sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Pique-nique ja muut velvollisuudet

Pikkusen välillä ripsi vettä ja välillä paistoi aurinko kuumasti, ja välillä myös kylmä merituuli löysi tiensä talojen välistä Koffarille, niinkuin tuota puistoa alkuasukkaat kuulemma kutsuu. Ne stadilaiset. Sanoisinkohan mieki niin, jos olisin jääny sinne asumaan enkä vaan käyny seittemää vuotta asumassa... Helsingissä aina näkee kaikenlaista hassua, nytkin siellä kulki Rambo joka piti kainalossaan pumpattavaa Barbaraa. Ja ukkonenkin jyrähteli.

Rippijuhlissakin käytiin tyhjentämässä herkkupöytiä, tosin mun vehnäkiintiö tuli täyteen ennenkuin kukaan korkkas mansikkakermakakun (ite en tohtinu alottaa sitä) joten jäin sitten ilman sitä kun en uskaltanut ladata ylen määrin sitä pehmeää vehnämössöä mahaani. Mustikkakakku oli kyllä hyvää sekin. Ja tapasin erään karjanhoitopiireissä varsin tunnetun herrapariskunnan, joista toisen puolikkaan kanssa ollaan oltu samassa navetassa töissäkin, tosin hieman eri vuosikymmenellä. Olivat juhlakalun kummeja.

Tällasten ryhmäaktiviteettien jälkeen mulle tulee aina sellanen olo, että käyttäydyin typerästi ja olen turha ja pöljä, mutta olen silti tyytyväinen, että menin. Tiedostan vahvasti erakoitumistaipumukseni, ja työskentelen että saisin sitä hidastettua. Pääasia että on mukana, vaikka sitten ei niin kauheasti kommunikoiskaan ihmisten kanssa. Kuitenkin on tilanne semmonen, että ympäristöllä on tietynlaisia odotuksia mun sosiaalisesta toiminnasta - enemmän kuin esim. kaupassa, missä myös on joskus paljon ihmisiä. Ei se nyt niin vaikeaa pitäs olla, normaali käyttäytyminen seurassa...

Mutta kylläpä huomasin, miten mun jalat on valkoiset käsiin verrattuna! Ehkä pitäs hommata vaan pitkiä juhlamekkoja.

Päivän hyvä työ: pelastin kimalaisen koirien juomakupista. Luulin sen jo kuolleen, mutta kun kippasin vedet pois, se alkoikin mönkiä. Laitoin talouspaperille hunajaa ja kimalaisen siihen viereen kuivumaan ja vein aurinkoon, ja kyllä se siitä hetken päästä oli ainakin hävinnyt. Aika laiha semmonen märkänä on.


lauantai 22. heinäkuuta 2017

Kuulolla


Meinattiin käydä Sinebrychoffin puistossa miittaamassa ihmisiä. Siellä on Atrian Grillaamo -tapahtumakin ja ilmaista makkaraa sekä perunamunakasta... voipi jäädä mulla väliin, en oo kauhee grillimakkaran ystävä. Perunamunakasta en edes tunne. Paitsi omatekemäni. Mutta voi siellä kävästä kokemassa ihmispaljous ja ääniä.

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Yksi vielä

No niin, hyvä kun en hävittänyt niitä muurahaisia, ei se kuulemma kannata. Ei ne tuossa kuivakkopenkissä haittaa, mutta kylläkin sellasissa paikoissa, missä kuljetaan ja seisotaan ja ne kiipee jalalle ja puree...

Totesin tänään, että onpa mukavaa, kun koirat ei naura mulle jos vahingossa tulee väärä sana jonkun oikeamman sanan tilalle. Niin, niillehän mie täällä höpötän. Kelles muulle. Ei naura vaikka kuinka änkytän, useimmiten kuuntelee (vaikkei ymmärräkään) eikä ignooraa mua. Reissussa huomasin miten vähän mieskään minua kuuntelee. Sitten monta kertaa meinasin alkaa jostain jutteleen, ja totesin että no ei sitä kuitenkaan kiinnosta, ja olinkin hiljaa. Mun jutut on niin pieniä ja tylsiä.

Olis kutsu rippijuhliinkin viikonloppuna, tekis erakolle hyvää mutta on niin vaivaannuttavaa siellä vieraiden seassa virsiä laulella. Kyseessä on poika, joka on tytöille tuttujen poikien pikkuveli, jonka kanssa ei oikein kenelläkään meistä ole mitään tekemistä. Kutsu tuli kortilla oikein jokaisen etunimen kera, ettei ole epäilystäkään, etteikö meitä kaikkia ole sinne nyt kutsuttu. Pitäskö etsiä joku tekosyy täältä [klik]...

Ei pitäs ylipääätään ajatella, ajattelu tekee mielen murheelliseksi.



maanantai 17. heinäkuuta 2017

Matka ja mehupurkkitalo

Perjantaina sain palkan taannoiselta työviikonlopultani ja kyselin mieheltä, mitä tehdään kun ollaan kaksin ja on luvattu lämmin viikonloppu. Ehdotin vaivihkaa minilomaa Puumalan suunnalla, kun siellä on kaunista ja miehelle löytyis kuvattavia maisemia. No ei se halunnut Puumalaan, mutta ajatus toiseen suuntaan lähtemiselle alkoi itää. Porin ja Reposaaren nurkathan on meille mieluisia, mutta kun sattui juuri Pori Jazz-viikonloppu niin eihän siellä ollut vapaata majoitustilaa. Lisänä vielä tuulivoimaloiden rakentajat.

Merikarvialla sijaitsevassa Mericampingissa oli yksi mökki vapaana, pienin ja lähinnä merta. Ollaan joskus ennenkin siellä käyty perheen kanssa. Yön hinta 25 euroa, mikä kertoikin siitä että mökki oli todella pieni. Olisko ollu vajaat kymmenen neliötä.
Mökki rannalta kuvattuna. On se siellä!
Mutta se oli tosiaan muutaman kymmenen askeleen päässä merestä ja näkymät portailta oli hienot.
Vähän vähemmän puita niin olis ollu vielä hienommat. Mutta sisällä oli kaikki mitä viikonloppuyöpymiseen tarvitsikin:
Jääkaappi, kahvinkeitin, sänky ja pöytä. Kaksi tuolia. Kaappi, jossa oli kyllä jotain muuta tavaraa, esim. ruokailuvälineet joista ei tarvittu kuin lusikkaa kahvin mittaamiseen. Koska eihän tuolla ruokaakaan voinut laittaa tai lämmittää. Toki leirintäalueella olis ollu joku yhteiskeittiö, jos olis ollu itellä kattilat sun muut.

Auringonlasku mökin edessä rannassa, tiirat siellä lenteli ahkeraan. 


