Yesberg

 Tultiin just koirien kans lenkiltä, ennenkuin alkaa tulla sitä lunta, räntää, jäätävää vesisadetta ja mitä sieltä nyt sitten tuleekaan alas. Akkoja äkkeet selässään. Vanha koira ei oo kovin iloinen "aikaisista" lenkeistä, mutta nuorukainen kyllä. Ne oli oudon valppaina metsässä, tuijotteli tuulen suuntaan ja nuuhkutteli ilmaa. Jotain siellä oli, olisin kans halunnut tietää, mitä. Mutta ehkä ottaisin mieluummin supernäön, jos saisin superaistin, ihan vaan siks kun maailmassa on niin paljon pahoja hajuja. Ja tämmösenä likinäköisenä ja nykyään ikänäönkin kurittamana arvostaisin hyvää ja tarkkaa näköä...

Aivan törkeä talvi tuli uudelleen, lunta tuprutti (ja aikoo tupruttaa vieläki) ja mie oon huolissani linnuista niin, että nään painajaisiakin jäätyneistä linnunpojista. Kaupasta on loppunu kuoritut auringonkukansiemenet, ostan mitä on ja kylvän pihalle, ikinä ei oo ollu ruokinnalla näin paljoa peippoja ja järripeippoja! Eilen oli väliin hieman helpompi päivä, silloin bongasin tuosta pihalta:

Peippo

Järripeippo

Viherpeippo

Vihervarpunen

Pikkuvarpunen

Tikli

Talitiainen

Sinitiainen

Mustarastas

Harakka

Punarinta

Naakka 

Käpytikka

Vuoden tilastossa on tällä hetkellä 52 lintua. 

Nimettiin nuorukainen nyt sitten Jesperiksi, kun sen alkuperäinen nimi oli meille vieraan ja "liian hienon" tuntuinen. Sain sen valtuutusavaimen, mutta Kennelliiton Omakoira-sivulla se omistajan vaihtao ei sit onnistunut kuitenkaan. En sen kummemmin tähän erittele vaikeuksia, mutta oon niitä selvitelly sähköpostitse, ja siellä päässä vastausaika on 3-5 arkipäivää... tosin oon nyt päässy vähemmällä odotuksella, mutta kun viestejä on vaihdettu useampia, niin joka välissä menee ainakin se päivä tai pari ennenkuin sieltä tulee mitään takaisin. Ja kieltämättä ärsyttää kun ne ei tajua ongelmaa, luulevat vaan mun olevan niin tyhmä etten osaa. Mutta niin kai useimmissa niille tulevissa yhteydenotoissa ehkä onkin, ihan luonnollista aatella ensin niin. Mie epäilen, että se koiran omistaja on ite menny söhlään sinne jotain, vaikka se olis ollu mun homma tehä se muutos. Parikin ihmistä on todennut siitä, että se ei oo penaalin terävin kynä. Tai toinen niistä sanoi suoremmin asian.

No, toivomme parasta.

Eikä se kyllä oikein hoitotoimenpiteisiinkään oo tottunu, oon nyt totutellu sitä kynsisaksiin ja eilen leikkasin yhen kynnen. Nameja menee. Luulin sen jo keksineen istumisen idean (se pomppii ihan kauheasti, ja korkealle! Kepeesti mun olkapään tasalle, vaikka on jtn 30 cm korkea koira) mutta tuntuu että sekin jo katosi. Sen se sentään ymmärtää, että mie en herää klo 5. Liian aikasin se mut kumminki herättää, mutta samapa tuo kun voi tarvittaessa ottaa päikkärit.

Käytiin eilen Kellokoskella, ku ei jaksettu vaan kotona möllöttää.

Tuota Kellokosken sairaalaa ja sen pihaa katellessani mietin sitä Kellokosken Prinsessaa ja muita, jotka siellä on ulkoilleet Keravanjoen rannalla. Miten on maailma ja mielenterveyspotilaiden hoito muuttunut. Luin juuri kirjan Terveys ja humpuuki (Lehtonen) jossa kerrottiin kaiken muun terveyshumpuukin ohella lobotomoinnista, miten joku, jonka nimen olen jo unohtanut, kulki ympäri maailmaa tekemässä massoittain liukuhihnalobotomioita, vaikka niiden tulokset vaihteli laidasta laitaan. Senaikainen tieteenteko kun suvereenisti jätti huomioimatta ikävät tulokset ja nojasi vain hyviin tuloksiin, ei ollut vertaisarvioita, potilasseurantaa eikä tilastoja, tai jos olikin niin niistä ei välitetty. 

