maanantai 20. marraskuuta 2017

Ei itketä maanantaina

Sovelsin vähän vanhan laulun sanoja, kun rallattelin auton takapenkillä vinkuville koirille, ja tietysti siitä tuli sitten korvamato. Mä niin arvasin. Pitää kuunnella jotain muuta musiikkia. Aamulla kuuntelin Vivaldia ja koira katto kaiuttimeen pää kallellaan, kun viulu vinkui.

Olen saanut aikaiseksi. Huomasin sattumalta jääkaapin oveen laittamani muistutuksen "käy pankissa" ja ensiharmistuksen jälkeen totesin, että siinä samallahan mie voin hoitaa kaikkee muutakin. Käytin koiria päiväkävelyllä (kurja sää vissiin aiheutti sen, ettei sielläkään, "keskustassa", nähty ku yks jalankulkija, kaks pyöräilijää ja yks pyörällisellä potkukelkalla huristeleva pappa), ostin joulukorttimerkkejä ja täydensin eiliseltä jääneitä kauppaostoksia sekä kävin kirjastossa. Nyt sain salaattiini tomaattia, saan myöhemmin tehtyä hyvän sopan ja on lukemistakin taas.

Saa nyt nähdä, tallonko jonkun varpaille kun pyysin soittoajan tk-lääkärille kuopuksen asioissa, kun se lääkäri laittoi jo syyskuussa lähetteen psykiatrikäyntiä varten, eikä vieläkään ole tarjottu muutaku hoitoneuvottelu ja sekin vasta ensi vuonna ja vasta hätyyttämisen jälkeen. Sen lääkärin piti soittaa vasta iltapäivällä, mutta soittikin jo aamummalla ja lupas soittaa sinne nuopsylle ja kysyä, miksei ne oo laittanu tytölle ees mitään lääkitystä. Kaiken maailman liitännäisongelmat pitäs kuulemma psykologin kans hoitaa - testata onko keskittymishäiriötä esim. - mutta mites hoidat kun tyttö ite ei niistä puhu. Tai jos puhuukin niin sitä ei huomioida millään lailla. Ja jos mie alan semmosia vielä tän kaiken päälle hössöttään niin nehän antaa pian mulle sen diagnoosin. Hysteerinen helikopterimamma, F99,4. Mutta kyllähän tytölle täytyy apua yrittää saada.

Välillä tekee niin mieli pullaa! Ihanan pehmeää tuoretta pullaa kahvin kans... ei vehnättömästä pullasta ikinä saa semmosta. Moilasella on gluteenittomia rahkamunkkeja, jotka on kyllä hyviä, mutta ne on munkkeja, ja niistä jää rasvan maku kitalakeen. Voisivat paistaa ne vaan pikkupulliksi, ostaisin usiammin vaikka ovatkin suhteessa melko arvokkaita. En kuitenkaan jaksa itse ruveta leipomaan perhelipullia. Monesti oon suunnitellut kyllä, mutta aina voipunut jo ajatuksesta.

Oon ollu tänään kyllä niin toimelias moneen muuhun päivään verrattuna, että taputtelen täällä itteeni toverillisesti. Pyykitkin pyörii koneessa ja nyt kun on kerran merkkejä, niin taidan kirjoitella muutaman joulukortinkin. Kumminkin jossain vaiheessa tulee se nyykähdys.


sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Surullinen sunnuntai

Yöllä heräilin kuuntelemaan sateen ropinaa, mutta se ei entiseen tapaan rauhoittanutkaan, vaan mielessä pyöri ikävät asiat - menneet mokat ja typeryydet - ja aamulla jostain syystä, ehkä jonkin unen takia, mietin, miten lapseni kuvailisivat lapsuuttaan. Ja se johti tietysti siihen, että aloinkin itse kuvailla omaa lapsuuttani kuvitteelliselle kysyjälle ja siitä fiiliksestä ei sitten ole päässyt irti. Mun lasten lapsuudessa on kuitenkin ollut läsnäolevia aikuisia, jotka on kuunnellu ja ottanu todesta ja jopa tehny asioiden eteen jotain. Niitä ei ole jätetty selviämään yksin.

Tänään tai viimeistään huomenna pitäisi tulla taas maailmanloppu. Tulis vaan. Ei haittais yhtään.

Tänään on myös itsemurhan tehneiden muistopäivä. Isän isä, isän pitkäaikainen naisystävä ja yksi mulle tärkeä ihminen (jota en kyllä ikinä livenä tavannut) on tehneet itsemurhan. Itsellä se on ollut lähellä pari kertaa. Suunnitelma on hiottu, mutta tuskin ikinä sitä käytän. Siksihän hoitoakin olen yrittänyt hakea, mutta niin huonosti on ainakin täällä, että jos tosissaan olis suisidaalinen ihminen, niin kyllä kolmessa kuukaudessa lääkärinaikaa ootellessa ehtis tekeen mitä vaan. Ehkä se on tarkoituskin, niin on vähemmän hoidettavia jonossa.

Nyt taitaa olla niin mustat mietteet, että on ehkä parempi, kun keksin kirjoittamisen sijaan jotain muuta puuhaa... kattelen vaikka sadetta.

lauantai 18. marraskuuta 2017

Viiskymmentä tulossa

Jouluun on 36 päivää ja mun viisikymmenvuotispäivään 184 päivää.

VIISIKYMMENTÄ! En ole koskaan edes ajatellut sitä, että täyttäisin viisikymmentä - paitsi sen verran, kun joskus jotkut kyseli että eikö me sitä poikaa tehdä ja blabla niin oon aatellu ja kai sanonutkin, että lapset pitää saada ripille ennen äidin viiskymppisiä. Siis mun pitää saada omat lapseni, toisten lapsista ja viiskymppisistä mulla ei ole mielipidettä, jaksaminen on erilainen jokaisella. Oman jaksamiseni laita on usein hieman huonosti, eikä lasta voi jättää hoitamatta sellasina päivinä, kun ei jaksais.

Jokin aika sitten muistelin sitä kauheaa aikaa, kun lapset oli pieniä ja mie masentunu, ja pelkäsin että tuun vielä raskaaksi vaikka oli kierukkakin...  sterilisaatiokaan ei sitä pelkoa tosin poistanut kokonaan, onhan niitä tapauksia, että luonto on korjannut ihmisen tekemät värkkien rikkomiset ja raskaus saa alkunsa steriloinnista huolimatta. Ehkä sellaiset on nykyaikana jo saatu minimoitua, on tullut klipsejä ja sensemmoisia. Multa vaan otettiin johtimen keskeltä pätkä pois ja poltettiin kiinni. Ja nukuin suunnilleen koko sen ajan, minkä olin sairaalassa. Muistan sen kauhean väsymyksen, mikä mulla usein silloin oli. Siitä huolimatta piti hoitaa työt ja lapset ja ruuat ja pyykit. Siinä mielessä nyt on aivan hirveän paljon helpompaa, vaikka murheet ei tietenkään oo loppuneet vaan muuttuneet. Vakavammiksi, tosin vähitellen ne alkaa olla enemmän lasten itsensä hoidettavissa.

Oon koittanu kuopuksellekin sanoa, että sen pitäs itse pyytää itselleen apua kun sillä niitä kontakteja on, ei enää kohta voi äiti puhua puolesta. Pitäs ottaa sitä vastuuta itselle. Ei voi vaan todeta, että no, sitä ei kiinnostanut niin en puhunut ongelmistani.

Kun tuo päivälaskuri mulla tuossa nyt auki oli, katsoin samalla että on tasan 200 päivää Rockfestin avajaiskonserttiin, siellä on Ozzy Osbourne. Mies vähän puoliväkisin ostatti mulla sinne lipun, kun se on kerrankin niin lähellä, että pääsee suht helposti kotiin omaan sänkyyn nukkumaan. Neljän päivän lipun. Ei siellä mulle kuitenkaan niin paljoa kuunneltavaa oo, vaikka onhan ne livekeikat aina hienoja vaikkei bändiä niin fanittaiskaan.

Paitsi Mambaa en lähteny katsomaan, kun joskus vuosia sitten pyydettiin. Sitä en kestä ees livenä.

Lähdin aamulenkille kameran kans vähän ennen auringonnousua, kun näytti olevan niin lupaavan näköinen pilvenrako taivaanrannalla, mutta pilvethän tukki sen ennenkuin aurinko ehti nousta. Sen verran hämärää oli, ettei kamera pysynyt koirien liikkeissä mukana, kun koitin niitä kuvata niiden nuuhkutellessa villielukoiden jälkiä. Luulen. Uskalsin pitää hetken irti, kun ei näkynyt ketään missään. Paitsi musta kissa. Koirat ei onneks nähny sitä ja olivat muutenkin jo kiinni siinä vaiheessa. Toinen kun kiipes syliin ni totesin, että se ei vissiin halua enää juoksennella. Ja toinen tulee kun toista panee kiinni taluttimeen. Jos ei mielenkiintoisempaa satu just oleen.

Siksikin lähdin aikaisin, kun oli luvattu sadetta koko päiväksi, ja onhan se välillä ropsautellut. Sain lainata miehen autoa, kun vein kuopuksen junalle aamupäivällä - en oo saanu moneen vuoteen ajaa sillä :) Onhan se pehmeä ja sen kytkin on niin mukavan helppo.


torstai 16. marraskuuta 2017

Pienentyy mun ympär' elon piiri

Leinon Nocturne on yks lempparirunoistani, ja joskus olen ajatellut että olis hyvä värssy kuolinilmoitukseen siinä... mutta nykyisellään en suunnittele kuolinilmoitustani, en halua sellaista. Haluan että minut vaan unohdetaan, kun läheiset unohtaa.

Tuota runoa mietin tänään lenkillä, rivi "onpa kädessäni onnen kulta" pätee minuun, mutta en vain saa siitä kiinni. Kullasta. Pudotan sen kädestäni ja kurottelen jotain muuta. Jotain jota ei ehkä ole edes olemassa. Kuuta kuusen latvasta. Kuvajaista vedestä. Varjoa sumun seasta. Sitten itken ja ruikutan, kun menetän vähänikin ja suren, kun en osannut olla onnellinen siitä, mitä oli.

Onni vaan ei tule käskien, eikä järki siinä auta. Se on korvien välissä, ja sen puute on korvien välissä. Onnellisuudettomuus. Se tietoisuus siitä, että kaikki on ihan ok ja tän kaiken voi menettää minä hetkenä hyvänsä lisää vain pelkoa siitä, että kohta se tapahtuu. Kohta kaikki on huonosti. Kohta tämänhetkiset huonot asiat on pikkujuttuja sen todellisen huonostiolon rinnalla. Joku muu voisi elää täysillä just siks.

Sain soitettua eläinlääkärille. Kun uusittiin koirien rokotuksia, se katto näiden suuhun ja totes, että tänä vuonna pitäs poistaa hammaskivi, ja nyt varasin siihen ajan. Tyhmänä unohdin joogan ja se nyt sitten peruuntuu eläinlääkärissäkäynnin takia. Kyselin lääkärin mielipidettä sterilisaatiosta, se sanoi että kiinanharjakoirille tulee usein sydänläppävikoja vanhemmiten, että jos ei halua riskiä kohtutulehduksesta - mikä usein tulee vanheneville nartuille ja on sitten hengenvaarallinen tila -> sikakallis päivystysleikkaus kun iskee - ne kannattas leikkuuttaa viimeistään tän ikäisenä. Onhan mulla "koiranhoitorahasto" tavallaan, mutta voin sanoa että kyllä kirpaisee. Mutta kirpaisee vähemmän hoitaa homma kaupungineläinlääkärillä virka-aikana, kuin viikonloppuyönä jossain päivystävällä eläinlääkäriasemalla kumpikin vuorollaan. Eikä tartte ainakaan sitä pelätä ja kytätä koko ajan. Koirallahan kohdun seinämä paksuuntuu joka juoksusta aina enemmän, se ei huuhtoudu välillä pois niinkuin ihmisellä. Sinne jos pöpöt pääsee temmeltämään, tulee ongelmia.

