lauantai 18. marraskuuta 2017

Viiskymmentä tulossa

Jouluun on 36 päivää ja mun viisikymmenvuotispäivään 184 päivää.

VIISIKYMMENTÄ! En ole koskaan edes ajatellut sitä, että täyttäisin viisikymmentä - paitsi sen verran, kun joskus jotkut kyseli että eikö me sitä poikaa tehdä ja blabla niin oon aatellu ja kai sanonutkin, että lapset pitää saada ripille ennen äidin viiskymppisiä. Siis mun pitää saada omat lapseni, toisten lapsista ja viiskymppisistä mulla ei ole mielipidettä, jaksaminen on erilainen jokaisella. Oman jaksamiseni laita on usein hieman huonosti, eikä lasta voi jättää hoitamatta sellasina päivinä, kun ei jaksais.

Jokin aika sitten muistelin sitä kauheaa aikaa, kun lapset oli pieniä ja mie masentunu, ja pelkäsin että tuun vielä raskaaksi vaikka oli kierukkakin...  sterilisaatiokaan ei sitä pelkoa tosin poistanut kokonaan, onhan niitä tapauksia, että luonto on korjannut ihmisen tekemät värkkien rikkomiset ja raskaus saa alkunsa steriloinnista huolimatta. Ehkä sellaiset on nykyaikana jo saatu minimoitua, on tullut klipsejä ja sensemmoisia. Multa vaan otettiin johtimen keskeltä pätkä pois ja poltettiin kiinni. Ja nukuin suunnilleen koko sen ajan, minkä olin sairaalassa. Muistan sen kauhean väsymyksen, mikä mulla usein silloin oli. Siitä huolimatta piti hoitaa työt ja lapset ja ruuat ja pyykit. Siinä mielessä nyt on aivan hirveän paljon helpompaa, vaikka murheet ei tietenkään oo loppuneet vaan muuttuneet. Vakavammiksi, tosin vähitellen ne alkaa olla enemmän lasten itsensä hoidettavissa.

Oon koittanu kuopuksellekin sanoa, että sen pitäs itse pyytää itselleen apua kun sillä niitä kontakteja on, ei enää kohta voi äiti puhua puolesta. Pitäs ottaa sitä vastuuta itselle. Ei voi vaan todeta, että no, sitä ei kiinnostanut niin en puhunut ongelmistani.

Kun tuo päivälaskuri mulla tuossa nyt auki oli, katsoin samalla että on tasan 200 päivää Rockfestin avajaiskonserttiin, siellä on Ozzy Osbourne. Mies vähän puoliväkisin ostatti mulla sinne lipun, kun se on kerrankin niin lähellä, että pääsee suht helposti kotiin omaan sänkyyn nukkumaan. Neljän päivän lipun. Ei siellä mulle kuitenkaan niin paljoa kuunneltavaa oo, vaikka onhan ne livekeikat aina hienoja vaikkei bändiä niin fanittaiskaan.

Paitsi Mambaa en lähteny katsomaan, kun joskus vuosia sitten pyydettiin. Sitä en kestä ees livenä.

Lähdin aamulenkille kameran kans vähän ennen auringonnousua, kun näytti olevan niin lupaavan näköinen pilvenrako taivaanrannalla, mutta pilvethän tukki sen ennenkuin aurinko ehti nousta. Sen verran hämärää oli, ettei kamera pysynyt koirien liikkeissä mukana, kun koitin niitä kuvata niiden nuuhkutellessa villielukoiden jälkiä. Luulen. Uskalsin pitää hetken irti, kun ei näkynyt ketään missään. Paitsi musta kissa. Koirat ei onneks nähny sitä ja olivat muutenkin jo kiinni siinä vaiheessa. Toinen kun kiipes syliin ni totesin, että se ei vissiin halua enää juoksennella. Ja toinen tulee kun toista panee kiinni taluttimeen. Jos ei mielenkiintoisempaa satu just oleen.

Siksikin lähdin aikaisin, kun oli luvattu sadetta koko päiväksi, ja onhan se välillä ropsautellut. Sain lainata miehen autoa, kun vein kuopuksen junalle aamupäivällä - en oo saanu moneen vuoteen ajaa sillä :) Onhan se pehmeä ja sen kytkin on niin mukavan helppo.


8 kommenttia:

  1. Viisikymmentä on ihan hieno ikä, usko vaan. Toivon, että elämä helpottaa lasten osalta sinullakin viiskymppisten jälkeen vähitellen. Rankalta kuulostavat ne alkuvuotesi lasten kanssa.

    Erilaisuus on rikkaus, kovin erilaista oli minun elämäni kun lähestyin viittäkympiä, olin Britanniassa työn ja välivuodenkin merkeissä. Kotona kävin kuukausittain ja lomilla tietty. Kyllä se opetti perspektiiviä, kauempana todellakin näkee paremmin nämä omat ympyrät.





    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, sitä varmaan arvostaa enemmän kun kauempaa katsoo. Ja kai niitä iloisiakin hetkiä menneisyydessä oli, ainakin jos kuvia katsoo... sanotaan, että muisti hukkaa huonot hetket ja muistaa hyvät, mutta mun muisti taitaa toimia päinvastoin :)

      Poista
  2. Onhan ne täydet vuoskymmenet aina jonkinlainen etappi, varsinkin 50v. Itellä tuntuu siitä olevan jo tosi kauan....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kai ne on. Kai sitä pitäs löytää hyviä puolia siitäki. Kyllä mie vanhenemisen hyväksyn, mutta en tiennyt, mitä kaikkee se tuo tullessaan. Tai tiesin, mutta en osannut aatella. Näön ja kuulon huononemisen, jäykkyyden ja kipeyden ja jaksamattomuuden.

      Poista
  3. Huh, mä en halua edes ajatella vauva-aikaa... vaikka sanotaan, että isot lapset, isot murheet (no sä kyllä tiedät!!!), niin ne sentään vähän huolehtii itestään ja ottaa leipaa kaapista jne. Ei tarvi koko aikaa palvella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Pieniä joutuu enempi palveleen, mutta ne sentään on siinä silmien alla enimmän osan aikaa... isot joutuu päästään pahaan maailmaan.

      Poista
  4. Mä täytin keväällä 50 ja olen ollut asiasta oikein iloinen. Elämä alkaa olla helppoa, kun lapset ovat aikuisia (niitä huolia lukuun ottamatta) ja on töitä. Vaikka kyllä elämä aina välillä vähän hankalalta tuntuu. Mutta ei tätä ikää kannata kauhistella. Se on vain numero!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No on se kyllä vähän muutakin, kipeitä niveliä ja sensemmosta... ja on se ollu jännä huomata, että kun ihan vähän aikaa sitten sitä oli aina porukan nuorin, ja nyt on alkanu olemaankin porukan vanhin. Kummallista :)

      Poista