torstai 31. maaliskuuta 2016

Konstit

 Tämä koira se aina tahtoo syliin, ja kokeilee kaikki keinot. Ensin tulee tuohon jalkaa vasten, venyttelee, heiluttaa häntää, saattaa jopa äännellä. Jos en anna lupaa tulla syliin, kokeilee toista reittiä.
 Sohvan kautta. Tästä se myös usein hivuttautuu selän taakse, jos "en huomaa". Hyvinkin hankalassa asennossa sitten on siellä selän takana pitkän aikaa, kunhan saa olla emännässä kiinni.
Tällä kertaa se joutui tyytymään siskonsa (jonka selkää ja korvaa näkyy oikealla alareunassa) viereen käpertymiseen. Hetken päästä puin niille kyllä vaatetta, ja toivoin että tulis sen verran lämmintä, ettei tarttis koiria sisälläkin pukea... saman tien torjuin ajatuksen hikisestä hellekesästä. Ei uskalla mitään toivoakaan, ettei vaan toive toteutuis ylen määrin...

Tuossa ylhäällä jo näkyykin osa mun ihanasta uudesta paidasta!

Niin keväinen ja pirteä. Sisko teki mun valitsemasta tähtikankaasta, yksivärisen se valkkas ite ku sanoin, että oranssi tai punainen tai vihreä tai keltainen. Oranssi olis ollu ihanin, mutta ei tainnut olla valikoimissa tässä kaupassa. Ei kannata klikata linkkiä, jos olet kankaisiin hurahtavaa sorttia :) Mutta olen oikein iloinen tästä! Siinä on taskutkin edessä.

Mutta tämä tukanlähtö ei kyllä oo normaalia. Kyllä on letit laihtunu. Tän verran lähti tänä aamuna, kun harjasin:

Tukka on ollut kahdella pikkunutturalla eilisillasta, saunan jälkeen vähän kosteina rullattu ja tänä aamuna vasta selvittelin, ei ollu ees takussa. Silti tuommonen määrä irtohiuksia.



keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Typerä

Olenko jotenkin erilainen muori, kun mua ei koske tämmöset jutut ollenkaan? Oon niin monesti tuolla käynyt, että keskikäytäväkään ei monesti yllätä. Loppusumma kassalla yllättää lähinnä ihan muissa kaupoissa, ja negatiivisesti. Ja Ikeassa oon käyny tasan yhden kerran. Ei siksi, ettenkö olis halunnu, mutta en mie sinne yksin lähe eikä kukaan mun kans lähe.

tiistai 29. maaliskuuta 2016

Kirja

Päivän lounas: tosihyvää porkkana-perunasosekeittoa currykermalorauksella aivan ihanan ihmisen lahjoittamasta kulhosta :) Lämpimät ajatukset lähti sinnepäin lämmintä keittoa lusikoidessa.

Toissapäivänä kuulin ensimmäisen kiurun, tänään jo peipposen. (Äkkiä se puoli kuuta hujahti) Lähdin aamulla viemään tyttöä kouluun - tai no tähän aikaan keväästä vaille kymmenen on jo päivä - ja kuulin peipon, takaisin tullessa kuulin joutsenten huutelevan ja se kiurukin liversi. Ihanaa! Talitiainen vähän pärisi mulle, kun oli juuri tutkimassa pönttöä, jonka siirsin vähän aikaa sitten parempaan paikkaan ja asentoon. Samalla kun nautin lintujen keväisistä äänistä, tulee myös ilmeisen jokakeväinen kaipuu jonnekin, missä ei koko ajan kulje autot meluamassa. Ja vielä ei ole moottoripyörätkään suurin joukoin lähteneet tielle; nehän mua ärsyttää kaikista eniten. Kyllä niitäkin jo näkyy, ja eka lämmin viikonloppu niin ne on kaikki ajamassa tästä mejän ohi. Kuuntele siinä sitten linnunlaulua. Se mustarastaskin laulaa niin kaukana, että sitä ei kuule jos ei ole hiljaista - eilen illalla saunan jälkeen jäin pihalle kuunteleen, mutta ei siitä mitään tullut, kun aina oli joku auto pörisemässä ohi. Suututti. Toisaalta jos jossain talousmetsän keskellä asuu, niin eihän siellä linnut laula. Ne on kesälläkin melko hiljaisia linnunlaulun suhteen, semmoset missä kasvaa vain samanikäisiä petäjiä tasaisin välimatkoin.

Eilen esikoista poikakaverin luota hakiessani näin ensimmäiset töyhtöhyypät, olivat soluttautuneet varisporukkaan, joka hyöri pellolla. Nyt alkaa olla taas se aika, että siellä käydessä näkee erilaista elämää; ennen pääsiäistä kun vein tytön, näin ketun jolkottelemassa pitkin peltoa. Joskus kuuden maissa illalla...

Koiralla oli aamulla antenni päässä


Lukemisesta. Se on kumma, kun kirjoillakin on oma aikansa. Joskus ahmin Agatha Christien Poirotteja ja Neiti Marpleja (niistä muista en tykännyt) mutta en oo varmaan pariinkymmeneen vuoteen saattanu lukea. Luin Mankellin Wallanderit, enkä pysty niitä enää lukemaan. Yhteen aikaan luin paljon eräkirjoja. Vuosia sitten sain Läckbergin kirjan "Majakanvartija" työpaikan joululahjana, yritin lukea mutta en pystynyt keskittymään kun oli liikaa juonenpäitä heti alkuun. Pääsiäisenä tuli tarve lukea jotain, ja sattui käteen tuo kirja - sehän olikin yhtäkkiä hyvä! Ei mitään ongelmia saada pidettyä useampi tapahtumaketju mielessä. Tai ei ainakaan paljoa...

Tänään taidan yrittää käydä kirjastossa.

Tässä on lapsen sinisiä hiuksiakin, kaikki ei oo mun...
Hirviästi lähtee taas tukkaa. Tilanne oli hieman parempi välillä, mutta nyt taas. Selvästi on ohentunut letti elikkäs poninhäntä, ja aina on joka paikassa hiuksia. Saunassa saa pesun jälkeen poimia niitä iholta paljon, paljon... joka kerta, kun lähden autoa ajamaan fleecehanskat käsissä, niistä sojottaa hiuksia. Ruuassa on hiuksia. Joka kerta harjatessa jää harjaan paljon ja lisäksi latvan jatkeena on irtohiuksia, jotka pitää vetää pois ettei nekin tipu jonnekin pottukattilaan. Omituista. Ei mun pitäs olla kaljuuntuvaa sukua.

Se pönttö, jonka kuvan piti tulla edelliseen postaukseen:

sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Linnut

Vilkaisin tilastoja; suosituin teksti on Susi?, kakkosena Jänes ja kolmosena Mäyrä. Eläimet rulettaa.

Pääsiäinen alkoi ihan mukavasti, mutta ei tää sit ollukaan sen kummempi. Olis se kyllä voinu olla kauheampikin, että en valita. Paitsi sitä, että mies on vaan kuvannu, eikä oo mua huomioinu ollenkaan. Lidlissä oli kukkahyllyn yläpuolella teksti "Anna kukkia elämäsi naiselle!" ja se oli melkein tyhjä, ja mulle tuli sellanen itsesäälifiilis, että "kaikki kukat on menny jonkun elämän naiselle, ja mie en oo kenenkään elämän nainen kun en ees suklaamunaa saa" :)

Ei sillä että olisin niin kovin halunnut suklaamunaa, mutta huomio joskus olis ihan kivaa. Sellanen anomatta tuleva positiivinen huomio. Ei sellanen "siirrytkö vähän, että saan nämä kaljat sinne" -tyyppinen, tai "olisinhan minä tuonut sulle suklaamunan, jos olisit sanonut että haluat".  Te kaikki naiset tiedätte kyllä, mitä tarkoitan. Ja jos joku mies tätä lukee ja asian ymmärtää, niin hänelle sanon, että olet rariteetti. Mutta tää on tätä, ja itsepä olen äijäni tahtonut.

