Jotta muistaisin

 No en muista kumminkaan.

Mutta nyt hetken aikaa muistan, että kausivalot kannattaa selvittää keväällä/kesällä lämpimässä ilmanalassa, vaikka ne kuinka sillon tympis. Se on kumminkin kivempaa tehdä sillon (paitsi jos on sääskiä paljon) kuin selvitellä niitä lokakuun viimeisenä päivänä yhden asteen lämpötilassa kun sataa vesiräntää. Eikä kannata lyödä kahta kahdeksanmetristä valosarjaa samaan myttyyn. Ugh.

Tämä päivä alkoi taas huonosti koska ikävä ja halipula ja sen sellasta. Halikaveri joutui lähteen vastentahtoisesti töihin kun ei sitä lottovoittoakaan viikonloppuna tullut. Ainakin toivon, että sen ärtyisyys johtuu työstressistä eikä siitä, että se on kyllästyny minuun. Eipä sillä, olen mieki kyllästyny minuun. Lievästi sanottuna.

Olen miettinyt, mikä ihme siinä on, että pienlentokoneen ääni varsinkin näinä aikoina (kun aurinko paistaa matalalta) saa minut putoamaan jonnekin lapsuudenaikaiseen kuiluun. Mitä kummaa on voinu tapahtua, että se ääni on liittynyt niin vahvasti pahaan oloon? Tulee sellanen tosi yksinäinen ja hylätty fiilis. Saattaa tosin olla, että se on ollu mun lapsuuden pääasiallinen tunnetila tietyssä vaiheessa. 

Ja onhan se kliseinen totuus että parisuhteessakin voi olla yksinäinen, mutta mulla se yhdistyy hassusti siihen, etten jaksais kuitenkaan aina toisen juttuja. Mies on ehkä hieman aspergeri ja kun sillä on mielen päällä jotain, se puhuu vain siitä eikä sitä kiinnosta se mitä muut sanoo. Se innostu tekeen tuota sokkelin salaojituksentapaista tuossa aiemmin, ja meni päiviä että se puhui vain ja ainoastaan siitä. Tietysti jotain lyhyitä keskusteluja oli muista kotiasioistakin, ja hyvää yötä ja huomenta, mutta se mistä sillä eniten puhuttavaa oli, oli se homma. Yritän olla kiinnostunut, mutta aina ei jaksa. Eikä loputtomiin. Kun yleensä kaikkea mun sanomista vielä vähätellään tai sivuutetaan kokonaan. 

Siitä vähättelystä olen maininnut useastikin, mutta arvatkaa mitä; sitäkin vähätellään. Ei kuulemma sellaista tapahdu. Ei se kuulemma ole vähättelyä mitä hän tekee. On vaikea keskustella asiasta, jonka olemassaolon toinen kieltää, eikä tämä ole edes ainoa asia missä se tapahtuu. Siinä äkkiä alkaa itsekin itseään vähätellä, etenkin jos tekee sitä ihan ilman muutakin. 

Onnea ja epäonnea

 Meillekin on siis saatu ensimmäiset lumenhituset, ja pikkupakkaset. Sadevesitynnyrit joutui jo tyhjentämään. Jasmike ei ehtinyt keltaiseksikaan, usein se syksyllä on sellanen viimeinen valon antaja sisätiloihin, kun se hehkuu keltaisena, mutta nyt sitten ei. 

Viilsin sormeni ikävästi tonnikalapurkkiin, kun pyyhin enimpiä öljyjä siitä että saa laitettua metallinkeräykseen. Verta tuli tulvimalla ettei meinannu ehtiä paperia hakea, ensimmäiset pisarat piti imeyttää siihen öljyiseen paperiin. Desinfiointisuihke roiskutti verta ympäri vessan lavuaaria niin että näytti pahemmalta kuin olikaan, mies tuli just töistä ja järkytty moista verilöylyä. Kyllähän sen olis voinu käydä liimauttamassa tk:ssa, mutta siinä oli kaikenlaista muutakin ajoa miehellä ja auto oli sillä. Enkä halunnu olla vaivaksi, ja kyllä se tunnin sisään jo aika hyvin tyrehtyi. Kun nyt ei tulehtuis.

