lauantai 31. joulukuuta 2016

Viimeistä viedään

Vasta yksi ennenaikainen laukeaminen on tullu mun tietoisuuteen asti - eilenillalla, kun olin nukkumassa, pamahti jossain lähellä. Heräsin säikähdykseen, ja näin ikkunasta heittyvissä varjoissa liikkuvaa valoa ja ymmärsin sen olleen joku ilotulite. Jotta jaksaisin sitten illalla valvoa eikä tarttis mennä nukkuun säikyttelevään paukkeeseen, niin otin illalla pitkästä aikaa nukahduslääkkeen puolikkaan. On ollu tosi pätkittäisiä unet viime aikoina ja päiväväsymys kohtuullinen. Painajaisiakin näin tässä yhtenä yönä; oli psykopaattimies joka rääkkäs kissanpentuja ja aikoi tehdä saman mulle, oli susia jotka kävi mun kimppuun ja vielä karhun tuoreet, märät jäljet sisällä, oli kävelly etuovesta sisään ja takaovesta ulos. Saman yön aikana kaikki. Yks yö oli teemaltaan painajaiset omista lapsista. Nyt nukuin sikeästi ainakin viisi tuntia heräämättä kertaakaan, ja sitten vielä pätkäunia muutaman tunnin.

Rasti seinään; mies ei oo ostanu yhtään paukkuja eikä ehkä ostakaan! Olen tyytyväinen. Vielä tyytyväisempi olisin, jos suurin syy asiaan ei olis rahapula. Käydään kai katsomassa joku yleinen paukuttelu sitten, mikä tarkoittaa myös kaljottelun siirtymistä myöhämmäksi, josta olen myös tyytyväinen. Mies on kohta niin hyvätapainen, että mistä mie enää keksin valituksen aiheita?

Sehän lopetti tupakoinnin - tai itse sanoo, että ei lopettanut, ei vain ole polttanut - jo puolisentoista vuotta sitten. Aika pienestä pitäen olikin polttanut, mutta koska mummonsakin, joka poltti yli 70 vuotta elämästään, selvis ilman keuhkosyöpää, niin ei ollut sitäkään pelotetta. Mun isälläni, joka lopetti nuorena polttamisen (sillon ku se oli pieni, oli ihan normaalia että kaikki miehet poltti, ja jossain savottakämpissä lie ollu ihan sama polttiko vai ei, kun ilma on ollu sakeana tupakansavusta) ja silti sillä on nyt keuhkosyöpä. Olenhan itsekin joutunut lapsena asumaan tupakansavussa.

Luin taannoin jutun patologista, joka sanoi, että kaupungissa asuvan vanhemman, tupakoimattoman ihmisen keuhkot ei juuri eroa tupakoivan maalaisen keuhkoista. Etsinpä sen jutun ja linkitän tähän ...  Tässä. Oulusta oli kyse, eli ei edes mistään suurkaupungista. Yksi hyvä syy asua maalla, vaikka en kyllä ole aina ihan varma täälläkään ympäristön puhtaudesta.

Kevennykseksi riistakameran videopätkä. Eihän tuo nyt kovin skarppia kuvaa ota, ja tarkennus on hieman kauempana, mutta minusta se on hauska. Orava syödessään tarkkailee, että mikä on tuo laatikko, joka raksahtelee tuossa. Harakat myös oli hieman epäluuloisia katseita siihen heittäneet.

Yöllä kamera oli ottanu joitain kuvia, mutta niissä ei näy mitään. Toisaalta tänäaamuna kävin heittämässä siihen vähän lisää kuorittuja auringonkukan siemeniä, josko siinä edes joku lintu käväisis edessä, mutta ei ollu ees mua kuvannu. Välillä sen logiikka mättää kyllä. No, sitten kun otan kameran alas, näkee noita videoita - niistä joskus paremmin  hahmottaa. Ja säätöjä vois rukata kans.

Sillon ku kamera oli vielä tuossa lintujen ruokintapaikalla, siinä oli aamupimeällä käyny joku karvainen olio, josta ei näkynyt kuin vähän selkää... en tiedä onko täällä taas rottia vai mikä lie. Nyt kun ei ole luntakaan, ei näe jäljistä.

Yksi ilonaihe on sekin, että vanhempi tytär, joka ei ole pystynyt päättämään, miksi haluaa isona tulla, on löytänyt pari sellaista alaa, jotka ehkä saattais olla sellasia, mitä se vois kuvitella tekevänsä. Toivon pilkahdus! Ilolla kohden uutta vuotta, toivon sen teille lukijoillekin olevan juuri jokaiselle sopivanlainen!

torstai 29. joulukuuta 2016

No nyt.


Hurraa, riistakamera on ottanut ensimmäisen kuvan villieläimestä!

Nyt sain siihen sim-kortinkin, että saan kuvat suoraa koneelle ottamatta kameraa pois asemapaikaltaan. Se on kuvannut noin viisikymmentä tyhjää ruutua (siis sellasta, missä ei näy mun silmään mitään) ja muutaman harakoista, yhden mustarastaasta ja kaksi oravasta. Näkyy tulleen taas kolme lisää sähköpostiin... kaksi tyhjää ja yksi talitiainen. Viritin sen tuohon lintujen ruokintapaikalle.

Eilenillalla, kun tulin kameraa asentamasta takas sisälle, kompastuin isännän neljävitosiin talvikenkiin, mitä se on pitäny siinä just kulkuväylällä eteisessä... no se eteinen ON ihan sikapieni eikä oo kauheesti tilaa pitää kenkiä ja neljävitoset kengät ON isot, monesti oon jo kompuroinu niihin mutta kilttinä ihmisenä en oo sanonu asiasta. Nyt kaaduin oikein kunnolla, jysähdin koko painollani vasemman polven päälle. Pahemminkin olis voinu käydä, mutta aivan saakeleesti sattui kyllä nytkin. Heti se alkoi mustua, kaivelin pakastimesta ranskanpottupussin jämät ja asensin polven sydäntä korkeammalle kylmäpussinsa kera. Olin jo varma, että joudun lähteen aamulla lääkäriin, jossa polvea ei hoideta, vaikka oliskin rikki, koska eläkeläinen ja nykymaailman meno, ja joudun luopumaan metsäkävelyistä koirien kanssa ja lihon järkyttäväksi, mutta särkylääkkeen voimalla sain nukutuksi eikä se aamulla enää ollukaan juuri kipee. Pikkuisen tuntuu, niinku nyt semmosen mustelman luulis tuntuvankin.

Pyysin nätisti miestä siirtämään ne kengät jonnekin vähemmän vaaralliseen paikkaan, niin vähän melkein suutahti siitä, vaikka aiemmin sainkin myötätuntoa osakseni kaatuessani.

Eilen olis ollu upea ilma päivällä käydä kävelyllä, mutta oli just menoa sillon. Junabongarityttö lähti jo sianpierun aikaan isänsä kyydillä seisakkeelle josta meni junalla kaupunkiin vain, koska jossain kulussaolevassa junassa oli joku tietty erityinen vaunu, mikä piti kuvata. Ja iltapäivällä oli muita junabongareita kokoontumassa. Käytin toista tytärtä muilla asioilla puolen päivän maissa, niin samalla syötin junatytön Hesburgerissa, ja puoliväkisin saatiin se illalla otettua mukaan kotiin, kun käytiin sitä sim-korttia vielä hakemassa. Puoli vuorokautta pyöri lähinnä asemalla kuvailemassa! Kyllä on intoa. Hyvä että on johonkin intoa.