Käytiin tänään anoppilassa syömässä hyvää ruokaa, ja mämmiäkin sain jälkkäriksi. Oma mämmi on jo syöty :) Mieskin söi ja joi kahvit ja muun ajan kökötti ulkona kuvaamassa lintulaudalla käyviä vieraita. Useamman tunnin. Saihan se monta hyvää kuvaa, mutta olihan se nyt vähän pöljä vierailu, ku mie sitten yksin koitin siellä jutella ja kuulumisia vaihtaa. Kotiin kun päästiin, niin se on istunut tuossa muokkailemassa kuvia ja laittelemassa niitä nettiin. Ja juomassa kaljaa. Mutta en valita. Ai mitä, valitan koko ajan, vai? Ei pidä paikkaansa! En valita! Vois olla huonomminkin.

Olen muuten huomannut monien julkisuudessa puhuvien henkilöiden käyttävän juuri tällasta tekniikkaa, että esim. moittii toisia kehäpäätelmien teosta ja tekee itse niitä täyttä häkää samassa puheessa, tai että sanoo ettei paheksu, ja paheksuu sitten oikein urakalla. Mutta se ei ole paheksuntaa, koska sanoo että en paheksu. Vihaa ja halveksii puheessaan, mutta samaan hengenvetoon kieltää vihaavansa tai halveksivansa. Minäkin siis valitan ja ruikutan, mutta se ei ole valittamista ja ruikuttamista, koska sanon etten valita ja ruikuta. Ha.

Ripustin tänään ne uudet linnunpöntöt. Ostin taannoin Prismasta, kun oli tarjouksessa 2 pönttöä jotain 13 euroa. Ei niitä avaamaan pysty ja reiän ympärilläkin on vain muovia, että oravaa tai tikkaa ne ei paljoa pidättele, mutta onpahan pöntöt. Heti oli sinitiainen tutkimassa toista. Toinen onkin vähän kauempana. Yhtä vanhaa, kenollaan ollutta pönttöä siirsin parempaan paikkaan ja se sienipönttö, jota oon koittanu kuivatella, olikin pudonnut hankeen ja taas märkä. Vein oikein varastoon sisälle kuivumaan, ehkä kokeilen jossain vaiheessa ripustaa senkin. Sitten olis kymmenen pönttöä tässä mejän tontilla. Mies muuten laittoi ripustusruuvit uusiin pönttöihin, ihan ite tarjoutui, ihan ite oli huomannu niiden tarpeenkin :)

Olisin laittanu kuvan, mutta mies ei antanu mun mennä lataan omia kuvia tuohon koneelle, itsekkäästi haluaa vaan ite siinä olla. Niinku siinä nyt montaa minuuttia olis menny. "Kohta" se sano melkein 15 minuuttia sitten. Pitäköön tunkkinsa. Ylempi kuva on puhelimesta, messengerin kameraan napattu.

Ilmiannoin omat pönttöni Miljoona linnunpönttöä -kampanjaankin. Joko teidän pöntöt on siellä? Vielä ei olla puolessavälissäkään, ja linnut jo pesää tekee... ainakin anoppilassa näky jotain heiniä roikkuvan yhden pöntön suuaukosta, ja hetken päästä ne oli hävinneet, että joku siellä sisusti. Tai siivos. Töyhtö-, kuusi- ja pyrstötiaisia näkyi, mitä meillä vähemmän on. Hömöjäkään meillä ei ole paljoa, mutta ei niitä montaa ollu tuollakaan. Oli silti. Ja ainakin kaksi mustarastasta.

Taidan viedä koirat pienelle iltakävelylle.


lauantai 26. maaliskuuta 2016

Pusakat

Tällaset niistä koirien liiveistä Marjaanan bongaamalla ohjeella tuli mun hyppysissä. Kumpikin on hieman erilainen, toinen on ikäänkuin kireempi ainakin helmasta, ja kaulus on pidempi. Ja jalanreiät pienemmät. Mutta minusta ne on ihan hienot! Ei tuosta nyt kovin selvää kuvaa saa, mutta kuvaa suurentamalla vähän paremmin. Kampasinkin hiukan koiria ja laitoin niille taustaviltin, ettei ollu tavanomaiset pöly- ja ryjäläjät häiritsemässä :)

Hieman sain pähkäillä ohjetta, että mitä se oikein tarkoittaa, kun pitää toisaalta päätellä silmukoita, toisaalta neuloa ne "nurin oikealla ja oikein nurjalla" - keksin kyllä viimein senkin. Olin vähän anarkisti ja tein välillä oman pään mukaan. Esimerkiksi kun ohjeen tekijä tuntui tykkäävän nurjista silmukoista ja tarjos niitä tarpeettoman paljon, ja mie vihaan niitä, vaihdoin 2o 3n -> 2n 3o:ksi ja muutenkin rumia nurjakäskyjä vastustin. Kutomisen flow häviää, jos joutuu liikaa vääntään nurjia, joita oon inhonnu ala-asteen viimeiseltä luokalta lähtien.

Taidan käydä vähän tepastelemassa ulkona, kun ei vissiin enää sada niin inhasti. Pitää vaan vaihtaa koirille kurankestävämmät vaatteet...

70.

Ou jee, kyllähän näitä postauksia alkaa kertyä. Ei mee kauaa kun on jo sata kasassa.

Eilen näytti sääennuste tältä:
 Totesin, että joo, sisäpäivä, taidan leipoa. Harmitti, kun en älynnyt illalla laittaa pataleipätaikinaa nousemaan, vaikka se käväs mielessä. Tein tähteeksi jääneestä riisistä ja jauhelihakastikkeesta vehnätaikinapasteijoita (chilitujauksella) miehelle ja gluteenittoman avopiirakan itelle, siihen tuli fetaa ja tavallista juustoa päälle. Kerrankin olen tyytyväinen omiin leipomuksiini! Niin, teinhän mie vielä ananaantähteistä gluteenittoman "pääsiäispiirakan".

Hyviä tuli kaikista ja miehellekin kelpas nuo pasteijat. Olin ihan varma, ettei syö jos ei pakota. Niin yleensä käy, kun jotain leivon. Piirakat joudun kyllä syömään yksin.

Siinä leipoessa kattelin ulos, että missäs se räntäsade viipyy. Yksi pieni räntäkuuro oli, ja hyvin pääsin käymään iltapäivällä koirien kanssa lenkillä, muuta ikävää ei ollu ku kylmä tuuli. Illemmalla sitten katoin, että oli muutettukin ennustetta.
"Mikä räntäsade? Ei sellaista ole ennustettukaan ennenkuin yöksi!" Eipä sitä kyllä ollu tullu yölläkään. Aamulla puoli seitsemän tienoilla vähän ripsi lunta, sen verran että ohut kerros tuli portaille. 