Aamulla lähdettiin sit Reposaaren suuntaan, visiteerattiin niissä paikoissa missä yleensä sielläkäydessä, mutta tiivistettiin kaikki yhteen päivään ja kyllähän me mentiin ja ajeltiin sitten melko ahkerasti.
 Mäntykallossa oli hieno vene, joka oli melkein mun kaima :) 

Reposaaren Junnilanlammen (järveksikin kutsuttu) rannalla oleva  Ankkalinna. Junnila on leirikeskus, jonka paikalla aiemmin oli porilaisen apteekkari Robert Junneliuksen kesäpaikka. Vanhat rakennukset on palaneet tai purettu lukuunottamatta tuota Ankkalinnaa, jossa siipikarja talvehti. Varmaan ollu aika ankeaa niillä talvehtiminen. Hienot valurautaiset rappuset meni tuonne "linnanharjalle".
Juu, kiipesin sinne kyllä :) Tuo paikka on suosittu valokuvienottopaikka, varmasti noilla rappusilla on muutamakin hääpari kuvattu. Lauantainakin siellä oli jonkun hääparin kuvaukset.

Kylältä bongasin myös nuokkukarhiaisen, jonka kukat on valtavat! Hieno kasvi. Sitä ei Suomessa esiinny enää muualla kuin Reposaaressa, ja sinnekin se on tullut paarlastikasvina. Luulin, että oon jo Reposaarestakin kaiken nähnyt, mutta niin vain löytyi tuollainen ihan uusi tuttavuus.

Pihlavassa käytiin pizzalla, ja olikin ihan sairaan hyvä pizza ja paljon juustoa siinä! Oon syöny vehnää niin, että maha pömpöttää kuin tiineellä lehmällä. Pakko taas välillä olla ilman. Pihlavassa oli Meri-Porin vahvin mies -kisat.

Saunottiin hienossa puusaunassa lauantai-iltana, ja yöllä oli hieno auringonlasku taas. Tämä kuva mökin pihalta. Taivaan väri vaihtui moneen kertaan. 

Mun taivaan väreihin sointuvaa iltapukueleganssia (taustan pyyhe ei kuulunu siihen sentään, vaikka tyyliin oliskin sopinut :P) olin enempi sirkuspellen näköinen kuin ne sirkuslaiset, jotka siellä harjoitteli. Mutta pääasia, ettei tullu kylmä saunan jälkeen, oli aika raikas tuuli siinä meren äärellä. Hyttysiä ilmaantui vasta lauantai-iltana, muuten saatiin olla ihan rauhassa niiltä. Mikä oli onni, koska mökin ovi oli hieman hatara:


Se tuuli olikin tosi paikallinen, huomasin sunnuntaiaamuna kun lähdettiin. Kävelin koirien kanssa hieman etumatkaa ja mies tuli autolla perästä, ja heti kun olin päässyt rannalta vähän kauemmas, tuli ihan tukala helle. 

Paluumatkalla poikettiin Lankoskella ja Onnenkoskella. Samannäköiset kosket med samannäköiset sillat.

Tänään sitten sataa ja koirat nukkuu reissusta väsyneenä. Itsekin nukuin peräti yhdeksään ja näin unia ihmispaljouksista, pienistä hevosista ja talosta, joka oli rakennettu mehupurkeista. 

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Pionia pännii pihalla

Joku sillä on, ku se on noin kitukasvuinen ja yksi pieni nuppu on, mutta siitä tuskin kukkaa tulee. Ei se oo tuon kummempaa kukkimista suorittanu vuosiin. Siirsin sen kalliokilpien seasta avarampaan paikkaan monta vuotta sitten, ja tiesin kyllä että pioni ei tykkää siirtelystä, mutta on se sen jälkeen jo pari ihan ookoo kukkaa vääntänyt, mutta nyt se on alkanu surkastuun. Niitä on kaksi pientä siinä. Olisko juuret joutunu liian syvälle? Tosin en oo kauheesti lannoitellutkaan. Ehkä sitä pitäs hoitaakin välilllä.

Punapäivänkakkara kukkii, peräti yksi on edes lähellä sitä väriä, mikä oli siemenpussin kuvassa. Mielestäni ne oli oikeasti punaisia siinä kuvassa. Kirkkaan tai tumman punaisia. Valkoisessa akileijassa on paljon kukkia, mutta se taitaa olla ainoa, mikä on selvinny tähän asti. Ne kaksi muuta puskaa on vissiin hävinny, se sininen minkä nuppuja keväämmällä kuvasin, onkin vanha, jo pihalla aiemmin ollut. No yksi pieni läpäre on akileijan lehtiä, mutta se ei kuki.

Ensimmäinen puutarhamansikka on kypsynyt.

Kivikkopenkin villimansikoita söinkin jo. Ihme homma, ettei koirat oo niitä jo syöneet...

Nää oranssikeltanot on kyllä mun lemppareita. Ei haittaa, vaikka leviävät! Noiden väri on niin hieno. Tuossa näkyy se mehitähtikin. 

Jaloleinikeillä, niillä huolella esikasvattamillani ja pihalla kertaalleen uuteen penkkiin siirretyillä näyttäs olevan kolme kukkavartta. Ehkä ne ihan kaikki ei sit suuttunu siirrosta...

Lapset on taas poissa kotoa. Esikoisen kanssa suunniteltiin pankkireissua eiliselle, mutta lopulta se kuitenkin meni poikaystävän kanssa hänen autollaan omille pankkiasioilleen... itse soitti ja varasi ajan ja nyt se itse hoiti ne asiansa ja päällimmäinen tunne mun mielessä on tyytyväisyys, vaikka pieni nurjamielinen tarpeettomuuden tunne tai haikeus yrittää nostaa siellä taustalla päätään. Lapseni on aikuinen. Suhtaudun luottavaisesti siihen, että se pärjää elämässä, ja se on saanut/valinnut (kumpikin sana on huono tähän) mielestäni luotettavan tuntuisen ja järkevän poikakaverinkin, joka esimerkiksi ensimmäiseksi autokseen hommasi hyväkuntoisen, siistin ja suht uuden perheauton sen sijaan, että olis ostanut jonkun egonpönkitysritsan. Tosin hieman äitinsä tossun alla se vieläkin on (ei oo paha asia välttis!) kun ei uskalla sille sanoa, että itse omasta halustaan värjäsi tukkansa - äitinsä luulee, että mejän tyttö pani sen värjäämään, ja oli marmattanut, että "kyllä sen pitää kelpuuttaa sut sellaisena kuin olet". Poika arvelee, että ei se uskois, vaikka sille sanois, ja mie uskon sen kyllä. Oikeasti en osaa nähdä esikoista pakottamassa ketään värjäämään tukkaansa... ihan varmasti kyseinen nuori mies kelpaa tytölle ihan sellaisenaan <3

Kuopus taas... jotenkin vain en osaa luottaa siihen, että se tekis oikeat ratkaisut elämässään. Se ei mun mielestä ajattele järkevästi, vaan menee ns. sydämen mukaan tai senhetkisen mielialan mukaan tai omien luulojensa ja kuvitelmiensa mukaan. Pelkään, että se rikkoo itsensä tai hommaa itsensä pahaan tilanteeseen, ja vielä puolitoista vuotta mulla on jotain valtaa yrittää pitää sitä erossa semmoisesta, mutta sitten sekin on täysi-ikäinen ja saan murehtia ihan ittekseni. Ehkä ajattelen niin vain siksi, kun se ei puhu mulle ajatuksistaan, syvimmistä tunnoistaan ja sen sellaisista, mitä esikoinen taas on jutellut mulle aina.