Tänään onkin sitten harmaa ja pimeä päivä. Sitä torjumaan vähän väriterapiaa:
Yöllä valvoin ja mietin tuota jalkaa, ja että polviin ei taida olla semmosia keinoniveliä kuin lonkkaan on, ja jotenkin siinä tulin miettineeksi myös taannoin katsomaani dokkaria Karoliinisessa Instituutissa työskennelleestä Paolo Macchiarinista, joka keksi laittaa muovisia henkitorvia ihmisille testaamatta niitä eläimillä ensin. Ja sitten ne ihmiset kuoli, kun muovinen henkitorvi vaan ei toimi, vaikka olis kuinka kantasoluilla kylvetetty. Se venäläisnainenkin, joka halusi vain päästä eroon rumasta (luulen, että rumuus oli pääsyy, koska oli niin tarkka siitäkin, että rintoihin ei saa tulla leikkausjälkiä) ja epäkäytännöllisestä trakeostomiareiästä kurkussaan, jonka äiti sanoi, että se leikkauksen jälkeen haisi mädälle ja yski ommellangan pätkiä ja kudoksenpaloja ennen kuolemaansa.

Kuinka sitä luottaa, että terveydenhoito toimii nimenomaan tutkitusti toimivan hoidon kautta, eikä kaikenlaisten mytomaaninarsistien keksimien höpöjuttujen, ja sitten tulee tämmöstä. Luonnehäiriöinenhän se äijä ihan selvästi on, sepittelee juttuja itsestään niin työssä kuin yksityiselämässäkin - supersalainen maailman johtajien ja paavin lääkäri muka, kuulostaa pikkupoikien leikiltä... En tiedä mitä se nykyisin tekee, varmaan se on perustyössään ihan pätevä, jos vaan pystyy pitämään sen mahtailunhalunsa kurissa. Karoliinisesta Instituutista se sentään loppujen lopuksi sai lähdöt, vaikka ne pomot siellä yritti kaikin keinoin jättää huomiotta ikävät asiat ja kielsivät mitään epäilyttävää tapahtuneen, vaikka ne asiat tuotiin niille nenän eteen. Eihän ne voinu myöntää tehneensä virherekrytoinnin. Ne pomotkin on sittemmin saanu lähdöt, mikä on ihan oikein. Mutta se on väärin, että sellasta ylipäätään pääsee kehittyneessä länsimaassa tapahtumaan!

Kurkku on ollu kipee. Flunssaa odottelin jo toissapäivänä, mutta ei vaan oo tullu. Liekö homeoireita vai mikä on, kovasti ainakin maailmalla ollaan kipeitä.

maanantai 26. joulukuuta 2016

Humpsis

Hyvä konsti olla ylensyömättä jouluna on hankkia afta kielen sivuun, missä se hankaa hampaisiin. Ei meinaan ole syöminen sillon mukavaa. Suklaakin kirvelee siinä. Ja korva on tänään humahdellut inhottavasti, kuin joku tökkis tärykalvoa.

Käytiin etsimässä tytölle kenkiä alennusmyynneistä, mutta missä oli kivat, ei ollu kokoja, ja siellä missä oli kokoja, ei ollu kivoja. Ei sit ostettu. Ostin lisää luumu-rusinakeittoa. Joskus aiemmin se on joulun aikaan loppunu kaupoista, mutta nyt sitä riitti. Tämän joulun must -jutut on se huonon onnen graavilohi leivällä, ja mainittu keitto kermavaahdon kera.

Sellasen ilmiön oon huomannut tänä jouluntienoona, että värilliset ja etenkin ne välkkyvät ja vilkkuvat ulkovalosarjat on hävinneet kuvasta. Melkein kaikilla on pelkästään kirkkaita valoja, ja varsinainen hittituote näyttää olevan sellanen valopuu, joka näyttää pimeässä paikalleen jähmettyneeltä ilotulitteelta. Tykkään kyllä, kun kerrostalon jokainen parveke on somistettu kirkkailla valoilla. Ja muutenkin. Itellä on kyllä värikkäät valot. Ollaan vanhanaikaisia.

Pukki toi mulle yhteensä 450 grammaa kirjavia lankoja! Nyt on bolero puikoilla, saa nähdä tuleeko siitä mitään. Pienen näköinen on, vaikka lisäsin neljätoista silmukkaa ohjeen määrän päälle, mutta eihän sitä vielä näe tuleeko pieni vai ei. Ja sitten sain sen riistakameran <3 mies on taas tehny lisää velkaa, että on saanu meille lahjoja... Tarjouduin maksamaan uuden näytön siihen sen syksyllä Noitatunturissa hajottamaan puhelimeen, että sen ois voinu antaa tyttärelle, jonka puhelin lagaa ja kamera on huono, mutta ei miehelle kelvannu. Piti osamaksulla ostaa uusi. Sitten kysyin, antaisko se sen rikkinäisen puhelimen mulle, niin korjauttaisin ja ottasin käyttööni, niin ei anna, kun siitä on vielä monta sataa velkaa. Tuolla se sitten rikkinäisenä makaa kaapin hyllyllä ja maksut juoksee, ja se on miehen mielestä paras ratkaisu. Yritin kysyä perusteluita, en saanut.

Anoppilassa oli hyvät sapuskat, etenkin se karjalanpaisti!

sunnuntai 25. joulukuuta 2016

Unelmien joulu

Joskus tykkäisin mennä jouluksi jonnekin Lappiin, ns. maksettua joulua viettämään. Olis hirsirakennuksia, tunnelmallisia ulkotulia, ehkä revontuliakin, mutta ainakin lunta! Vois syödä joulupäivällisen isolla porukalla, oleilla joko ihmisten keskellä tai sitten yksin, jos niin haluais. Joku laittais ruuan, kattais pöydän, korjais sen ja ite sais vain olla. Käveleskellä lumisessa maisemassa tai köllötellä lukemassa omassa kopperossa, minne ei muitten mekkalat kuulu. Kiusallisen juovuksissa olevat tai riitelijät ohjattais lempeästi muualle häiritsemästä joulurauhaa. Toki lapsia saisi ja vähän pitäisikin olla, mutta eihän sitä kanssalomailijoitaan voi ostaa. Tai voi varmaan, jos on tarpeeksi paljon rahaa.

Yöllä soi kirkonkellot, ja aamulla kun kävelin koirien kanssa siitä ohi, oli ovet taas levällään ja joulukirkko alkamassa. Papeilla pitää kiirettä palvontamenojen kanssa. Palvotaan Herraa, joka ei ees syntyny oikeesti joulun aikaan...

