne oli oikeasti punaisia siinä kuvassa. Kirkkaan tai tumman punaisia. Valkoisessa akileijassa on paljon kukkia, mutta se taitaa olla ainoa, mikä on selvinny tähän asti. Ne kaksi muuta puskaa on vissiin hävinny, se sininen minkä nuppuja keväämmällä kuvasin, onkin vanha, jo pihalla aiemmin ollut. No yksi pieni läpäre on akileijan lehtiä, mutta se ei kuki.

Ensimmäinen puutarhamansikka on kypsynyt.

Kivikkopenkin villimansikoita söinkin jo. Ihme homma, ettei koirat oo niitä jo syöneet...

Nää oranssikeltanot on kyllä mun lemppareita. Ei haittaa, vaikka leviävät! Noiden väri on niin hieno. Tuossa näkyy se mehitähtikin. 

Jaloleinikeillä, niillä huolella esikasvattamillani ja pihalla kertaalleen uuteen penkkiin siirretyillä näyttäs olevan kolme kukkavartta. Ehkä ne ihan kaikki ei sit suuttunu siirrosta...

Lapset on taas poissa kotoa. Esikoisen kanssa suunniteltiin pankkireissua eiliselle, mutta lopulta se kuitenkin meni poikaystävän kanssa hänen autollaan omille pankkiasioilleen... itse soitti ja varasi ajan ja nyt se itse hoiti ne asiansa ja päällimmäinen tunne mun mielessä on tyytyväisyys, vaikka pieni nurjamielinen tarpeettomuuden tunne tai haikeus yrittää nostaa siellä taustalla päätään. Lapseni on aikuinen. Suhtaudun luottavaisesti siihen, että se pärjää elämässä, ja se on saanut/valinnut (kumpikin sana on huono tähän) mielestäni luotettavan tuntuisen ja järkevän poikakaverinkin, joka esimerkiksi ensimmäiseksi autokseen hommasi hyväkuntoisen, siistin ja suht uuden perheauton sen sijaan, että olis ostanut jonkun egonpönkitysritsan. Tosin hieman äitinsä tossun alla se vieläkin on (ei oo paha asia välttis!) kun ei uskalla sille sanoa, että itse omasta halustaan värjäsi tukkansa - äitinsä luulee, että mejän tyttö pani sen värjäämään, ja oli marmattanut, että "kyllä sen pitää kelpuuttaa sut sellaisena kuin olet". Poika arvelee, että ei se uskois, vaikka sille sanois, ja mie uskon sen kyllä. Oikeasti en osaa nähdä esikoista pakottamassa ketään värjäämään tukkaansa... ihan varmasti kyseinen nuori mies kelpaa tytölle ihan sellaisenaan <3

Kuopus taas... jotenkin vain en osaa luottaa siihen, että se tekis oikeat ratkaisut elämässään. Se ei mun mielestä ajattele järkevästi, vaan menee ns. sydämen mukaan tai senhetkisen mielialan mukaan tai omien luulojensa ja kuvitelmiensa mukaan. Pelkään, että se rikkoo itsensä tai hommaa itsensä pahaan tilanteeseen, ja vielä puolitoista vuotta mulla on jotain valtaa yrittää pitää sitä erossa semmoisesta, mutta sitten sekin on täysi-ikäinen ja saan murehtia ihan ittekseni. Ehkä ajattelen niin vain siksi, kun se ei puhu mulle ajatuksistaan, syvimmistä tunnoistaan ja sen sellaisista, mitä esikoinen taas on jutellut mulle aina.

Sanovat, että joo, nuorimmasta ne äidit aina pitää kiinni eikä osaa päästää irti, mutta kyllä tämä lapsi on niin erilainenkin kuin isosiskonsa. Kuten sanottua. Kyllä se kuuntelee ja joskus jopa uskoo, mitä sille puhutaan, mutta kaikesta ei edes huomaa etukäteen puhua. Hyvä esimerkki sen luonteesta on se, että se kerran pienenä mietti, että miltähän se näyttäis ilman kulmakarvoja. En muista mitä sanoin sille, mutta mulle ei tullu mieleenkään, että se vois ajella ne pois ihan vaan kokeillakseen, miltä näyttää ilman! Olishan tuota nyt voinu kokeilla vaikka valokuvasta muokkaamalla kulmakarvat pois, mutta se piti kokeilla itse. No, jonkin aikaa se sit kulki lippis silmillä sen jälkeen. Se on niin rakas just semmosena hupsuna itsenään, mutta tämä maailma on niin kamala paikka eikä elämän erinäisistä kokeiluista välttämättä selviä vetämällä lippistä silmille. Mutta mun pitää vaan tottua ajatukseen, että se on sen elämä. Ei mun, vaikka olen sen alulle auttanut.