Kävin kirppiksellä ostamassa Mummun Tytölle pehmoleluja kun se tykkää niistä, ja samalla räikeänpunalilaa lankaa ja vitosen pussillisen rintakoruja, neljä korua pussissa. En ees käytä sellasia mutta harakka kun olen luonnoltani, niin ihastuin pariin koruun. No, toinen niistä osoittautuikin Erik Granitin hopeiseksi meripihkakoruksi, jolla on jo arvoakin moninkertaisesti sen vitosen verran. Löytö!

Samanlaista netistä ei löytynyt, mutta riipus samaa sarjaa oli ja sillä oli hintana 25 euroa. Vintagea :)

("Erik Granit (1930-1988) perusti liikkeen Helsinkiin vuonna 1954. E. Granit & Co on valmistanut satoja eri korumalleja. Pääosa koruista oli Granitin suunnittelemia, mutta yritys käytti myös muita suunnittelijoita. Liike lopetettiin Granitin kuoltua 1988." -Caratia- )

Kuulin yheltä kylän mieheltä, että täällä on liikkunu taas susia ja olivat kaataneet peurankin jonkun matkan päässä. Tosin se on semmonen papparainen ettei aina tiiä sen jutuista tapahtuiko ne äskettäin vai kaks vuotta sitten... mutta tarkasti oon vahtinu koiraa iltapissalla, näköetäisyydellä kuljen perässä.

Perjanstoista päivä

 Huomasin tuossa muutama viikko sitten, että jossain vaiheessa kesää oli linnunruokatynnyrin kansi kampeutunut raolleen ja muutama hiiri oli sinne saanut kiivettyä, muttei enää sieltä pois. Ilmankos siinä lähistöllä kesällä haisi mätänevä raato. Sääli parkoja. Ruoka ei loppunut - siemeniä oli varmaan parikymmentä senttiä siellä pohjalla talven jäljiltä - mutta vesi kyllä. No, siemenet oli pilalla ja kippasin kaiken ojaan. Kaikenlaiset linnut ja oravat siellä on käyneet ahkeraan, ilmeisesti niiden mielestä siemenet ei ollukaan pilalla. Tai ehkä sade oli huuhdellut pahimmat ällöt pois. 

No, kun ojasta loppu siemenet niin ne alko koputteleen ikkunoita, että eiköstä nyt jo saa lisää. Ite olisin vielä himmaillut, mutta miehen mielestä piti tirpusille laittaa ruokaa. Olin ostanu uuden ikkunaan kiinnitettävän laudan, mutta kun avasin paketin, se oliki rikki, keskeltä halkipoikki. Vanha on käytössä ja ahkerasti siinä vieraat käy.

Olin heti kolmas luovuttaja ja meille oli leivottu pannaria :) se oli hyvää. Tankkasin hyvin ennen lähtöä niin ei tullu hutera olokaan, ja sen jälkeen suunnistettiin katsastamaan olisko hanhia muuttopuuhissa pelloilla. Niitä ei näkynyt, mutta joutsenia, kauriita, piekanoja. Ja korppeja monta kaartelemassa. 

Taivas oli niin upean sininen, napsin auton ikkunasta kuvia kun ei tullut kiikariakaan mukaan, millä olis voinu elukoita tihrustella. Piekanakin sai tunnistuksen vasta miehen ottamasta kuvasta. Ankaran näköinen lintu. Ja isokin.

Pihallakin oon tehny jotain pientä vähän väliä, että saa syyskuntoon. Aurinkokennolamppu ei jaksa palaa kuin vähän aikaa pimeän tultua. Ne on ihan yhtä tyhjän kanssa näillä leveyspiireillä. No, kausivalosarja loimottaa sen eestä.