Tänään tai huomenna mennään anoppilaan syömään. Kun puhuin sen kanssa puhelimessa siitä, se sanoi varanneensa peräti kaksi maksalaatikollista, kun mejän isäntä kuulemma sitä syö jouluna, eikä muita laatikoita. Sanoin sille, että kyllä se syö porkkanalaatikkoa ainakin täällä kotona (ja tietysti anoppi alkoi voivotella, että olisko pitäny sitäkin ostaa enemmän) ja kun miehelle mainitsin asiasta, se epäili, että äitinsä on tullut hieman vanhuudenhöperöksi, koska ei erityisemmin edes välitä maksalaatikosta. Mutta ei se ole ensimmäinen kerta, kun niin on epäilty... Mun kotona ja meillä ei oo koskaan syöty maksalaatikkoa jouluna, se on ollu arkiruokaa ja itse asiassa mejän tiibetinspanieli aikanaan tykkäs sitä syödä. Eli koiranruokaa.

Lisäksi anoppi puhui, että miehensä poika perheineen saattaa myös tulla. Niillä on asunto ehkä viisikymmentä neliötä, siellä on tavallinen 4 hengen ruokailuryhmä, olohuoneen matala pöytä sohvan vieressä ja pari muuta tuolia, ja mielestäni tulee liian ahdasta, jos sinne tulee kerralla 6 aikuisen kokoista syöjää ja kaksi pikkulasta... pyysinkin miestä sopimaan käynnin niin, että ei oltais samaan aikaan. Vaikka olis tietysti kohteliasta tapailla ns. sukulaisiakin. Miehestä tämä homma on taas kiinni, eikä se saa sovittua asiaa eikä päätettyä, tai ehkä on päättänyt mutta roikottaa meitä epätietoisuudessa siitä, mitä on päättänyt. Ilmoittaa sitten ykskaks että no nyt lähdetään.

Mutta eilinen aatto oli minusta tosi ihana! Olin onnellinen mukavasta ja sovussaolevasta perheestäni, ja kerroinkin sen heille. Lahjat oli mieluisia ja niitä oli riittävästi. Tyttäret on niin sopuisia sisaruksiksi, löivät high fiven aina kun saivat samantapaiset lahjat ja nauroivat paljon. Ja mieskin oli hyväntuulinen. Kaiken kaikkiaan onnistunut ilta. Toisen tytön kans käytiin vielä hakemassa hautausmaalta Pokemon, tai mie tyydyin ihailemaan valomerta. Jostain syystä nyt ei haissut se palaneen muovin käry, mikä mun aivoissa yhdistyy aina jouluaaton hautausmaavierailuihin. Ehkä hautalyhdyt ei niin kaatuilleet, kun oli sula maa eikä lunta.

En ylensyönyt ja siinä vaiheessa syönnistäkin oli jo vähintään tunti, mutta sain inhottavan rytmihäiriöjutun kun rivakasti kävelin tyttären kanssa sinne poksujahtiin. Tuli oikeen vähän huono olo ja rintaan sattui jonkin aikaa illalla. Ei vanhuus tule yksin. Sydänkuolemat kuulemma yleistyy joulun aikoihin, mutta onneksi luin sen jutun vasta aamulla...

Aamurusko tänään.

lauantai 24. joulukuuta 2016

Vielä vähän

... silitin nimittäin valkoisen liinan pöydälle :) Olin ajatellut laittaa sen yhden kertakäyttöliinan, jonka oon joskus ostanu ja vasta vähän aikaa sitten "löysin" kätköistä, mutta se oli niin räikeä ja pilkullinen, että palasin vanhaan. Mun valkoinen joululiina on varmaan äitin kahvilaravintolan peruja, tai ainakin se on hyvin vanha. Yksi pieni reikäkin on siinä päällä ja nurkassa toinen isompi. Ei haittaa. Kerran vuodessa on muutaman päivän pöydällä.

Kävin heti aamusta viemässä kynttilän hautausmaan muistokivelle, ja nyt vettä sataa ropisten. Jouluiloa.

perjantai 23. joulukuuta 2016

Saa tulla.

Joulu nimittäin. Kaikki on hyvin, kun ei mieti huonoja. Tein tuollaisen mobilen helmistä ja kirjan lehdistä - viimeinkin keksin käyttöä niille kirjan sisältä leikatuille sivunpaloille, jotka jäi kun tein joskus kirjasta rasian. Idean sain Takataskusta.
Ja tein sen vain siksi, koska halusin, en siksi että pitää. Nyt ei enää pidä mitään. Saunan lauteet eilen pesin, ja lattiaa tarpeellisen määrän myös, en ees sitä jaksanu kunnolla pestä. Mutta eipä tarvi joulusaunassa miettiä että voi hitto, en oo saanu näitä lautetakaan pestyä. Niin mie kuitenkin aattelisin, olen aatellu joka saunakerta jo jonkin aikaa.

Pää on kyllä rauhottumisen tarpeessa, muisti oireilee esimerkiksi niin, että kaupasta kalliilla ostetut graavilohet jäi yöksi lämpimään :( tänään piti sit käydä ostamassa uudet. Kalliiksi tuli joululohi. Muutenkaan en oikein osaa ajatella mitään. Olis pitäny erinäisiä ihmisiä muistaa, mutta en muistanu muistaa. Mutta tyydyn siihen. En vain jaksa nyt stressata toisten ihmisten takia, ja nyt se on myöhäistä.

Tänään just mietin kun auton kyydissä istuin (käytiin ostamassa tarjouskupongilla koiranruokasäkki, jonka sai 10€ halvemmalla ja tarjous on voimassa jouluun asti) että miten jotkut hoksaa ajatella ja muistaa vaikka roskakuskia, postinjakajaa, lasten opettajaa tai tarhantätiä jollain niille sopivalla jutulla, ku mie hädintuskin muistan omalle isälleni laittaa kortin, jos se ei ole listalla. Sitten totesin, että sehän kuuluu tähän sairauteen. En mie ihan ilman syytä ole eläkkeellä. Mukavuudenhalusta tai laiskuudesta. Kyllä tämä toimintakyvyttömyys ja pään tyhjyys ja työmuistin häiriintyminen on tosiasia. Ja sitten jotku sanoo, että "voi jos minä olisin eläkkeellä, niin tekisin sitä ja tätä ja alottasin uuden harrastuksen" ja hölö hölö. Tunnen että elämäni valuu hukkaan, ja niinhän se tekee, kun en koko ajan tehokkaasti käytä sitä johonkin hyödylliseen tai hauskaan.

No, huomattavan paljon helpompi on hengittää nyt, kun sain siltä mainitulta isältäni reilun joululahjarahan - ei se kalakatastrofikaan ollu niin kamala sen takia. Ja auton jousihoidon saan maksettua. Sitten vielä semmosen ylellisyyden kustansin itselleni, että varasin paikan Joogaopiston Retriittiin, pääsen olemaan pari päivää hiljaa :) nyt mulla on jotain ihanaa, mitä odottaa! Se on toukokuun lopussa, ja siellä on se luonto niin lähellä ja alkukesä silloin parhaimmillaan.