Sanovat, että joo, nuorimmasta ne äidit aina pitää kiinni eikä osaa päästää irti, mutta kyllä tämä lapsi on niin erilainenkin kuin isosiskonsa. Kuten sanottua. Kyllä se kuuntelee ja joskus jopa uskoo, mitä sille puhutaan, mutta kaikesta ei edes huomaa etukäteen puhua. Hyvä esimerkki sen luonteesta on se, että se kerran pienenä mietti, että miltähän se näyttäis ilman kulmakarvoja. En muista mitä sanoin sille, mutta mulle ei tullu mieleenkään, että se vois ajella ne pois ihan vaan kokeillakseen, miltä näyttää ilman! Olishan tuota nyt voinu kokeilla vaikka valokuvasta muokkaamalla kulmakarvat pois, mutta se piti kokeilla itse. No, jonkin aikaa se sit kulki lippis silmillä sen jälkeen. Se on niin rakas just semmosena hupsuna itsenään, mutta tämä maailma on niin kamala paikka eikä elämän erinäisistä kokeiluista välttämättä selviä vetämällä lippistä silmille. Mutta mun pitää vaan tottua ajatukseen, että se on sen elämä. Ei mun, vaikka olen sen alulle auttanut.

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Muurahaisia

Mulla on yksi mehitähti, jonka sain jouluna, ja päätin viimein istuttaa sen ulos, kun kärsikin niin kovin siinä umpipurkissaan. Meinasin sen tuonne mun kivipenkkiini laittaa, josta pakkaset on tappaneet suurimman osan kivikkokasveista... joku maksaruoho siinä vielä sinnittelee. Ahomansikkaa, huopakeltanoa ja oranssikeltanoa oon siihen siirtäny, ja pari hauskaa heinätupsuakin siihen on ilmestynyt. Mehitähden aioin panna tuohon koiran kohdalla olevaan nurkkaan.


Nostin kiven, ja heti sen alla ihan paljaaltaan oli muurahaisten kotelovarasto. No, olis pitäny tietenki hävittää pesä, kun niin teen kaikille pienten kiukkusten murkkujen pesille, mitä löydän (paitsi että se Raidin muurahaissirote on yhtä tyhjän kanssa) mutta en raaskinut. Niin hädissään ne alko siirtään lapsenkehtojaan turvaan... kuvasin vain kännykän intervallikuvauksella.

video
Loppuvaiheessa alko kuva jo heilua kovasti, kun hyttyset ja varmaan ne murkutkin puri ja pisti ja jalatkin puutui...

Täysi-ikäinen tyttäreni tarjosi minulle ruuan kiinalaisessa ravintolassa tänään. Niin se aika kuluu - mie oon sitä syöttäny ja nyt se syöttää minua.

Nuoremman tyttären poikakaveri oli käymässä. Ei mikään äidin unelmavävy, mutta eipä ne äidiltä lupia kysele. 

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Ruusuja, huijareita ja sitruunahyvää

Onko kukaan lukijoista ruusutietäjä, että osais sanoa onko tämä villiruusu vai ei? Mikä se vois olla? Googlettelin villiruusuja, ja niissä ei ollu tuollaisia kerrottuja malleja. Tämä pensas on lymyillyt mejän pihalla pihlajan varjossa, enkä ole siihen oikeastaan kiinnittänyt huomiota kuin joskus harvoin, kun se kukkii, mutta nyt siinä on kai jotenkin enemmän kukkia ja se on huomaamatta kasvanutkin pikku pensaasta parhaimmillaan pari metriä korkeaksi. Varsissa on tiuhalti pieniä piikkejä, kasvutapa siro ja pysty. Kukka on 5-6 cm halkaisijaltaan. Orjanruusua mejän pihalla kyllä kasvaa, oon yleensä katkonu ne pois mutta viime vuosina antanut kasvaa... niissä on kauniin väriset sirot kukat ja violettiin vivahtavat lehdet.

Toissapäivänä sain sit ruvettua siihen viheliäiseen hommaan, kun vastaperustamani kukkapenkki piti tyhjentää kattoremontin tieltä ja siirtää kasvit muualle, ja sitä ennen tietysti tehdä uusia penkkejä niille. En tiedä, miten kylvetyt ritarinkannukset, unikot sun muut mitä laitoin, selviävät... tosin eipä nuo olleet kasvaneetkaan juuri sirkkalehtiastetta isommaksi, tuskin tänä kesänä mitään olis ollu odotettavissakaan. Paska kesä. Mut onneks en asu Enontekiöllä, siellä oli yöllä viis senttiä lunta. Villasukat on ollu tässä parina päivänä jalassa.

Ja oikeesti mulle kyllä kelpaa nämä viileämmät kelit, en kaipaa helteitä, mutta aurinkoa on aina kiva nähdä. Tänään taas paistaa harmauden jälkeen. Tiistaina oli tällanen ennuste:
Ja aurinko paistoi välillä lähes siniseltä taivaalta, enimmäkseen oli puolipilvistä n. klo 14:een, jolloin vähän satoi. Välillä taas paistoi ja neljältä iltapäivällä tuli sitten se rankkasade, jota oli luvattu ihan koko päiväksi. Ukkonen ei ollut lähimaillakaan. Että ei taas ihan osunut.

Sitten niistä huijareista. Somessa toki on paljon huijausjuttuja, viattomia ja vähemmän viattomia, ja sähköpostiin - jos osoitetta vähänkään jakelee esim. erinäisille sivustoille tai verkkokauppan asiakkaaksi rekisteröityessä - tulee nigerialaiskirjeitä ja deittipyyntöjä natashoilta useimmille. Nyt on ilmeisesti bloggareitakin alettu lähestyä jonkin peliyhtiön mandaatilla, tyrkytetään sponsoroitua artikkelia jostain nettipelistä jonka kirjoittaisi "yksi ammattilaisistamme" ja kysellään hintatietoa, paljollako suostuisi julkaisemaan ko. mainoksen - ilman, että siitä kävisi ilmi että on sponsoroitu sisältö tahi mainos. Mulle tuskin tällaisia lähetellään, kun ei ole montaa lukijaa, mutta suositummille varmaan lähetellään, ja joku ehkä rahanahneuksissaan tarttuu täkyyn. Sitä en tiedä, mitä siitä seuraa. Ehkä ei muuta, kuin maineen menetys lukijoiden silmissä, että ehkä on turhan ankaraa sanoa huijaukseksi - vai pitäisikö huijariksi kenties sanoa sitä bloggaria, joka omana mielipiteenään esittää jonkin pelin kehuskelun, vaikka se on pelkkä maksettu mainos?

