torstai 27. huhtikuuta 2017

Eilistä

 Illalla alkaneen lumisateen jälkeinen aamu näytti tältä, kun aurinko kurkkasi pilvenraosta noustessaan. Oli aika erikoinen efekti. Linnutkin oli hiljaa, mitä en yhtään ihmettele. Niitäkin vitutti kun tommonen lumimäärä tuli ja sentään monilla jo munat pesässä.

Illalla sain myös viestiä, että navetalla kaivattais siivousapua, kun vieraita oli tulossa ja paikat vähän sekaisin. Kuusi tuntia jynssäsin paikkoja lypsyrätillä ja piilottelin erinäisiä tavaroita kaappeihin, kun enhän mie, vieras ihminen, tienny missä mitäkin pidetään ja mihin ne kuuluis - miehän en oo mikään siivooja tyypiltäni, en oo koskaan sitä hommaa oppinu muutaku just noin, että olemassaolevat tavarat vaan sullotaan laatikoihin ja kaappeihin tai järjestetään nätisti riviin. Ja pestään tasot, ovet ja sellaset. Ja navetan pinnoille tulee äkkiä semmonen ruskea pölykerros. Mutta onhan se paljon helpompaa ja suoraviivaisempaa kuin oman kodin siivous :)

Loppupäivän olinkin sitten taas ihan pois pelistä, tuli migreenikin. Edellispäivä oli taas sellanen superstressipäivä, ja luulen että migreeni oli tulossa jo sen päätteeksi, mutta sain lääkittyä sen hiljaiseksi siksi aikaa, että kävin hommissa. Ja tänään on taas ihan uusi tinnitus korvassa, kummallinen humina. Alkoi aamulla ja paheni niin, että on pidettävä kuulokkeissa musiikkia, kun häiritsee muuten. Ja päänsärky jatkuu, toki.

Esikoinen on flunssassa taas. Kuumettakin oikein. Kuopus oli pari päivää pois koulusta alkuviikolla kurkkukivun ja oksentamisen takia. Saa nähdä tarttuuko tauti, viikonloppuna olis menoa kauemmaksikin.

Kävin sen verran koirien kanssa iltakävelyllä, että pääsin ihaileen näsiän kukintaa. Se on sitten ihmeellinen pensas! Kukkii noin ihanasti vaikka on käytännössä ihan talvi, lumet vaan sulaa välillä pois. Toinen kukassa oleva samalla suunnalla on tämä:
Kevätlinnunsilmä. Sekin jaksaa kukkia, vaikka lumen alle välillä jääkin. Ja mie vissiin jaksan sen joka kevät käydä kuvaamassa ja laittaa kuvan tänne :)

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Talven viimeinen lumiukko?

Juu ei ollu norovirus, vaikka oksentamista tapahtui eilenaamullakin. Sen lisäksi on kurkkukipua, ja eilenillalla oli lämpö vähän koholla. Ihme tauti. En sitten tänään alkanu ajaan sitä kouluun. Niin reippaasti kävi viime viikonkin siellä koulussa ilman yhtäkään paniikkikohtausta, vaikka turvahenkilö ei ollu kaverina.

Yhteishaun takia tuli pari pääsykoevaatimuspaperiakin, mikä stressaa tyttöä kans. "En tule pääsemään mihinkään" se hokee. Ja miksi jolleki media-alallekin vaaditaan sosiaalisuutta? Miksei ihminen kelpaa sellaisena kuin on? Hyvin voi pärjätä alalla epäsosiaalisempikin tapaus. Ei anneta edes mahdollisuutta. Ja kuvataidealalle tarttee vissiin olla taiteilijantarvikkeet valmiina jo pääsykokeeseen mennessä, hirveä arsenaali omasta takaa mukana. Ostoksille tässä pitää lähteä.