Kaikenlaista sain tehtyä tänään. Yllättävää. Tiskikoneen tyhjennystä, tk:n takaisinsoittopalveluun soittamista (ei oo vielä soitettu takaisin), se eläinlääkärille soitto, pitkä lenkki koirien kans kun aurinkokin pilkisteli, joulukorttitehdas pyöri hetken aikaa... eikä päätäkään ole särkenyt. Kuopus on saanut hoitoneuvotteluajan ensi vuodelle. Vasta. Mutta kai se on parempi sekin kuin ei mitään. On sillä vaikeaa ollu tänäänkin... Esikoinen on ollu koko viikon kotona flunssassa.

Pienet on muna siat - no niin, piti kirjoittaa mun asiat, mutta tuo mulle tyypillinen lyöntivirhe sai mut nauraan niin että jätän sen muidenkin iloksi. Oon joskus täälläkin valittanut, että käsien koordinaatio ei oo synkassa, toinen lyö jo seuraavan kirjaimen ennenkuin toinen on ehtinyt painaa välilyöntiä. Munasiat on kyllä yhdyssana. Pienet munasiat. Ja pienenee vaan elon piiri. Siinäkin vaanii menetyksen vaara - jos ne pienet piirit murenee, ei jää mitään.
Kuvituskuva

tiistai 14. marraskuuta 2017

Tympeä veeärrä

Taas piti tehdä rautateiden hommat ja viedä lapsi kouluun, että kerkesi. Kaikenlaisia ehtoja ne kyllä asiakkaille latelee, mutta itse eivät täytä niitä vähiäkään, mitä niiden toiminnalle on. Kuten että juna kulkisi niinkuin on määrätty. Ehkä tuo yhden sentin lumikerros oli nyt kalustolle liikaa. (No Juliasta kun katsoo, niin syynä on ollut "Liikenteenhoitojärjestelmät: Ratainfran laiteviat, vaihde" eli nähtävästi oli liikaa. Lumi tukkinut vaihteen XD)

Aamukahvi on peräpohjalaiseen tyyliin: leipäjuustoa palasina seassa. Ei vaan oo tuo keittimen kahvi ehkä tarpeeksi kuumaa pehmentämään juustoa.

Ei riittänyt, että kuopus kipuilee koulun ja väärinvalitun alan kanssa, nyt esikoinenkin totesi että ei halua enää tuota koulua. Työssäoppiminen päiväkodissa ei maita. Olen paska kasvattaja, nyt siitä lepsusta toiminnasta kerätään satoa. Kirjoitin tähän pitkän pätkän, mutta poistin... ihan kaikkee tarvi tännekään laittaa.

No, lunta on sentään se yksi sentti. Eilen just ääneen sanoin, että tulis edes ohut kerros, että näkis vähän paremmin - toiveeni toteutui :) tosin näissä lämpöasteissa se kyllä lähtee äkkiä pois.

Viime yön unessa menin yleiseen vessaan, joka oli tarkoitettu joutsenille, ja pelkäsin, että niitä tulee sinne nokkimaan mut hengiltä kun olin kehdannut mennä niiden vessaan.


maanantai 13. marraskuuta 2017

Ennustuksia, vaikutuksia ja saavutuksia

No ei luvata enää kuivempaa ja kylmempää. Eilen piti olla poutaa, ja ihan koko päivän tihutti vettä. Illalla olikin sitten sääennusteet muuttunu sateisempaan suuntaan.

Eilen ku tultiin hakemasta esikoista, kattelin miten seisoo vesi pelloilla ja ojat on täynnä. Maa ei jaksa vetää, vaikkei se nyt enää jäässäkään ole. Hyvin upposi lyhtypidikkeet maahan, kun viikonloppuna niitä tökin pari kappaletta pimeää yötä valaisemaan. Vaikka eihän ne valaise, pieni liekki saa pimeyden näyttämään vaan pimeämmältä.

On taas ollu päänsärkyä joka päivä. Lääkkeen (jota syön vieläkin vain puolikasta) sivuvaikutuksissa yleisenä on kyllä se, mutta en muista että olis aiemmin ollu... vai liekö se ollu aina mun kaverina niin, että en oo ajatellu sen johtuvan lääkkeestä. Ei oo hääviä, että yhden lääkkeen sivuvaikutuksiin täytyy ottaa kolmea eri lääkettä... ja kaikki aiheuttaa väsymystä, eli luultavasti en jaksa lähteä lenkille vaan menen nukkumaan jossain vaiheessa päivää. Ennakoin sitä väsymystä pyykkäämällä ja imuroimalla, kun en kuitenkaan jaksa myöhemmin mitään tehdä. Ai niin, suunnittelin vielä suht isotöisen ruuan tälle päivälle... hmp.

Sitäpaitsi ulkona on rumaa.

Mutta sain imuroitua! Hyvä minä! Mies onneksi muistutti ilmalämpöpumpun suodattimien imuroinnista myös. Sen aika oli itse asiassa se, mikä pakotti ottaan imurin käteen, mutta ehdin jo unohtaa kun meinasin tehdä sen viimeiseksi. Ja pyykitkin on jo ripustettuna. Riittää mulle hyvin tän päivän saavutuksiksi. Tukankin harjasin.

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Venyvä naama

Pitkän aikaa on ollu sellanen olo (ja peilikuva) että mun naama on alkanut oikeasti roikkua. Nahka on valahtanut sentin pari alemmas, luomet roikkuu silmillä ja kun kasvot rentoina avaa suun, näkyy alahampaat. Ne ei oo ennen tolleen näkyny. Mulla on kasvot sitä mallia, että nuorena on korkeat poskipäät ja vanhana tulee bulldogiksi. Poskiluut on alkanu tuntua ihon alla selkeästi. En oikeastaan ihmettele, miksi kauneusjulkimot vanhetessaan ottaa niitä poskitäytteitäkin. Rasva alkaa totella fysiikan lakeja ja painua maata kohden. Ja muuttaa sisäelimiin. 

Soitin isälle aamulla, se oli ihanan pirteän kuuloinen. Sen syöpäkasvain on isontunut, joten lopettivat sen kamalan Iressa-lääkityksen ja siirtyivät sädehoitamaan, ja lääkkeen sivuvaikutusten loputtua on isänkin olo kohentunut. Onhan se varmaan rankkaa sekin, että pitää päivittäin liki sata kilsaa matkustaa sen sädehoidon takia.

Joulukorttitehdasta oon koittanu pitää, mutta vähän huonolla menestyksellä. Ideoita on vähänlaisesti ja nekään ei toimi. Täytyy vaan matkia muita. 

Sään ennustetaan kuivuvan ja kylmenevän, mutta kyllä sitä sadetta taas saatiinkin. Aamulla heräilin pariin otteeseen että joko nousisin, mutta sateen ropina tuuditti takaisin uneen - nukuin peräti yhdeksään asti ja se on aika harvinaista. En ollu keittämässä isänpäiväkahveja... kakun olisin tehnyt, mutta sitä ei haluttu. Olkoon ilman sitten. Ei se syöny sitä miestenviikon kakkuakaan.

Siskokset torkkuu

lauantai 11. marraskuuta 2017

Freedom

"Lapsivapaa" viikonloppu! Lainausmerkeissä koska eihän ne enää varsinaisesti lapsia oo, toinen jo täysi-ikäinenkin... kumpikin on poikakaverinsa hoteissa. Vaikka on isänpäiväviikonloppu, mutta eihän meillä oo koskaan jaksettu näitä päiviä niin juhlistaa.

Mies vähän paheksui kuopuksen menoa, että ei oo sopivaa, mutta mulle kelpas kyllä kahdenkeskinen viikonloppu. En tiedä, miksi esikoisen lähes jokaviikonloppuinen olo poikakaverinsa kotona on ok, on ollu aina ok, mutta kuopuksen meno poikakaverinsa kera pojan mummolle (jolle kuulemma sopii tytön tulo) hieman useammin ei sitten oliskaan sopivaa. Miksi pitäs väkisin pitää kotona tyttöä, joka vihaa kotonaoloa ja tylsistyy kuoliaaksi kun ei ole mitään tekemistä? (Mun niskaan se sit sen ärtymyksensä kaataa) Ja toinen saa mennä vapaasti - se, joka ei tylsisty kotona kun tykkää lukea ja katsoa telkkaria ym. Kun ei se syy isänpäiväkään ole.

Mt-hoitajakäynti oli ehkä vähän parempi kuin edellinen. Martoista ei enää puhuttu. Omaa aikaa suositteli, mutta oon sitä miettinyt, että ehkä se tekee mulle hyvää, että on joku asia, vaikkapa tyttöjen kuskaaminen junalle, mikä pakottaa laittamaan aamulla vaatteet päälle ja tuo jonkinlaista tarkoitusta elämään. Läheisriippuvaiselle kun se elämän tarkoitus löytyy muiden kautta, siitä miten itse voi olla hyödyllinen toisille. Väärin ehkä, mutta niitä syvällä olevia käyttäytymis- ja ajattelumalleja on ihan pirun vaikea muuttaa, ja niitä vastaan toimiminen ahdistaa ja tulee syyllinen olo jos aattelee vaan itteään eikä auta muita vain siksi, että "mun ei tartte" vaikka helposti voisin. Kun ei ole muutakaan. Olen itse itselleni vain välttämätön pakko, enkä tiedä mikä minua ilahduttais, joku sellanen mitä mieluummin tekisin sillä "omalla ajallani". Mullahan ON sitä omaa aikaa päivät pitkät, ja tuhlaan sen vain nököttämällä koneella tai muuten vaan hohhailemalla. Odottamalla sitä aikaa, kun minua taas joku muu tarvii.

Ehdotti, että asettaisin itselleni joka ilta jonkin tavoitteen seuraavalle päivälle, ja sitten olisin iloinen, kun olen tavoitteeni saavuttanut. No, asetin heti illalla tavoitteekseni imuroida perjantaina. Sitten muutin sen eläinlääkärille soittamiseksi ja ajan varaamiseksi sieltä. Feilasin molemmat.

Tein sentään salaattia itelleni kevyeksi lounaaksi.
Siinä kävi tälleen:

 Lempiveitseni hajosi. Kuva kääntyi taas oikealle kyljelleen, mutta en jaksa sen kans tapella, asia käy selväksi vaikka koira näyttääkin olevan pää alaspäin. Se on aina kaverina salaatinteossa, siltä varalta että jotain hyvää putoaa lattialle. Jäävuorisalaatin kitkerä kantapala on jostain syystä koirien suuri suosikki.

Lupasin miehelle isänpäiväaterian valitsemallaan tavalla, se halus pyttipannun grilliltä. Käytiin se hakemassa samalla kun vietiin esikoinen omaan viikonloppusijoituspaikkaansa. Siitä olin iloinen, että sain lähdettyä illalla vielä kävelylle koirien kans. Nekin oli iloisia. Jonkin matkan päässä olevat hevoset oli vielä ulkona aitauksissaan, vaikka oli ihan pimeää, ja yksi oli tosi hermotunut. Hölkkäs pää ylhäällä portin edessä, hirnui ja hörisi, ja kun käveltiin tietä pitkin ohi, se sai ihme laukkatilaukkakohtauksen ihanku olis säikähtäny meitä. Koitin jutella sille että ollaan ihan tuttuja kulkijoita, ei tartte pelätä.

Tänään heräsin sateen ääniä kuunteleen, mutta ehdin aamukävelylle sopivaan kohtaan, kun oli sadealueiden väli. Kohta on tiedossa rankempaakin sadetta. Ei haittaa. Kävin kirjastossa ja nyt on taas luettavaakin. Ja sukankudontaa. Sitä imuroimista.

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Juhlan aiheita

Onpa ollu hilijasta täälä. Harvoin mulla näin pitkiä välejä on tullu. Ei vain ole ollu mitään tännesopivaa mielen päällä. Ei oo lastenhuollostakaan soiteltu eikä viestejä lähetelty.