Mutta nyt ei ole kyllä kelit täällä parhaimmillaan. Kävin lenkillä ja oli aie mennä metsään kun on kuraiset tiet, mutta metsäpolut ja -tiet oli vielä hurjemmassa kunnossa.
Liisan liukkaat ja Kaisan kaljamat on säästyneet joulukuuhun. Ei tuonne oikein viitsis mennä edes piikit kengissä, saati ilman, kun eihän mulla semmosia ollu mukana. Löysin sitten semmosen polkupahaisen, jonka laidalla pystyi kävelemään kaatuilematta, että vähän päästiin metsäänkin.

Käytiin myös katsomassa se historiallinen matkustajajuna Hesasta Rovaniemelle, kun se porhalsi menemään. Eihän se näillä nurkilla pysähdy, olis pitäny mennä Tikkurilaan jos olis halunnu kyytiin... ei sillä, että me kyytiin oltais haluttu, mutta kuvaajat olis halunnu sen kuvata. Pimeessä ei liikkuvasta junasta oikein saa kuvaa. Samalla peltoaukealla meidän seurassa oli junan menoa katsomassa herrahenkilö, joka esittäytyi junan suunnittelijaksi. Sanoi, että yhtä pitkiä ja pidempiäkin junia on ollut, mutta mukana kulkeva henkilömäärä oli isompi kuin ennen koskaan.

Paheksuin journalistista tapaa, millä junasta uutisoitiin jossain iltapäivälehdessä:
Onko niin vähän sanottavaa, että sama asia pitää sanoa kolmekin kertaa? Näköjään jäi tuo yksi värivirhe tuohon, kun yksi "historiallinen juna"-toteamus tuli väärällä värillä alleviivattua, mielestäni korjasinkin sen, mutta näköjään väärin. Kulkuaika mainittu kahdesti, historiallisesti suurin juna kolmesti, samoin kuin 15 kaksikerroksista vaunua ja 1500 matkustajaa. Mua kiusaa tämä tyyli, joka on alkanut yleistyä pikku-uutisissa. Niiden ei anneta olla rauhassa muutaman rivin pikku-uutisia, vaan sama asia pitää kirjoittaa jopa samoilla sanoilla moneen kertaan. Muutaman copy-pastet, niin johan tulee jutulle pituutta. Ja lukijalle verenpainetta.

Niin, pitihän se valituskin ympätä tähän :)

Mutta viettäkäähän mukava joulu! 💕💕💕

tiistai 20. joulukuuta 2016

Note to self

Pääsinpä kirjottaan tuollaisenkin otsikon. No, nyt toivon, että muistaisin olla enää ikinä yrittämättä reuhtoa yksin keittiön ikkunan irtoavaa ruutua pois ja takaisin. En vaan enää jaksa nostaa sitä. Fyysisen työn tekemättömyys näkyy lihasvoimassa. Täytyy kai ruveta nosteleen puntteja. Ikävästi revähti selästäkin jotain lihaksia, mutta ei sentään ikkuna hajonnu. Sitäkin ehdin jo välillä pelätä.

Koko homma oli sitäpaitsi ihan turha - en muistanu, että ne likatäplät on just siinä välissä, mitä ei saa auki. Olis älyvälkky ikkunantekijä ruuvannu sen kiinniruuvattavan hittovie sit kiinni siihen osaan ikkunaruutua, mitä ei saa irrotettua! Hirveän painava rohjo kun on kaks ikkunaruutua puitteineen yhdessä, eikä mitään kunnon tarttumakohtaakaan.

Tänään on soinut King's College Choir ja brittiläiset perinteisen joululaulut. Jostain syystä tykkään niistä, vaikken muuten mikään kuoromusiikin ystävä olekaan.

Joululahja"piilo"

maanantai 19. joulukuuta 2016

Rutinaa ja pauketta

Kertakaikkiaan multa lähtee toimintakyky kokonaan, kun jotain vähänkin tapahtuu... sillon kun jouduin sitä itkevää lasta koulussa tsemppaamaan viesteillä ja loppuviimen hakeen sen kesken päivän kotiin, niin en osannu tehdä mitään, en edes koiria käyttää lenkillä. Olin vaan ahdistunu ja selasin pakonomaisesti nettiä.

Tänään kun vein toisen tytön junalle, piti auton etupää etenkin kääntäessä niin kamalaa kolinaa, että nyt sen miettiminen alkaa lamauttaa. Onko vika kallis korjata, jättääkö se mut tielle kun pitää tänään käydä kaupungissa, uskallanko edes ajaa sillä... tyyppivikoja etsin netistä, siellä oli mm. "—Etujouset voivat katketa ja iskeytyä renkaaseen ja auton hallittavuus voidaan menettää." Onhan se jo pitemmän aikaa rutissut aina toisinaan kääntäessä, mutta nyt se pitää jo pelottavaa pauketta. Vaillinaisella tietopohjallani voisin veikata kääntölaakeria... se kuulostas hyvältä vaihtoehdolta renkaaseen paukahtavan jousen rinnalla. (edit: kyllä se piru vaan oli se jousi... poikki mikä poikki, näkyy renkaan yläpuolella törröttämässä) Täytyy soittaa apikkeelle, jahka aikaa kuluu että se herää...

Niin, tässä oottelen että aika kuluu enkä saa mitään aikaiseksi! Pää on ihan tyhjä lukuunottamatta ongelmaa. Ja onhan meillä tuo toinenkin ongelma - 18 vuotta sitten lämpimäksi eristetty vintti. Siellä on ilmeisesti eristeet kastuneet ja edessä mittava uusi remontti. Mistä pirusta me siihen rahat saadaan?? Mentävä hattu kourassa pankin tiskille taas, vaikka entisiä lainojakin on helvetisti. Ei ne kaikki oo isännän hupilainojakaan, mutta iso osa lienee. Se kun tykkää saada kaikkee mitä haluaa, vaikkei siihen oo rahaa. Nyt taas varmaan kun pitää hakee lainaa niin haluaa myös itselleen hieman harrasterahaa siinä siivellä, kun sitä kuvauskopteria mielii - sillä, että ottaa lainan omiin nimiinsä ottaa myös oikeuden käyttää rahat. Vaikka loppujen lopuksi siitäkin lienee panttina tämä meidän yhteinen talo, eli minunkin omaisuudesta se on sitten pois, jos se ei saa sitä maksettua.

Ja tosiaan kun miehenkin työpaikka on taas liipaisimella. Ei oikein pysty toiveikkaasti suhtautumaan tulevaisuuteen. Maalla on uskomattoman paska hallitus näin köyhän näkökulmasta, että ei suuressa mittakaavassakaan pysty olemaan toiveikas. Onneksi sentään eutanasia-aloite pääsi jatkoon...


Ostin eurolla kullanväristä kynsilakkaa, ja sekin näyttää kynsissä melkeen siltä, ku olis kynsisieni. Kynttilän valossa vielä välttää... oikeassa reunassa näkyy väriä vaihtava tuoksukynttilä, joka tuoksuu niin vahvasti, ettei sitä voi polttaa ku hetken kerrallaan.