Eilen oli taas uuni lämmin. Tein kolme eri  uuniruokaa (joista kaksi makaroonilaatikkoa, toinen gluteeniton, toinen normaali) ja sitten tämän sitruunatortun, vai mikä lienee. Älyttömän hyvää, näin sitruunasta tykkäävän suuhun ainakin! Ohjeen muokkasi eräs leivonnanharrastaja jostain videosta, jossa oli amerikkalaisia mittoja, mutta tässä ohje, jos sattuu olemaan muitakin sitruunafaneja läsnä:
1,2 dl margariinia tai voita sulana tai juoksevana
1,77 dl sokeria - vatkataan

puolen sitruunan kuori ja 2 isoa munaa lisätään ja vatkataan taas

1rkl sitruunamehua, 1,77dl jauhoja ja puoli teelusikallista leivinjauhetta, sekoitetaan ja paistetaan 177 asteessa kypsäksi.

Päälle kuorrute: 1,77dl tomusokeria, 1,5rkl sitruunamehua ja puolen sitruunan kuori. Voi tehdä reilummankin annoksen, riippuu vuoan koosta (mulla oli n. 25cm ja taikina pikkuisen isompi kuin ohjeessa) eli kuinka levee torttu on. Ja kannattaa antaa vähän jäähtyä, muuten käy niinku mulla että kuorrute keräytyy keskelle kuoppaan.

Voisin syödä sitä vaikka kuinka paljon. Raikas mutta makea. Edellisen söinkin melkein ite, mutta nyt mulla on onneksi kuopus syöntikaverina.

Kattoremontille on löytynyt tekijä, rahat on osin saatu ja osin luvattu, ja nyt sitten stressataan siitä, tuleeko hommasta sutta vai sekundaa, kun netistä löytyy tuostakin firmasta paljon negatiivista palautetta. Mutta eiköhän sellaista löydy kaikista, jotka vähän enemmän tekee. Paha kello kauas kuuluu jne. Tai mies enemmänkin stressaa (mikä on erikoista, sehän on yleensä niin optimistinen), mie sanoin että tässä pätee ehkä sama kuin sairauden oireissa - ei kannata netistä ihan kaikkee lukee. Eikä ainakaan antaa mitään painoarvoa jonkun suomi24:n nimettömille räksyttäjille. Mie oon täällä kotona ja käyn aika ajoin kuvaamassa mitä katolla tekevät; tuskin ainakaan kovin näkyvästi mitään vilunkia tekee jos tietää, että kuvatodisteet on olemassa. Itsehän en toki mitään niistä asioista ymmärrä, mutta kuvata voin. Tuskin rehellisillä tekijöillä on mitään sellasta vastaankaan.

Lopuksi kuva lupiineista sateen jälkeen ilta-auringossa. 

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Seuraava askel

Kuistin ikkunaan kuvastui niin mukavasti tässä päivänä muutamana pöydällä oleva kukkakimppu, että piti siitä oikein tämmönen taiteellinen kuva muokata.

Aamulla puoli kahdeksan maissa oli tosi pimeää, lähdin koirien kanssa muka ajoissa käveleen, ennenkuin naapurin bokseri käy postilaatikolla. Tai käyttää isäntänsä siellä, ne yleensä liikkuu 8 ja 9 välillä. No nyt se oli tuntia edellä aikataulusta ja tuli vastaan, ja mejän koirat meuhkas hulluna. Sen jälkeen kun tytöltä pääsi toinen koira irti ja kävi niinikään irrallisen bokserin kimppuun, ne on tulleet ihan sekopäisiksi kun ne tapaa sen. Sitten ku mun oli tarkoitus kävellä yksi metsäpolku, niin eiköhän siellä ollu joku ihme tallustelija, ettei viitsitty sit mennä sinnekään. Luulin että koiranulkoiluttaja, mutta ei, mikä lie haahuilija, ei se ollu lenkilläkään ku patsasteli siellä vaan. Totesin taas, että en todellakaan pidä ihmisistä. Sori vaan haahuilijalle, ei mitään henkilökohtaista.

Eilen oli aamuisen säätiedotuksen mukaan luvassa koko päivälle iltaa lukuunottamatta osin kahden pisaran rankkasadetta, niin yhden kerran, puolen päivän maissa, satoi rankemmin. Hetken. Loppupäivä oli poutaa. Edes vaahteranalunen ei kastunut. Tänään on jo aamun ennusteesta hävinnyt pisarat kahdelta tunnilta, ja tuplapisaralla merkityt tunnit on vähentyny kuudesta neljään.

Ja kuulemma on hieno uusi ennuste tullut, että "voi suunnitella lomia" kun ennuste on kuudelle viikolle! Hah, kun edes päivän ennuste pitäs kutinsa iltaan asti. Kuuden viikon ennuste voisi olla vaikka kuuden kuukauden ennuste, yhtä tyhjän kanssa. Helteitä povataan ja sitten kohautellaan olkia että no ei ne tullukaan. Kahdeksan aikaan aamulla ennustettiin, että nyt pitäisi sataa 80% varmuudella, ja aurinkohan tuolla paistaa aina välillä pilvien raosta ja on oikein mukava ilma.

Oon ihan sairaan stressaantunu ollu tänään, tärisen henkisesti ja fyysisesti kun piti lopulta sitten tänään soittaa isälle se puhelu, missä pyysin rahaa, kun ei me tosiaan tarpeeksi sitä saatu ja talo lahoaa käsiin. Ei käsiin, mutta pään päälle. Romahtaa niskaan. Itkukin tuli, tietysti. Mun pitäs olla nyt helpottunut, kun se lupasi kymppitonnin lainata, mutta mua oksettaa ja pää hajoaa ja kun otin aika satsin särkylääkettä niin nyt sitten on tokkurainenkin olo, mutta ahdistus puristaa edelleen. En oo viime yönäkään kauheen hyvin nukkunu, valvoin ja mietin ja makasin piikkimatolla ja oli kuuma ja sitten oli kylmä ja taas kuuma.

Anoppi lienee nyt tyytyväinen, kun se itse kieltäytyi auttamasta, mutta on piukuttanut miehelle että kyllä minunkin pitää osallistua eikä vaan miehen. Piruako sekään tähän sekaantuu, jos ei kerran itse auta, vaikka voisi. Pitäsköhän mun sitten jättää asuntolaina maksamatta vai perhe ruokkimatta, että voisin osallistua? Ainoa, mihin mun rahat olis riittäny, olis ollu se myynti purkukuntoisena pois, ja sitä ehdotin. Kalliskorkoista rahoitusyhtiön lainaa saatiin yhdestä paikasta - muut edes jotenkin järkevää korkoa perivät ei suostuneet. Sitten olis tietty ollu niitä, jotka perii 70% korkoa, mutta ei semmosia voi aatella.