Sain ihanan paketin!
No se nyt halus kääntää ton taas kyljelleen, olkoon sitten. Mutta joogasta vähän ryytyneenä tullessani noudin paketin, ja mikä ilahdus kun siellä oli lankojen lisäksi suklaata! :) Söin heti pari palaa. On vielä sitä sorttia, minkä saan meillä pitää ihan ite, ei tule muita jaolle. Nam.


Eilen leivoin kakun (kuvassa myös Halloween-kukkakimppu, joita kaupassa myytiin lähes nimelliseen hintaan sunnuntaina). Kyllä sen tekemiselle aina syy löytyy - miesten viikko, Marie Curien syntymäpäivä... kuopuksen ja sen poikakaverin ekasta kontaktista tasan vuosi. Samalla tein makaroonilaatikon ja yritin leipoa yhellä uudella ohjeella leipää. Epäonnistui täysin. Sentään kelpaa linnuille. Harakalle ainakin. Laitoin siihen kvinoaa ehkä puoli desiä, ja se kyllä kruunasi epäonnistumisen; koko leipä haisee muoville ja maistuu samalle mille haiseekin. Mie vain en tykkää kvinoasta. Heitin roskiin loppupaketin. Oon kokeillu sitä salaatissa ja lisukkeena ja kookosmaitojutussa, eikä se vain ole hyvää millään lailla. No siinä kookosmaidossa sen söi, kun kookos peitti maun. Ehkä en huuhdellut tarpeeksi kun pistin leipätaikinaan?

Olis niin tehny mieli vaaleaa leipää... kaupan leivät on niin kitkeriä, Prisman paistopisteeltä löysin joku aika sitten mielettömän hyviä vehnättömiä sämpylöitä, mutta niitä ei oo enää ollu ja mietin, onko ees mahdollista tehdä niin kuohkeita ja maukkaita sämpyliä ilman vehnää... epäilin, että vahingossa pantu väärä lappu. Ja kalliitakin ne oli, melkein euron kappale kun kilohinnalla myytiin. Ei oo varaa vakituiseen syödä semmosia... Tavan kaurajauhoista tehdyt leivät on tiiviitä lättyjä. Viimeksi ostamani oli vielä pahojakin. Jotenkin vanhan makuisia jo uutena.

Kuopus angstasi taas tänään, lähetti toistakymmentä ahdistunutta ja syyttelevää ja itsesäälistä viestiä. Olin just lähdössä joogaan, kun se alkoi, ja tyynesti lykkäsin loppujen lukemisen joogan jälkeen. Ne vaikuttaa minuunkin niin ahdistavasti, että olisin joogassa vaan miettiny niitä jos olisin lukenu. Oli hyvä jooga.

Aurauskeppejä on tänne laiteltu tällä viikolla. Ei taatusti ole laittamassa sama mies, joka lumia auraa, kun tökkäsi kepin tuohon pyörätien mutkaan, johon aura aina kasaa lunta. Siinä itseasiassa oli silloin vielä näkyvissäkin lumikasaa, mikä siihen työnnettiin silloin, kun oli sitä lunta. Ja mie kotiin ajaessani ja pihatielle pakittamista suunnitellessani en huomannu, että oli tullu aurauskeppejä, ja ajoin yhen yli että kolina kävi.

Huomenna on mt-hoitaja ja sataa vettä.

perjantai 3. marraskuuta 2017

Uuvuksissa.

Nuokun taas koneella, etten nukahtaisi ennen aikojaan. Ja mussutan suklaata ja salmiakkia vuoronperään. Tiedän, että jos otan kirjan ja luen, nukahdan. Sama juttu sukankutimen kans. Löyty sateenkaarenväristä lankaa yllättäen, niin aloitin sukat, ja siihen alkuun sekin kypsähti.

Murdochin murhamysteerien viimeinen jakso on katsomatta, ja oon lykännyt sitä kun tiedän, että se on jännä. Katsoin Youtubesta Yannick Bissonin haastattelun, ja se sano niin. Viimeksikin päätösjakso oli niin jännittävä, että mun sydän hakkas tuhatta ja sataa. Saan vielä jonku kohtauksen.

Pari päivää sitten päätin, että nyt olen tarpeeksi vahva katsomaan sen, niin kävi kuten Vera Stanhopen sarjojen tokajaksojen alussa: "Tapahtui virhe. Yritä myöhemmin uudelleen." Eikä toisto toimi. Vaikka kuinka myöhemmin yrittäs uudelleen. Verat sain katsottua pöytäkoneella, mutta en oo vielä kokeillu tätä katsoa siitä.
 Ja kyllä se Hotelli Halcyonin päätösjaksokin sai sydämen pumputtaan.

Hei; sain ajan lääkärille. Melkein neljän viikon päähän. Kyllä se kysyi, miten mie voin ja pärjäänkö siihen asti vai pitääkö joku kiireellinen aika laittaa. Lupasin pärjätä.

Kuopus taas... no, en voi yksityisyyksiä loukkaamatta kertoa koko tarinaa, mutta alkoholia on nyt ekan kerran kokeiltu. Muusta en huomannut kuin tuoksusta, käytös oli ihan tavallinen ja sanoi että oli pahaa, oli koittanut estellä toistakin juomasta liikaa, mutta turhaan. Joutui sitten soittaan sille auton. Onneksi oli tolkuissaan, ambulanssimieskin kehui sen toimintaa ja vähän pahoitellen mulle sanoi, että siitäkin kuitenkin täytyy tehdä lastensuojeluilmoitus, alaikäinen kun on ja kuitenkin maistanut.

Yö meni siis enimmäkseen valvoessa, aamulla piti viedä lapset kouluun, kiitos vaan VR. Sitten ajelin uudelleen kaupungille tekemään toisen äidin kanssa rikosilmoitusta (alkoholin välittäminen alaikäiselle) jonka tekoon mua ei sit tarvittukaan. Kotiin päin ajaessa alkoi nukkumattomuus tuntua, ja kun oli reilu 2,5h aikaa, oikaisin sohvalle. Vartin päästä heräsin outoon jyskytykseen, piti nousta katsomaan onko joku ovella, ei ollut. Jyskytyskin loppui. Sain nukahdettua uudelleen, ja vielä piti ehtiä käyttää koiria pissalenkillä (harmitti hukkaan mennyt hieno päivä) ennen kuin lähdin viemään kuopuksen reissukassia (meni poikakaverin kaa sen kotipaikkakunnalle) sille kaupunkiin ja samalla hain esikoisen. Parin päivän sisällä oon ajanu aikasen monta pientä reissua yötä myöten. Kello on nyt seittemän illalla ja voisin nukahtaa istualleni, silmät meinaa välillä mennä ihan kieroon ku ei taho jaksaa suorassa pysyä. Tämä kirjoitelmakin lienee aika hajanainen väsyn takia.

Tiiän kuitenkin sen, että kun nukahdan, herään parin tunnin päästä valvoon. Väsymys ei sitä valvomista poista. Eikä valvominen väsymystä. Ihmettelen, ettei migreeni oo tullu vaikka välillä onkin kutitellu.

Pyhäinpäivän kunniaksi vanha kuva. Uusia askarteluja ei nyt oo tarjolla. Pajutkin jäi keräämättä ku niistä ei ollu vielä lehdetkään pudonnu ennenku lumi tuli. Tosin kyllä se vielä ennen talvea sulaa pois. Nytkin on monena päivänä ennustettu monta plusastetta, ja väliin lämmintä vesisadetta niin kyllä lumi saa kyytiä. Tänäänkin katsoin, kun auringonpaisteessa lumet luhistuili ihan niinku keväällä.

Kyllä mun on pakko vissiin lähtee nukkuun.

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

arati

Oon niitä pakkoajatuksista kirjoittanutkin joskus. Tänään tuli sellanen, kun joogasalin seinällä näkyi "varatie" -kyltti ekaa ja viimeistä kirjainta lukuunottamatta, jotka oli peitossa. Siis "arati". Mun aivo tiesi kyllä, että siinä lukee varatie, mutta luki sen kuitenkin paratiisi. Sitten oli pakko keksiä sanoja, joihin tuo pätkä sopii, kuten tavaratila, makkaratikku, vaaratiedote... en ees muista niitä kaikkia. Siinä kohtaa olis pitäny pää tyhjentää turhista ajatuksista ja keskittyä hengittämiseen, ja mie keskityin sanojen keksimiseen...  ei menny ihan putkeen. 

Kuopus valitsi yhteishaussa ykkösvaihtoehdoksi alan, joka ei todellakaan ollu sille oikea, ja nyt se on sit vaihtamassa tai menemässä valmaan, ilmeisesti ei ainakaan jatka tuossa, ellei sit saa jostain motivaationkipinää. Hojks on tehty ja koulutuskokeiluun toiselle alalle tyttö lähiaikoina menossa. Hyvä, että ei kuitenkaan oltu sen kanssa umpikujassa, ja kun se on itse oma-aloitteisesti puhunu siitä kuraattorille ja opolle ja ne on sitä yhdessä miettiny ennen kuin on alkanut tulla mitään poissaoloja. Monesti, kun näitä asioita murehdin (ja olen kateellinen ihmisille, jotka on osannu kasvattaa lapsilleen motivaatiota ja innostusta edes jollekin alalle, ja uskoa tulevaisuuteen) niin mietin, että ei tässä olla lähimaillakaan pahimmassa tilanteessa, mikä teinien kanssa voi syntyä. Hyvinhän ne asiat oikeastaan on. Järjestettävissä. Se, että tytöllä itsellään on halu niitä järjestää, on valtavan hyvä asia. 

Hyvä asia on myös se, että lumi ei ole sulanut ja se, että jaksoin joogaan.

tiistai 31. lokakuuta 2017

Kysely



Marjaanalta "yhdellä sanalla" -haaste, vai voiko sanoa haasteeksi jos ei haasteta vaan annetaan vapaus tehdä tai olla tekemättä?

1. Missä kännykkäsi on? Emt
2. Puolisosi? Töissä
3. Hiuksesi? Nutturalla
4. Äitisi? Tuhkana
5. Isäsi? Kotonaan
6. Suosikkisi? Hukassa
7. Unesi viime yöltä? Runsaita
8. Mielijuomasi? Kahvi
9. Unelmasi? EuroJackpotvoitto
10. Missä huoneessa olet? Olohuoneessa
11. Harrastuksesi? Lukeminen
12. Pelkosi? Tulevaisuus
13. Missä haluat olla kuuden vuoden päästä? Täällä
14. Missä olit viime yönä? Unessa
15. Jotain, mitä sinä et ole? Laiha
16. Muffinsit? Hmmm?
17. Toivelistalla? Elämänilo
18. Paikka, jossa kasvoit? Suoalue
19. Mitä teit viimeksi? Salaattia
20. Mitä sinulla on ylläsi? Lämmintä
21. Televisiosi? Mikä?
22. Lemmikkisi? Sohvalla
23. Ystävät? On
24. Elämäsi? Rauhallista
25. Mielialasi? Matala
26. Ikävöitkö jotakuta? Aina
27. Auto? Harmaa
28. Jotain, mitäs sinulla ei ole ylläsi? Balettipuku
29. Lempikauppasi? Halpa
30. Lempivärisi? Oranssi
31. Milloin nauroit viimeksi? Tänään
32. Milloin viimeksi itkit? Tänään
33. Kuka on tärkein läheisesi? Perhe
34. Paikka, jonne menet uudelleen ja uudelleen? Vessa
35. Henkilö, joka s-postittaa säännöllisesti? --Jaha??
36. Lempiruokapaikkasi? Itämainen


Tänään sitten hojksia tekemään...

maanantai 30. lokakuuta 2017

Eiku

Enpä ole ennen nähnyt tällaista lämpökäyrää, mikä kulkee taaksepäin. Neljältä on mittari päättäny että eiku kolmelta olikin kylmempää :) Kaikkee se turha ja typerä ajan eestaas vekslaaminen teettää. Mieki heräsin tuolloin neljän maissa, enkä yhtään ymmärtäny että mun olis sillon pitäny nousta käänteleen kaikki manuaalisti käännettävät kellot. Mie tyhmä vaan luin kirjan loppuun ja nukuin uudestaan.