Ulkona sataa lunta. Ilmatieteen laitos sanoo, että niihin olis varauduttava. "Keskiviikkona ajokeli huononee maan itäosissa lumi- ja räntäsateiden takia. Sateet lisäävät onnettomuusriskiä etenkin jos joukossa on autoilijoita, joilla alla on jo kesärenkaat." Ja monellahan on jo, toki, kun laki niin määrää. Eipä sitä voinu ennustaa näin kylmää jaksoa, jos ajoissa vaihtoi renkaat. Ja sen verran iso operaatio se on, että ei voi vaan aamulla katsoa ikkunasta että jaa, maa on valkoinen, vaihdankin talvirenkaat takaisin ennenkuin lähden töihin.

Aamuyöllä heräsin murehtiin tytön koulunkäyntiä tuon paniikin, ihmispelon ja muun pelon takia, ja elämää muutenkin. Murheet kasvoi taas kokoansa isommiksi, ja kun mies nousi (vasta kasiin meno töihin, ja heräsi puoli viideltä!) niin otin kirjan ja aloin lukeen, että sain ajatukset muualle. Mulla on menossa Heikki S. Vuorisen Tauti(n)en historia, ja se on hurjan mielenkiintoinen, mutta sitä pitää lukea ajatuksella. Ja jatkuvasti pitäs käydä googlettelemassa asioita. Mulle oli uusi juttu mm. se, että kovin moni sairaus on ikäänkuin tarttunut eläimistä sen jälkeen, kun ihminen kesytti kotieläimiä, hieman muuntuneessa muodossa vain. No, tuberkuloosin yhteyden nautoihin tiesin.

Huomaa tukka!
Tällasen lumiukon tein sillon, kun viimeksi satoi lunta enemmän. Siitä on vielä jäljellä pieni pallo ja vähän toista, ja nyt näyttää siltä että kohta voi taas tehä lumiukon. Mutta toivottavasti tuo nyt jäi viimeiseksi tälle keväälle. Lumiukosta metrin verran taakse oikealle kukkii nyt lumikello.

Nähtävästi se juustokakku ei ikuisiksi ajoiksi torpannu mun laihdutusyrityksiä, nyt oon siinä mikä on ollu paino, kun tissileikkauksen jälkeen tuli viitisen kiloa takaisin. Olisin iloinen, jos olis 10 kiloa vähemmän, mutta tiedän ettei se siinä pysyis. Ylöspäin kun tahtoo aina mennä. Ei oo kuitenkaan siellä asti, missä se enimmillään on ollu.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Ei tule kesää

Aamulla kun heräsin, oli maa valkoisena ja lisää höytäili. 

No eipähän tarvi haravoida pihaa. Ensi viikonloppuna on ehkä päiviä, ettei sada, mikäli ennusteeseen on luottaminen - lauantai on eka päivä, ettei oo ennustettu sadetta. Potuttaa tämmöset kelit, mutta eihän niille mitään voi.

Kuopus kävi Helsingissä jonkun toisen junaharrastajan kanssa - tai meni sinne ollakseen sen kanssa, palasi sitten ulkomaanmatkalta kotiin tulevan kaverinsa kanssa. Kaveri jostain syystä nakitettiin meille yöksi, liekö kotona ollut jotain erikoista, minkä alta piti saada pois... eikä meillä oo kauheesti ees mitään syötävää. Leipää ja juustoa. Kaurapuuron keitin nyt aamuksi, mutta nuoriso nukkuu vielä ja puuro muhii tosi muhjuksi... saattaa olla aikamoista liimamassaa sitten kun suvaitsevat herätä aamiaiselle. Kaveri valitti, että on huonosti nukkunu koko reissun, ja minua vähän säälittiki ku ei se päässy sit ees omaan sänkyyn nukkuun. Eipä tuo kovin onnettomalta kyllä vaikuta. Suihkuunkaan ei oo päässy ja meillä kun ei oikein voi käydä suihkussa. Sauna lämpiää vasta tänään. 

No niin, nyt kuopus heräs - oksentamaan. Hurraa. Joku norovirus tietenki. Yäk. 




perjantai 21. huhtikuuta 2017

Tuulta ja bataattikanttarellikeittoa

Oli muuten  yllättävän hyvää soppaa kanttarelleista, bataatista ja sipulista. Keitetään ja soseutetaan ja lisätään sulatejuustoa. Mun mielestä se ei edes kaivannut muuta maustetta kuin sen, mitä liemikuutiossa oli.