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Muurahaisia

Mulla on yksi mehitähti, jonka sain jouluna, ja päätin viimein istuttaa sen ulos, kun kärsikin niin kovin siinä umpipurkissaan. Meinasin sen tuonne mun kivipenkkiini laittaa, josta pakkaset on tappaneet suurimman osan kivikkokasveista... joku maksaruoho siinä vielä sinnittelee. Ahomansikkaa, huopakeltanoa ja oranssikeltanoa oon siihen siirtäny, ja pari hauskaa heinätupsuakin siihen on ilmestynyt. Mehitähden aioin panna tuohon koiran kohdalla olevaan nurkkaan.


Nostin kiven, ja heti sen alla ihan paljaaltaan oli muurahaisten kotelovarasto. No, olis pitäny tietenki hävittää pesä, kun niin teen kaikille pienten kiukkusten murkkujen pesille, mitä löydän (paitsi että se Raidin muurahaissirote on yhtä tyhjän kanssa) mutta en raaskinut. Niin hädissään ne alko siirtään lapsenkehtojaan turvaan... kuvasin vain kännykän intervallikuvauksella.

video
Loppuvaiheessa alko kuva jo heilua kovasti, kun hyttyset ja varmaan ne murkutkin puri ja pisti ja jalatkin puutui...

Täysi-ikäinen tyttäreni tarjosi minulle ruuan kiinalaisessa ravintolassa tänään. Niin se aika kuluu - mie oon sitä syöttäny ja nyt se syöttää minua.

Nuoremman tyttären poikakaveri oli käymässä. Ei mikään äidin unelmavävy, mutta eipä ne äidiltä lupia kysele. 

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Ruusuja, huijareita ja sitruunahyvää

Onko kukaan lukijoista ruusutietäjä, että osais sanoa onko tämä villiruusu vai ei? Mikä se vois olla? Googlettelin villiruusuja, ja niissä ei ollu tuollaisia kerrottuja malleja. Tämä pensas on lymyillyt mejän pihalla pihlajan varjossa, enkä ole siihen oikeastaan kiinnittänyt huomiota kuin joskus harvoin, kun se kukkii, mutta nyt siinä on kai jotenkin enemmän kukkia ja se on huomaamatta kasvanutkin pikku pensaasta parhaimmillaan pari metriä korkeaksi. Varsissa on tiuhalti pieniä piikkejä, kasvutapa siro ja pysty. Kukka on 5-6 cm halkaisijaltaan. Orjanruusua mejän pihalla kyllä kasvaa, oon yleensä katkonu ne pois mutta viime vuosina antanut kasvaa... niissä on kauniin väriset sirot kukat ja violettiin vivahtavat lehdet.

Toissapäivänä sain sit ruvettua siihen viheliäiseen hommaan, kun vastaperustamani kukkapenkki piti tyhjentää kattoremontin tieltä ja siirtää kasvit muualle, ja sitä ennen tietysti tehdä uusia penkkejä niille. En tiedä, miten kylvetyt ritarinkannukset, unikot sun muut mitä laitoin, selviävät... tosin eipä nuo olleet kasvaneetkaan juuri sirkkalehtiastetta isommaksi, tuskin tänä kesänä mitään olis ollu odotettavissakaan. Paska kesä. Mut onneks en asu Enontekiöllä, siellä oli yöllä viis senttiä lunta. Villasukat on ollu tässä parina päivänä jalassa.

Ja oikeesti mulle kyllä kelpaa nämä viileämmät kelit, en kaipaa helteitä, mutta aurinkoa on aina kiva nähdä. Tänään taas paistaa harmauden jälkeen. Tiistaina oli tällanen ennuste:
Ja aurinko paistoi välillä lähes siniseltä taivaalta, enimmäkseen oli puolipilvistä n. klo 14:een, jolloin vähän satoi. Välillä taas paistoi ja neljältä iltapäivällä tuli sitten se rankkasade, jota oli luvattu ihan koko päiväksi. Ukkonen ei ollut lähimaillakaan. Että ei taas ihan osunut.