Lapset tulee tänään kotiin, mutta ainakaan nyt en voi ees aatella lähteväni kauppaan, että niille olis jotain ruokaakin kun tulevat. Oon vaaraksi liikenteelle. Laitan villasukat jalkaan ja meen sänkyyn.

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Yllättävässä kesätapahtumassa

Niin, en sit lähteny sinne Prideen. Olisin ehkä lähtenytkin, jos olis ollu yhtä hyvä ilma, mitä oli meille luvattu, mutta kylmyys, tuuli ja sateen uhka oli se suurin syy. Toinen oli matkan pituus. Miksi siitä on venytetty 2,5 kilometrin maratooni, takaisinkin on kuitenkin käveltävä, jos ei halua alkaa selvitteleen Helsingin joukkoliikenteen kiemuroita. Kyllä mie viis kilometriä kävelen, mutta mieluummin niin, että mulla on koirat mukana.

Mentiin sitten ajeleen, käytiin Saaren kansanpuistossa tarkoituksena käydä näkötornissa, mutta sinnehän ei käyny kortti, miehellä ei ollu käteistä eikä mullakaan kuin se vitonen, jota mies ei suostunu lainaamaan, koska sitten mie en olis päässy... käveltiin sitten muuten vain. Sattui olemaan järvisählyn MM-kisat siellä :) Vähän väliä kuului, kun selostaja sanoi "minuutti aikaa, kaikki järveen!" Ei maksettu sisäänpääsyä (kai siellä sellainen oli, ainakin sen näköinen koppi sisäänkäynnin vieressä) eikä hiippailtu muutenkaan alueelle, vaikka sinne olis rannan kautta päässytkin. Niin paljoa ei kiinnostanut.
Bookcrossing-kirjan löysin Lounais-Hämeen Pirtin seinästä. Pitäsköhän ruveta tolleen piilotteleen kaikki joutavat omatkin kirjat...

Sieltä mentiin Torronsuolle, ja mieki otin oikein pitkähihaisen mukaan ja sääskimyrkkypullon takataskuun, mutta ei siellä ollu hyttysiä. Kaksi näin ihan sankimman metsän kohdalla, mutta nekään ei ollu meistä kiinnostuneita. Ei ihme, että linnunpoikaset kuolee nälkään pesissä.
Jotenkin erikoinen fiilis oli kävellä suolla heinäkuussa ilman, että inisevä verenimijöiden parvi pyörii ympärillä. Nautin itsekseni kävelystä, mutta hetikohta mies (joka jäi jotain lintuja kuvaamaan matkalle) soitti perään, että missä te ootte - ihanku olisin voinu sen tarkemmin kertoa, kuin että tässä samoilla pitkospuilla kuin hänkin, mutta edempänä. Hän olis kuulemma voinu kuvata pidempäänkin, mutta pelkäsi ettei saa enää meitä kiinni. Siis mitä ihmettä? Kuvittelikohan se, että me noita pitkospuita kävellään Tampereelle asti, eikä se saa meitä kiinni? Taas käännettiin mun syyksi sekin, että hän ei voinut kuvata.
Mie kuvasin isokarpalon.

Itse asiassa en edes tiennyt, että on olemassa kaksi eri karpalolajia; iso- ja pikkukarpalo kakkupirpalo. Ne erottaa ehkä parhaiten siitä, että pikkukarpalolla on vain yksi kukkavarsi, isolla useampia. Ja joku kukkaperä on karvainen, mutta mistä tavan tallaaja tietää ees, mikä on kukkaperä.

Suomen korkeimmat tuulivoimalat näkyy Torronsuon lintutorniin noin kahdenkymmenen kilometrin päästä. Ovat Jokioisissa, pitihän mun ne etsiä kun yllätyksekseni tästä kuvasta näin, että siellä sellaisia on. Ei ollu viimeksi, kun tuolla käytiin.

Tänään on taas hieno päivä tulossa. Tuulee aikalailla, mutta ei sentään niin ku perjantaina. Meillä oli useaan otteeseen sähköt poikki ja yksi puukin kaatui pihalla, semmonen muutaman vuoden ikäinen raidan kannosta lähtenyt pieni puu. Erikoinen tuulensuunta, että pääsi pihallekin, kun yleensä tuulee silleen että ollaan aika suojassa. 

perjantai 30. kesäkuuta 2017

Tiedän kyllä, miten asioiden pitäisi olla

Eilen oli hieno päivä. Olin ulkona poikkeuksellisen paljon, vaikka lenkki koirien kanssa ei ollu ihan niin pitkä, kuin edellispäivänä. Jotenkin se metsäkävelyn rauhoittava vaikutus kumoutuu, kun stressaan siitä, että siellä saattaa olla käärme joka puree koiraa. Voihan niitä tietysti olla tienpientareellakin, ja jopa meidän pihalla on niitä nähty, että millään ei voi täydellisesti suojata koiria siltä mahdollisuudelta, jos meinaa kuitenkin ulkoilla. 

 Kirjoitin kirjeen ulkona pöydän ääressä, ja satuin kuvaamaan aukeamassa olevan voikukan siemenhahtuvapallon. Puolen tunnin päästä se oli jo puolipallona. Luonnon ihmeellisyyksiä.
Koirat taas vahti tarkkana pihaa. Olin reipas ja leikkasin nurmikon. Aiemmin mies ei tahtonut, että leikkaan, kun sen mielestä en ollu tarpeeksi säntillinen, ja nyt näyttää siltä että mie oon se säntillisempi. Mies alkaa jättää leikkaamatta esim. vuohenputkikasvustot, vaikka juuri niitä pitäisi ahkerasti yliajaa, ettei leviäisi entisestään. Yhä suurempi osa pihasta on sen takia muuttunut trimmerillä hoidettavaksi, vaikka helpommalla pääsis, jos ajais ruohonleikkurilla. Kun niiden antaa kasvaa, ne muuttuukin paksummiksi ja karkeammiksi ja se vähäkin nurmi kuolee valon ja ravinnon puutteeseen. Mutta miehen entinen tarmo on muuttunut välinpitämättömyydeksi.

Trimmeri ei oo mun kone, kuten ei moottorisahakaan, joten ne trimmerihoidot tapahtuu sitten harvakseltaan. Mulla on itelleni ostama sähkötrimmeri, jolla uskallan toimia, mutta se taas ei pure kovin kummoiseen kasvustoon.

Huomenna olis Pride, mutta sääennuste näyttää kurjalta. En tiedä viitsitäänkö sinne kylmään tuulentuiverrukseen lähteä. Sen näkee sitten. Melkein kyllä pitäis, niin umpimielistä porukkaa on vielä meidän eduskunnassakin, että voi hyvänen aika. "Tosiasiallisesti pride itse edustaa suurta suvaitsevattomuutta, sanan ja mielipiteen ilmaisun rajoittamista, eri lailla ajattelevien mollaamista ja syrjimistä."