Ajattelin, että siitä kirjasta (Seppo Jokisen Rahtari) riittäis lukemista pidemmäksikin aikaa - sitä lestakirjaa luin sentään aika kauan ja aattelin että en nyt oo niin lukutuulella - mutta se olikin taattua Jokista ja niin hyvä, että luin vuorokaudessa alusta loppuun. Meillä kun on nyt kirjastot kiinni kun ne vaihtaa jotain järjestelmää... ja eihän ne järjestelmät ikinä toimi ensalkuun. Pitää pitää tarkkaa lukua palautetuista kirjoista. Isommissa kirjastoissa on se hyvä puoli, että niistä saa kuitin jos palauttaa automaattiin ja voi tarkistaa heti, menikö kaikki, mutta täällä kun se hoidetaan ihmistyövoimalla niin aina välillä sattuu, ettei joku kirja mee järjestelmään ja tulee karhuja ja huomautuksia turhasta.

Ei onneksi lähteny vielä kaikki lumet! Jos ennuste pitää paikkansa, ne lähtee vasta ensviikonloppuna. Tuulee kyllä kovaa.

Eilen oli ahdistava ja stressaava päivä. Oon huomannu, että sellasina päivinä jos en tuijota tietokonetta niin istun sohvalla ja tuijotan kattolamppua. Joskus seison ikkunan eessa ja tuijotan ulos. Kun ei pysty mihinkään alkamaan ja kuitenkin jossain on oltava niin sitten möllötän vaan. Pieniä ajatuksia jonkin asian tekemisestä aina välillä on, mutta ne jää ajatuksiksi. Tänään on pakko käydä ainakin auto tankkaamassa, muuten sillä ei enää kauaa kuskata lapsia seisakkeen ja kodin välillä. Ostin Lidlistä sellasen tuulilasipeitteen, ettei tarttis aamuisin raapata, mutta se on vähän liian pieni Picasson isoon tuulilasiin eikä ovien väliin tarkoitetut sivulärpäkkeet tahdo yltää ovien väliin, kun autossa on semmoset pienet sivuikkunatkin. Eilen se oli tuulessa taittunu yläreunasta. Aika joutava kapistus. Ehkä kumminkin parempi kuin se entinen eteisen matto, mikä mulla siinä joskus on ollu.

Pöö!



perjantai 27. lokakuuta 2017

Menee se näinkin

Tykkään kun on valoisaa. Kuva on otettu aamummalla, jolloin ei ollut vielä ihan valjennut, mutta nyt kun ei enää sada, on niin mukavan kirkasta. Varsinkin kun ei päätä särje :)


Koirien possupukujen testikävelytys suoritettiin eilen - hyvin pysyi päällä, mitä nyt alkuun piti usein ravistella, kuten kuvassakin näkyy. Ei ollu pyöräteitä aurattu (iltapäivällä kolmen maissa aurattiin) joten pienten koirien matkanteko ei vaikuttanut olevan kovin mielekästä. Hajutkin oli peittyneet lumeen. Toinen koira pyrki vaan autotielle, kun se oli aurattu ja siellä olis ollu helpompi kulkee...

Lapsilisistä meni heti puolet, kun kävin kaupassa. Katkaisin vanhan porrasharjan varrenkin - se varmaan rasittui kun koko ajan piti olla rappuja putsaamassa, kun niissä kulki - ja sitruunapuun valo sanoi sopimuksen irti pari päivää sitten. Onnekseni löysin sopivan lampun alekorista. Ja ostin sitten ne juustokakuntekovehkeetkin :)

Prismassa oli jotain meneillään (jouluun valmistautuminen?) ja siellä oli paljon nuoria ja muita hantlankareina. Yritettiin etsiä hintaa yhdelle tuotteelle, kun hinnantarkistus sanoi "virheellinen skoodi" ja hyllynreunassa ei näkynyt samaa skoodia ku tuotteessa, ni menin kysyyn  joltain vähän aikuisemman näköiseltä apua. Se sanoi hoonosoomella että kysy joltain vakituiselta työntekijältä, mie kysyin mistä mie tunnistan kuka on vakituinen, kun kaikilla ei-vakituisillakin on työpaikan vihreä pusero päällä... se tuli sit ite kaiveleen sen hinnan jostain siitä hyllynreunalistan sisältä. Kiittelin vuolaasti. Musta alkaa tulla kärttynen vanha akka kun asiat on konstikkaampia kuin pitäs.

Kauhea onnettomuus se Raaseporin tasoristeyskolari! Kuskilla on jo nuorena ihmisenä monta kuollutta tunnollaan, ei varmaan ikinä toivu. Kuten ei toivu kuolleiden läheisetkään tietenkään. Ne radanylitykset on semmosia, raiteilla harvoin mikään kulkee, mutta sitten kun sattuukin kulkemaan samaan aikaan, on jälki tuhoisaa. Niitä ei miellä vaarallisiksi paikoiksi (nimimerkillä lapsena rataa jalkaisin ylittäessä ajatuksissaan melkein junan alle jäänyt) mutta kuitenkin niiden kohdalla pitäis aina muistaa olla valppaana. Myös ns. vartioiduissa, koska joskus voi käydä niin, ettei turvalaitteet toimikaan.

Mies komensi aamulla mua tekeen lumitöitä (no sanoi, että "jos ehdit"...) ja putsailin sitten saunapolun ja muita paikkoja. Laitoin virrat yläkuvan kuusessa oleviin valoihin ja viritin valoletkun vaihteeksi varaston seinään. Aattelin, että se valaisee siinä kulkua kivasti. Tai rumasti. On vaikea saada tuollaista kippurassa säilytettyä juttua nätisti asettumaan. Sitten laitoin myös lintulaudan ja sinne siemeniä - en vaan tajua, mihin lintujen ruokahalu on hävinny. Ennen lumentuloa niitä kävi talipalloilla paljon, ja nyt eilenripustettua pähkinärasvatankoakaan ei ole kuin pikkuisen natusteltu. Tikka siinä eilen oli talipallojen kimpussa, ja kyllä ne linnut ääntelee ympärillä, syömään vaan eivät tule. Tai no, punatulkut lähinnä ääntelee, ja nehän ei tuu syömään ku erikoistapauksissa. Meillä ainakaan.

Aamulla laitoin vahingossa tyttären deodoranttia, kun oli samanmuotoinen puteli omani vieressä, ja nyt haisen ihan häiritsevälle. Totaalisen väärä tuoksu mulle.

Tytöillä on vapaapäivä koulusta, toinen poikakaverillaan ja toinenkin meni treffeille. Ei tässä mitään, viihdyn kyllä yksinäni. Kohta ruokaa ja jälkkäriksi korkkaan sen juustokakun. Vadelmatuorejuustosta.


torstai 26. lokakuuta 2017

Pelkoja ja ihmetyksiä

Joskus olen iloinnut maan valkenemisestakin, mutta nyt ei tunnu miltään. Ehkä osasyy on se, kun tiedän että se tulee siitä sulamaan viimeistään viikonloppuna, kun on luvassa rankkoja vesisateita sunnuntaina. Vähän aattelin, että nyt pitää äkkiä ruveta tekeen joulukortteja, kun vielä saa fiilistellä lumen keskellä, mutta mua ei yhtään huvita. Yhen paketin oon kyllä jo käärinyt.
No onhan se valkeaa, mutta vähän ankean näköistä. Keli oli aamulla sellainen, että oli hyvä, kun on jo ne talvirenkaat alla! Kesärenkailla olis saanu suditella ja pelätä, ja talvirenkaillakin liikenneympyrässä lähti auto sivuittain. Lisää lunta tulee koko ajan, ennusteessa luvattu aamuyölle asti jatkuvaa lumisadetta. Pelottaa että tuo laho ja sieniä kasvava vaahtera rojahtaa lumen painosta mun auton päälle, mutta ei oikein muutakaan paikkaa sille autolle ole. No periaatteessa vois ajaa keskemmällekin pihaa nyt kun maa on jäässä ja lumen peitossa. Täytyy kattoa mitä voi tehä. Taloa ei kyllä voi siirtää vaahteran alta...

Tietyllä tapaa oli kyllä jännää eilen valmistautua lumimyräkkään, nostella tuoleja sisään ja purkaa kesäjuttuja suojaan kovasti puhaltelevassa tuulessa. Nyt vasta tuli kaadettua vesitynnyritkin, yksi oli nähtävästi mennyt rikki kun olikin tyhjä. Onhan sitä pakkasta ollut, ehkä se oli jäätynyt sitten rikki, vaikkei kovin paksua jääkerrosta ollutkaan tullut. Paksumpiakin noissa tynnyreissä on ollut.

Meillä nyt ei kukaan oikein jaksa haravoida, mutta mihin tän hevoskastanjan lehtien kans tulevaisuudessa joutuu, kun jokainen "lehti" on itse asiassa 5-7 lehteä kepin nokassa? :D Ja liian lähellähän se taloa on, en tajua miks sen tohon istutin. Siksi kun pelkäsin, että se unohtuu sivummalle nokkosten ja muiden rikkaruohojen sekaan eikä siitä tuu pidettyä huolta... enää ei oo siitä vaaraa.

Luen tällä hetkellä kirjaa "Usko, toivo ja raskaus" (vanhoilislestadiolaista perhe-elämää) ja ymmärrän hyvin, miksi ko. lahkossakin pidetään tervettä järkeä sielunvihollisen juonena ja sen käyttöä pahana, kuten muissakin vastaavissa. Esimerkiksi ehkäisy on murhaan verrattava synti - paitsi joissakin tapauksissa. Jos nainen ehkäisee edes varmojen päivien laskemisella, se saa kärsiä helvetissä jatkuvaa lasten synnyttämistä. Siitä ei kuitenkaan ole tietoa, mitä mies saa kärsiä. Saa siittää niitä syntymättömiä lapsia? Ei kuulosta kauhealta rangaistukselta. Jumala on varannut joka naiselle ne lapset jo etukäteen, mitkä sen pitää synnyttää, odottelevat taivaassa. Sitten kuitenkin livahtavat sinne helvettiin kiusaamaan sitä naista, jos se ei niitä kaikkia synnytä. Kuulemma ei millään lailla saa puuttua siihen Jumalan luomistyöhön, vaan pitää tyytyä sen tahtoon - paitsi siinä tapauksessa ei tarvi tyytyä, jos ei saakaan lapsia luonnollisella tavalla. Siinä kohtaa saakin puuttua luomistyöhön, kun hedelmöityshoidot on sallittuja. Ei minkäänlaista logiikkaa, mutta ei saa kyseenalaistaa koska hirveintä mitä voi tapahtua, on uskon menettäminen koska sitten joutuu helvettiin ihan varmasti. Lapset pelkää tulijärveä ja itkien pyytävät syntejään anteeksi joka ilta. No ei kaikki. Varmaan se on turvapaikkakin - tosin näennäinen - kun voi ajatella olevansa valittu, mutta mikä hirveä määrä aivan turhaa pelkoa!

Onneksi en syntynyt uskovaiseen kotiin. Pelkoja ja ahdistuksia on ollut ihan muutenkin tarpeeksi. Nyt menee vähän paremmin - ei itketä koko ajan - mutta ei tahdo jaksaa vieläkään mitään. Esim. harjata tukkaa. Eilinen letti on nytkin vielä päässä. Ruokahalu on palannut :) kaikenlaisia mielitekoja tullut, esim. juustokakun teko, mutta sitten oon aina muistanut, että ei olekaan rahaa. Autoveron maksaminen ja tyttären koulukirjojen tilaaminen keikautti budjetin niin, että jos en olis saanu vähän käteistä taannoisista ylimääräisistä navettahommista, olis pitäny kajota säästöihin. Nyt nipin napin selvisin, mutta ei puhettakaan salaattitarvikkeiden ostosta tai muusta ylellisyydestä. Eilen laskin, että on varaa ostaa linnuille rasvatanko, pari pakettia talipalloja oon ostanu kun alle eurolla sai, ja niillä ne on nyt saanu selvitä. Täytynee kohtapuoliin viritellä lintulauta. Tänään tuli lapsilisä, voi ostaa linnuillekin ruokaa. Kyllähän se syksy kohta taas palaa ja ne saa luonnostakin ruokaa.


tiistai 24. lokakuuta 2017

Kylmyys

Taas on ollu päiväkausia pää kipee. Tänään otin jo migreenilääkkeen palasen - täyttä puolikasta en uskaltanut, kun pitäs olla toimintakykyinen nyt iltapäivällä ja illansuussa.