Sitten niistä huijareista. Somessa toki on paljon huijausjuttuja, viattomia ja vähemmän viattomia, ja sähköpostiin - jos osoitetta vähänkään jakelee esim. erinäisille sivustoille tai verkkokauppan asiakkaaksi rekisteröityessä - tulee nigerialaiskirjeitä ja deittipyyntöjä natashoilta useimmille. Nyt on ilmeisesti bloggareitakin alettu lähestyä jonkin peliyhtiön mandaatilla, tyrkytetään sponsoroitua artikkelia jostain nettipelistä jonka kirjoittaisi "yksi ammattilaisistamme" ja kysellään hintatietoa, paljollako suostuisi julkaisemaan ko. mainoksen - ilman, että siitä kävisi ilmi että on sponsoroitu sisältö tahi mainos. Mulle tuskin tällaisia lähetellään, kun ei ole montaa lukijaa, mutta suositummille varmaan lähetellään, ja joku ehkä rahanahneuksissaan tarttuu täkyyn. Sitä en tiedä, mitä siitä seuraa. Ehkä ei muuta, kuin maineen menetys lukijoiden silmissä, että ehkä on turhan ankaraa sanoa huijaukseksi - vai pitäisikö huijariksi kenties sanoa sitä bloggaria, joka omana mielipiteenään esittää jonkin pelin kehuskelun, vaikka se on pelkkä maksettu mainos?

Eilen oli taas uuni lämmin. Tein kolme eri  uuniruokaa (joista kaksi makaroonilaatikkoa, toinen gluteeniton, toinen normaali) ja sitten tämän sitruunatortun, vai mikä lienee. Älyttömän hyvää, näin sitruunasta tykkäävän suuhun ainakin! Ohjeen muokkasi eräs leivonnanharrastaja jostain videosta, jossa oli amerikkalaisia mittoja, mutta tässä ohje, jos sattuu olemaan muitakin sitruunafaneja läsnä:
1,2 dl margariinia tai voita sulana tai juoksevana
1,77 dl sokeria - vatkataan

puolen sitruunan kuori ja 2 isoa munaa lisätään ja vatkataan taas

1rkl sitruunamehua, 1,77dl jauhoja ja puoli teelusikallista leivinjauhetta, sekoitetaan ja paistetaan 177 asteessa kypsäksi.

Päälle kuorrute: 1,77dl tomusokeria, 1,5rkl sitruunamehua ja puolen sitruunan kuori. Voi tehdä reilummankin annoksen, riippuu vuoan koosta (mulla oli n. 25cm ja taikina pikkuisen isompi kuin ohjeessa) eli kuinka levee torttu on. Ja kannattaa antaa vähän jäähtyä, muuten käy niinku mulla että kuorrute keräytyy keskelle kuoppaan.

Voisin syödä sitä vaikka kuinka paljon. Raikas mutta makea. Edellisen söinkin melkein ite, mutta nyt mulla on onneksi kuopus syöntikaverina.

Kattoremontille on löytynyt tekijä, rahat on osin saatu ja osin luvattu, ja nyt sitten stressataan siitä, tuleeko hommasta sutta vai sekundaa, kun netistä löytyy tuostakin firmasta paljon negatiivista palautetta. Mutta eiköhän sellaista löydy kaikista, jotka vähän enemmän tekee. Paha kello kauas kuuluu jne. Tai mies enemmänkin stressaa (mikä on erikoista, sehän on yleensä niin optimistinen), mie sanoin että tässä pätee ehkä sama kuin sairauden oireissa - ei kannata netistä ihan kaikkee lukee. Eikä ainakaan antaa mitään painoarvoa jonkun suomi24:n nimettömille räksyttäjille. Mie oon täällä kotona ja käyn aika ajoin kuvaamassa mitä katolla tekevät; tuskin ainakaan kovin näkyvästi mitään vilunkia tekee jos tietää, että kuvatodisteet on olemassa. Itsehän en toki mitään niistä asioista ymmärrä, mutta kuvata voin. Tuskin rehellisillä tekijöillä on mitään sellasta vastaankaan.

Lopuksi kuva lupiineista sateen jälkeen ilta-auringossa.