Vähemmistö vaatii yhdenmukaista kohtelua, niin enemmistön edustaja kehtaa väittää, että se on hänen sananvapautensa rajoittamista! (Ei tosin kerro, millä tavalla.) No, jos ajatusmaailma on sellainen, että vain oma mielipide saa näkyä ja kuulua, niin kokemus on varmaan tuollainen. Samalla logiikalla mansikkajäätelöä julkisella paikalla syövä mollaa minua suvaitsemattomasti ja rajoittaa mielipiteeni ilmaisua, koska en itse pidä mansikkajäätelöstä. Syön mieluummin suklaajäätelöä.

Ja onhan muuan Tanuksen hengenheimolainen sitä mieltä, että syrjintä on ihmisoikeus. Tällaisten ihmisten takia Pridejä tarvitaan.

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Kauniita paikkoja ja rumaa

Taas näin unia. Tuleekohan ne nyt takaisin. Olin konsertissa, mutta jossain sivusalissa parin muun ihmisen kans - musiikki kuului, mutta esiintyjää ei nähty.

Valvoin yöllä ja mietin näitä asioita. Mietin, kauanko jaksan tällasta stressiä hajoamatta. Pankki ei (odotetusti) anna rahaa (tosin mies taisi odottaa että antais) eikä ees pikavippifirmoista ole apua. Mie en tullu aatelleeksikaan, että oon vaan rasite tässä kuviossa - eläkeläisenä mulla ei ole maksukykyä ollenkaan. Ainoa remonttitarjous piti hylätä, kun ne olis vaan tehny uuden katon ja 10 vuoden päästä oltas oltu samassa tilanteessa. Eikä ollu rahaakaan niin paljoa. Enskuun alussa joku tulee taas katsomaan, voisko edes jonkin ensiavun tehdä pienemmällä budjetilla, ettei vahingot enää pahenis.

Henkistä apua pitäs hakee, mutta nyt on vielä sekin, että kannattaako mitään alottaa jos en edes asu täällä enää kohta. Enkä mie saa soitettua sinne.

Kävin pitkällä lenkillä koirien kans - on vaihteeks oikein kiva ilma, ehkä vähän kylmähkö tuuli - ja huomasin että taas on yksi ihana metsäpolku iäksi poissa. Siinä, mistä polku ennen lähti, oli vaan leveä savinen metsäkoneen ajopaikka, ja siitä eteenpäin ruma raiskio. Kauniit paikat sen kun vähenee.
Tämä sentään oli vielä säästetty, mutta kauanko, sitä ei tiedä.  Mun kaikki viimeaikaiset kuvat kaataa vasemmalle, en jaksanu avata Lightroomia että olisin oikaissut.

Tämä kuva on eiliseltä:
Sorakuopalta. Ja kaataa vasemmalle. Oli ihana ranta, olis voinu mennä vaikka uimaan tuosta. Äkkisyvä, ei olis tarvinnu kahlata päästäkseen uimasille.

Ajattelin, että menen kirjastoon ettei tarvi ajatella, luen siellä lehtiä yms., mutta hyvät lukupaikat oli jo varattu ja muutenkin mikään luettava ei innostanut. Olin ajatellut myös, että sen jälkeen haen kaupasta jätskin ja syön sen jossain ulkona siinä kylällä, mutta oli liian kylmä siihen. Söin sitten kotipihassa autossa sen jäätelön. Ihan turha sekin. Kamalasti tekee mieli syödä hyvää lohduksi.

Kovasti vaalimani akileija on kuin onkin valkoinen :)

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Repsahtaneet uikkarit

Outoa unta työpaikalta. En osannut enää käyttää kahvikonetta, kun olin ollut kauan poissa. Sit siellä oli rivissä käärmeitä, joista yksi söi ihmistä.

Lapset on nyt reissussa. Kuopus kyseli asemalaiturilla, että eihän mulla oo nyt sellasta oloa, että tapahtuu jotain kamalaa... ku sillon viime kesänä saattelin niitä itku silmässä junaan kun oli tunne, että ei sais päästää, että jotain ikävää tapahtuu, ja sitten kuopuksen jalka meni rikki. Vieläkin sitä korjataan, ja siitä on jo melkein vuosi kun se sattui. En mie sitä aavisteluani ite muistanukaan, mutta kuopus muistaa. Se muistaa ihmeellisiä asioita pitkän ajan takaa ja niiden tarkkoja päivämääriä.

Alun peri oli tarkoitus, että ne on siellä vain muutaman päivän, kun esikoinenkin suunnitteli tulevansa Prideen mejän kans, mutta siskolle tulikin tilaisuus Yyterin reissuun, ja sinnehän mejän lapset innosta kiljuen menee, jos vaan pääsevät. Kuopuksella ei ollu yhtään kunnon uimapukua - se ei uinu yhtään koko viime kesänä ja vanhat uikkarit on repsahtaneet valkokarvaisiksi löpsyköiksi. Itse se ei pitänyt sitä ongelmana, mutta käytiin kumminkin ostamassa koon 36 musta kokouimapuku Lidlistä, kympin maksoi. Ehdotin kyllä semmosta lahkeellista triathlon-asua, mutta ei huolinu :D on se siedättynyt ihon näyttämiseen kun on kulkenut kirppikseltä ostetuissa farkkushortseissa. Nyt piti saada ehdottomasti sellaiset. Jokunen aika sitten piti olla pitkähihaisia ja pitkälahkeisia ja mustia kaikkien vaatteiden. Poolokauluskin mielellään.

Koirat löysi kesän ekat metsämansikat. 

Pieniä, mutta rankkoja paikallisia sadekuuroja ollut tänään. Rakheitaki puothautti. Tutkasta päätellen ukkonen on jyrynnyt siellä täällä... paitsi ettei täällä. Siellä vaan. Parempi ehkä niin, olis saattanu pelottaa yksin kotona, jos olis tullu kova ukonilma. Kymmenen päivän ennusteessa on tasan yksi päivä, jolle ei ole ennustettu sadetta. Sekin toki ehtii muuttua.

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Se on täytetty

Höh, ilmoittauduin joogaankin, vaikken tiedä asutaanko me edes enää täällä silloin, kun se alkaa. Mutta kaipa sen voi sitten perua, eikä se lasku varmaan tuu ennenkuin toiminta on alkanut.