Aamukävelyllä näin joutsenparin lentämässä tuttuun tapaansa jokilaaksossa. No vähän pompöösi nimitys "jokilaakso" tuon ojan notkolle, mutta lentäkööt sitten ojanotkossa. Notkon kohdalla ilmassa. Mutta lensi ja tuuttaili, ja ilahdutti minua kovin. Mustarastaskin laulaa, mutta niin kaukana, että sitä ei kuule jos ei ole muuten ihan  hiljaista. Harvoin on, kun tintit huutelee. Siinä maha missä painitaan; mustarastas lennähti juuri tuohon ruokapaikan liepeille.

Jotenkin hassun tuntuista, kun mies on töissä ja mie vaan täällä yksin, ei ees lapsia oo kotona eikä koulusta odotettavissa. On varsin vapaa olo. Paitsi että illalla saa taas katella kaljottelua, ja seuraavanakin iltana. Ei voi ees lähtee mihinkään karkuun sitä. 

perjantai 25. maaliskuuta 2016

Jänes

Kuvituskuvaksi pääsiäisjuttu kymmenen vuoden takaa. Ei ole meillä yhden yhtäkään höyhenoksaa, koska en jaksanut tehdä eikä virpojiakaan käynyt. Ei ole yhtään koristeita, kun en jaksanut kaivella esille. Ei ole rairuohoa, kun en huolehtinut. Eikä ketään muutakaan kiinnostanut. Lapset lähti muualle pääsiäisenviettoon, mie keräilin aamun ensi toimina toistakymmentä tyhjää kaljatölkkiä ja vein ne kuistille haisemaan.

Ajattelin kyllä pääsiäiskorttien tekoa jo varmaan kuukausi sitten, mutta en vain saanut ruvettua. Kaksi korttia toi posti meille. On tämä, kun aika kuluu ilman että siihen saa oikein mitään kosketuspintaa. Kuin istuisi kosken partaalla ja katselis roskia kuohujen keskellä, kuinka ne vilahtaa ohi eikä niistä saa kiinni, vaikka haluaisi. Päässä on vain tyhjyys.

Tuli kylmä, laitoin lämmittimen päälle, se puhalsi vaan pahat hajut eikä syttyny... nyt istun avonaisen ikkunan ääressä ja palelen vielä enemmän. Mutta tuleepahan edes raitista ilmaa.

Muutenkin oon alkanu epäillä viime aikoina (kun olen viettäny aikaa muualla kuin kotona) että mun migreeneistä saattaa osa johtua noista lämmittimistä. Niistähän nyt kuitenkin tulee jotain kaasuja sisälle, ja hajua ainakin, vaikka siihen tottuukin aika äkkiä. Ei ollu tietoakaan migreenistä sen vajaan viikon aikana, minkä vietin mm. Joogaopistolla, mutta heti seuraavalla viikolla oli. Mutta on siinä varmaan jotain muutakin. Ei vaan paljoa auta mennä valittaan päänsärkyä arvauskeskukseen, se on niin tavallinen vaiva ettei sitä ruveta selvitteleen, ennenkuin menee näkö tai kuulo tai taju.

En ehtiny iloita kymmenestä lukijastanikaan, ennenkuin luku muuttui taas yhdeksiköksi. Toivon, ettei ole mitään sen henkilökohtaisempaa kuin ajankäytön priorisointi. Onhan se hyvä, että elämässä on muutakin, toisin kuin mulla,.. toisaalta olen kyllä ihan tyytyväinen tähän asiantilaan. Tykkään lukea ihmisten juttuja, enkä koe velvollisuudekseni kommentoida joka kerta, mutta kyllä siitäkin voi tulla rasite, jos sen ottaa silleen. Että hirveä homma, kaikki pitää lukea ja kaikkiin pitää keksiä jotain sanottavaa...  en mie aina edes lue, jos ei huvita. Ja sitten joskus luen monta putkeen.

Toissailtana oli pihalle eksyny  jänis, vaikka on aita... tosin kun hanki hyvin kantaa ja lunta sen verran paljon on, niin helppoko se on jänekselle loikata aidan yli. Sen mikä lumen päälle yltää. Päästin koirat iltapisulle ja ne säntäs samantien sinne missä näki jäniksen vilahtavan, eikä iltapisuista tullu mitään kun piti juosta rinkiä pitkin pihaa ja haistella jäniksenjälkiä. Aamulla valoisassa näin, että jänö oli singahtanu mettään suoraa tietä, kyllä se tiesi mistä aita on matalin. Koiratkin siitä yli pääsis, jos hoksais mennä...

Eilen ajelin toistasataa kilsaa - kolme kertaa kylällä, kerran hakemassa kuopuksen kaveri sen kotoa kauheiden rattoripolokujen päästä, pari kertaa yhessä kauppakeskuksessa ja siinä välissä kerran rautatieasemalla. Ensin vein esikoisen ripsi- ja kulmavärjäykseen, sitten kuopuksen ja kaverinsa asemalle ja sitten hain esikoisen pois. Oli tarkoitus käydä vielä liidelissä, mutta kauhistuin ja stressaannuin sitä ihmis- ja automäärää ja livistin. Tehtiin esikoisen ruokaostokset (meni taas poikakaverille) vaan ihan sitimarketista ja vein sen vielä määränpäähänsä. Kotiin päästyäni hikivarpaisena (ei ehkä näillä keleillä kandeis käyttää toppasaappaita, varsinkin jos enimmäkseen vaan ajaa autolla) ja poikkinaisena aattelin, että pakko käyttää saman tien koiratkin lenkillä, muuten en enää jaksa evääni liikauttaa. Ja SITTEN vasta olinkin poikki. Verensokerikin putos jonnekin, mutta onneksi vasta ihan loppumatkasta.

Pitäs saada ripustettua pari linnunpönttöä.

torstai 24. maaliskuuta 2016

Sutti

Koira nautti harjauksesta äsken tässä mun sylissä. Mun piti itse asiassa tässä välissä (lapsen viennin ja haun sun muun) pyykinpesun lisäksi katsoa pari jaksoa Vera Stanhopea, mutta juutuin lukeen mielenkiintoista keskustelua netistä. Eikä se oikeastaan ollu ees mielenkiintonen. Kyllä mie nyt ihan liikaa oon kiinni tässä koneessa... toisaalta ei ollu mikään ongelma siellä Joogaopistolla olla ilman. Ehkä se on vaan se, että kun ei ole niin mielekästä muuta tekemistä, että ryntäis sitä tekeen, niin passivoituu ja jämähtää tähän. Ainahan netistä jotain luettavaa löytyy. En sentään vielä oo alkanu pelaan mitään pelejä, jotka koukuttaa...

Toisaalla oli puhetta siitä miesten ja naisten erilaisuudesta, mitä mieki sivusin taannoin täällä, ja mulle linkattiin tämmönen juttu, jossa sanottiin ensinnäkin, että "Noin 45 prosentilla naisista on naismaiset ja 15 prosentilla miesmäiset aivot. Vastaavasti 45 prosentilla miehistä on miesmäiset ja 15 prosentilla naismaiset aivot. Lopuilla on tasapuoliset aivot" eli alle puolella on omalle sukupuolelleen "tyypilliset" aivot, joten onko ne enää silloin edes kovin tyypilliset? Mutta asia, minkä takia siitä aloin puhua, liittyi tuohon koukuttumiseen; lehtijutussa esitettiin väittämä, että naiset tulee helpommin riippuvaiseksi - väite vain esitettiin, mutta sen todenperäisyyteen ei nähdäkseni otettu kantaa. Itse helposti addiktoituvien miesten kans (eri aikaan) eläneenä en ihan heti usko. Muutenhan riippuvuudet ei useinkaan näy ulospäin, että vois katukuvasta määritellä kuka on ja kuka ei, ellei ole kyse tuhoisista aineista niiden käytön jatkuttua tarpeeksi pitkään. Ne, joista sen näkee, on kyllä useimmiten miehiä. Mun näkökulmasta katsottuna, ja miehän nyt en paljon ihmisiä tapaa, etenkään enää nykyisin.

