torstai 3. toukokuuta 2018

Ei tällasia saa puhua

Ei se voinu olla manflu. Mulle ei yleensä nouse kuume helposti, ja hyvin harvoin se on yli 38, en muista millon edellisen kerran on ollu. Nyt korkein mitattu oli 38,6 astetta. Ja pelkkä kuume ja ne ihme kivut ja outo inha olo. Ei mitään nuhaa, yskää, kurkkukipua tms. flunssan oireita. Joku immuunipuolustuksen reaktiohan se johonkin oli, mutta mihin? Huomenna mulla on sentään aika sinne verikokeeseen.

Linnut ulkona laulaa niin kauniisti ja ilma on kylmä ja harmaa. Tätä se on kevät nykyään - lämpimän odotusta. Ja syksyt kylmän odotusta.

Tilasin itelleni netistä lämpömuotoiltavat purentakiskot, kun se on nyt ainoo konsti yrittää vaikuttaa siihen kuorsaamiseen. En kyllä usko siihen, mutta ainakin se helpottaa ajoittaista yöllistä hampaidennarskuttelua. Joskus on herätessä leuat kipeet, niin tietää purreensa. Olihan mulla se hammaslääkärin kautta ostettu kallis kisko, mikä ei ollu koskaan oikein hyvän tuntunen ja lopulta hajos kun putos kädestä vessan lavuaariin. Ei sekään mitään kestäny. Mutta jotenkin huonosti se oli tehtykin, tuntui kuin olis puristanu hammaskaarta "sisäänpäin" ja se kiskokin aiheutti päänsärkyä ihan selvästi. Kakssataa sentään maksoikin. Nää itemuotoiltavat maksoi 25 euroa/2kpl. Testataan.

Koirat ei enää tarvi tötteröä ja kyllä on ollu taas mukavampi nukkua kun ei kukaan oo tökkiny muovikaulurilla tai liiskannu sitä naamaan. Eilenillalla luin kirjaa selällään sängyssä koira kummankin kyljen vieressä, ja kun toinen työnsi kuononsa peiton alta mun olkaa vasten, laskin oikein kirjan kädestä ja nautin sen hengitystuhinasta. Hengitysäänet on mukavia, jos ne ei piippaa, sirise, roplota, korise tai muuten pidä häiritseviä sivuääniä. Ja usein, kun nautin koiran läsnäolosta, tulee mieleen se, miten väliaikaista sekin on ja kuinka sitten suren, kun koiraa ei enää ole.

Koiria. Mutta tämä toinenhan on solminu mun kanssa ihan erilaisen suhteen kuin toinen. Jo ihan pienestä pennusta asti se muista poiketen alko tuijottaa mua silmiin, istui lattialla ja katsoi haltioituneena. Siitä lähtien se on ollu kiinni minussa, ja asianlaita on toisinaan syvästi harmittanut kuopusta, jonka nimikkokoira se kuitenkin on. Parivuotiaanahan koira uhmasi mertakin ja lähti uimaan mun luo, oli niin hellyttävän ja säälittävän näköinen pieni, ponnistellessaan aallokossa niin että välillä hävis aallonharjan taaksekin.
Se oli Yyterin koirarannalla, missä oli pitkälle matalikkoa. Olin kävelly sinne kauemmas, mutta ihmisen matala ei oo pienelle koiralle matala, vaan välissä oli hurja meri. Mutta lähdettävä oli (ei ollu ikinä ennen uinu!) kun oma ihminen oli liian kaukana.

Noh, onhan niillä todennäköisesti vielä saman verran eessä mitä on takanakin, jos ei mitään fataalia tuu. Mieki saatan lähtee aiemmin, koskaan ei tiiä millon on viiminen päivä. Monesti - etenkin oikein väsyneenä - aattelen, että nyt voisin kuolla. Just tähän. Ja sitten aattelen käytännön asioita; on vaikee kuskata painavaa ruumista mejän vintistä pois tai on jollekin muulle hankalaa jos en hoidakaan jotain asiaa mitä multa edellytetään, saatika että sit pitää tehdä ruumiinavaus ja sitten mun ruumis ei enää kelpaakaan sinne minne se on testamentattu. Samalla lailla koitin tänäaamuna tsempata itteeni että olen ihan hyvä tämmösenä, ja heti mun pimeä puoliskoni alkoi luetella asioita, mitkä minussa on vikana.

Eikä se viimeinen päivä tosiaan ole iästä kiinni - eilen tuli tieto erään kuopuksen ikätoverin ja tyttöjen tuttavapiiriin kuuluneen ihmisen menehtymisestä. Se on jo toinen niiden koulu"kaveri" joka on kuollu ennen aikojaan. Harmittelin elämän hukkaanmenemistä, ja sitten toinen puoliskoni kysyi että mites nyt silleen, kun aina sanon, että elämä on yliarvostettua. Oli pakko pohtia sitäkin asiaa, ja tulin tulokseen että syntymätön elämä on yliarvostettua, mutta siinä vaiheessa kun elämää on toistakymmentä vuotta jo takana, niin sillä eletyllä elämällä toki on arvo. Ei elämättömällä. Eikä eletyn elämänkään arvo enää kummene, jos elämistä pitkitetään toisessa päässä silloin, kun se ei eläjän kantilta katsottuna ole enää elämisen arvoista.

