Ihan mettässä



Mitä enemmän ikää karttuu, sitä enemmän minusta tulee kyyninen nihilisti. Nihilistinen kyynikko. Oon ihan kamala, onneksi en oo missään sosiaalityössä. Tai päättämässä sellasista asioista - tosin ilman muakin siellä on ikäviä ihmisiä.

Luen tällä hetkellä kirjaa "Kuoleman kulttuurit Suomessa" (toim. Hakola, Kivistö, Mäkinen) ja siellä oli tällasta tekstiä:
Aika karua, mutta totta. Kukapa ei olis menneiden vuosien elokuvatähden tms. kuolinuutista lukiessaan ajatellut, että "ai oliko tuokin vielä elossa".

Toisaalla lainattiin jotakuta, joka sanoi "Tuntuu, että poliitikot pitävät vanhuksia vain kuluna ja menoeränä." Mie aattelin, että sitähän ne (kohta voin sanoa me) on. Minusta on vielä toistaiseksi vähän hyötyä perheen pyörittäjänä, mutta kun lapset lähtee omilleen, niin ei minusta ole enää hyötyä. Ja sitä hyötyähän painotetaan nykypäivänä, kaikesta pitää olla hyötyä koska muuten on hyödytön. Saati sitten kun makaan vaipoissa kroonikko-osastolla aivoinfarktin vietyä liikunta- ja puhekyvyn - pelkkä menoerä. Täysin hyödytön lihakasa, jolla on jokin abstrakti "ihmisoikeus", jonka laiminlyömisestä ei kukaan saa mitään sanktioita kuitenkaan.

Joskus eutanasiakeskustelussa tulee vastaan kommentti, jonka kirjoittaja vetoaa siihen, ettei ole varmaa, onko kuolemantoiveinen ihminen toivomassa sitä vain siksi, kun omaiset on painostaneet perinnön toivossa tai muuten. Että ei olisikaan kyse aidosta halusta. Niin mitä sitten? Elämä loppuu ennemmin tai myöhemmin joka tapauksessa, eikä kukaan koskaan ole kärsinyt siitä, että elämän viimeiset  hetket jäi elämättä. Sitäpaitsi nykypäivänä toisinaan käytetty nukutus saattohoidossa on käytännössä sama asia - ihminen ei siitä enää herää eli on teoriassa kuollut, vaikka ruumis vielä elää.

Eikä ihmisen elämällä ole mitään tarkoitusta. Sattumalta täällä ollaan. Mieki oon etsiny aikanaan sitä tarkoitusta kaikesta muusta paitsi en huumeista ja kansantansseista, ja tullut em. tulokseen. Sitä vaan pitää hoitaa oma leiviskänsä parhaansa mukaan, kun tähän on joutunut.

En mie sentään aina näitä aattele. Elämä on joskus ihan mukavaakin. Eilen patistin tytön koirien kans lenkille ja menin ite tsekkaamaan, löytyykö sieniä. Oli siellä haperoita ja tällanen hevonkakkarelli
ja löysin mie muutaman kanttarellinkin, ihan hyvävointisen ettei kuivan, mutta ne neljä aiemmin löytämääni oli joku poiminut. Se joku oli onneksi jättäny mulle jotain :) tai sit vaan oli sokee eikä huomannu niitä kaikkia.

Hirvikärpäsiä oli jokunen tässä metsässä, jossa kuljin peuranpolkuja:
Kyllä huomaa, että ne (peurat, tai siis kauriit) on lisääntyneet, ei ennen tuolla risteillyt noin paljon polkuja. Parissakin paikassa olivat sorkillaan sotkeneet hyvät kanttarellit muusiksi. Siihen nähen ei kyllä paljoo niitä kärpiäisiä ollu, kolme tai neljä pyydystin iholtani (ensimmäinen oli menossa selkäpuolelta housuihin!), ja pari jo vaatteiden päältä. Aavekutinasta sain kyllä kärsiä sitten :)

Kanttarellipolku
Niin kuivaa oli, että lenkkareilla hyvin pystyi käveleen missä vaan. Puolentoista tunnin vaellukselta tuli kourallinen kanttarelleja ja hyvä mieli. Kuopuksen navettahaalarit ja sappaatkin saapui jo Matkahuollon kautta. Tänään on koneellinen pyykkiä pesty ja ripustettu kuivumaan jo ennen kymmentä, nyt vois lähtee aamupäiväkävelylle.

Luonnon omat liikennevalot on eri järjestyksessä kuin ihmisen keksimät.


Kommentit

  1. Onpa hauskat nuo luonnon liikennevalot!

    Mä täällä kärsin aavekutinasta vaikka sä vaan kirjoitat hirvikärpäsistä, hrrr.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sellanen on ihmisen psyyke :) täistä puhuminen tekee saman...