Mun peräkyläläisyys kyllä taitaa näkyä ulospäin... usein, kun vien tytön kouluun, en juuri mieti mitä päälle laitan, kunhan ei ihan yöpaitasillaan oo, ja sitten saatan muistaa että leipä on loppu, ja poikkean kauppaan. Miettimättä, mitä on päällä. Olen kyllä joskus yöpaitasillanikin menny, mutta sillon en oo kyllä kaupassa käyny. Tänään sentään oli ihan asialliset housut ja kengät, ja puhtaan takinkin vetäsin päälle suoraa pyykkitelineeltä. Taannoin pesin fleecevaatteita, pari pusakkaa ja takin sekä kaksi vilttiä. Siihen kankaaseenhan tarttuu aika hyvin karvat ja pölyt, viltit oli ollu koirien käytössä - toisen otin eilen joogaan, ja nypin siitä vaivihkaa sutin jos toisenkin... koneesta tuli myös muutamia irtosutteja, pitkät hiukset kerää aika hyvin semmosia. No, kaupassa käydessä, kassalta lähtiessä (ostin mämmiä) huomasin, että hupun narussa on kiinni tämmönen:
Kamala ruma hiushässäkkä, josta sojotti tuommonen koirankarvatupsu. Hieno koriste rinnuksilla riippumassa. Nauratti ja vähän nolottikin.

Koiranpusakka on nyt vaiheessa, kun tuli käsi kipeeksi, ja piti tehdä muutama pääsiäispupu tuossa välissä. Oli ihan hauskoja ja tuli aika nopeesti jopa mun kutomisvauhdilla. Täällä on ohje, tosin mun versiot ei oo siitä hienommasta päästä ollenkaan :) Piti ehtiä pari tehdä tänään valmiiksi, että voin laittaa ne kuopuksen mukaan siskolle. Se menee taas kaverinsa kans sinne - hatunnosto siskolle, kun kestää niitä! Laitoin puput ja rahaa kirjekuoreen, jonka päälle kirjoitin "ruokarahaa ja pääsiäispupuja". Haen niitä lapsia koululta kahden maissa, sit haen kaverin ja vien ne junalle, ja toisen tytön vien kulmienvärjäykseen ja sen jälkeen poikakaverin luo. Saa taas ajella.

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Mäyrä

Tytär sai terveydenhoitajalta ohjeen käydä tiistaisin ja torstaisin kolmen vartin lenkillä niin, että tulee hiki ja hengästyy. Lähdettiin koirien kans oikein metsälenkille, hankikin kantaa vielä jossain määrin, ettei tarvi poluistakaan välittää. Seurattiin päinvastaisessa järjestyksessä jonkun toisen koiranulkoiluttajan jälkiä, ja yhtäkkiä huomattiin, että jäljet on vaihtuneet toisiksi ja samaan suuntaan meneviksi. Välillä oli koiraa juoksutettu talutin perässä roikkuen; ainakin siihen tulokseen me tultiin näistä jäljistä:
Nythän on tosiaan jo se kiinnipitopakko, mutta kyllä mejänki villapaitapuudelit tuolla metsässä juoksenteli. On tuskallista edetä risuisessa maastossa kiinniolevien koirien kans, kun ne on aina eri puolella risua kuin taluttaja. Kyllä ne aika hyvin osaa puut kiertää oikein, mutta eivät ilmeisesti rekisteröi pienempiä risuja kiertämisen arvoisiksi objekteiksi. Eikä tuollakaan liene niitä maapesiä vielä. Ja jos onkin, niin ketun jäljistä päätellen ei kauaa.

Pari päivää sitten tuli se ohut lumikerros, ja siihen oli kertyny mukavasti kaikenmoisten eläinten jälkiä. Ilokseni huomasin pienen mäyrälaumankin liikkuneen; ainakin kolmet jäljet meni.
Viikonlopun peltoreissulla näin supikoiran (?) jälkiä myös, että on ne jo vallan nousseet talvilevolta.
Metsäkauriita oli myös liikuskellut eilisen lenkin reitin varrella, niillä on niin hellyttävän pieni sorkanjälki! Tässä kuvassa on mejän koirien jälkiä sorkanjäljen vieressä, ei ole kauriin jälki juuri sen isompi kuin viisikiloisen koiran:
Kanssabloggaajastamme tuli hieman tietoa, kuulemma lupasi postata kuulumisia, jos jaksaa. 

tiistai 22. maaliskuuta 2016

Yllätin

Usein, kun puhutaan miesten ja naisten erilaisuudesta, mainitaan miesten parempi hahmotuskyky, ja esitetään että ne on naisia parempia mm. lukemaan karttaa sen takia. No, MBTI-testissä sain joskus tuloksen, jota kuvailtiin sanoilla "tyypillinen suomalainen mies", ja ehkä se on sitten syynä siihen, että tykkään kovasti kartoista ja niiden selailusta - ei umpimähkään niinkään, mutta jos olen käymässä jossain, mielelläni selvitän, minkälainen alueen kartta on. Joskus autolla tai junalla matkustaessa seuraan kartasta missä mennään. Joogaopistolla oli kiva tietää, minkä niminen oli viereinen mäki tai järven saari. Kansalaisen karttapaikka on lempisivustoni, kuten olen varmaan aiemminkin maininnut.

Mies taas on koukussa siihen valokuvaamiseen. Kun se laittaa niitä kuvia sinne kuvasivustolle, pitää tietää mistä kuva on otettu, että voi paikannimenkin kertoa. Tässä pari iltaa takaperin se pyysi mun apua erään maatalousrakennuksen paikannukseen, kun siinä meni kunnanrajakin ja mies ei tiennyt kuin sen tien, minkä varrelta oli kuvan ottanut. Ei muistanut muita maamerkkejä. Katsoin rakennuksen kuvaa, siinä oli pari siipeä onneksi, eikä ollu pelkkä neliskantti. Sitten Kansalaisen karttapaikasta seurasin tietä, kunnes löysin oikean muotoisen rakennuksen. Siirryin Googlemapsiin ja etsin vastaavan kohdan, otin keltaisen streetview - ukon ja pudotin sen tielle, ja tadaa - siinä oli se miehen kuvaama rakennus. Mies oli hämmästynyt. Mie tykkään tuollaisesta salapoliisityöstä :) Ja mies on semmonen mies, joka ei pysty karttaa hahmottamaan ollenkaan. Eikä tahdo käsittää suullisia (tai kirjallisiakaan) ajo-ohjeita, mutta jos on pari kertaa seudulla ajanut, niin osaa tien ulkomuistista. Mulle taas tie on vaan tietä, saan aika monta kertaa ajella, että alan muistaa missä mikäkin mutka on, eli kun mies selittää vaikka nähneensä elukan menevän tien yli sen ja sen mäen jälkeisessä mutkassa, en osaa paikantaa sitä mielessäni.

Innostuin eilen oikein urakoimaan langan ja sukkapuikkojen kans, ja tuli ihan käsi kipeeksi. Tai molemmat, mutta vasen käsivarsi on olkapäästä kämmeneen asti kipee... yllättävä kudontaryöpsäys oli vissiin lihaksille liikaa. Marjaanan lahjoittamalla ohjeella on tulossa jo toinen koiran liivi :)

Tänään ei ole pää kipeä (vielä) mutta maha on.

maanantai 21. maaliskuuta 2016

Susi?