Jonoa rasva-pähkinäpötikälle.

lauantai 17. joulukuuta 2016

Kuvia


Nyt ei irtoo kauheesti sanoja, mutta jos laitan kuvia... saattavat saada runosuonenkin eloon ne. Ylin kuva kertoo siitä, miten elää vilukoirat näinä päivinä. Ainakin, jos ei oo villapaitaa. Toinen viltin mutkassa ja toinen lämmittimen edessä. Joku vois kehitellä turvallisen, lämmitettävän koiranpedin tämmösille tapauksille :)

Tämä on ilmatieteilijän näkemys puolipilvisestä säästä. Sitkeästi pysyi sumupilvet koko taivaan mitalla koko päivän, ja yhtä sitkeästi puolipilvisen merkki säätiedotuksessa. Ja sitkeästi vääntäydyin lenkille.

Tänään taas oli aamulla ennusteessa pilvistä, mutta taivaalla näytti tältä. Kuukin siellä. En välittäny siitä, että lännen suunnalta nousi ne samat matalalla vyöryvät sumupilvet, jotka iltasella toi märkää tuulta ja jonkinlaista sadetta.

Metsässä tutkin uteliaana taas erinäisiä jälkiä. Tässä on luullakseni metsäkauriin jäljet - ja meidän koirien.
Tässä luulisin olevan valkohäntäkauriin jäljet, kun on vähän isommat - ja meidän koirien myös. Siinäpähän ovat mittakaavana :)
Tässä taitaa olla jo hirven jäljet. Piti panna jo omakin mono mittakaavaksi, mutta kyllä siinäkin on mejän koiran jälkiä. Ei vaan taho erottaa enää...

Ketun jälkiä oli paljon siellä, missä koirat ruukaa varsinkin kevätkesällä kovasti haistella; ehkä ne haistaa ketunpesän, joka kuulemma haisee pahalle. Selkeästi niitä oli useampia ja erikokoisiakin niillä nurkilla. Tämä jälki oli toisaalla, jättäjästä en ollu oikein varma, oli jo vähän vanhakin
ja kun se on noiden kanssa liikkuessa vähän sellasta, että jos kiinnostun jostain maassa olevasta ja kumarrun sitä tutkimaan, on maa hetkessä tämän näköinen:

Tänäaamuna oli vähän kirpakahko ilma koiruuksille, mutta pakkasin paljon vaatetta ja kävin katsomassa, miten aurinko nousee. Nousi kai se, mutta oli semmonen pilvivyö just siinä taivaanrannassa, enkä viitsiny palelevien koirien kans ootella. Kuvailin sitten sitä kuuta. Ja yhteen kuvaan sain koirankin, tosin meni vähän vinoon :)
Jaksetaan! Päivä kerrallaan.

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Voi äitiys...

Mieli on nyt parempi, mutta aika hajamielinen ja helposti uupuva kyllä olen. Eilen tytöllä oli tutustuminen mahdolliseen tulevaan opinahjoon, jonne ei koulun puolesta ollu kyytiä (tutustuvia oli muutama) eli piti omin neuvoin kulkea, ja sit vein ja ja hain, yhteensä vietin yli 2 tuntia auton ratissa ja ajoin varmaan yli 130 kilsaa. Oon kyllä huomannu aikaisemminkin, että ajaminen väsyttää.

Käytin kyllä tilaisuuden hyväkseni ja kävin kaupoilla. Ostin tytöille vielä yhet joululahjat, vaikkei oikeastaan olis ollu enää varaakaan... miehellekin olisin ostanu, muttei ollu kokoja kuin siinä kaikista kalleimmassa mallissa. Rahallisesti ei kyllä oo ollu näin köyhää joulua ennen, mutta muuta hyvää sitten on. Kuten lunta maassa - toistaiseksi - ja rakkaita ihmisiä... ja voisipa sanoa että hyvää mieltä, mutta kun vielä muistan, mitä se "hyvä mieli" oli, voin vain sanoa että ei oo niin huono mieli kuin joskus on ollu ja vois olla :)

Aamulla tuli ahdistus, kun tyttö ei uskaltanu mennä bussiin... meni se sit lopulta ja ehtikin, mutta se vaati multa suuttumista ja pakottamista, ja sellanen aina ahdistaa. Mutta ei se varmaan muuten olis menny. Oon toivonu että pelko hellittäis ajan oloon, mutta ei se näytä itsekseen poistuvan. Psykologilla ei tunnu olevan joko käsitystä tai keinoja vaikuttaa asiaan - enhän tosin tiedä edes, puhuuko ne siitä niissä tapaamisissa. Ei mulle kerrota enkä mie mitenkään painosta kertomaan. Äitinä olo on kyllä välillä ahdistavaa. Nyt se sit itkee siellä koulussa kun on paha olla enkä voi tehdä asialle mitään.

Ihmiset raportoi joululeipomisista ja semmosista, mutta minun lie turha mitään tehdä, kun ei niitä täällä kukaan syö. Ehkä yhen piparitaikinan saatan ostaa ja paistaa jossain vaiheessa.

Tänäaamuna satoi lunta. Saatiin koirien kans jättää jäljet tuoreeseen lumeen melkein ekana; kissa oli kävelly pyörätiellä meitä ennen.


maanantai 12. joulukuuta 2016

Geminidit

Tällä viikolla pitäs näkyä geminidejä taivaalla, etenkin aamuyöllä, ja pari tuttua sanoi nähneensäkin pitkään palavia tähdenlentoja. Ne irtoilee pikkuplaneetasta nimeltään 3200 Phaethon. Meillä on ollu taivas pilvessä (eilenkin oli, vaikka sääennuste näytti silkkaa aurinkoa koko päivän! Mikä lie sumupilvikeskittymä tässä sitten) mutta tänäaamuna kävin seisomassa pää kenossa pihalla. Ei Mitään. Yhen tähenlennon näin silmänurkasta kun puuhailin vielä muuta, ja ehkä kattelinkin vähän väärään suuntaan, muuta muuta en nähny ku kolme satelliittia. Kävin sisällä ja kun parinkymmenen minuutin päästä menin takaisin ulos, kaikki tähdet oli kadonneet. Eli taas se saaplarin pilvi oli tullu eteen, vaikka pilvetöntä oli luvattu.

Tänään pitäs pakkasen vähän lauhtua, mutta vastapainoksi on alkanut tuulla. Pakko kuitenkin koirien kans päästä vähän käveleen.

Mieli on parantunut, enää ei itketä. Niin paljon on taas energiaa, että pystyy tarttumaan niihin iloa tuoviin ja kauniisiin asioihin, kuten kuuraiseen luontoon. Joka on kuin harmaavalkoinen lyijykynäpiirros, johon on lätkäisty sinnetänne jotain värikästä kuten talo tai liikennemerkki. Ehkä hiukan tummanvihreää sekaan, kun on metsää piirretty.