Nautin, kun ei tarvinnut lähteä iltapäivällä mihinkään ajelemaan. Oon ruukannut hakea esikoisen TOPista ja tällä viikolla myös kuopuksen koulusta - tosin eilen muistin vasta, kun oltiin jo toisen tytön kanssa kotipihaan kääntymässä, että toinenkin piti hakea. Eikun uusi reissu. Eiku se olikin toissapäivänä. Menivät yhdessä junalla kaupunkiin hakemaan esikoiselle nenälävistystä, ja tulivat isänsä kyydillä kotiin.
 Viime postauksessa sanoin, että tulkoon tikat ja harakat syömään pötikkää, ja tulihan ne. Tikat oikein parittain. Koiras piti vahtia kun naaras söi.
Ja joku söi pötkölle toisenkin silmän.

Isossa kaupassa ei ollu enää niitä kevätkesäpötköjä. Oli vain talviruokaa. Mutta eiköhän linnut nyt jo ala pärjätä omillaan, kun ilmat lämpenee.

Käytiin kuopuksen kanssa kuvaamassa Fenniarailin veturi (mie tosin vain ihailin sitä, unohdin kuvata) ja kaupassa jossa kassakone tilttas kun yritin maksaa - piti käynnistää uudelleen ja siinä meni sitten aikaaaa mutta ei meillä ollu mihkään kiire. Mitä nyt koirat autossa ootteli.

Ihan hirveä tuuli oli kyllä sitten siellä avoimella paikalla.

Ukkosta ja juustokakkua

Jopa sattaa vettä! Porissa on ukkostanutkin. Aamulla ehdin tauon aikana vähän käydä koiria pissittämässä minilenkillä, takaisin tullessa alkoi jo tipahdella isompia pisaroita ja hetken kuluttua satoi kaatamalla. Onneksi aiempi sääennuste ei lämpötilan osalta pitänyt paikkaansa, silloin olis satanut lunta...

Niin kylmä tuuli on käynyt, vaikka on aurinkokin välillä paistanut ja sisältä kattoen lämpimältä näyttänyt. Tänään, kun ei enää ollut niin kylmä (vaikka taivas onkin pilvessä) kuului heti uuden muuttolinnun ääniä; laulurastas on palannut. Kylmällä kuulin tosin kaulushaikaran tuolla ison kylän laitamilla, kun vaihteeksi siellä eilen kävin koiria lenkittämässä. Sadan linnun listassa on nyt 64 lajia.

Olisin ostanut vielä yhden kevät/kesäpötkön linnuille, mutta en päässyt isoon kauppaan (lue; en viitsinyt lähteä sinne sen takia ajamaan) ja nappasin lähikaupasta talvipötkön. On kaiketi sen verran kasvispitoista, ettei punarinta enää siihen ole kajonnut, vaikka ahkerasti kesäpötköllä kävikin. Hajotin pötkön vahingossa, kun työnsin istumatikun liian pitkälle, ja sitten siitä tuli hauskan nauravan näköinen, kun linnut nokki sille silmän:
En nyt laittanut verkkoon, syököön tikka ja harakat mielin määrin. Hassua, nyt paistaa aurinko ja sataa yhtä aikaa. Niinkuin M. Alatalon laulussa, jossa sanotaan "taitaa tulla kesä". Jossain vaiheessa vois käydä kattoon, löytyykö näsiän kukkia. Tuolla mäen eteläpuolella yhdessä pihassa kukkii krookukset merenä. Kesemmällä siellä on jotain leimukukkaa merenä. Mie en oo saanu ees esikasvatukseen mitään, mutta niinhän mie taisin joskus sanoakin, että en ikinä enää laita mitään.

Juustokakun tein. Laihdutuskuurissa on se huono puoli, että hyvän nälkä kasvaa kasvamistaan, ja sitten on pakko tehdä jotain tällasta ja pilata kaikki. Ku eihän muut tätä syö. Kuopus söi yhen palan. Mutta tein melkeinpä omasta päästä, ja silti tuli hyvä! Se on poikkeuksellista. Ja äidyin tekeen jopa tuollaisen hyydykepäällisenkin. Oli tarkoitus panna persikanpaloja tuonne täytteeseen, mutta tuli kiire kun ryhdyin tekeen hommaa vähän viime tingassa ennen tiedettyä lähtöä, ja sitten se unohtui enkä olis oikein ehtinykään. Tein sitten tuollaisen ratkaisun.