Mulle vaan ei taida sopia auringonpaiste. Lauantaina en edes paljon ulkoillut, ja migreeni iski päälle kaupungilla. Eilen kävin siellä hangilla tallustelemassa, ja iltapäivällä piti taas heittää särkylääkettä huiviin - tällä kertaa talttui ibumaxilla. Tänään on migreeni heti aamusta, vaikka oon nukkunu pimeessä... enkä oo juonu alkoholia... suklaata olen kyllä syönyt. Pitäsköhän pitää suklaalakko, ja katsoa, tehoaako toivotulla tavalla? Mutta kauheaa se kyllä on, olla ilman suklaata...


Koirat oli niin iloisia, kun pääsivät juoksemaan irrallaan tyhjälle pellolle. Ei sais enää irti pitää, mutta ei vielä mitään maapesiä linnuilla oo.

Hirmu isoja koiran (suden???) jälkiä näkyi, kymmenisen senttiä leveitä ja hiukan sitä pidempiä, menivät samaa reittiä kuin kahdet tosi lujaa painelleet jäniksenjäljet. Mejän koirat ei ainakaan reagoineet mitenkään erikoisesti, että kallistun sen koiran kannalle. Mutta mikä mettäverinen koira olis niin isojalkainen?

Oja oli ihan sula. Tai joki se on kartan mukaan, mutta Ounas- ja Kemijoen yhtymäkohdassa kasvaneena mulla on hieman eri käsitys siitä, mikä on joki.

Viimeyönä on satanut muutama sentti lunta, ja lumisadetta on lupailtu koko päiväksi. Aurinko kyllä nyt paistaa. Terävänä silmäaukosta aivoon. Mutta en valita - on kiva, että aurinko viimeinkin paistaa! Niin synkeä talvi on ollu.

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Huoli

Onko kukaan kuullut Oudosta Paimenesta mitään? Siitä on nyt kuukausi, kun kirjoitti menevänsä magneettikuvaukseen, lupasi palata vaan ei ole näkynyt. Huolettaa sikana. Vaikkei mulle kuulukaan. Ollaanhan tässä vähän niinkuin yhtä blogiperhettä...

Eilen kävin kiertämässä kirpputorin, siellä ei ollu niin mitään. Ainoa saaliini oli valkoista metrivetoketjua pussillinen, vetimiä muutama mukana. Jos sais joskus tehtyä niitä koirien haalareita ja laitettua niihin just sopivan mittaisen vetskarin, vaikkakin valkoisen. Ja taas yksi mukava pikku kahvila oli lopettanut. Kiinteistö on ison kauppakeskuksen vieressä, ja siellä ei ole enää kirppiksen lisäksi kuin yksi myymälä, muut on lähteneet. Pienessä kaupungissa ei tahdo riittää putiikinpitäjiä (lähinnä asiakkaita niille) niin paljon, kuin olisi liiketilaa. Sitä on tuossa lähikaupungissa ihan liikaa.

Sitten sain isännän houkuteltua "viemään mut ulos syömään" :) Munhan se piti taas ehdottaa, mutta kun se oli nälkäinen, niin oli helppo puhua ympäri. Sushia ja nigiriä... niillä vaan on niin hurja menekki, etten ehtiny saada mieleisiäni montakaan. Pitäs aina haalia niitä sitten puoli lautasellista, kun niitä sattuu olemaan... niin ne muutkin tekee, ja sitten on tarjoiluvati tyhjä eikä toisille riitä. Muut ruuat seisovassa pöydässä ei ollu tällä kertaa niin herkullisia.

Lämmitin temppuili taas, ja mun tarkkaamattomuuden johdosta tuli kamalasti pahaa käryä kämppään. Tuuletin raivoisasti, ja kun seisoin ulko-ovella raitista ilmaa hengittämässä, huomasin linnunruoka-automaatin alla tällaisen kolon:
Siis tuossa kuvan keskellä. Ja siinä sitä katsoessani sieltä nousi myyrän pää. Katteli vähän aikaa ja sujahti tuollaista onkalonpuolikasta pitkin vasemmalle häviten näkyvistä. Niitä mellastaa tässä mejän pihalla nykyään kirkkaassa päivänvalossakin, juoksentelevat pitkin hankea ihan surutta. Ja missä on pöllöt ja kissat ja varpushaukat ja ketut ja kuka niitä nyt syökään??!! Viime syksynä vielä laittelin niitä kukkasipuleitakin maahan huolella ja rakkaudella, voi olla että on turha odotella mitään nousevaksi.

Kävin mie eilen Prismassakin, löytyi laarillinen -70% toppasaappaita (markka-aikana halvimmat toppasaappaat maksoi pari kymppiä, nykyään ei halpojakaan saa 20 eurolla!) ja poimin sieltä mukaani korkealaitaiset, ruskeanpunaiset uudet kengät. Mullahan on ulkoilukenkinä muuten ihan hyvät pitkävartiset, mutta niiden nauhanrei'istä tai jostain menee lumi sisälle. Huonosti suunnitellut! Ja on ne jo aika rähjäiset muutenkin. Mutta nyt mulla on asialliset kaupunkitalvikengät ja lenkilläkäyntikengät, yhteensä maksanu vähän yli kolme kymppiä kun normaalihinnoilla olis maksanu liki satasen. Oon nyt varsinkin loskakeleillä käyttänyt tyttären vanhoja loskareita, joita se on kai käyttäny jo ala-asteella, koska niihin on kirjoitettu sen nimi :) hyvin pärjäsin niillä Saarijärven jäälläkin, kun oli vettä jään päällä.

Mutta ajattelin käydä kokeilemassa, kestääkö hanki kävelemisen.

Ai niin; loppuun inhorealistinen ruma kuva!
Kasvoi esiin se kynnen vauriokohta, josta tuo veri on levinnyt. Ei se ole kuin parin millin levyinen, mutta kamera kerrankin osui tarkennuksessa melkein kohdalleen :)

perjantai 18. maaliskuuta 2016

Onni

Koin tänään onnenhetken.

Vein lapsen kouluun kymmeneksi, ja menomatkalla pahoitin mieleni rekan takia, kun se roiskutti aivan hillittömän kuran mun auton päälle, tuulilasikaan ei meinannu puhdistua sitten millään! Hyvä, että on ehtaa Lasolia lasinpesunesteessä. Mutta nyt on auto kyllä niin hirveän näköinen, että vaikka en ole turhantarkka auton puhtaudesta, hävettää jopa minua ajella tuon näköisellä kotterolla. Harmaa rapakuori keulan ja vasemman kyljen peittona. Pesua on pakko harkita.

Takaisin tullessa sensijaan näin kevään ensimmäisen joutsenparin! Lensivät lähekkäin tien yli ja kaarsivat luultavasti sinne lammelle, josta joskus kuvasin joutsenen liukujäljet, kun ne oli käyneet katsomassa, olisko lampi kenties sula. Ne oli niin kauniit auringonpaisteessa, kirkkaan valkoiset harmaita pilviä vasten! Karkas suusta ihan ääneen OOOIIIII ja suupielet pysyi hymyssä melkein kotiin asti. Ajattelin jo, että pakkaan koirat mukaan ja ajan sinnepäin ja käyn niiden kanssa kävellen katsomassa lammen, mutta kun katselin tien yli navakassa tuulessa vihisevää lunta, totesin ettei me tarjeta. Koirat ei ainakaan. Tarttis olla kauheasti päällä ja tuulenpitävää päällimmäisenä, ja siltikin varpaat kastuu kurassa ja tulee kylmä.