Loppuun vielä pieni vertailu nykypäivän sterilointileikkauksesta vs. vastaava leikkaus 90-luvun alussa:
Ylhäällä normi sterkkaus vuonna kivi ja kirves, alhaalla vasemmalla pyometra leikattu, alhaalla oikealla normi sterkkaus tänä vuonna. Haavat muutama pv leikkauksesta. Ei ees mustelmia.

(ps. pakko nyt selventää, ennenkuin joku minut "jakomielitautiseksi" leimaa, että ei mulla oo useampia persoonoita, kunhan haastan välillä omia ajatuksiani ihan aiheettomastikin. Todellisuudentaju on vielä tallella kaikella muotoa inhorealistisuuteen asti.)

19 kommenttia:

  1. Voi, pikku koiraa tuolla aallokossa...kamala hätä karvaturrilla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi oli onnellinen loppu hädällä :)

      Poista
  2. Jos jakomielitauti iskee muista ottaa käyttöön demokratia jonka pj olet sinä, se itse siis, ettei persoonat ala persuileen. Pitää olla oman mielensä timo soini!!
    Hlökohtaisesti olisi rasittavaa jatkuvasti kahlata menneissä suruissa tahi tulevaisuuden mahdollissa, ja tulevissa, lopputulos olisi eutanasia vaan enpäs olekaan sinä.
    Koirakuume nousee taas näistäkin jutuista, olen niiiiin herkillä nykyään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hirveän raskastahan se onkin, en kai mie olis masentunu jos se olis kivaa ja kepeää. Aikanaan kun psykoterapiassa kahlattiin menneitä ja tultiin tulokseen, että olen eletyn elämäni summa tämmöisenä, niin ei se yhtään helpottanu oloa. Miten menneet "käsitellään", ettei ne enää vaivais?

      Mitä oon monipersoonaisten ihmisten elämästä lukenut, niin ei ne persoonat välttis oo ollenkaan tietoisia toisistaan.

      Poista
    2. Mun on hirmu vaikea samaistua kun itsellä eletty elämä on elettyä, en sitä mitenkään voi muuttaa, voin ottaa oppia tekemistäni virheistä ja muuttaa tapojani jne. Palaan menneisiin tietyin väliajoin, käyn läpi ne asiat mitä on tapahtunut ja muistelen ihan sillä että muistaisin ne asiat tulevaisuudessakin, ikään kuin kertaus on opintojen äiti.
      Pragmaattisesti - kun niille asioille ei yksinkertaisesti mitään enää voi, valintojaan ei voi muuttaa, murheet on eilisiä niin en vain käytä niihin energiaa, sitä kuluu tulevaankin. Se miten junttaat tämän päähäsi, sitä en tiedä, tuskin kukaa,n mutta miksi sinut olisi luotu murehtimaan menneitä, elämään aaveiden kanssa, kantamaan jokaista itkua tässä päivässä? Ehkä se että sinulla on liikaa aikaa keskittyä asioiden vatvomiseen pitää yllä tätä olotilaa, en osaa sanoa.
      Itsella oli ongelma hyväksyä se että mut potkittiin 42-vuotiaana eläkkeelle, itse kun menin työelämän palvelukeskukseen nimenomaan sillä mielin että nyt on elämänkoulu käyty siihen pisteseen että tilit on selvät valtion kanssa, pistäkää mut vaikka risusavottaan. Koin olevani velkaa yhteiskunnalle kun olin siipeillyt vuosikausia, tosin eipä niitä töitä ysärillä ollut kolme ja puolella sadallatuhannella kaverillakaan.. .
      Monta vuotta meni siinä että nyt on virallisesti systeemin ulkopuolella ja sehän osaltaan aiheutti tuon syöksyn viinaksiin, huumeet kun olin jo jättänyt taakse ja edessä ei näkynyt muuta kuin joutenoloa.
      Vieläkin iskee ajoittain rankka turhauma ja silloin flirttailen kuoleman ajatuksen kanssa mutta nykyään se on vain keino nostaa itsensä siitä suosta. Äkkiä keksii parempaa tekemistä kun esittää kysymyksen itselleen- tapa itsesi tai tee jotain muuta. Itseasissa tuskin sitten nuoruuden aikojen ollut näin vahvaa elämänhalua.