Nyt luenkin Marshin kirjaa Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta ja kohta olen varma, että mullaki on joku aneurysma tai glioblastooma. 

Nyt sieltä taivaalta sitten alkoi tipahdella jotain ryönää. Ja eilisten lisäksi ruokinnalla vilahti kuusitiainen. Toisessa ostamassani seoksessa on kuorimatonta kauraa (miten hyvä konsti myydä halpaa tuotetta kalliiseen kilohintaan) ja se jää syömättä linnuilta. Keltasirkkuja kun ei nyt oo näkynyt, ja muut ei paljoo välitä. Jänis joskus käy niitä napostelemassa. 

Menen jatkamaan lukemista.

Ei nukuta

 Pitkän aikaa - ehkä viikkoja - nukuinkin oikein makiasti ja melkein kellon ympärikin usein. Vaikka heräsin yöllä, sain nopeasti uudelleen unen. Nyt on kolme huonoa yötä takana, eka hyvin katkonainen ja kahtena seuraavana heräsin kolmelta ja jäin valvomaan. Nyt en viittiny pyöriskellä kuumien aaltojen kuljettamana, tulin kirjottaan blogia.

On siihen unihäiriöihin syykin kyllä. Koira. 

En ole ollut halukas ottamaan uutta koiraa syksyllä kuolleen "tilalle" (ei sitä tilaa pysty kukaan täyttämään) mutta oon sanonut varauksen, että jos meille on tarkoitus tulla koira niin se tulee kyllä vastaan. 

Perjantaina mentiin lintuja etsiskeleen tulvalammikoille, ja menomatkalla selasin facebookia. Koiraryhmässä yhtäkkiä minua katsoi koira, jonka silmissä tai katseessa oli pilkahdus rakasta edesmennyttä koiraani. Omistaja kyseli neuvoja eroahdistuksen hoitoon ja mietti, olisko sen koiran parempi olla maalla poissa stressaavasta hälinästä. Otin yhteyttä ja sanoin, että toivon sen saavan koiralle hyviä neuvoja, ehotin ite päivähoitoa, mutta sanoin että jos se päättää luopua siitä niin meillä saattais olla sopiva koti. 

Aivan älytöntähän se oli, juuri edellisessäki postauksessa hehkutin kuinka voin vaan laittaa yhden pienen koiran kassiin ja lähtee pyöräileen. Juuri ehtiny tottua yhteen koiraan ja huomata sen positiiviset puolet, että on vain yksi. Ja jonkulainen maanisuuden puuska mikä lie, en mie yleensä tee noin harkitsemattomia päätöksiä. Monta uutta kotia etsivää oon ihastellu, mut en oo tarjonnu kumminkaan kotia. Nyt vaan kysyin mieheltä että voinko sanoa tälle ihmiselle näin, ja se oli heti messissä. 

Niin tuntui olevan omistajakin, se suorastaan tyrkytti sitä meille. Ihmetytti vähän. Käytiin sitten saman tien katsomassa koiraa, se oli tietysti ihana ja tuli meille viikonlopuksi koehoitoon. 

Arkahan se on, säikkyy helposti ja karttaa etenkin miehiä. Sain kuulla, että koira on 8kk ikään asti ollut kasvattajalla (jolla ei ole hyvä maine, tehtailee pentuja ja pitää koiria häkissä kuulemma) ja vaikka sille lie opetettu jonkinlainen sietokyky hoitotoimenpiteisiin niin juuri mitään muuta ei ollu opetettu. Ei ollu edes sisäsiisti tuolle omistajalle tullessaan. Hieman leikkisyyttä näkyy, mut ihmiset sen kans ei oo tainnu juuri leikkiä. Mies on sitä kesytellyt ja kyllä se sohvalla makailee sen vieressä (koira, miehen vieressä) tai lähellä, mutta muualla se menee pakoon. Ei kuitenkaan hauku sille niinku omistajan miehelle oli haukkunu. Eksälle. Mut ei osaa mitään käskyjä ja komentoja, ei oikein reagoi edes nimeensä. 

Kiltti se on, ja otti minut läheisriippuvuuden kohteeksi. Kävelee sisällä koko ajan perässä kuono melkeen mun polvien välissä, roskapussia ku illalla vein niin se tuli mukaan ja autossakin panikoi, jos ihmisiä lähtee pois autosta vaikka osa jäiski sinne. Kauhea hylkäämisen pelko sillä on.