Tulossa on kahdeksastoista joulu tässä talossa asuen. Kyllä meillä joulut on aina pienesti vietetty, ei koskaan mitään ihmeellistä. Pieni tekokuusi vuodesta toiseen palvellut - sen jalka on oikeaa puuta ja ensimmäisinä vuosina tuoksui vienosti pihkalle, mutta ei enää pitkään aikaan. Ja aina se on vinossa, mutta niinhän ne taisi olla ennen vanhaan kotonakin :) Meillä oli kuusenjalkana jakkaran "kansi", sellasen missä oli reikä keskellä ja jalat sahattu pois. Kuusen tyvi vuoltiin sopivan kokoiseksi reikään. Tuoksu oli taattu, ja vaikkei se vettä saanutkaan, niin ei se varissut silleen, kuin nykyisin torilla myytävät, monia viikkoja aiemmin kaadetut kuuset, jotka varistaa neulasia jo koristeluvaiheessa. Joskus kuusi oli jopa toukokuuhun asti sisällä vaan koristeet riisuttuna, kun se kuulemma alkoi puskea vuosikasvuja sisällä. Mutta meille haettiinkin aina mummolan metsästä kuusi, joka kaadettiin vasta pari päivää ennen joulua.

Ja pipareita paistettiin ja piparitalonkin muistan tehdyn, oikein sulatetulla sokerilla liimattiin osia yhteen ja hieno tuli. Äiti teki kinkkuun ruudukon, jossa oli neilikoita, ja sinappihunnun tietysti myös. Meillä oli kylmiö, jossa kinkkua sitten pidettiin, ja me lapset käytiin välillä kinkkuvarkaissa ja koverrettiin sitä lihaa, mutta jätettiin paksu päällisläski rauhaan... äiti oli äkäinen kun meni hakeen kinkun pöytään ja siinä vaan läskikieleke lerppui päällä :)

Anoppilassa olis tarkotus käydä myös, nyt kun miehelläkin on vapaapäivä.

Kamerassa saattas olla joku kaunis kuva tähän laitettavaksi, mutta se on hukassa.

lauantai 10. joulukuuta 2016

De-pressio

Joskus on saanut kuulla, miten lääkäri ei usko ihmisen olevan masentunut, jos se pitää ulkonäöstään jossain määrin huolta. Ikäänkuin vasta pesemätön, kampaamaton ja likaisissa vaatteissa oleva ihminen katsottaisiin masentuneeksi. Sama kuin peliriippuvaiseksi ei katsota ihmistä, jolla ei ole satojentuhansien velkoja, tai alkoholistiksi sellaista, joka ei ole juonut taloa, työpaikkaa ja perhettä pois elämästään. Että pitää olla kertakaikkiaan elämänhallinnan menettänyt, ennenkuin apua saa.

Nyt saattaisin jo täyttää kriteerit ulkonäönkin suhteen. Tänään sentään harjasin tukan, mutta jonain iltana sängyssä totesin, etten oo harjannu koko päivänä, ja sitten revin vain sen takkupesän kolmeen osaan ja letitin yöksi. Auki ollessaan se on nukkuessa hankala, kun on joka paikassa ja jää alle kylkeä kääntäessä. Vaatteita ei viitsi vaihtaa jos ei välillä käy pesulla ja nyt ei oo ollu sauna lämmin ku viimeks keskiviikkona. Ulkovaatteet päällä ja pipo päässä voi kaupassa käydä, ja muualla en sitten käykään. Joskus koirien kans, mutta jos menee mettään, ei oo ihmisten ilmoilla.

Huomasin lehdestä, että on villasukkakeräys, jossa tehdään sinivalkoiset sukat kaikille Suomen satavuotisjuhlavuonna syntyneille vauvoille, ja aloin jo ensimmäisiä tekemään kun sattui olemaan sinistä ja valkoista vauvalankaa. (Villalanka tehty villasta, akryylilanka tekokuiduista, vauvalanka ...?) Sitten kipu kiipesi olkapäästä oikealle puolelle niskaan ja muuttui migreeniksi.

Suunnittelin tuossa, että menisin auringonnousua kattoon, kun on pilvetöntä, mutta migreeni tekee silmät valonaroiksi. Pakkastakin on jo niin paljon, että koiria ei ainakaan voi viedä kovin kauaksi pihalta, jos ei pue niille kenkiä, ja nyt en jaksa alkaa pukeen rimpuileville koirille kahdeksaa pientä kenkää... ja myöhästähän se nyt jo oliskin. Nousee jo jossain tuolla mettän takana. Migreenilääke tekee huonon olon.

Mutta jotain olen jopa saanut tehtyä: siivosin yhden kaapin. Kolme hyllyä. Meni yksi ilta ja pitkälle seuraavaa päivää... mutta sainpahan heitettyä roskiin paljon turhaa kamaa. Miksi ihmeessä meillä esimerkiksi on säilytetty jonkin laitteen johtoa, missä on amerikkalaismallinen töpseli? Ei tulis pieneen mieleenkään lähteä sinnepäin maailmaa, eikä varsinkaan jonkun koneen kans, joten mitä sitä johtoakaan säästeleen? Sitten oli jotain erittäin epämääräisiä, osin korjausteipattujakin latureita, joista ei tiennyt, mitä ne on, mutta kun erehdyin mieheltä kysymään, mitä niille tehdään, niin "johonkin pussiin ja kaappiin". "Niitä voi vielä tarvita."

Aattelin, että saisin mielihyvää siitä, että oon saanut jotain kauheaa siistimmäksi, mutta kaikkeen tyytymätön mieleni osoittelee mulle vaan aina uusia paikkoja, jotka kaipais kohennusta. Vessa. Vaatekomero. Sauna. Se siskon kaksimetrinen mies ei nyt tule, enkä voi väittää olevani pahoillani siitä - en oikein koskaan ole siihen tutustunu ja minusta tuntuu, ettei se pidä minusta vähääkään... siskoa olis tietysti aina kiva nähdä, mutta se ei nyt syöpähoitojen takia jaksa matkustaa. Solunsalpaajia saa kolmen viikon välein. Kauniin peruukin se on saanut, ja näpäkät rintaproteesit.

Kuvia ei nyt oo ollu, kun ei oo ollu mitään kivaa kuvattavaa, mutta tässä tällanen otos koiran viiksikarvasta mun rilleissä. Aamulla huomasin, kun se sylissä ollessa jotenkin takertui sekunniksi mun silmälaseihin, mutta en sen kummemmin asiaa miettiny... vasta myöhemmin huomasin, että sen kuonosta oli irronnu tuntokarva tuohon. Tuota kuvatessa huomasin senkin, miten kauhean likaiset lasit mulla on. Kuvaa varten piti pyyhkäistä enimmät kuonat ja silti lika näkyy.

Hampaat oon kyllä pessy joka ilta. Ei voi mennä nukkuun jos on hampaat pesemättä.

Jonain päivänä oli näin sumuinen keli. Yritin piristyä mutta aika kehnolla menestyksellä. Kuvan sain muustakin kuin koirien takapuolista tuolla hetkellä, kun ne pysähty ja käänty kuulosteleen, mitä asiaa naapurin koiralla oli. Se ehkä metsän läpi näki meidät... sillä on jonkinlainen vihasuhde mejän koiriin ja mejän koirilla siihen. Toista mejän koiraa se purikin hännästä sillon, kun ne vielä piti sitä irrallaan pihalla ja se säntäs tielle.