      Poista
    2. Äää, nyt kutisee kahta kauheammin ;-)

      Poista
    3. Äsken oltiin kävelyllä ja mies poimi hirviäisen tukastaan, niin mua alko kutittaan niskasta :)

      Poista
  2. Tuo kuolemasta puhuminen tuntuu monesta vaikealta. Minusta siitä voi puhua ja pitääkin, on asioita, joita haluan ottaa huomioon jos kuolen ennen/jälkeen ukkoni. Meillä ei ole muita huolehtimassa.
    Mutta tuo, että vanhuksista ei ole hyötyä, on kyllä hirveä ajatus ja usein totta. Ajatellaan, että jos ei ole hyötyä, niin joutaa kuolla. Minä ajattelen, että kaikilla meillä on joku tarkoitus elämässämme, kullakin erilainen. Mitä hyötyyn tulee, niin kyllä kaikista on jonkunlainen hyöty, vaikka ei enää työelämässä. Maksan veroja eläkkeestäni, ylläpidän palveluja, joita käytän, aika monia yrityksiä saa tuloja jne. Toisaalta hyöty on myös yhteisön sosiaalinen paikka, on iloksi (no jaa), opiksi muille. Ja sitä voi olla satavuotias tai viiskymppinen ja kaikki siltä väliltäkin.

    Luonnon liikennevalot, hienosti keksitty :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, työllistäähän ne vanhukset, ja veroja maksaa. Jos kaikki kuolis heti eläkkeelle päästyään, olis paljon työttömiä hoitajia. Tuossa kirjassa puhuttiin myös ns. sosiaalisesta kuolemasta, kun ympyrät pienenee ja lopulta ei ehkä ole ketään, keneen on siteitä. Kukaan ei käy katsomassa siellä hoitolaitoksessa. Kaikilla ei onneksi oo silleen.

      Poista
  3. Aika turhalta tää elämä monestikkin tuntuu, silti kammoan kuolemaa(en kuolleita).
    Nuo liikennevalot taitaa olla myrkylliset!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei tosiaan kannata syödä liikennevaloja :)
      En osaa kammota kuolemaa, ajattelen sitä vain lepoon pääsynä. Ehkä ajatukset muuttuu sitten, kun lepotila alkaa olla ajankohtainen...

      Poista
  4. Tuo sosiaalinen kuolema...minä teen/olen olen joutunut siihen, sitä just nyt. Olenhan niin paljon sairastellut kahtena viime vuotena, että pikku hiljaa on sosiaalinen elämä hiipunut, niin sosiaalinen ihminen kuin olen elämässäni ollutkin. Tietysti sairastamisen akuuttivaiheessa ja sen jälkeenkin, oli sellaista, että en jaksanutkaan oikein mitään. Se puolestaan on johtanut siihen, että nyt, kun entisissä aktiiviharrastuksissani (laulu, näytteleminen) on joitakin kaveriporukan tapahtumia, ei minua mihinkään enää oikein kutsutakaan. Oma vika tietysti, kun niin pitkään jouduin kieltäytymään kaikesta. Vähän katkeralta tuntuu, kieltämättä. Nyt kyllä on just tullut kutsut kahteenkin tapaamiseen; mennään miehen kanssa mielellään, jospa tää elämä siitä vielä vilkastuisi...
    Kunhan päästään ensi lauantain yli, silloin on veljeni hautajaiset.

    Hyvänen aika, kuulostaapa itsesääliltä, mutta sitä se osittain varmaan onkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sillonhan se ystävyys punnitaan, kun toinen osapuoli ei jaksa aktiivisesti sitä ylläpitää. Tai eihän ne välttämättä varsinaisia ystävyyksiä ole kaikkien harrastuskaverien kanssa, mutta itsestäänselväkin kanssaihminen tosiaan unohdetaan nopeasti. Töissä huomasin sen, kun joku pitempiaikanen työkaveri lähti tai eläköityi. Ei siellä kukaan enää muakaan varmaan muista.

      Eiköhän se sullakin taas sosiaalinen elämä viriä, kun pääset taas vauhtiin!

      Poista
  5. Minä olen tavallaan pelännyt vanhuutta, mutta nyt tämän sairauteni kanssa sitä ei luultavasti tarvitse edes niin pitkälle miettiä. On erittäin epätodennäköistä, että elän yli 60- vuotiaaksi.

    Tuo hyöty- asia on vähän sellainen näkökulmajuttu. Riippuu paljon siitä, mistä viitekehyksestä katsoo. Se on tullut jo edellisissä kommenteissakin ilmi. Ajattelen myös, että meillä ihan jokaisella on se oma paikkansa ja tehtävänsä, jonka täyttää ihan vain olemalla olemassa. Hyvin harva nykyään enää erakoituu niin vahvasti, ettei ole enää minkäänlaisia kontakteja ulkomaailmaan ja jo yhdenkin kontaktin myötä ihminen "on olemassa" jollekulle. Olkoon se vaikka sitten vain postinkantaja, joka tuo postin, mutta silloinkin työllistetään postinkantajaa.