Eilen otin särkylääkkeen ja menin sänkyyn vaatteet päällä, mutta havahduin torkahduksesta siihen, kun kylmät väreet meni. Siis mua ihan oikeesti paleli peiton alla. No, nousin ylös kun ajattelin, että ei siihen päänsärkyyn torkutkaan auttanu, ja menin sohvalle lukemaan. Ei silmät siitä tykänny, panin ne kiinni ja nukahdin sitten siihen, peiton alle toki. Nukuin kolme (3!!) tuntia! No ehkä vähän vajaan. Monesti havahduin mm. omaan kuorsaukseeni, mutta en vain jaksanut nousta. Unta vain riitti ja riitti. Vasta kun tytär ilmoitti olevansa tulossa seuraavalla junalla, sain aukaistua silmäni kunnolla. Onneksi ei ollut mitään ruuanlaittoja, kun edellispäiväistä oli jäljellä. Lenkille pääsin vasta pimeällä, kun silmät ei kestäny auringonvaloa, eikä ne kestä tänäänkään. Vaikkei meillä ole edes lunta.

Tänään kai mennään vaihtamaan renkaat. Anoppilassa on se autotalli ja apikkeen kunnon työkalut, joilla me yleensä on käyty vaihtamassa, mutta siellä oli riitaa ja eron uhkaa ilmassa, luultiin ettei sinne uskalla mennä mutta kuulemma voi mennä. Eron uhka on jälleen kerran väistymässä. Ei vanha ihminen jaksa alkaa erorumbaa, vaikka sen mieli välillä tekis.

Meillä on jo nyt kylmä, vaikkei oo pakkastakaan kuin muutama aste. Alakerran patterithan on pois päältä kokonaan, ja lattiatasossa on joku 16 astetta lämmintä kun ilmalämpöpumppu on säädetty kahteenkymmeneen, ja se mittaa lämpötilan jostain itsensä vierestä. Tällä mallilla ei ilmeisesti ole kaukosäätimessä sitä mittaria, niinkuin joissakin on. Mulla on paksut collegehousut, pörrösukat ja villatohvelit. Teepaidan päällä lämmin bolero ja saunatakki, päässä pipo. Käsineitä olen harkinnut, tai kynsikkäitä. Tiedän, että jos pukis päälle ja menis ulos tekeen vaikka muutaman klapin, tulis lämmin, mutta tuntuu hirveältä ajatuskin. Tietty pitäs olla aurinkolasitkin päänsäryn takia. Hirvittää myös ajatus siitä renkaanvaihtourakasta (no mieshän suurimman työn tekee, mie oon vaan assistenttina) ulkona kylmässä. Ei sinne itse talliin mahdu, siellä on kaikenlaista muuta askaretta ja hommaa talon isännällä kesken. Puhumattakaan miten hirvittää ajatus tosipakkasista...

Laitoin pönttöuuniin tulet, vaikka mies sitä illalla lämmitti ja arveli, ettei ennen tän päivän iltaa kannata lämmittää. Mutta kun palelee!

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Takaumia ja unikäärmeitä

Tänään loppuu lopullisesti loma, kun loppuosa perheestä palautuu. Mieli on ollu nyt hiukan parempi kuin alkuviikolla. Ehkä mie jaksan taas vähän matkaa.

Ikävä takauma tuli, kun muuan henkilö muisteli vuotta 1978 ja itse mietin, mitä mulle on tapahtunut tuolloin. Isä ja äiti eros, isä muutti ns. pikkupuolelle asumaan (meillä oli erillisenä, mutta samalla sisäänkäynnillä ja yhteisvessalla huone ja keittiö, joissa toisinaan asui alivuokralaisia) ja muistan, kuinka koulun alettua innoissani esittelin sille uusia kirjoja, etenkin biologian kirjaa siellä. Sitten eräänä sunnuntaina tulin viikonlopun vietosta mummolasta ja menin isän luo, niin se ei enää asunukaan siellä, vaan tätini kahden poikansa kanssa. Oli muutot tapahtuneet kun olin pois. Pettymys oli kauhea, eikä kukaan lohduttanut. Korkeintaan naureskelivat, kun luulin löytäväni isäni sieltä. Sinä lukuvuonna lintsasin paljon, ja jälkeenpäin aateltuna luulen, että iso osasyy löytyi kotioloista.

Sain koirien villahaalarit kudottua. En olis ikinä uskonu, että saan niitä tänä talvena valmiiksi, saati ennen joulua! Oli yksinkertaiset (itse keksityllä ohjeella) ja kun kudin oli mukana automatkoilla ja aina sohvan vieressä niin, että telkkaria katsellessa tuli muutama kerros tehtyä, niin eteni ihmeen hyvin. No, viimeiset lahkeet oli kyllä vähän pakkopullaa, kun ajattelin että melkein valmiit, pakko tehdä, ei voi jättää kesken. Toki mulla oli lasten poissaollessa aikaa telkkarinkatseluunkin ihan erilailla kuin normaalisti.

Ne on joustinneuletta, eli pystyy pukemaan peppua varten jätetystä aukosta kuin neljähihaisen villapaidan. Käytännön toimivuus täytyy sitten testata, kun haalarit tulee varsinaiseen käyttöön.

Näin inhottavia unia. Mitätöintiä ja hylkäämistä jonkinlaisessa työyhteisössä, tilanne jossa piti väistää takanatulevaa vihreää autoa pientareelle, joka oli täynnä kiemuralla lepääviä käärmeitä ja joku niistä sitten purikin ja jalka meni mustankirjavaksi. Tiedän kyllä, että käärme on kaikissa unikirjoissa fallossymboli, mutta mihinkään metoo-kampanjaan multa ei tuu mitään pöyristyttäviä anekdootteja - kun on aina ollu syrjäänvetäytyvä ruma läski niin ei oo ollu ongelmia sellasten asioiden kanssa. Tässä unessa näen käärmeet kyllä vain tietynlaisena umpikujana. Teit niin tai näin, on aina huono valinta. Suo siellä, vetelä täällä.

Tuota em. ongelmattomuutta ajattelin, niin voi olla että olen vain oppinut siihen, että minua saa kohdella miten huvittaa, eikä mulla ole oikeutta pahoittaa siitä mieltäni tai sanoa siihen mitään. Ja se läheisriippuvuus, kun toisten mieliksi tekee kaikenlaista ihan omasta halustaan.

Pakkasta.

perjantai 20. lokakuuta 2017

The light of my life

Loma loppui. Eilen tuli esikoistytär kotiin, kun ei kestänyt poikakaverin siskon lapsia, jotka huusi aamuseiskasta lähtien - niillä oli koulua, ja olivat mummolassa kun äitinsä oli synnärillä. Tekemässä lisää huutavia kakaroita. Tytöllä itselläänkin on vauvakuume, toivottavasti nyt saa hillittyä sen...

Tuli kyllä jonkinlainen stressi heti mulle, vaikkei tämän tyttären kanssa yhteiselo olekaan yhtään hankalaa - paitsi että hän linnoittautuu sohvalle katsomaan televisiota etten minä nyt enää saa katsoa Murdochiani ja Vera Stanhopeani silloin kuin haluan. Tosin Areena ei jostain syystä näytäkään Stanhopesta kuin joka toisen jakson - läppäriltäkään ei näy mutta tästä pöytäkoneelta sentään sain katsottua toisen niistä pihdatuista jaksoista. Toista en ole vielä kokeillut katsoa.

Eilen tuli sellanen muistutuslasku, mistä en ole saanut aiemmin mitään laskua. Liekö taas kannettu  naapuriin, joka ei ole tuonut sitä oikeaan osoitteeseen tai pannu takas postin kuljetettavaksi - eihän sillä toki ole siihen velvollisuuttakaan. Varsinaisesti. Ja vitosen muistutuslisää, en tiedä onko se niin suuri raha, että ottaisin härkää sarvista ja soittaisin laskuttajalle. Katson asiaa myöhemmin. (edit. oli tullu sähköpostilasku, joka varmaan oli menny roskiin huomaamatta. Nyt tunnen oloni typeräksi.) Mutta postin kulku on niin epävarmaa, että kauhulla aattelen sitäkin, kun ne aikoi terveyskeskuksesta lähettää mahdollisen lääkärinajan postitse... mitä sitten, jos se menee naapuriin ja/tai häviää, en pääse lääkärille ja lisäksi saan kauheat sakkomaksut käyttämättä jääneestä lääkärinajasta? Tämmöseksi on Suomessa tilanne mennyt.

On omituista, ettei huvita syödä. Mie sentään oon aina tykänny syömisestä. Eilenaamullakin lähdin kuvaamaan auringonnousua, ja tuli käveltyä melkein 3 ja puoli kilsaa aamiaisetta, sisältäen mm. yhden 30 metrin nousun 170 metrin matkalla. Eikä mokoma auringonnousu edes ollu kovin kummoinen, ainakaan enää sieltä mäen päältä kun se jäikin metsän taakse, en osannut arvioida.
Nälkä oli ja voimat meni, kotiin päästyäni puoliväkisin söin yhden leivän. No, suklaa kyllä maittaa... oireet on samantapaiset, kuin 26 vuotta sitten karmeassa työpaikassa, missä loppui jaksaminen; söin vain päänsärkylääkkeitä ja makeaa, pari kertaa päivässä leivän, että jaksoin tehdä töitä navetassa. Nyt ei ole edes töitä. Sillon mulla kyllä paino putosi kahdeksan kiloa parissa kuukaudessa, nyt toivon ettei tämä olo kestä niin kauaa. Eilen tein pizzapiirakan pakastimen anneista (jotain lihaa ja kanttarelleja) ja sitä kyllä sai hyvin syötyä, että en mie täälä nälissäni ole. Painoindeksilaskurin mukaan mulla on vielä 16,4 ylimääräistä kiloa, joten ei hätää.

Näin pitkästä aikaa unia viimeisimmästä työpaikasta. Kaikki oli suurta (tai mie pieni) enkä tienny minne mennä ja mitä tehdä.

Ulkona on pakkasta ja sumua.


Elämäni valo tänäaamuna riistakamerassa. Sillä on ihan uusi työtakki kunnon heijastimilla. On jännä minusta se, että vaikka riistakamerassa ei ole (ihmissilmälle) näkyvää salamaa, se kuitenkin kameraan heijastuu noin näkyvänä.

maanantai 16. lokakuuta 2017

Näkyykö valo, jos sitä ei kukaan katso?

Paras tapa viettää sadepäivää on pistää villapaita päälle ja ottaa sohvalla hyvä asento ison pehmolelun vieressä. Vois kuvitella.

Sateen piti alkaa eilen illalla ja loppua tänä aamuna, mutta se alkoi eilen päivällä ja tänhetkisen ennusteen mukaan loppuu tänään päivällä. Eilen oli poutaista, kävin metsässäkin kun kaveri pyysi sienestysseuraksi. Löytyi suppiksia ja ihmeen uusia kanttarellejakin vielä. Oli mukava parituntinen metsässä, ja kahviteltiinkin vielä meillä. Illansuussa tehtiin miehen kanssa puuhommia. Jahka tuo maailma vähän kuivuu, niin pääsee klapikoneenkin kanssa hommiin.