Uudessa flexissä on tuollainen neonkeltainen naru, näkyy etenkin päivänvalossa tosi hyvin. Hassua kun muistikuvat on niin hajanaisia, etten muista edes päivää millon tuo on otettu... luultavasti torstaina. Satoi vettäkin. Seuraava lämmin jakso vesikeleineen on tulossa viikon päästä, jahka tässä nyt taas muutama päivä pietään pikkupakkasia, ja vähän isompiakin.

torstai 8. joulukuuta 2016

Sanokaa viisaammat nyt mulle

Siitä Matkahuollon hommasta. Soitin sinne, ja nyt oli todella ärsyttävän vetelä-ääninen, nahkean virallinen tyyppi vastassa. En tahtonut saada selvää moisesta hyminästä, ja kun kysyin, mitä siellä sen koneella lukee siitä kadonneesta paketista, se sanoi vain että oon ottanu yhteyttä sillon ku otin ja eilen. Vaikka en kyllä eilen oo sinne soitellu. Ja että on valitettavasti ennallaan tilanne. Eihän se nyt silleen voi olla, että asianmukaisella osoitteella varustettu lähetys vaan ei oo missään! No, huomenna tulee 2 viikkoa siitä, kun lähetin sen, ja kuulemma on "mahdollisuus ilmoittaa se kadonneeksi" kun kuljetusmääräajasta on se 14 päivää. No heh. Oikein ilmoittaa pitää erikseen. Mutta mitä tää tarkottaa suomeksi:

20 Paketin katoaminen


Jollei pakettia ole luovutettu 14 päivän kuluessa kohdassa 18 määritellyn kuljetusmääräajan päättymisestä voi se, joka on oikeutettu vaatimaan paketin luovuttamista, vaatia korvausta niin kuin paketti olisi kadonnut."Niin kuin" ☺ mutta siis kun kuljetusmääräaika tulee täyteen joskus ehkä ensviikolla, niin kuka oikeastaan on "se, joka on oikeutettu vaatimaan paketin luovuttamista"? Vastaanottaja? Miksei lähettäjä? Miksei tuossa voi lukea joko vastaanottaja tai lähettäjä, miksi pitää tolleen laittaa? Ihme kapulakielellä. Miksi vastaanottajan pitäs välittää, kun lähettäjä on homman liikkeelle pistäny? Ja se, miksi mietin asiaa, on kun aiemmin sana "luovuttaminen" oli esillä vaan vastaanottajan tapauksessa (Paketti luovutetaan kuljetusasiakirjaan merkitylle vastaanottajalle tai hänen valtuuttamalleen edustajalle kuittausta vastaan. Luovutettaessa tarkastetaan vastaanottajan henkilöllisyys ja mahdollinen valtakirja. Valtakirja jää Matkahuollolle luovutusluettelon liitteeksi.)

No sitten, jos se on vastaanottaja, joka voi vaatia korvausta, niin:



a) Jos paketti katoaa tai vahingoittuu kokonaan, suoritetaan korvaus käyvän arvon mukaan, kuitenkin enintään tiekuljetussopimuslain enimmäiskorvausvastuun mukaisesti. Lisäksi korvataan pakettiin liittyvät Matkahuollon perimät kuljetusmaksut.

Eihän se ollu arvokas paketti, mutta kai ne lähetyskulut kumminkin lähettäjälle korvataan? Enempi kuitenkin tykkäisin, että paketti löytys. Pyllystä tommonen touhu.



C'est la fuckin' vie

Otsikko on varastettu. Sori siitä.

Olen taas lukenut useammastakin paikasta, että ei saa valittaa kun on asiat hyvin, mutta mie valitan nyt. Pakko saada jonnekin valittaa, kun pakahtuu pahasta olosta!

Jo eilenillalla ruoskin itseäni huonoudestani, ja se jatkui tänä aamuna lopetettujen koirien ikävällä. Kuopus vielä koulusta pyysi mua lähettään toisen niistä kuvia, kun se aatteli kuviksentunnilla piirtää sen, ja vasta mua itketti, kun jouduin niitä kuviakin vielä katteleen.

Joulukortteja laskeskellessani tajusin, etten oo isälle tehny korttia... käytin korttilistan pohjana toissavuotisten saatujen korttien listaa (ainoa kerta, kun olen pannut ylös, keneltä on tullut kortti) ja kun isältä ei monestikaan tule, niin se meinas unohtua. Kun se on niin itsestään selvä kortin kohde, niin sitä aatteli että tottakai sille on. Vaan ei ollu. Eikä pahalla mielellä kannattas ruveta korttia tekemään. Kuka tahtoo sellaisella ladatun kortin jouluna? Kiroillen tehdyn. Ei kukaan.

Nyt jos koskaan pitäs pukea koirat ja lähtee lenkille, mutta sitä ennen pitäs syödä, koska muuten virta loppuu kesken, enkä nyt jaksais millään laittaa syötävääkään. Sekin potuttaa. Kaikki potuttaa. Sotku, sisäänkantautuvat hiekoitusmurskeen murut (positiivista on, että mies on hiekoittanut!) maahan asti ulottuva harmaus ulkona, kaikki tekemättömät työt, kaatiskaman paljous nurkissa...

Positiivinen pilkahdus tapahtui eilen, kun postimies soitti mulle ja sano, että sillä on mulle paketti. Sovittiin treffit postilaatikolle ja sain siskon toimittaman Dermosil-paketin. Kysyin tytöiltä, avataanko heti vai jouluna, ja ehdoton "jouluna" tuli vastaukseksi. No, yksi paketti on vielä lähetettävänä, ja mie positiivisuuden häikäisemänä maksoin Helposti-paketin ja menin viemään sitä pakettiautomaattiin - se ei toiminu. Muilla paketin jättäjillä ja noutajilla toimi, vaan ei sillä mun koodilla. Muka "väliaikaisesti poissa käytöstä" tms. Tarkistin vielä sen koodin sähköpostista siinä automaatin vieressä, että oonko pannu väärän koodin. Ihan oikein oli. Paskalaitos. Mitä laittavat semmosia systeemejä, joita sitten laitteet ei tunnista, eihän tuommosesta ole mitään hyötyä. No, just luin että sen voi lähettää haja-asutusalueella omasta postilaatikosta. Sinne sitten.

Ahistaa.

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Sic transit gloria mundi - et nix

Latinalla jatketaan. Niin katoaa mainen kunnia ja lumi. 
Kuva on toki jo parin päivän takainen, mutta ei sitä lunta ole lisää tullut - ensiyöksi on luvattu. Tuuli onneksi laantunut. Lapsi makaa taas sängyssä pääkipuisena, eikä päässyt kouluun. Ei ole ees maanantai.

Vuosi sitten olin itsenäisyyspäivänä töissä enkä nähnyt kättelyjonoa, mutta eilen katottiin kuopuksen kanssa. Oli siellä yksi tuttukin, eläinsuojelusakkia. Selostajakin osasi sen nimen kertoa. Ja oli kynttilät ikkunalla, toiselle ikkunalle tosin laitoin led-tuikut, ettei syty tulipalo... ajatus lienee tärkein.

Joulukortit alkaa olla tehtynä ja kirjoitettuna. Joskus meni kepeesti yli 20 postimerkkiä, nyt jäi ylimääräisiä. Niin ne ihmiset putoo elämästä pois, joku kuolee ja joku ei muuten vaan piä yhteyttä. Eikä mullakaan oo asiaa. Jotain ihmisiä kyllä pidän joulukorttilistalla, vaikkei oliskaan muuta asiaa koko vuoden aikana.