Eilen illalla tapahtui Rakkaan Koiran kuoleman jälkeen eka kerran niin, että Jäljellejäänyt Koira raapaisi vessan ovea (="koputti") kun olin hammaspesulla. Meillähän oli aiemmin sellaset iltarutiinit, joihin kuului koirien ja mun hammaspesut ja nokare kookosöljyä, ja ne loppu viime kuun ensimmäisenä päivänä. Paitsi eilen se taas tapahtui, iltarutiini. Ilo ja kaipaus tuli, mutta en sentään itkenyt.

En taida edes uskaltaa enää itkeä, kun viimeisin vollotuskohtaus kirvoitti mieheltä jo kommentin "antaisit sen jo levätä rauhassa". Mies on tukenu mua ja halinu ja on itketty yhdessäkin, mutta sille ilmeisesti nyt riitti. Tuli entistä pahempi mieli vain, ikäänkuin mun sureminen estäis koiraa lepäämästä rauhassa. Ei sitä koiraa hetkauta enää tässä vaiheessa vaikka rakentaisin oman itkumuurini tuohon pihalle. Se lepää kyllä rauhassa. 

Ja elämä jatkuu, vaikkakin melko ankeana. 

Lokakuulumisia

 Muutaman kuukauden rautakuuri on tepsinyt, ja ferritiini on noussut 20->83, hemoglobiini 125->147. Uskalsin jo varata ajan verenluovutukseenkin, tosin lääkäri käski sen jälkeen syödä vielä rautaa kolme kuukautta. Saattaa olla, että väsymys on hieman hellittänyt rautapitoisuuteni noustessa. 

Tuli viimein pakkasiakin, ja raivostuttavat sääsket menettivät henkensä. Mies on tänä syksynä jollain lailla salaojittanut talon ympärystän, ja mie oon sitä autellu välillä - mutta ne sääsket on ollu kimpussa enemmän kuin alkukesällä konsanaan. Pitkän aikaa olivat loppukesästä jo poissakin. Hirvikärpäsiä sanotaan olevan paljon, mutta mie en oo poiminu niitä ittestäni ku 2 tai 3 koko syksynä. Itä-Suomessakin kun oltiin, niin mies manasi niitä, mutta mulla ei ollu juuri mitään ongelmaa niistä. Olisko vaaleat vaatteet auttaneet asiassa?

Pitkiä kävelyitä koittanut tehdä ja syödä vähemmän, että sais painoa vähän pois. Ällötän itseäni näine läskeineni. Noidankehä on kurja, kun ahistaa ja masentaa ja syöminen tuo välittömän helpotuksen siihen, ja sitten jos syö niin tulee morkkis ja ahistaa taas. Mulla on jonkinlainen ruokariippuvuus, samalla lailla kun äidilläni oli alkoholiriippuvuus. Se joi iloon ja suruun, mie syön iloon ja suruun. Taannoin tässä surussa velloessani tajusin, että käytän sitä tekosyynä syömiselle (aivan kuten äitini käytti kaikkea tekosyynä juomiselle) ja siitä se oikeastaan lähti se syömisen vähentäminen. On se vähän tuottanut tulostakin, hitaasti toki. 

Mun päiväjärjestys on yleensä sellanen, että syön "aamiaisen" yhdentoista korvilla ja sitten lähden koiran kanssa ulos - jos sää sallii. Tänään heräsin ajoissa ja laitoin pyykkikoneen pyörittään, ja vasta liian myöhään huomasin, että sadealue on tulossa just ulkoiluaikaan... no, koiran täytyy nyt sopeutua siihen, että lenkki menee myöhemmäksi. Eiköhän se oo samaa mieltä kun käy ovella katsomassa sadetta. Satanee varmaan melko kylmää vettä, ellei ihan räntää, kun tällä hetkellä vielä on rippusen pakkasen puolella.

Eiliseltä lenkiltä