Toin sitruunapuun sisälle. Se on aika huonossa jamassa, kattoremontin tuoksinassa sille oli käyny köpelösti - jäljistä päätellen se oli lentänyt "pää edellä" maahan, remppamiehet oli sen ilmeisesti nostaneet takas pystyyn niin etten ensin ees huomannu asiaa, mutta ihan vinossa se nyt tossa ruukussaan on. Hankala sovittaa tuohon keittiön tasolle lamppunsa alle. Leikkelin siitä rikkimenneitä osia pois ja nipsin uudiskasvustakin huiput. Mitä niitä versoja kasvattaan talvea vasten, kun ne kuitenkin kuolee valon puutteeseen. Lamppu ei millään pysty valaiseen joka kohtaa, kun se ylhäältä päin loistaa. Ihmettelen kyllä, miksi se oli kuistin hämärässäkin alkanut niitä alkuja kasvatteleen, miksi se aina syksyllä tekee uusia versoja ja kesällä ulkona sitten jumiutuu vaan oleen. Liekö kesät täällä sille liian kylmiä. Mennyt kesä ainakin. Muuttasko Afrikkaan? Koirille se ei oo (toukkavaroitus!) kovin kiva paikka kyllä...

Kaupoissa on kaikenlaisia kivoja aurinkokennolamppuja, mutta ehtiikö semmoset ees latautua lyhyen, hämärän päivän aikana? Sillon kun on valoa, tulee pimeä niin myöhään, ettei niitä lamppuja oo kukaan enää sillon kattomassa ku kaikki nukkuu, ja sitten kun tulee aikaisin pimeä, ei enää riitä päivälläkään valoa. Mie oon pitäny aika ajoin portinpielessä lyhdyssä kynttilää, on mukavaa kun elävä tuli palaa pimeydessä, mutta eipä niitä tulia kukaan oo siellä katsomassa.

lauantai 14. lokakuuta 2017

Aurinko paistoi hetken risukasaan

Kyllä kuulkaa säällä on vaikutusta elämänhaluun! Vaikka puut onkin kauniissa ruskavärissä olleet, niin pilvinen sadesää on vienyt niiden viehätyksestä ison osan pois.
Eilen sain pitkästä aikaa itteni liikkeelle vähän pidemmälle, ja kyllähän se ilahdutti. Tai ainakin paransi mieltä niin, ettei koko ajan itkettänyt. Riidoissa erottiin kuopuksen kans ja mulla oli niin sanoinkuvaamattoman paha olo sen ihmisen takia, onneksi pääsi nauttimaan sinisestä taivaasta, auringonpaisteesta ja kauneista väreistä.
Oranssimaljakas pellonpientareella
Pari yötä sitten oli yksi pakkasyö, ja se teki lopun mun päivänsinen kukkimisyrityksestä.
Halla otti nupuilta nirrin. Nyt olis kyllä riittäny taas lämmintä, mutta olis kannattanu tuonkin kasvin miettiä sitä kukintaa hieman aiemmin kesällä. Miksi mie aina ostelen/kasvattelen näitä kukkasia, kun ne useimmiten tuottaa vaan pettymyksen? Jotain sipuleita nytkin tekis mieli tyrkkiä maahan, sit niistä ehkä puolet kukkii kesällä ja seuraavana kesänä ei enää juuri kuki. Ihan turhaa kaikki. Vois vetää asfaltin koko pihaan, jos olis varaa.

Mutta nyt on lomaa, mun ei tarvi singahdella minnekään. Aamupimeällä kävin koirien kanssa kävelyllä, ja vähän aikaa ihmettelin, miksen oo pitkään aikaan käynyt kun se on usein ihan kivaa - varsinkin näin viikonloppuna, kun on tosi hiljaista - mutta muistin että melkein joka aamu on satanu. Tai ei oo ehtiny ku on pitäny lähtee viemään jotakuta junalle. Ja olinhan mie töissäkin joskus. En laittanut muita valoja tuon "valoverhon" lisäksi, mutta tuikkuja sytyttelin ja yhen kynttilän. Tosin tuollahan tuo kynttilä yksin keittiössä palelee, vois vaikka sammuttaa kun enää ei ole pimeääkään. Hämärää vain. Sadetta odotellessa.

perjantai 13. lokakuuta 2017

Marttakerhoa lääkkeeksi masennukseen

Niin, oikeasti mulle ehdotettiin tuollaista eilisellä käynnillä, jota olin niin suurin toivein odottanut kuusi viikkoa. Ihminen taistelee jaksaakseen elää ja sille tarjotaan marttakerhoa. Muutenkin tuntui siltä kuin rekkakuski olis pantu henkilöautokouluun.
"Selviätkö kuitenkin tämän syksyn?" No siksi haen apua, kun en koe selviäväni! Mitä varten se luuli mun siellä olevan?
"Haluatko tulla uudestaan?" Juuei, kyllä mie paranin tällä yhellä käynnillä. Not. Ei ole paras mahdollinen ihminen mulle, mutta pakko tyytyä siihen, mitä on. Toki vois pyytää vaihtoa, mutta montako kertaa siellä pitäs sitten vaihtaa että sattuis ns. sopiva, ja onko sellaista edes siellä tarjolla... Tilanne oli niin vaikea mulle, että en siinä kohdassa edes oikein ymmärtänyt, miksi se täti marttakerhosta puhuu, enkä nyt varmaan muutenkaan olis pystyny ilmaisemaan närkästystäni asian johdosta. Yritin keskustella sivistyneesti. Ehkä olen oppinut liian hyvälle ja semmoseksi, että minut otetaan tosissaan, kun oon siellä psykiatrisen puolella asioinut vuosikausia, että tällanen kevyt vastaanotto tuntuu omituiselta. Varmaan se siellä kuitenkin on ihan normaalia.

Aamulla oli kuopuksen asioissa käytävä samassa talossa, eri kerroksessa, uuden tukihenkilön luona. Sekään ei oikein vakuuttanut, teennäinen liian nuori nainen. Sellanen silmät suurina henkäilevä pimu, joka käytti sanoja "tottakai" "ei tietenkään" "tietysti" huutomerkkien kera. Plääh. Mutta eipä niilläkään ole sen kummempaa tarjolla. Kummasti on siinä henkilökunnan taulussa naamat vähentyneet.

Syysloma. Omaa aikaa tiedossa, onneksi.

tiistai 10. lokakuuta 2017

Lähtemisiä

Menipä taas yö harakoille. Tykkäsin kyllä kuunnella sateen ropinaa, mutta olisin mieluusti nukkunutkin. Ropinan lisäksi kuului miehen yskinää ja sitten kun yskä loppui, kuorsausta. Yöllä iski nälkä, ja huomasin etten ollu syöny lounaan jälkeen ku pari pikapullaa. Leivoin kun uuni joka tapauksessa lämpisi paistovalmista lasagnea tehdessä.

Tällä kertaa kelpaskin ruoka, vävyehdokas oli käymässä kun kuopus oli aamulla niin kovassa migreenissä, ettei se voinu kouluun lähteä, ja niille tuntuu oleva elämää tärkeämpi asia nähdä joka välissä, on maailmanloppu jos yks päivä jää välistä. Olen hieman huolissani vävykandidaatin pakkomielteisyyttä lähestyvästä suhteesta kuopukseen, mutta olen ymmärtänyt, että sellainen on aspergeriluonteelle tyypillistä. Kunpa vain ei sydämiä särkyis.

Joskus mietiskelin täällä sitä, miten kuopukselle on kertynytkin kaikenlaisia oireistoja, ja se itse on epäillyt jonkinlaista ADHD:takin. En ihmettelisi, onhan se ihan just sellanen kuin tässä jutussa kerrotaan. Kuin olis mejän tytöstä kirjoitettu. Ja eilen tuli muuten ilmoitus, että on saanut erityisoppilaan nimityksen, ja sen oheen oli liitetty valitusohjeet. Niinkuin olis joku tuomio tai rangaistus! Miksi ihmeessä siitä pitäisi valittaa? Mitä se hyödyttäis edes? Jos lapsi on erityis-, niin ei se muuksi valittamalla muutu.

Tänään pitää taas viedä sitä psykologille, kun ei oo tullu käveltyä sen kanssa sitä reittiä koululta nuopsylle eikä se osaa (puhelimen mapsin kanssa varmaan osais vaikka väittääkin toista) ja viimeksi kun mies sitä kuskasi, se vei jotain ihan ihme reittiä mitä ei ainakaan kannata kävellen mennä.

En jaksais mitään. Haluaisin vaan olla. Mitään tekemättä, minnekään menemättä, mitään ajattelematta. Esikoinenkin piti aamulla viedä koululle asti, kun juna oli niin myöhässä taas ettei se olis sillä ehtiny.

Siltä reissulta kun palasin, ei satanut - hallelujaa! - ja sieppasin vaan koirat kotoa taluttimeen ja kävelylle. Etenkään toinen ei arvostanut asiaa. Tutisi ja jarrutteli ja korvakin oli nurinpäin, mutta unohti mököttää sitten kun tuli kiintoisia hajuja eteen.

Tämä
Oon antanu näille otuksille putsattavaksi kermapurkin usein, jos meillä semmosta on käytetty johonkin, ja nyt ne reagoi jo siihen ääneen, mikä tulee kun avatusta tetrasta repäisee sen lopunkin yläosan auki. Aattelin tehä parista pikapullasta laskiaispullaketta, ja käytin siihen miehen synttärikakusta jääneen kerman, ja avatessani purkkia puoliksileikkaamista varten (puolikas per koira) niin ne jo singahti olohuoneen sohvalta keittiöön kärkkymään. Oppivaisia otuksia, mitä syömisiin ja etenkin herkkuihin tulee.

Pitää lähtee. Yäk. En haluis.

maanantai 9. lokakuuta 2017

Liika on liikaa...

Kyllä en meinannut jaksaa tuota kolmea päivää... perjantaiaamuna mua odotti pitkä lista asioista, jotka piti tietää, muun muassa yksi vasikka, joka oli sairastunut. Se ihanan pirteä ja kaunis sonnivasikka. Sehän makasi henkitoreissaan, soitin emännän apuun ja se pulttipyssyllä lopetti sen ja mie itkin. Nytkin tulee itku kun kirjoitan. Kaikkee muutakin vastoinkäymistä oli, ja nyt oli työn tekemisen ilo kaukana. Sen tietää siitä, kun alan kiroilla, enkä vain mielessäni. Niin täynnä kaikenlaista, mutta kun on vaitiolovelvollisuus, ei pysty kenellekään purkamaan mieltä. Sitten se tänpäiväinen lomittajakin oli sairastunut ja kysyi, josko tekisin vielä tämänkin päivän, mutta mun oli pakko karaista hyvä luontoni ja sanoa, että en jaksa. En fyysisesti enkä etenkään henkisesti.

Mielettömän hienot ruskavärit on luonnossa, enkä ole päässyt edes kuvaamaan. En ole jaksanut liikkua mihinkään työn lisäksi. Nukkunut päikkäreitä ja tehnyt ruokaa ja käynyt töissä, siinä kaikki. Työmatkalla ihastellut tummaa kuusikkoa vasten loistavista lehtipuiden väreistä. Matkalla on yksi mäennyppylä, mistä näkee kauas, ja se näkymä on joskus ihan huikea. Mutta ei siinä pysty pysähtymään kuvauksen ajaksi.

Hupaisan yksityiskohdan huomasin, kun sama cd-levy pyöri auton soittimessa, niin se jotenkin stemmas mun ajaman matkan kanssa, että välillä ihan muutaman sadan metrin tarkkuudella sama kappale soi useamman kerran. Tiedän etenkin siitä, kun laulan mukana, niin huomaan laulavani samaa kohtaa laulussa samassa tienmutkassa.


Ostin ikkunaan valoverkon, aattelin että se vähän hämää ettei näkyis iltapimeällä tuolta korkeammalla olevalta tieltä meille sisään, ja taitaa toimia. Ja tuo sitäpaitsi kodikasta valoa keittiöön.

Mietin ensin, onko se kauhean ärsyttävää valoisan aikaan, kun tollanen vihreä johtoverkko roikkuu ikkunassa, mutta ei se ainakaan mua häiritse.