Tuuli on nimittäin kova ja kylmä, vaikkei pakkasta ole paljoakaan. Tuosta ikkunan editse menee vähän väliä hurjia lumipyörremyrskyjä ja kohina kuuluu sisälle asti.


Aamulla mie näin korppiparin - ei niin kaunis ja häikäisevä kuin joutsen, mutta  ilahduttava yhtäkaikki. Ja nämä erittäin tyydyttävän näköiset jäniksen jäljet yölläsataneessa ohuessa lumikerroksessa:
Hienosti oli pyörätietä pitkin mennyt. 

Koirat ei kyllä ymmärtäny jäniksenjäljistä paljon mitään. 

Mutta sitruunapuu on saanut ruveta kasvattaan niitä kovasti pitkin talvea lykkäämiään alkuja, ja kyllä ne nyt kasvaakin!
Aiemminhan mie nipsin kaikki pois.  Nyt on pisin roitti jo reilusti yli lampun... mutta ronttaan puuta sitten aina auringonläikästä toiseen, että saa vähän valoa muuallekin kuin tuohon pieneen osaan. 

torstai 17. maaliskuuta 2016

Huijaus


Määennn....

Näitä juttuja on vähän väliä lehdissä, ja norjalainen dokumenttikin tässä taannoin kertoi ilmiöstä norjalaisesta näkökulmasta, sama meininki sielläkin. Aina "kerron, ettei muut haksahtais", ja kuitenkin aina löytyy joku, joka ajattelee että "ei koske mua ja mun ihanaa amerikkalaista upseeriani".  Että voi juku kun tuolle on käynyt huono tuuri, mutta menenpä tästä siirtämään kymmenentuhatta euroa indonesialaiseen tai nigerialaiseen pankkiin omalle rakkaalle amerikanupseerilleni, jolla on nyt vähän vaikeaa. Kohta se sieltä tulee ja mennään naimisiin ja sitten kaikki on mulle kateellisia. Ja miten moni tapaus kuitenkin jää ilmitulematta, kun viimein valkenee, että on vedetty nenästä... nolottaa liikaa, niin nuolee haavansa ja kokoilee särkynyttä sydäntään ihan hiljaisuudessa.

Kyllä mie olen aina pitäny omista rahoistani aika hyvin kiinni, toisaalta ei ole kohdalle osunutkaan tilannetta, että olisin yksin ja rakkaudenkaipuinen ja tulis tarjolle tuollainen houkutus... siinä mielessä ehkä korotan itseni nyt vähän liikaa toisten yläpuolelle, kun en ymmärrä miten kukaan voi syytää ulkomaille kymmeniä tuhansia euroja rahaa sen rakkauden tähden, mutta kun en ymmärrä. Missä pilvilinnoissa sellainen ihminen oikein elää, ja miten on mahdollista elää sellaisessa niin tiukasti, ettei hälytyskellot yhtään soi? Kun ei niillä kaikilla ole edes rahaa niin paljoa, ottavat pankista velkaa, kun joku random "upseeri amerikasta" on luvannu maksaa takaisin, kunhan.

Niin naiivia, niin sinisilmäistä, niin luottavaista... ehkä suomalainen yhteiskunta kasvattaa tällaisia, kun Suomi on kuitenkin keskimääräistä rehellisempi kansakunta - täällä uskaltaa pitää ulko-ovea auki, kioskit pitää tavarat kenen tahansa otettavissa, kaupat pitää tarjousrekkejä ja -laareja kaupan ulkopuolella jne. Tuollekin naiselle tuli sitten yllätyksenä, että poliisi ei voikaan tehdä oikein mitään. Huijarit on niin taitavia ja rahavirrat kulkee niin monen mutkan kautta, että todellista vastaanottajaa ei pysty selvittämään. Kaikkialla ei olekaan pankit niin tiukan valvonnan alla kuin Suomessa, ja huijaamiset on täysin mahdollisia. Paha maailma.

Joskus oon epäillyt, että ei naisia pysty samalla lailla huijaamaan kuin miehiä, mutta taidan joutua muokkaamaan mielipidettäni jo vähitellen. Miehiä huijataan seksikkäillä kauniiden naisten kuvilla (siinä dokumentissakin todettiin jotenkin niin, että vähäpukeinen kuva saa miehet haluamaan tutustua) ja naisia rakkaudella ja kauniilla sanoilla.



keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Uneton

Juu. Kyllä kannatti pikkusen nukkua ja vasta sitten yrittää sinne lenkille. Ihan kelpo lenkki - en varmaan oo yhtä pitkää tehny kuukausiin - ja vielä lyhyt kävely illalla esikoisen kera. Päänsärkyä se päivälenkki kyllä lisäsi, vaikka oli aurinkolasit ja osa lenkistä varjoisassa metsässä.

Taisi vain olla puolessatoista tunnissa vähän liikaa... ja sittenkin havahduin ylös vasta puhelimen soidessa. Ei nimittäin nyt sitten saa nukutuksi. Tai nukuttaa kyllä, mutta kaikki on niin hankalan tuntuista, ettei pysty nukahtaan. Liian kuuma on, ja kun koirillekin tulee kuuma, ne hakeutuu peiton päälle nukkumaan ja sitten mulla on entistäkin tukalampi olla kun oon makaavien koirien jumittamana. Mies korahtelee vieressä ja saa minut tarkkaileen sen hengitystä, että millon se taas korahtaa, ja uneliaisuus kaikkoaa, korvautuu kiukulla. Vaikka eihän mies sille mitään voi.

Tänne alakertaan tultuani alkoi kurnia nälkäkin. Oon selkeästi lihonut; vaikka en saanutkaan vaakaa toimimaan kun siitä oli patteri loppu, huomaan sen muuten. Ja herkut kyllä maistuu... siispä pidin tänään paljolti salaattipäivän, ja maha on nyt sitten sen kaiken sulattanut ja huutaa lisää. Ei saa. Mutta ei se kyllä unentuloa auta.

Ei sitä kyllä auta tämä koneella olokaan.

Ruhjottu

Kuudeskymmenes postaus on tämä. Yöllä oli jälleen migreeni, ja aloitin sen särkypäiväkirjan pidon. Itse asiassa tässä on nyt ollu sen särkypäivien lisääntymisryöpyn jälkeen pitkä särytön jakso. Liekö retriitillä osuutta asiaan?

No, neljän jälkeen kävin ottamassa lääkkeen ja autuas uni pelasti kärvistelyltä vielä noin kolmeksi tunniksi, mutta särky ei ollut vielä kahdeksan maissa kokonaan poissa. Lisänä oli vielä niitä inhottavia sivuoireita - tinnitusta, kurkun arkuutta, lihassärkyä, väsymystä... muutenkin on jotenkin kummallinen olo, esimerkiksi tämä kirjoittamani teksti tuntuu aina välillä olevan jotenkin ihan hassusti. Tarkoitan, että mietin, onko tämä nyt oikein sanottu ja oikeaa kieltä, vai kirjoitanko jotain puutaheinää. Mutta ei kai sillä ole niin väliä.