    Itse olen lopettanut tuon hyödyksi olemisen miettimisen ihan täysin. Nytkin miettiessäni tuota opiskelun aloittamista, kävi välillä mielessä, onko siitä mitään hyötyä. Tai paremminkin, että kannattaako se tässä tilanteessa?
    Totesin sitten, että mikään opiskelu ei mene hukkaan, jos se tuo minulle iloa. En minä välttämättä edes ehdi saada niitä opintoja loppuun, saati koskaan hyötyä niistä työelämässä, mutta eihän sitä tarvitse tietää tässä vaiheessa. Opiskelen niin pitkälle, kun sairaus sallii ja elämää piisaa. En vie edes keneltäkään opiskelupaikkaa, enkä kuluta verorahoja, sillä kyseessä on yksityinen oppilaitos ja maksan opintoni kokonaan omasta pussista. Eihän Saksassa edes ole mitään opintorahasysteemiä ja Suomesta en luonnollisesti enää mitään tukia saisi. Mutta oppilaitos ei ole julkisin varoin ylläpidettävä ja siinä mielessä en kuluta verovaroja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eihän se opiskelu ole hyödytöntä, jos siitä on sulle iloa ja se tuo elämään uutta sisältöä. Kaikki uusi ajateltava lienee hyvästä.

      Mun hyötyajattelu kai koski lähinnä ihmisen hyöty/kulusuhdetta yhteiskuntaan nähden, tai jotain. Mutta verojahan tosiaan kaikki maksaa ainakin. Ja on mulla aika pieni hiilijalanjälki :)

      Poista
    2. Niin minäkin ajattelen, että opiskelusta on ei nyt ainakaan haittaa ole, jos sen itse mielekkääksi koen. Se on ikäänkuin harrastus, josta voi joskus myöhemmin olla hyötyä. Ajattelisin myös sen, että siinä on pakko olla tulevaisuuteen orientoitunut, hyväksi sairaudelleni. Ja jos sitten ei onnistu, niin sitten ei onnistu. Sitten on vain lopetettava.
      Onpa ihana tunne olla taas innoissaan jostain. Voisin aloittaa heti. Tänään. Tältä istumalta. :-D Voisikohan sinne soittaa, että laittakaas ne opiskelumateriaalit postiin ja vähän äkkiä. Sieltä siis saadaan jokaista lukukautta kohden opintomateriaali. Periaatteessa erillisiä kirjoja ei ole pakko hankkia, ellei nyt sitten itse koe sitä tarpeelliseksi.

      Pieni hiilijalanjälki onkin ISO asia. Vaikka sitä moni vähättelee, mutta pienistä puroista syntyy tässäkin asiassa iso virta. En oikein ole koskaan ymmärtänyt ajatusta, ettei mun kannata tehdä mitään asian hyväksi, kun siitä ei kuitenkaan ole hyötyä. Meidän eläinlääkäri sanoo aina, että "me emme voi koko maailmaa pelastaa, mutta voimme kuitenkin osaltamme tehdä siitä edes vähän paremman paikan elää". Pätee tähän hiilijalanjälkiasiaankin. Mun jalanjälki on varmaan sellainen kohtuullinen. Käytän vähän autoa, syön suhteellisen vähän lihaa, matkustelu ei ole ylenpalttista... Varmasti olisi vielä monessa asiassa parantamisen varaa, mutta ehkä tämä riittää osaltani.

      Poista
  6. Ihanat liikennevalot :-)

    Kyllä niitä sieniä on nyt sateiden jälkeen nähtävästi ilmestynyt, vaikken ole itse nähnyt kuin kourallisen syömäkelvottomia otuksia. Hirvikärpäset ovat ikävä kyllä vireessä. Taidan himmailla vielä jonkun aikaa ennen seuraavaa metsäreissua...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suppilovahveroita en nähny vielä yhtään, ja mun harmiksi tähän nurkille on nyt pesiytynyt muitakin sienestäjiä ku mie... aiemmin sain rauhassa hakee ne sienet tuolta, mutta nyt joku muukin käy.

      Poista
  7. Tuo hyöty-näkökulma on kyllä aika hankala ja ikävä. Mun mielestä ihmisellä on arvoa itsenään, mutta tämä on taas tätä arvotusta. Sama kuin silloin, kun kirjastoon tuli tulospalkkaus; ihmettelin, miten voidaan arvottaa sitä mitä asiakas saa kirjastosta 'irti' taloudellisesti. Näköjään voidaan.

    Eutanasiasta olen samaa mieltä, mun mielestä ihmisellä pitäisi olla oikeus päättää omasta kuolemastaan.

    Kiva Kakkarelli :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tulospalkkaus kirjastossa? Miten se mitataan?

      Oikeuksiahan jaellaan hyvin mielellään, millon on oikeus rakkauteen ja seksiin, millon lapsella oikeus isään ja äitiin, mitä kukakin keksii. Saahan niitä oikeuksia olla, mutta kuka niiden toteutumisesta huolehtii? Ketä rangaistaan, jos lapsesta tulee vaikka puoliorpo, tai isä on tuntematon, kun sen oikeus isään ei toteudu?

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

как мило!

:´´(

Kukkia ja perhosia