Se kappa, jonka ostin kirppikseltä, ei riittänytkään - niinku vähän pelkäsin - tuohon olkkarin ikkunaan. Yksin se oli liian lyhyt ja kaksin ruman ja körsyn näköinen, ja pimensi liikaa. Paneeliverhoina jos olis käyttänyt, olis pitänyt lyhentää, enkä jaksanu ruveta. Kaivoin jostain valoverhon ja sen lisäksi - kun sekään ei riittäny koko ikkunan leveyteen eikä niitä oo ku yks - ison huivin. Kevyitä verhoja suositaan kesäaikaan, mutta mie tykkään saada sen vähäisen valon hyväksikäytettyä nimenomaan talvella. Ainakin nyt. Joskus tykkään kyllä pimeästä. Onhan tuossa rullaverho, jos haluaa pimeyttä.

Iltapäivällä on pari tuntia sellasta, ettei ehkä niin kovin sada. Jos vaikka veis koiria lenkille.

Jestas miten sitä voikin olla tukossa ja väsynyt.

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Ahi ahi

Ahistaa ihan sikana. Mutta arvatkaa, onko mulla viikon kipunoinut kurkku nyt sitten ihan hyvä ja kivuton, kun olis se hoitajan aika? ON. Peruin ajan. Olis toki voinut mennä valittaan sille viittä muuta asiaa, mutta eivät tykkää jos menee jonkun muun asian varjolla.

Mietin joogankin jättämistä väliin nyt, kun on niin kauhea olo ja itkettää ja tekis mieli vaan mennä peiton alle, ja kun se kurkkukipu on kai vissiin painunu sit jonkinlaiseksi yskäksi ja on typerää yskiä joogatunnilla. Mutta kai mie sinne meen. Jos se vaikka auttais.

Sitä hiton mt-aikaakin joutuu ootteleen vielä viikon. Ja jännää, miten kaikki kasaantuu; samana päivänä samassa talossa mutta kuuden tunnin välein on sekä mun henk.koht aika että mejän vanhempien tukihenkilön aika nuopsyllä, ja vielä oli tarjolla kuopuksen HOJKSin teko samalle päivälle, mut se sentään siirtyi seuraavalle.

Pitkästä aikaa oli muuten blogin tilastoissa sana, millä oli tultu tänne; istumatikku. Kuulostaa hyvin hankalalta ja epäergonomiselta istumapaikalta...

tiistai 3. lokakuuta 2017

Urotöitä ja muitakin töitä

Olen tehnyt monta urotekoa tälle päivälle jo nyt. Ensinnäkin, kun vein esikoista junalle, kävi ilmi että juna on niin paljon myöhässä, että se ei sillä ehdi kouluun ajoissa - vein sen siis koululle asti. Ja sellasta reittiä, että keskustassa piti kolme kertaa kääntyä vasemmalle tasa-arvoisessa risteyksessä. Ruuhka-aikaan ne on pirullisia paikkoja, mutta otin riskin kun ei ollut ruuhka-aika, ja selvisin hienosti! Ei edes kädet tärissy eikä sydän hakannut. Hyvä minä.

Sitten soitin verotoimistoon ja ruikutin muutaman satasen lisää tulorajaani, kun oikein lomitustoimistosta kysyttiin mua taas ensviikonlopuksi töihin. Niillä on jo hätä siinä vaiheessa, kun sieltä otetaan yhteyttä. Olihan se puhelu semmosta önk-änk ölö-mölöä, ku oon niin hiton huono selvittään asioitani puhelimitse. Ja kun en saanut mitään selkoa niistä palkkakuiteistani, mitkä olin kyllä hienosti ennen soittamista ottanut siihen hollille. Hävetti. Oon ihan kamalan huono kaikessa, mihin liittyy numerot. Paitsi en ehkä lehmien korvanumeroissa enkä postinumeroissa, mutta niitä ei tarvikaan naittaa keskenään niinku matematiikassa. Mulla on työn verotus pyöree nolla, enkä muistanu oonko pyytäny työnantajaa ottaan siitä kuitenkin vähän enkä hädissäni siinä osannu sanoa miten sen laita on - jos olis rauhassa ensin tutkinu papereita niin olis ehkä jotain selkoa saanutkin.

Seuraava uroteko oli soittaa terveyskeskuksen takaisinsoittopalveluun - no ei se sinänsä, mikäs automaatin kanssa on asioidessa, kun ei tarvi kuin painaa numeroa tai tähteä tai häsää, mutta oman rupeemisensa sekin vaatii. Änkytystä ja önkötystä sitten taas, kun joku sieltä soitti, antoi hoitajalle huomiselle ajan niin että voin käydä näyttään tota kurkkua. Outoa että se onkin niin ruma kun ei muuten oo kipee olo.

Jonkinlaiseksi muistin uroteoksi voi sanoa sitäkin, että pesin koneellisen pyykkiä. Niin usein huomaan illalla puoli yhdeksältä, että en sitten laittanutkaan sitä konetta päälle ikinä. Pyykkilootat tursuaa... ja jos taas viikonlopuksi menen töihin, on sen muistamisen laita vielä huonommin. Pitäs ehkä kannustaa esikoista pyykkäämään. Kuopus tuskin tuntee kiinnostusta aiheeseen.

Nukuin hyvin! Ja pitkään. Paitsi että neljän maissa heräsin hädissäni, kun unessa hukkasin pankkikorttini ja yritin sitä paniikissa etsiä. Vähän aikaa kesti rauhoittua, ja kun ehdin nukahtaa, soi miehen herätys puolen viiden nurkissa. Vielä sen jälkeen näin ihmeellistä unta kuohuvasta koskesta, jonka poikki kuljin siskoni ja hänen miehensä kulkuvälineestä kiinni pidellen. Mentiin mökille, joka oli Rovaniemen keskustassa pikkuruisessa metsikössä. Pikkuruinen mökki. Mietin siinä unessa, että mulla ei olis mitään paikkaa, mihin mennä, kun kukaan oikeasti tuttu ei siellä asu enää. Oli meinaan puhe nukkua teltassa mökin pihassa (kun mökissä ei ollu ku yks pieni sänky) ja mietin, olenko liian hedonistinen nukkuakseni syyskylmällä teltassa...

Sadetutkan mukaan on tauko sateessa kohta. Ehkä tohdin käydä vähän kävelyllä.

Ai niin; bataattikeitto on tehty ja maistui hyvälle, ja kipee kurkku tykkäsi kuumasta sopasta.

maanantai 2. lokakuuta 2017

Tekemätön pataattisoppa

Tällaista tautofoniaa tulevalle  yölle. 

Kello on vasta vaille kahdeksan, ja väsyttää niin kuin olis jo nukkumaanmenoaika. Viime yönä nukutti muuten hyvin, mutta paikkoja särki - varsinkin käsivarsia ja olkapäitä. Nousin kuuden jälkeen ja nukuin päikkärit puolen päivän maissa, ja vieläkin on väsyttänyt. Ei vanha jaksa. Ja kurkku ollu monta päivää kipee, tänään katoin valon kanssa sinne ja onhan siellä outoja vaaleita palluroita, mitkä ei kuulu terveeseen kurkkuun, ja toisen puolen imusolmukkeissa on kipeää, mutta ei mulla muita flunssanoireita ole. Vähän enempi limaa kurkussa ja välillä oli tosi kylmä, mutta lämpö oli silloinkin lähinnä alakantissa. Periaatteessa vois olla mahollista että miehen silmätulehdusbakteeri olis pesiytynyt sinne, kun oon laitellu sille niitä tippoja ja rasvoja enkä aina oo muistanu pestä käsiä, ja mullahan on usein sormet suussa. Mutta kun ei ole edes kuumetta.

Koirien kanssa sentään pienen kävelyn tein, satoi koivunlehtiä ja metsässä havunneulasia, oli oikein ihana syystuuli. Vähän liian kylmä ehkä mun makuun. Hieno kaunis ruska on, mitä ei viime syksynä ollu, oliko edellisenäkään.

Iltapäivällä käytiin tyttöjen kanssa kirppiksellä ja suklaaostoksilla, meillä oli niin mukavaa. Mulla ainakin. On niin kivat tytöt. Enimmäkseen. Löysin olkkariin uuden verhokapan. Itse asiassa kaksi samanlaista, kun ne oli parina paneeliverhojen nimellä.

Säilykepäärynöitä, appelsiinijäätelöä ja Lidlin hyvää suklaakastiketta, joka säilyy huoneenlämmössä. Paree säilyttääkin - jos pitää jääkaapissa, ei saa pullosta ulos. Jotain hyvää jälkkäriä piti keksiä, kun en jaksanut kunnon lounasta laittaa vaan pupelsin jotain ruisleipää. Eilen oli bataattikeittoainekset jo hellan vieressäkin, mutta en jaksanut tehdä, tänään en jaksanut nostaa esillekään :) ehkä huomenna?


sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Kissoja, pimeyttä, verta ja kauhea väsymys


Kuvituskuvaksi viikon takainen kaunis syyssää ja värikäs haapa. Niin harmaata on ulkona, ettei sitä säätä viitsi kuvata. No, meillä on pihalla värikkäitä vaahteranlehtiä, mulla ei oo mikään kiire niitä haravoida ku ne on niin nättejä. Eikä kyllä voimiakaan. 

Caralta törkeästi varastettu idea varsin samannumeroisena pysyttelevästä säästä tältä aamulta ja viime yöltä:
Kellonaika sentään vaihtuu.

Totesin joskus aikaisemmin, että neljä päivää taitaa olla maksimi, minkä jaksan navettatöitä aamuin illoin, ja nyt se näyttää taas siltä. On nimittäin edessä vielä yksi ilta sen kahdeksan työvuoron päälle, ja on tosissaan olo, että en jaksais, en ees kättä nostaa. Toivottavasti joku käy päivän aikana viemässä ees rehua niille lehmäraukoille, niillä oli pöytä ihan tyhjä, ollu jo illasta asti. Aamulla kun menin, oli kaks lehmää karussa ja ne piti ensin ajaa takaisin osastolle, ja pitkin lattioita oli kirkkaanpunasta verta. Mietin jo, löytyykö eläinlääkärin numeroa jostain toimistosta, mutta kumpikaan niistä kahdesta verisestä lehmästä, mitkä löysin, ei vaatinu ku haavasprayta. Löysin lopulta semmoisen. On aika karua pilkkopimeässä ensin ajaa uinuvalle navetalle, ihan yksin maailmassa (no, kaksi kissaa oli mun seurana, annoin niille kuivamuonaa ja lirutin vähän maitoa) ja sitten kun laittaa valot, on verta pitkin poikin. En kyllä tajua, miten se toinen oli saanut hännänpäänsä katki irti poikki. Kipee se varmasti oli. 

Kun nyt tän illan saan pakettiin niin saunon ja jynssään itteni kunnolla ja kaadun petiin.

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Kaikenlaisia höppänöitä

Ei pitänyt sataa, mutta satoi kuitenkin. Vein tyttäret seisakkeelle autolla, ja normaalin 0-3 saattaja-auton sijasta siellä oli seitsemän autoa (parkkipaikkoja 1+1inva) ja lisäksi yksi ajeli muuten vain. Ruuhkaa. Ja on aika jännä semmonen vanhempi nainen, jonka olen usein nähnyt siinä kahdeksan junalle viedessä - tulee autolla siihen, odottaa hetken ja lähtee pois. Joskus sillä on kyydissä poika, joka menee junalle, mutta useammin se on yksin. Ehkä se on sopinut jonkun kimppakyytiläisen kanssa, että käy sen kautta jos se joku tahtoo kyydin. En kyllä koskaan ole nähnyt kenenkään nousevan sen kyytiin. Tänään oli niin ryysis, etten pannut merkille, kävikö se rouva siinä.

Toinen rouva tulee samoihin aikoihin talon pihasta, kuopus sanoi että se kävelee laiturin päästä päähän ihan siinä reunalla, siirtyy kauemmas vasta jos juna tulee. Kovalla touhotuksella menee. Eilen, kun asiasta oli tytön kanssa puhetta, rouva touhotti vahingossa viereisen yrityksen pihalle, ja palaili hämmentyneen näköisenä sitten pois. Liekö muistisairas vai vaan jotenkin ajatuksissaan. Onhan se hyvä että liikkuu, itsehän olen huono siinä.