Tytön vein kouluun ja kaupassa kävin, ja sielläkin oksetti ja piti vaan tehä ruokaostoksia. Mutta mieltä piristi semmonen ilonen setä kassajonossa edellä, se tervehti oikein sydämellisesti kassaneitiä ja rupatteli mukavia, sitten sanoi että lähtee pois "häiritsemästä"... mie tuumin kassalle, että mukavaahan se on, että tuollaiset hyväntuuliset ihmiset välillä vähän "häiritsee". Kassa oli samaa mieltä, sanoi että aamulla varsinkin ihmiset on myrtsejä.

Jooga jäi siis välistä tänään. Ja olis ollu vielä kerran se mukava sarja. Toisaalta viime viikolla sain kyllä tarpeekseni joogaa, ehdin jo miettiä että onko nyt ihan pakko joka kerta vetää se puolitoista tuntia, onko pakko kaks kertaa päivässä ja sitten siinä oli vielä se meditaatio-osuuskin, jossa ensin joogattiin. Nelisen tuntia joogaamista per päivä, hohhoijaa. Ei se niin ihanaa ole, kuitenkaan :) Mutta kyllähän mie omaehtoisesti sitten vähensinkin sitä.

Aamulenkki jäi kans välistä. Just nyt tuntuu siltä, ettei jaksa mihinkään lähteä, paitsi nukkumaan. Vois kokeilla sitä. Vois sitä tietty mennä uloskin, mutta sinne on mukavampi mennä jos jaksaa vähän kävelläkin.

Vielä laitan tämän kuvan, kun viimeinkin sain napattua otoksen tuosta ruokinnalla käyvästä talitiaisesta, jota on joku vissiin rusikoinut ikävästi, kun se on tuon näköinen. Terhakka se on ja lentää ihan hyvin, että kyllä se varmaan parantuu siitä.

tiistai 15. maaliskuuta 2016

Todiste

Viimeinkin todiste siitä, että meilläkin on vieraillut pyrstötiaisia :) Tämä kuva on sunnuntailta, olin sohvalla kun huomasin vierailijat, ja pyysin tässä koneella ollutta miestäni kuvaamaan äkkiä, ennenkuin lentävät pois. Kaukaa otettu kuva (se ei huomannu zoomata, järkkäriä kun on tottuneempi käytteleen) mutta kyllä tuosta jo lajin tunnistaa.

Eilenkin kuulin äänen ja näin vilauksen, kun olin lähdössä pihasta. Että kyllä niitä tässä pyörii. Töyhtötiaisia en oo nähny aikoihin, paitsi siskon lintulaudalla.

Niin ja mustarastaan laulu kuului viikonloppuna ekan kerran illansuussa! Sen jälkeen en ole kuullutkaan, paitsi äsken ulkona olin kuulevinani mutta ei sitten enempää kuulunutkaan, kun seisahduin kuuloa tarkentamaan. Tosi mielenkiintoista tää mun jaarittelu...

Otin pois linnunpöntön tuosta vaahterasta, joka lumisateen ja sienikasvuston aiheuttaman kaatotuomion sai. Ei vaan tiedä, tohtiiko itse kaataa, vai pitääkö tilata ammattilainen kepsauttaan se. Piti pönttö ottaa pois, ettei joku omi sitä itelleen ja sitten on ikävä ryöstää toisen koti. Kankesin kannen auki, ja ihmettelin, miksi se niin panee vastaan vaikka ei pitäs enää olla millään kiinni - siellä kasvoi joku ihmeellinen sienikasvusto tai joku rihmasto, joka oli ihan mahdottoman sitkeä!
Kasvoi kiinni seinässä ja katossa, ja vasaran hamarapuolella raavin sen irti. Oli tosi tiukassa. Mikä lie, ja mahtaneeko pöntöstä olla enää asumispaikaksi. Oli siellä kyllä asuttu, ja lämmiteltykin talvella. Ihan pohjalta löytyi luultavasti ryöstetyn pesän syrjäänsysättyjä munia:

Sini- tai talitiaisen taitaa olla. Kirjosieppo sieppaa pesät niiltä...

Pitäshän noita pönttöjä aina välillä putsailla... joku puhdistaa ne joka talvi, ja joskus kuulin, että kovalla pakkasella olis paras, niin välttyis itse saamasta lintukirppuja, mutta toisaalta niissä mujuissa lämmittelee lintuja just kovilla pakkasilla. Pitäs sitten laittaa uudet mujut tai sammalet tai heinät tilalle. Ja eihän niitä luonnonkolojakaan ihmiset putsaile - sen näkee sitten, kun pöntössä ei enää kukaan pesi, että se on tullu täyteen tai menny muuten kelvottomaksi.

Oon ottanu nyt vaihteeksi tavan, että meen koirien kans ulos heti aamulla herättyäni. Siis ihan oikeen pienelle kävelylle. Pienelle, koska isolla lenkillä loppuis energia, kun ei oo aamupalaa syötynä. Onpahan sitten ainakin vähän käyty ulkona, jos lopun päivän sitten siristeleekin silmiä sisätiloissa... illalla on taas helpompi käydä iltakävely. Jos jaksaa. Energiat kyllä väheni aika äkkiä retriitin jälkeen, mutta sain mie aloitettua käsityön, ja on se varmaan jo puolivälissä. Ja imuroinkin tänään. Ja tein kaksi banoffeeta... harmittelin, kun oli kolme banaania menossa ihan ruskeaksi, ja parasta makean banaanin hyötykäyttöä on kyllä banoffee, ellei ala tehdä täytekakkua ja sullo sen väliin sitä. No, mie ku en siitä vehnästä välitä, mutta banoffeesta kylläkin, niin piti sitten tehdä yksi vehnäkeksipohjalla ja toinen gluteenittomilla - ne on nimittäin sen verran kalliita, että en raaski isoa pohjaa tehdä semmoisista. Tulee vanhojen banaanien hyötykäytölle muutenkin hintaa... vanhempi tytär kaipais sinne vielä suklaata :) sanoi, että se on "tylsää" kun kuuli, ettei ole suklaalisää.

Taas kävi pyrstötintti tuossa, mutta se oli yks huis-hais kun se taas häipyi. Sen verran aikaa oli, että ehdin laittaa kameraan virrat :)

sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Kevät


 Kun torstaina kotiuduin, oli keittiön pöydällä paperikassissa kolme narsissia. Anoppi oli kuulemma isännälle ne toimittanut. Otin talvisen lyhdyn pois pidikkeestä ja laitoin keväisen narsissiastian siihen, ja ajattelin että unohdan kumminkin ottaa sen lämpimään kun tulee pakkasia...


Ja unohdinkin sitten.
Oli ollu kai enemmän kuin viisi astetta pakkasta. Viime yöksi otin ne kuistille. Yksi on pöydällä ja kohta poiskukkinut. Niinhän ne tuppaa sisätiloissa tekeen.
Viikko sitten (?) kylvämäni herneet on terhakat :)

Eilen aamunsarastuksessa taas naakat näytti söpöiltä vierekkäin.

Jännä keltainen sumu... tänäaamuna sumuilee kanssa, mutta aurinko on sen takana kokonaan piilossa. Kyllä sen silti valosta huomaa, että siellä se ohuen sumupilven takana paistaa. Tällekin päivälle on kyllä luvattu puolipilvistä, että kai se siitä... eilinen raaka auringonpaiste meinas kyllä ottaa koville.
Oltiin Hirvihaaranjoen koskella taas. Koskikarakin siellä teutaroi, ei tosin tässä kuvassa kun oli sillan toisella puolella. Kyllä tuota aurinkoakin sieti, kun piti silmät kiinni.