Ilmoitin myös Birdlifen sivulla saaneeni sata lintulajia bongattua tänä vuonna. Joku yhdeksisensataa sinne oli jo ilmoittautunut. Mun sadas oli hienosti sääksi! Tunnistettiin tosin vasta miehen kameran kuvasta tietokoneen ruudulla. Ei ole niin tavallinen näky näin kuivalla paikkakunnalla, että olis ollu tutunnäkönen silmään. Kerran elämässäni oon aiemmin nähnyt.
99. oli kuvan pikkutylli siellä sorakuopilla, missä eilenkin käytiin. Sääksi oli toisessa paikassa, vaikka ei sielläkään mitään suuria selkiä ollut. Löydettiin kuopilta toinenkin pikkulampare, nämäkin on turkoosinvihreitä pohjavesilampia.
Kuva nyt on mikä on, mutta siinä näkyy taivaskuvajaisen alla vihreyttä, ja jos isontaa niin ainakin sitten näkee, miten paljon oli sammakon nuijapäitä rantavedessä. Jos haluaa nähdä.
Lupiinit on nyt kauneimmillaan. Jostain syystä ne oli monipuolisemman värisiä tuolla, kuin usein tienpientareilla. Näinköhän ihmiset on poiminu erikoisemmanväriset aina kukkamaljakoihinsa niin, että se olis vaikuttanu karsivasti valkoisiin ja vaaleanpunaisiin? Tosin variaatioitahan on tosi paljon, kun alkaa lupiineja tutkimaan. Risteytynevät miten sattuu.
Rantasipi istui tuossa kivellä niin kauan, että ehdin soittaa miehelle ja se tuli kameroineen ja jalustoineen kuvaamaan. Kohta tuon jälkeen alkoi sataa ja kastuttiin. Ukkonenkin jyrisi, ja kun tultiin kotiin nyppimään johtoja irti seinistä, satoi niin hirveästi, että en oo kyllä usein semmosessa sateessa ollu, vaikka nyt olinkin autossa. Meteli oli aikamoinen. Pihatie oli jokena.

Jälkipolvi tuli kotiin reissuiltaan tänään, ja lähtevät huomenna yhdessä toiseen paikkaan.Yli viikoksi. Tulee ikävä kun ehti jo tässä välissä olla. Mutta voidaanpahan sitten keskustella vakavasti ja totisesti raha-asioista, kun ei tarvi pelätä huolestuttavansa lapsia liikaa. Mie vaan aina sanon niitä lapsiksi, vaikka toinen on jo täysi-ikäinen ja toinen kuusitoista. Mutta sanoo nekin mua äitiksi.

Täytyy yrittää pysyä koossa.

K

Hylätyt

Rajamäellä viinatehtaan liepeillä on vanha tehdasalue, Valta-akseli, jonka ympärillä on ollut vuosikymmeniä aita ja portilla vartija, että siellä on voinut käydä vain luvan kanssa. Aita on nyt purettu, ja käytiin kattelemassa tuota hienoista tiilirakennuksista koostuvaa kolossia.
Punatiiltä on ollut käytössä, kun sama yhtiö on omistanut myös Nopon tiilitehtaan. Pardon tuo ruma roskatäplä. Se tarkentuu "kirpuksi" kun zoomaa, joten en sitten käytä zoomia.

Kovin paljon liikennettä ei kyllä monellekaan ovelle ole ollut viime aikoina. 
Tässä rakennuksessa on ollut ikkunoita, jotka on pantu umpeen. Vieressä on ainakin jotain toimintaa.
Tykkään isoista tiilirakennuksista. Kyllähän tuolla toimitilaa vuokrattiin kovasti, mutta ei tunnu olevan tunkua. Hieno miljöö, olis potentiaalia vaikka mihin.

Seuraavaksi sorakuopalle, johon on ilmaantunut tällainen lampi. Lokkeja, rantasipi, tiira ja tylli ainakin majailee siellä.
Osassa sorakuoppaa on toimintaa, mutta tämä osa on maisemoitu. Koiria siellä uitetaan kuumina kesinä, mutta mejän koirat ei suostu edes juomaetäisyydelle menemään.
Tuonne meinaa mies lähtee teleobjektiivin kera tänäänkin katsomaan, saisiko jonkun lintukuvan. Eilen oli vain laajakulma mukana. Lähden varmaan mukaan, ahdistaa ja masentaa ja jos jään tänne yksin niin sitten vasta hyökyykin paha olo päälle. Lukeminenkaan ei tahdo onnistua, en pysty keskittymään ja se etukäteen niin iloitsemani Vargasin uusi kirja tuntuu kamalan tylsältä ja ankealta. Miten se Adamsberg onkin niin pösilö tässä. Aivan kuin olisi eri kirjoittaja.

Miksei mun stressi voi oireilla vaikka ruokahaluttomuutena, niin olis jotain hyötyäkin siitä.

perjantai 23. kesäkuuta 2017

Juhannus omalla paikallaan

Pitkästä aikaa juhannuspäivä on oikeastikin Juhanin päivä, ja nyt aattona Aaton päivä. Olin ihan varma, että mun lapsuudessa juhannusta on juhlittu ns. oikealla paikallaan, mutta kun tarkistin asian, niin sehän on siirretty viikonloppuun jo vuonna 1955. Ihan sillon ei mun lapsuus vielä ollu. Äiti oli saman ikänen ku mejän kuopus nyt.

Kylymä on. Kuutta astetta näytti mittari, kun kuuden jälkeen ulkoistin itseni ja koirat (villapaidoissaan) aamukävelylle. Naakat oli omituisen meluisia (ja aina on joukossa yksi tai kaksi, jotka normaalin "kja"-äänen sijasta sanoo rumasti "krääää" kun kävelen ohi. Lienevätkö niitä, joiden pesäpiipun päälle laitoin verkon? Pitkävihaista sakkia. Ei ne mun mielestä ennen tätä kesää oo noin kiroillu) ja sitten olikin tienpenkalla tuoreehkot jämät syödystä naakasta. Koirat oli kovin kiinnostuneita ja yritti pyrkiä niiden äärelle.
Juhannusruusun ensimmäinen kukka kokeilee aukeamista. Viime vuonna taisi olla kukinta jo ohi juhannuksena. Niin ne on erilaisia, muutaman sadan metrin päässä kukkii ihan täysiä jo toinen vastaavanlainen ruusu. 

Ollaan miehen kanssa täällä kaksin, kaksi vanhaa vanhaa varista. Toinen juo kaljaa ja toinen syö suklaata, ja koska suklaansyöjä suhtautui nuivasti kaljanjuojan soittamaan musiikkiin, on myös hyvin hiljaista. Toisella on kuulokkeet korvilla. Parempi näin kuin kakkamainen möly.

Ruuankin se tarjos, olin kyllä ostanu kotiin sapuskaa ja suhtauduin skeptisesti siihen, että ruokapaikat olis auki. Jos kauppojen aukiolot on vapautuneetkin, ei se tarkoita että ruokapaikatkin on juhannuksena auki. No ei ollukaan, paitsi se yksi pizzeria mikä on aina. Pizza oli kaunis, mutta täysin mauton - mistä ne oli saanukin sellasta juustoa, mikä ei maistunu  miltään, vaikka ei siitä kyllä yhtään rasvaakaan tullut lillumaan pizzan päälle, onneksi - ja koska se on vehnäpullaa, tuli myös paha olo ja maha kipeeksi. Pizzantekijä näytti Viktor Kalborrekilta.