Dkt-kurssilla oli joskus "kotitehtävänä" ottaa yhteyttä unohdettuun ihmiseen, tuttavaan tai sukulaiseen johon ei ole pitänyt yhteyttä. Sillon kirjoitin entiselle työkaverille, joka oli mun korttilistalla mutta juuri mitään muuta ei ollu ollu vuosikausiin. Se ilahtu yhteydenotosta ja ollaan sillon tällön kirjoiteltu meilejä siitä lähtien. Vaikka vähänpä mulla on mitään kerrottavaa. Tuntuu, että kaikilla muilla on kaikenlaisia ystäviä ja tuttavia pilvin pimein, ja mulla ei oo oikeestaan ketään. En tunne nyt tällä hetkellä edes tarvetta sellaisille, tuntuu etten jaksaiskaan seurustella, käydä kahvilla tai erinäisissä riennoissa kenenkään kanssa. Tässä elämäntilanteessa on ihan riittävästi, kun käy perheenjäsenten kans kaupassa joskus. Silti tunnen olevani jotenkin vajaa, ja pelkään että joudun tulevaisuudessa turvautumaan sitten johonkin postinjakajien ulkoilutuspalveluun, kun oon yksin ja pelottaa mennä ulos.

Sisko suunnittelee tulevansa ennen joulua käymään, ja sekin tuntuu minusta sellaselta ylimääräseltä, mitä en jaksais, vaikka siskoa onkin aina mukava nähdä. Pitäs siivota, varsinkin jos se sen kaksimetrinen mies tulee (kuten todennäköisesti tulee) ja se näkee kaikki pölyiset päälliset korkealla, mitä me ei ikinä nähdä... enkä jaksais ollenkaan. Hyvä kun jaksan raahautua päivästä toiseen. Mieli on ihan hyvä (kiitos lumen, luultavasti) näin joulukuiseksi mieleksi, mutta jaksaminen on lähes nolla. Sitäpaitsi mua ahdistaa tämä pieni asunto, kun koko perhe ei tahdo mahtua mukavasti olemaan olohuoneessa, vaan jonkun on aina istuttava jollain tietsikkatuolilla tai lattiatyynyllä, niin siihen sitten vielä kaksi isoa ihmistä lisää... uh.

Auto nakuttaa kummasti ja haisee. Luultavasti öljyt niin vähissä, en oo muistanu kattoa. Lasinpesunestettä sentään hoksasin rapakeleillä lisätä, vähän vahvempana, ettei jäätyis pakkasessa.

maanantai 5. joulukuuta 2016

Turdus merula, dr13 ja MH

Polaaririntama aaltoilee taas näillä korkeuksilla, kun sää vaihtelee niin nopeassa tahdissa. Eilen oli toistakymmentä astetta pakkasta aamulla, tänään vesikeli ja useampi lämpöaste, huomiseksi luvassa taas toistakymmentä pakkasta ja loppuviikolle vesikeliä. Ei ole ehkä hyvä juttu monenkaan asian kannalta, että vesikelit ja kovat pakkaset vaihtelee tälleen...
Herrat sekä nuoret herrat mustarastaat olivat murkinalla pakkasessa. Varpaita näytti palelevan. Muuan linnuista tietävä on näitä tummanokkaisia tunnistanut ensimmäisellä vuodellaan oleviksi koiraiksi, naaraathan yleensä kyllä lähtee etelään - silti minusta on kumma, että nuoret ei lähde. Opettaako aikuiset koiraat ne jäämään tänne kylmään pohjolaan? Moniko kuolee kun ei ymmärrä muuttaa?

Tämä museojuna käytiin tsekkaamassa Tampereella. Haettiin samalla pois pari nuorta naista, jotka pääsivät vapaalipulla matkustamaan sillä Karkkuun ja takaisin. Kyseessä on sama veturi, joka toissapäivänä törmäsi autoon. Vähän jotain pieniä kolhuja oli 99-tonnisessa veturissa, huonommin kävi ohutpeltiselle autolle. Näitä vetureita mie muistan lapsuudessani olleen. Wikipedian mukaan tämä malli on tehokkain ja nopein koskaan VR:n käytössä ollut dieselveturi. 52 romutettu, 2 museoitu.

Aikamoinen pyry oli kotiintullessa, ja miehen turvavyökin edelleen rikki... uusi on tilattu Saksasta, josta se tulee Jyväskylään josta se tullee tänne, aikaa kuluu jonkin verran ja sitten pitää vielä asennusaika saada jostain.

Aiemmin raportoimani Matkahuollon homma ei ole edennyt oikein mitenkään. Toista pakettia ei ole löytynyt mistään, toinen on väärällä paikkakunnalla. Kymmenen päivää kulunut lähettämisestä. Ilmeisesti kukaan ei missään katso osoitelapun osoitetta, vaan paketteja lähetellään jonkun ihme koodin mukaan, mikä on tietokoneella, ja kun sitten virkailija moheltaa eikä laitakaan koodia koneelle, paketti on _hukassa_. Noutokehotustekstaria lähetellään väärälle vastaanottajalle paketista, joka on satojen kilometrien päässä "noudettavana". Oikealle vastaanottajalle ei lähetetä, vaikka paketti välillä käy oikeallakin paikkakunnalla. Itse asiassa en edes ole varma, onko se oikea paketti, kumpi siellä nyt seilaa, kun tiedot on ristiriitaisia.

Lähden ulos, siellä tuulee mutta just nyt ei sada.

perjantai 2. joulukuuta 2016

Johtavatko jäljet sylttytehtaalle?


Ainakin ne jäljet tuoksui koirien nokkaan mielenkiintoisille...
...ja niitä oli paljon. 
Sylttytehdas oli jäätyneiden omenoiden kasa. 

Näyttää siltä, että peuroja ja kauriita on jonkin verran tuolla pelloilla. Jälkiä oli paljon, toki ne oli syntyneet useamman päivän aikana. 
Kuva kääntyi pystyyn, mutta tässä on nättejä esimerkkejä :) myös minun ja jonkun mua ennen vaeltaneen ihmisen, jolla on isommat kengät ku mulla. 

Meidän puolelle kylää on myös tullut niitä kauriita (niillä on pienemmät jäljet kuin nuo kuvassa olevat) ja mietin, onko ne lähteneet täältä etsimään ruokaansa meiltäpäin... ovat kaivelleet myös jokun metsään kippaamia omenia, ja pari päivää sitten kuopus koulusta tullessaan näki ne meidän pihan vieressä, aidan toisella puolella. Siellähän on kans omenia. 

Ja fasaanikukko pitkästä aikaa pasteeraili huudeilla tänään. 

Kuvia kamerasta koneelle ladatessani huomioin, miten sinisiltä kuvat näyttää, vaikka on otettu keskipäivän aikaan...


Mulla on taas maha kipee. Vasemmalta kylkiluiden alta, kuten nykyään aina. Alkoi, kun söin lihasoppaa. Vois olla sappikivet, jos olis oikealla.