Sitten käytiin myös kuvaamassa Hirvihaaran kartano ja Mäntsälän kirkko, ja kun tultiin tämän rakennuksen eteen

kysyin isännältä, että niin oliko tämä se kartano vai se kirkko :) Kovasti muistuttaa kirkkoa tämä kartanon päärakennuskin, torneineen. Se on nykyään ilmeisesti tilauskäytössä hotelliksi ja kokous- tai juhlatilaksi, ja tuolta linkin takaa löytyy mm. varsin monipolvinen historiikki. On ollu viljavarastona, vanhainkotina ja kenttäsairaalana, ja torni ilmavalvontapaikkana sodan aikana. Mäntsälän kapinaankin se tietysti liittyy.

Tässä on se kirkko, ja kyllähän tämän nyt kirkoksi ainakin tunnistaa:
Pelottavan näköinen sataviisikymmentävuotias tuossa mäellä kohotessaan.

Vaatii kevennyksen. Se on tällä kertaa jäinen tuulihattu, melkein täydellinen:



perjantai 11. maaliskuuta 2016

Opisto

Borta bra men hemma bäst?  Joka tapauksessa olen kotona. Mies sanoi nukkumaan mennessä, että kiva kun oot taas siinä, mutta yö oli kyllä aika kamala sen ihanan vapauden ja HILJAISUUDEN jälkeen, mitä oli opistolla yksin omassa sängyssä. Piti tunkee silikonit korviin ja korina kuului niidenkin läpi, omituista hytkymistä niin että minunkin sängynpuolisko heilui, yöllä heräsin kun koirat makas peiton päällä molemmin puolin niin, että olin tiukassa paketissa enkä päässyt kääntymään, yöpaita kuristi, katsoin kelloa että joko kohta on aamu että pääsee tästä, niin se näytti aikaa 01:54... aloin unelmoida siitä, kuinka mulla on oma huone, avara ja valoisa, ja maalaan sitä violetiksi. Ja saan nukkua siellä rauhassa! 
Lumi roikkui lähtöpäivänä ikkunan edessä
Sänky nunnankammiossani <3

Parhaimpia asioita rauhan, yksinäisyyden, hiljaisuuden ja oman sängyn lisäksi opistolla ollessa oli ulkoilut. 

Sai kävellä jäällä, kun ei kotinurkilla voi... Säynätsaari tuli kierrettyä pariin kertaan, ei se kaukana oo (linnuntietä 700m) mutta olihan se tietysti astetta raskaampaa se kävely lumessa, ja välillä oli vesisohjoakin kun vesi oli paikoitellen noussut jään päälle. Tälle talvelle luonteenomaista tuntuu olevan se, että kivet puhkoo jääkantta ja tekee reikiä ja railoja, ja tuolla sen huomas hyvin. Saukko käytti hyödykseen syntyneitä railoja ja sen jälkiä näkyi paljon saaren ympäristössä. Hauskasti liukunut mahallaan ja välillä antanut jaloilla vauhtia. Harvemmin on niin mäkistä jäätä...
Kumpuilevaa jäätä

Saukon hassutuksia

Kulkutie jään alle


Tiistaina oli niin ihana auringonpaistekin, etsin lumettoman kiven saaren rannalta ja istuin siellä nautiskelemassa. Ei oo paljoa auringosta päässy tuolleen nauttiin tänä kevättalvena.


Parina iltana kävin pöllöjä kuuntelemassa, ensin kuulin vain etäältä niin vähän, etten ollut varma, mutta toisena iltana kuului helmipöllö hyvin selkeästi ja niitä oli useampia äänessä, sekä yksi lehtopöllö huuteli pari kertaa. Päiväsaikaan palokärki oli hyvin äänekäs ja touhukas, paitsi torstaina ei pukahtanutkaan. Torstaina näin vilaukselta ison lokin kokoisen, valkoiselta vaikuttavan linnun lentämässä, varmaan joku haukka. Siellä, missä näin luutavasti pyyparven pari päivää aiemmin. Paljon oli ketun jälkiä. Mun ikkunan alla oli ekana aamuna tuoreet pupunjäljet.

Kun aikaisemmin olin Joogaopistolla, oli naapurissa lehmiä - hauskoja, erivärisiä, sekarotuisen näköisiä - ja olin varma, että niitä ei enää ole, mutta ainakin paksu ja hyvinvoiva lantapatteri oli tunkiolla, että jotain elukoita niillä vielä on.
2011
2016


Ihan hirveen luontevaa oli mulle se hiljaa oleminen! Yli kaksi ja puoli vuorokautta olin hiljaa :) no, varmaan yöllä kuorsasin. Ruokailutilanteet oli vähän ikäviä, mutta niinhän ne on aina. Meillä oli yksi yhteinen pitkä pöytä, kaikkien piti syödä siinä. Kynttilät paloi ja mankasta kuului ujellusta... kuulemma siksi "musiikkia" piti olla ruokaillessa, kun astioiden kilinällä on taipumus käydä hermoon. Mutta se musiikki oli lähinnä naisihmisen jollotusta, sitä keskiaikaista kirkkomusiikkia. Onhan se ihan hienoa, jos se on miesäänillä messuttua, mutta semmonen kimakka venyvä naisääni ei ollu kyllä mun mieluinen ruokamusiikki. Ihme kiljumista. Kerran oli kaunista harpunsoittoa yhden kappaleen ajan, ja joskus miehetkin lauloi.

Kyllä mie itsekin nyt arvostan perhettäni erilailla, tai ylipäätään sitä, että en olekaan yksin. Kun kuulin helmipöllön tai näin saukon jälkiä, ei ollut ketään, kenen kanssa jakaa iloinen asia. No kirjoitin kyllä kaksi paperikirjettä ja kaksi meiliäkin, vaikkei oikeestaan olis saanu, mutta siitä meditaatiosta halusin avautua siskolle, jolla on näistä jutuista kokemusta.

Mulla on takana vuosia sitten sattunut pelottava tilanne omatoimimeditaatiossa, ja sen jälkeen olen karttanut sellaista. Ja nyt se tapahtui taas. Meditaatiossahan ulkomaailma suljetaan pois ja käännytään sisäänpäin, ja nyt totesin sen, että mun sisin on niin musta, ahdistava ja pelottava, etten halua katsoa sinne. Tällä kertaa olin ala-asteen koulun pihalla, mutta onneksi ohjaaja oli antanu "veneen". Sen oli tarkoitus olla vain keskittymistä helpottava lause, johon palata jos ajatus lähtee ajelehtimaan, mutta mulle se oli pelastusvene, jossa roikuin, etten uppoaisi sinne mustaan syöveriin. Jotain siellä alitajunnassa on, mutta en ole vielä valmis kohtaamaan sitä. Jätin siis suosiolla loput meditaatiot väliin. Toisaalta mietityttää, mitä oikein on tapahtunut siellä koulun pihalla, minkä olen painanut unohduksiin...

Oli ihana reissu. Mulla on nyt pikkuisen enemmän energiaa, mutta mihin mie sen käyttäisin, kun on niin paljon kaikkea? Käsitöitä oli mukana useammankin laisia (Marjaanalle kiitos siitä myös!) mutta en tullut ottaneeksi edes esiin. Ei hetkeäkään ollu semmonen olo, että pitkästyisin. Hiukan lueskelin, siinä kaikki.

Ja Föhn- tuulet tulee. Keskiviikoksi on ennustettu meille kuutta lämpöastetta ja aurinkoakin. On täällä lumi vähentynyt selvästi näiden päivien aikana, jalkakäytävät on ihan sulat.