      Tuo demokratia jakomieleen oli läppä....=)

      Poista
    3. No mulla se ei oikeestaan oo sellasta omien valintojen itkemistä, vaan lapsuuden traumojen aiheuttamia vammoja, joiden korjaamiseen ei vaan riitä voimavaroja. Sellanen vaatis syvälle selkäytimeen painuneiden toimintamallien uudelleenohjelmointia eväillä, joita ei koskaan mistään ole saanut. Ruikuti. Välillä sitä vaipuu itsesääliin ja antaa itelleen luvan olla jaksamatta.

      Poista
    4. Ei aina tarvi jaksaakaan. Usko pois, kyllä se elo jossain vaiheessa helpottaakin, vaikka nyt tuntuu pahalta. Puhun kokemuksesta, tiedät sen. Huonoina hetkinä on vaan laahustettava päivästä toiseen. Älä vaivu epätoivoon rakas ystävä!


      Poista
    5. Jänni sudden kanssa saattaisi helpottaa, yksi yö ja kunnon ulvomista , itkemistä ja sielun esiin repimistä saattaisi tehdä hyvää. Mulla on kuulema raastavan parantava vaikutus..olen niin perkeleen rehellinen ja loveen lankeamiseen ajava.
      Tulenko kylkään?
      Jotkut lappalaisetkin pelkää mua...siis ei lappilaiset.

      Poista
    6. Kiitos Cara, sinä tiedät.
      Ja jos Sus' tulee kylään niin kyllä täältä kännäyskaveri löytyy, mutta se en ole minä :) Mie oon se joka heittää kaikki pihalle mölyään.

      Poista
    7. En kyllä alal judas priestiä kuuntelemaan koko yötä. Jätän väliin.
      Mut oikeasti, kyllä sun täytyy joku järjestys kuulaan saada, ei voi vatvoa menneitä liikaa, silloin ei ole tässä hetkessä kiinni, hetkessä missä kaikki oikeasti tapahtuu. Menee paljon hukkaan...ja sit jälkerenpäin saa vaan lisää vatvottavaa.
      Kovasti yritän auttaa, sen varmaan huomaa, olet phkinä jota sus' ei saa rikki ja sehän on haaste. Mietin lisää....jos vaikka vahingossa edes keksisin jotain järkevää.

      Poista
    8. Kyllä te yhteisen sävelen varmasti löytäisitte, mutta mie en vois olla sitä kyllä kuuntelemassa. Suomalaisia nuoria naislaulajia... :DD
      Enkä halua mennä enää enempi rikki!

      Poista
  3. Tuo koiora meressä on kyllä hellyyttävä näky, pelastaja.
    Meillä oli mökillä kerran vapun aikaan tuttava ja hänen koiransa. Minä uin (kukaan muu ei vapuna siis uinut) ja samalla tavalla koira hyppäsi järveen minua pelastamaan. Vesi oli niin kylmää, että sen koommin tuo koira ei ole meidän mökillä uinut. Kai se miettii, että hukkukoon akka kun talvella ui :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, koira ei osannu arvata että ihminen menee kylmäänkin veteen :) Mejän saksanpaimenkoira hyppäs kerran uistimen perässä kans melko kylmään järveen... ei tainnu enää toiste hinkua uistinta. Söi kyllä sitten silläsaadun hauen päineen suolineen ruotoineen...

      Poista
  4. Voi pientä pelastajaa..
    Jäin miettimään tota elämän arvoa ja ajattelen kyllä toisin tosta syntymättömän elämän arvosta. Ainakin niille, jotka sen syntymättömän elämän menettää, sillä on iso, iso arvo.
    Kävitkö tänään hakemassa patalapun? ;) Taisi olla ihan valtakunnallinen tempaus tuo.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mie en oo tienny mistään patalapuista mittään?! Taaskaan kukaan ei oo mulle kertonu!

      Ja joo, on ehkä vähän eri asia se elämän arvo, kun sitä mitataan ulkopuolisen silmin. Sille syntymättömälle sillä ei ole arvoa. Se ei kärsi elämän menettämisestä. Sosiaalisessa mediassa joskus oon nähny niitä meemejä, jotka irvailee etenkin amerikkalaisten innolle suojella syntymättömiä lapsia abortilta, mutta syntyneet lapset saa sitten selviytyä kuka mitenkin taitaa. Niistä ei enää välitetä.

      Poista
    2. Juu, ihan katsantokannasta riippuu. Mä ajattelin omasta näkökulmastani niitä menetettyjä..eipä he sitä varmaankaan oo niin kokeneet ja tunteneet itse.
      Martoilla oli valtakunnallinen tempaus jossa tekivät omalle kylälle patalappuja jaettaviksi ilmaiseksi. Näin asiasta F:ssa kylän sivuilla, muutamaan kertaan sitä siellä mainostelivat :)

      Poista
    3. Ai siellä... en oo tullu liittyneeksi, perhe joskus tiedottaa jostain.

      Poista
  5. Mä laitan mun purentakiskon suuhun ja meen nukkuun... väsyttää ja ahistaa täälläkin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei muutaku hammasta purren eteenpäin! <3

      Poista