Mejän vanha koira ei oo niin äreä sille kuin esimerkiksi saman ikäiselle tyttären uroskoiralle, vaikka ne sentään on tunteneet jo uroon pentuajasta lähtien. Toki se hieman stressaa mutta olen toiveikas. Tuossa ne nytkin sohvalla vierekkäin pötköttelee, toinen tosin peiton alla. Lauantaina koira kävi ekaa kertaa saunassa, ja siellä se vanhan koiran kanssa pötkötteli lauteilla kuin vanha tekijä. Oltiin kyllä käyty ensin tutustumassa kylmään saunaan, ettei ihan yllärinä tullu.

Mun mielentila vaihteli laidasta laitaan. Oli ilo koirasta, sitten oli valtava hyökyvä ahdistus ja paniikki siitä, että teenkö mie nyt oikein, kadunko tätä, onko tämä nyt se oikea vai olenko vain höyrähtänyt katseeseen, jossa näen jotain mitä ei ole.Taas mielenrauha ja taas paniikki. Mieshän halus toista koiraa jo hetikohta edellisen menehdyttyä, mutta mie en. Enkä ainakaan pentua. Luettelin mahdollisen kodinvaihtajakoiran kriteereiksi sisäsiisteyden, remmissä kulkemisen taidon, tervepäisyyden ja narttuuden. Tämä täyttää tänhetkisen tiedon mukaan ainakin kaksi ensimmäistä. Lisäksi olin salaa aina haaveillut tumppunakusta ja ruskeasta kiinanharjakoirasta, ja tämä on niitäkin... 

Siskolla on kyllä se uros, joka ei tuu toimeen toisten uroiden kans ja se on ongelma. Ne sen koirat on tulossa hoitoon tänne enskuussa, ja pelottaa jos ne vihaakin toisiaan. Kysyin tän pojan omistajalta, voiko se hoitaa tätä tarvittaessa sen aikaa, jos meille tulee paha tilanne, se lupas. 

Tosin, kun käytiin tytön luona, jolla on kans ärhä uros, niin tämä koira väisti eikä uhonnu takaisin. Positiivista.

Kaupantekotilannekaan ei sujunu kyllä kovin hyvin. Ei kauppakirjaakaan, mutta sentään saatiin koiran paperit. Siksi puhunkin omistajasta, koska laillisesti se on vielä tän koiran omistaja, Kennelliittoon oimstajuutta ei voi vaihtaa ilman ns. valtuutusavainta, joka myyjän pitäs hankkia ja toimittaa meille. Kauppasopimuksettomuus on kauhistuttanut asioista tietäviä lähihenkilöitä, mutta mulla on semmonen tunne, ettei tämän koiran perään kysellä. 

Omistaja kertoi kysyneensä, ottaako kasvattaja koiran takaisin kun sen kans oli ongelmia, niin kasvattaja oli sanonu että viekää koira piikille. Että se oli sille roska, kun siitä ei ollukaan jalostukseen. Koira oli kuulemma ollu ensin sijoituksessa, mutta kun sen korvat ei suostuneet pysymään pystyssä niin siitä tuli tarpeeton. Katseen lisäksi mie rakastuin juuri noihin luppakorviin, koska edesmennyt oli kans luppakorvanaku. 

Ensi töikseni ajelin siltä parran. Harjattu sitä ei oltu aikoihin; sillä oli kuonossakin takkuja, korvakarvoista puhumattakaan, ja häntätakkuja en oo vielä alkanu selvittään. Pestä se pitää kanssa.

No, aika näyttää miten tässä käy. 

Kevät keikkuen tulevi

 

Kyllä se kesä sieltä tulee, koirakin on löytänyt auringonläikän lattialta. 

Aurinkoisten ja lämpimien päivien - tai ainakin yhden sellaisen - jälkeen tuli taas talvi, ja peipposet oli just ehtiny tulla tänne sankoin joukoin. Toissapäivänä kannoin monta kiloa siemeniä pihalle ja pari pussillista Xtra -rusinoita ja pari omppuakin, kun oli kymmenittäin peippoja, toistakymmentä mustarastasta ja yks järripeippopariskuntakin syömässä koko päivän.

Eilen oli vähemmän peippoja mutta tänään niitä on taas enemmän. Ja lunta luvassa lisää iltapäivällä, tuulikin on raaka ja kova.

Ei oo aina helppoa olla muuttolintu ja tulla takas syntymäseudulle keväällä.

Ei oo helppoa aina asua täällä synkeän päänsä kanssa, mutta elämä on. Tai ainakin luulis olevan.

Tilasin uuden akun pyörääni (tyär toi sen takasin ku se oli talven sillä lainassa) niin kesällä päästään miehen kans pyöräretkille. Koiran voi panna reppuun tai kassiin. On sillä siinä kyllä vähän ihmettelemistä.