Pikkuruisessa, ehkä kuuden pöydän pizzeriassa hääräsi juhannusaattona neljä mustatukkaista, erimaalaista miestä (jotka kommunikoi keskenään murteellisella suomella) - en usko hetkeäkään, että se paikka tuottais niin paljon että kaikille vois maksaa kunnon palkkaa. Mutta nythän on eduskunta oikein päättänyt, että työstä ei tartte maksaa palkkaa.

Sit haettiin koirat ja ajettiin Hollolaan katsomaan Kiikun lähdettä.

Olihan se semmonen erikoinen lampare, ihmeellisen vihreän värinen. Tai sinisen tai turkoosin, riippuu valosta ja katsojasta ja ties mistä. Pukkaa seitsemän tuhatta kuutiota kylmää vettä vuorokaudessa. "Hydrogeologisesti Kiikunlähde on osa Etelä-Suomen suurinta maan alla olevaa pohjavesiallasta, joka purkautuu suurina lähteinä kolmeen suuntaan: Kymijoen vesistöön, Kokemäenjoen vesistöön ja Suomenlahteen laskeviin pikkujokiin. Näistä suurista lähteistä yksi on Kiikunlähde." sanoo Wikipedia.

Sitten käytiin katsomassa Hollolan kirkkoa, se oli auki tiekirkkona. Oli mukava päästä sisällekin katsomaan. Eteisessä oli vanha puuveistos, missä Pyhä Yrjänä voittaa lohikäärmeen, ja mun kävi sääliksi sitä lohikäärmettä... kamera jäi autoon sillä reissulla, enkä saanut kuin puhelinkuvia.

Hiukan sai muuta aateltavaa, kun ajeltiin. Ja nukuin pitkät päikkärit. Heräsin taas itkuuni. Unessa olin pöydän ääressä vastapäätä mun äitiä, joka kysy kuka mie oon.

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Sitä itteensä

21. anniversary


Tänään on 21. hääpäivä. Muistan, kun täytin 21 vuotta - silloin tuntui takana olevan ihmisikä, mutta ei tämä viimeisin ajanjakso tunnu niin pitkältä. Toki kaikenlaista on mahtunut siihenkin. Muun muassa kuusi koiraa.

Saman verran hääpäiviä ehti olla takana sillä miehen sukulaisella, joka taannoin yhtäkkiä menehtyi. Kuulin huhuja välikäsien kautta (=todellisuusarvo kyseenalainen, ja asianosaiselta en ala kyseleen) että siitä olis tullu hoitovirheasia, olivat jättäneet vaan huoneeseen makaamaan eikä ollu hoidettu. En sit tiedä, mikä on asianlaita oikeasti.

Green Day


Tänään näyttää olevan myös vihreä päivä. Älkää välittäkö linssissä olevasta roskasta, kamera on kurja mutta kaiketi paras niistä, mihin mulla on käyttöoikeus. Tai ainakin uusin. Ja onneksi peili hoikentaa. Eilen kun lähdin käyttään kuopusta psykologilla, unohdin tuon loma/kotiboleron päälle ja housutkin oli likaiset... näytin varmaan laitapuolen kulkijalta, ja kuopuskin valitti olevansa homssuinen kun kiireessä lähti, mutta niin me vaan kaupassakin käytiin. Sitten lähdin hakemaan esikoista poikakaverin luota, ja unohdin jäljitelmäcrocsit jalkaan, ei oo parhaat mahdolliset autolla-ajokengät. Mutta siitäkin selvittiin.

Aiemmin puhuin siitä punakylkirastaan pesästä, mutta on meillä näitä räkätin pesiäkin. Yksi on tehnyt pesän keittiön ikkunan eessä olevaan pihlajaan, ja hautovan emon paikallaolon huomaa tällasesta merkistä:

 Pyrstö siellä sojottaa pystyssä.

Mulla on henkiset voimat ihan lopussa. Melkein lopussa ainakin. Välillä ehtii unohtaa kurjat asiat, etenkin jos keskittyy johonkin muuhun, mutta koko ajan on raskas olo taustalla. Ja kun ehdin tänä alkukesänä olla pitkästä aikaa melkeinpä välillä onnellinen. Pystyin nauttimaan elämän pienistä asioista. Nyt sitten itku on silmässä melkein koko ajan, ja usein tuntuu siltä, ettei millään ole väliä.

Talvella huomasin, että talossa on jotain vialla, kun yläkerta falskaa ja lämpöä vuotaa ulos niin että räystäänalus oli kuurassa. Mies pystytti kyllä tikkaat että katsoo sinne tuuletusreikään, mutta ei sitten saanut katsottua. Koko talvena. Ja keväänä. Mieki unohin sen jo, tuudittauduin valheelliseen turvallisuudentunteeseen ja pykäsin uuden kukkapenkinkin siihen päätyyn... olin sitä suunnitellut jo vuosia, ja nyt toteutin. Laitoin jaloleinikit ja kylvin ritarinkannusta ja unikkoa - krassiakin, mutta sen söi kirpat.

Viime viikolla sitten sinne katsottiin, ja todettiin että seinä on lahonnut, vanha katto on lahonnut ja romahtanut huopineen kaikkineen siitä tuuletusreiän edestä sisään, siinä kohtaa on vain uudemman katon pellit rimojen varassa. Meidän talo on siis tosi rikki. Kotivakuutus ei korvaa - sellaista turvaa ei näin vanhaan taloon saanut - pankki ei ehkä anna lainaa kun vanhoja lainoja on niin paljon ja lisäksi miehen työ ei ole kestänyt puolta vuotta, minkä ne yleensä vaatii lainanhakijalta. Takaajia ei löydy. Voi olla, että tämä kaikki pitää myydä pilkkahinnalla purkukuntoisena ja muuttaa vuokralle johonkin kälyiseen kerrostalokaksioon. Silloin ehkä sais edes asumistukea.

En jaksa tätä. Siskokin on niin tottunu leveään elämään, että kommentoi vain "pitäiskö teidän muuttaa väliaikaisesti vuokralle ennenkuin sairastutte kaikki" - en edes viitsinyt kysyä, mistä se luulee mejän repäsevän seittemänsataa euroa kuussa ylimääräistä vuokranmaksuun.

Onneksi ei tarvi yksin jaksaa, mies on koittanu hoitaa asiaa mutta ollaan toivottoman myöhässä mitä tulee remonttimiesten saamiseen tälle kesälle. Yks firma teki tarjouksen uuden katon teosta, mutta ongelma ei ratkea sillä, vaan uudelle katolle kävis samalla lailla. Sanoi pätevän oloinen rakennusmestari tai joku sellanen, joka kävi taloa tutkimassa vähän perinpohjaisemmin, kuin tuon firman edustaja. Anoppi maksoi konsulttipalkkion, sillä oli vissiin huono omatunto kun kieltäytyi takausasiassa auttamasta.

Nyt olis totisesti tilausta sille vähän isommalle lottovoitolle. Kenosta voitin yhden euron.