Joogakin oli niin tahmeaa, että mietin kannattaako mun oikeasti käydä sitä koko talvi, jos se on niin pakkopullaa. Mutta kyllä se kannattaa, ja pakko mun on jossain käydä ja joskus edes vähän raajoja liikutella.

No, tänään tuli tieto, että saan liikutella raajoja navetassa. En vielä ees ehtiny peseen haalareita, mut onneksi on toiset. Suunnitelmien uudelleenrukkaamista.

Riistakameraan tallentui eläin.

maanantai 25. syyskuuta 2017

Meh

Hienoja ilmoja pielly. Lauantaiaamuna tuli hälytys navetalle, kun oli ongelmia aamunavetan kans. Ei ollu puhetta jatkosta, joten jätin haalarit haisemaan ulos, ja sit ne oli kosteet kun sunnuntaiaamunakin kaipailtiin. Mukavaahan se navettatyö oli taas pitkästä aikaa, ja ekaa kertaa elämässäni näin sonnin astuvan lehmän. Odotin, että olis ollu spektaakkelimaisempikin suoritus, jotain samanlaista kuin lehmien keskenään touhuama kiimahomma, mutta akti oli kahdessa sekunnissa suoritettu. Siihen verrattuna miten kauan menee siemennyksessä, niin kävi kyllä helposti...

Kuivituksen jälkeen
Mies on edelleen flunssassa, tuossa se kuorsaa sohvalla - ei suostunu meneen sänkyyn kun semmoista ehdotin, että voisin vaikka telkkaria kattoa tai käsitöitä tehdä siinä sohvalla - silmätipat tulehtuneissa silmissä ja antibiootti masussa. No, istun sitten tässä ja kuuntelen kuorsuuta.

Edit illalla. Tämä kuva piti liittää postaukseen, mutta unohtui kun ajatus hajosi. Ollu kamala päivä taas.

torstai 21. syyskuuta 2017

Pakko-oireita ja sydänfilmiä

Oli halavala kynttilöitä Prismassa. Ostin ja nyt on palanut keittiön pöydällä jo monena päivänä. Alkaa näyttää joltain merivaippaeläimeltä.

Tuli muuten se aika sinne mielenterveys- ja päihdeyksikköön. Onko juopot hulluja vai hullut juoppoja, kun ne on usein yhdistetty? No, perinteinen masennuksen itsehoitokeinohan on alkoholi. Ja köysi. Just äsken soitti sitten nuorisopsykiatriastakin ihminen, ja tarjoutui vanhempien tukihenkilöksi, nyt on sillekin aika ja sattumoisin vielä samana päivänä. Pitää yrittää saada mies siihen mukaan.

Mulla näyttää olevan sellanen taipumus, että kun huomaan sattumalta jokin kaavan, sitä pitää pyrkiä noudattamaan. Tämän blogin alussa oli niitä tietynlaisia otsikoita esimerkiksi. Meillä on erivärisiä muovilautasia, ja jos puran niitä tiskikoneesta ja ne alkaa mennä jossain järjestyksessä pinoon, tuntuu mielekkäältä myös loput järjestää samaan tapaan. Nyt huomasin yhtäkkiä blogin arkistossa tällasen kaavan:
Nyt tuntuu siltä, että ei voi tän postauksen jälkeen kirjoittaa enää kuin kaksi, että kaava jatkuu... ei ihme, että lapsellanikin on pakko-oireita. Se listas muuten tässä yhtenä päivänä niitä erikoisuuksia, esimerkiksi jos oikealla jalalla astuu maassaolevan puunlehden päälle, on pakko astua sille myös vasemmalla. Jos astuu kiven päälle, sen pitää osua jalan alle just tiettyyn kohtaan. Ym.

Mies on saikulla loppuviikon, ja huomenaamulla meen viemään kuopuksen "kattaviin kokeisiin", jonkalaisiksi ne labrakokeet määritteli se tk:n ihminen, jolta kävin pyytämässä pissanäytepakkauksen. Kysyin näkeekö se ne määrätyt testit sieltä koneelta, että onko ne loput vaan verikokeita, niin se sano että sydänfilmi otetaan kans. No, jos on jotain niin luulis selviävän. Lääkäri laittoi myös lähetteen psykiatrille lääkityksen aloittamista varten, mutta siihen ei ole nuopsyllä reagoitu, vaikka otin sinne yhteyttä ja siitä puhuin. No, jos ei kuulu mitään siihen vanhempien tukiaikaan mennessä, niin otan puheeksi. Viimeksihän niillä oli joku lainalääkäri siellä, ei taida olla tunkua virkaan sen jälkeen, kun se edellinen läksi paremmille työmaille.

Nyt lähden koirien kans lenkille, kun ei tarvi päivystää kodinkoneitakaan, kun mies on täällä vahtina.

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Ei sais päästää mua ihmisten ilmoille

Tältä näytin tänään, kun meinasin yhen etuilevan mummon kuristaa, tai ainakin purra sitä. Vihaan ihmisiä jo muutenkin, saati sitten kun ne perseilee.

Joogasalin kaksi ilmalämpöpumppua on säädetty eri lämpötilalle, mikä aiheuttaa sen, että toinen yrittää lämmittää kahteenkymmeneen ja puhaltaa lämmintä koko ajan, ja toinen yrittää viilentää sitä ilmaa yhdeksääntoista ja puhaltaa kylmää. Arvatkaa, kumman alla minä olin? Varpaat jäässä villasukissa. Ja kun valitin, niin lämpimän ilman alla olevat mummot sano että ihan hyvähän tää on. Kyllä kai niillä. Mun vierestä suosiolla siirtyi yksi ihminen pois, mutta mie en kehannu ruveta tavaroitani siirteleen kesken harjoituksen ja häiritseen muita. Se kun ensin ei tuntunu kylmältä, mutta kun meni lattialle niin jo tuntui.

Just oltiin flunssassa ja mies on taas. Siskolla kun käytiin viikonloppuna niin sillä oli kova nuha ja yskäkin, hassua että se tarttui mieheen muttei minuun. Ja toivottavasti ei viety sitä pöpöä isälle...

maanantai 18. syyskuuta 2017

Roskasakkia

No arvatkaa, tuliko sieltä mt-paikasta se aika kolmen viikon sisällä? No ei tullut. Ei ole kuulunut pihaustakaan. On se helvetti kun terveydenhuollon piirissä ei hommat toimi tämmösen joutavanpäiväisen ö-luokan eläkeläisen kohdalla ollenkaan. Kunnan pitäisi moiset palvelut kansalaisilleen taata, mutta joutuu joka asian takia soitteleen monet kerrat asiasta, minkä pitäs piru vie hoitua jo yhdellä soitolla, mutta kun eivät pidä mitä lupaavat. Kovasti kehotetaan hoitoon hakeutumaan ja sitten ei anneta sitä.

Eipä sillä, ei perheessäkään näytetä lupauksia pidettävän. Alan olla jo niin hajalla että en tiedä miten kauan jaksan, saanenko edes soitettua sinne paskapuljuun sen ajan perään ja annetaanko mulle semmosta vai käsketäänkö mennä jorpakkoon niin on yks vähemmän viemässä määrärahoja. Ja huutamassa erityislumihiutaleille. Huono ihminen ja huono äiti joka ei osaa edes lastaan kurissa pitää ja luotsata myrskyistä murrosikää läpi.

torstai 14. syyskuuta 2017

Mämmipeukalo keskellä jauhokouraa

Tein pitkästä aikaa sämpyliä. Ansaitsisivat lainausmerkit ympärilleen, niin huonosti onnistuivat! Kokeilin nyt tehdä kaurajauhoista, lisänä vähän riisijauhoa ja täysjyvävehnäjauhoa. Ripaus kurpitsansiemeniä. Psyllium oli käytössä ja kaksi pussia kuivahiivaa per puolen litran taikina. Kohosivat ihan ok mutta kun pelti tärähti uuniin laittaessa, kötökset luhistuivat salamana lättänöiksi. Toisen pellillisen kanssa oli kieli keskellä suuta, mutta ei niistä juurikaan sen kuohkeampia tullut. Jotain tein taas väärin.

Lapseni on nyt sitten saamassa statukseksi eritysoppilas. Sitä olen toivonut, koska ihan selkeästi se tarvii niiden pelkojen ja jännitysten takia hiukan apuja siinä hommassa, kun koulussa melkein kaikki on sille ylivoimaisen pelottavaa. Ehkä se sitten heijastuu sen käytökseen kotonakin, ettei tarttis niin kovin kapinoida siinä ainoassa paikassa, minkä kokee turvalliseksi. Puhuttiin pitkään sen open kans, se oli mukava ja asiantunteva ihminen. Nyt on toiveita, että siitä koulunkäynnistä voi tullakin jotain.

Piti käydä lääkärillä kuopuksen kans, kun sillä meni voimat taas kokonaan eikä palautunu yön aikana, mutta se on lääkärin mukaan psykosomaattista. Tyttö oli ensin yksin siellä vastaanotolla, sit lääkäri pyysi minutkin sinne, ja kun muistuttelin että näitä heikotuksia on tullut muulloinkin kuin vain koulua koskevissa tilanteissa, ihan mukavissa ja leppoisissakin, kuten vaikka koirien kanssa ulkoillessa, niin se sentään suostui laittamaan lähetteen vähän laajempiin veri- ym. kokeisiin, kilpirauhanenkin tutkitaan. Eipähän kaiherra sitten sellainen pelko, että olis elimellinen sairaus takana.

Ja mun omatkin voimat katoilee kummasti. Ihan suhteeton väsy tulee pienestäkin työnteosta, vaikka toisinaan on päiviä, että pystyy tekeen ihan kunnolla hommia. Ja onhan tuo puiden ronttaaminen vissiin vaikuttanut painoonkin; tänä aamuna tuli taas uudet pohjat sitten tissienpienennysleikkauksen. Ja voihan silläkin olla vaikutusta, että en ole syönyt joka päivä suklaata... jäin ihan koukkuun Lidlin suklaaseen: Bellarom milk chocolate with salty liquorice. Ei mikään suklaa aiheuta niin paljon suklaaöverien vaaraa kuin se! Salaattikin taas maistuu.

Nuohooja kävi ja antoi pönttöuunin hormille siunauksensa sillä varauksella, että laitetaan massaus suunnitelmiin kuitenkin. Silti mies haluais sen ilmalämpöpumpunkin. Olen vähän skeptinen, kannattaako sellainen tässä tilassa, joka koostuu kahdesta alle viiden ja kahdesta yli kymmenen neliön huoneesta (yht. alle 35neliötä), jossa on matalat oviaukot ja ainoa mahdollinen sisäyksikön sijoituspaikka on olohuoneessa sohvan yläpuolella. Samassa tilassa missä pönttöuuni. Yläkerta jää edelleen vaille ylimääräistä lämpöä ja keittiöön sitä ei saa asentaa, vaikka siellä on kylmä. Eteiseen ei mahdu. Portaikkoon vielä vähemmän. Se on kyllä miehen päähänpinttymä ja kyllähän se varmaan lämmittäis edullisemmin kuin suorasähköpatterit, kun eihän tässä nyt aina olla uunia lämmittämässä. Eikä sitä voi niin vaan jättää lämmittämään ja häipyä, kun pitää vahtia ja peltikin sulkea. Mutta sitten meillä on vaan kauhean kuuma olkkari (jos sen lämmön pitäs levitä kahden oviaukon läpi eteiseen asti niin täytyyhän sen olla) ja lämpimän ilman kierrättämistarkoituksessa semmonen puhuri, ettei sohvalla voi istua (vaikka jostain luin, että puhalluksen voi laittaa meneen sivuille tai ylöskin). Ja maksaakin se ihan pirusti. Mun perintörahat on äkkiä sileenä tätä vauhtia.

Eilen ja tänään on ollu stressaavat päivät.