Sisällä on kylmä. Koitan säästää lämmittimen polttoainetta ja puen vaan vaatetta lisää, kun alkaa palella. Koirillakin on villapaidat, mutta kun ne tuossa uinaili niin viluisen näköisesti, laitoin peittoa lisäksi. Toinen ei vaan tykkää, se tulee aina pois peiton alta ja asettuu siihen päälle, peiton alla olevan siskonsa kylkeen kuitenkin. Sisko taas tykkää olla kuonoa myöten peiton alla...
Niilläkään ei tunnu olevan mitään hinkua minnekään. Tietävät, että ulkona on ankea keli, vaikka aurinko koittaa välillä näkyä pilvien raosta niinku ei olis mitään ankeutta.

Tässä välissä - nyt kun tuli puheeksi - kävin kokoamassa aiemmin talvella ostamani esikasvatuslaatikon, ja hermo meinas mennä siinäkin. Ja ihmettelin, kun en löytänyt krassinsiemeniä - ne oli edelleen siinä kertakäyttömukissa, johon keräsin niitä siltä lautaselta, jolla niitä kuivatin syksyllä. Muki oli vain ajautunut keittiön työtason nurkkaan, kahvinkeittimen ja verhon taakse. Ja kyllä mie talven aikana ainakin kaksi kertaa pyyhin koko työtason... en vain ole älynnyt siirtää siemeniä kaappiin, tokko edes tajunnut että ne on siinä. Mulla on aina ollu semmonen siivoussilmä. Tai ei siivoussilmää ollenkaan. Kyllähän sen täällä näkee, etten osaa järjestellä.

Ja taas satoi, rakeitakin, ja ukkonenkin jyrähti. Nyt putoilee katolta raekasoja, pöts pöts vaan kuuluu kun ne jysähtelee maahan. Kaivelin pakastimesta kanttarelleja ja alan tekeen soppaa.

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Mien taho

Perheellä on ongelmia kellä minkäkinlaisia, ja ovat huonolla päällä. Mie en olekaan nyt suvereenisti se synkistelijä. Lähdin heti ennen seiskaa jo kävelylle, ettei tarvi koittaa olla jotain.

Kävin viimeisen kerran sillä nuopsyn vanhempien tukihenkilöllä, ja se lohdutti mua sanomalla, että ei kukaan vanhempi osaa ratkaista kaikkia lapsen ongelmia, eikä sen tarvi sitä tehdäkään. Mutta on niin vaikeaa vetää raja curling- tai helikopterivanhemmuuden ja tavallisen, kannustavan ja välittävän vanhemmuuden välille. Kun ei ole koskaan ollut sellaisen mallia elämässä.


Naakat ei ota uskoakseen, ettei saunan piippuun ole enää menemistä. Vein silloin taannoin verkon, jonka ne sit rikkoi ja jatkoi pesänrakennusta, sitten mies vei lisää verkotusta. Eilen huomasi, että ovat kasanneet keppejä, risuja ja ruohonkorsia siihen verkon päälle. Vei tiiliskiven siihen, mutta ei jostain kumman syystä peittäny sitä reikää sillä kivellä, ja näin kun naakka meni taas nokka täynnä pesäaineksia siihen piipulle, ja pudotti tavaransa sinne. Täyttävät sen hormin ryönällä, vaikkeivät pääse sinne pesimään. Säälittääkin. Jotenkin pitäisi järjestää se sijaispesäkolo niille kahdelle parille...


maanantai 17. huhtikuuta 2017

Puksutusta ja patpatusta

Perjantaiseen tekstiin liittyen löytyi erään eläinlääkäriksi valmistumassa olevan henkilön kirjoituksesta tällainen määritelmä: " Myötätuntouupumus on sisäsyntyinen loppuunpalamista muistuttava sairaus, jossa uupumisen syynä on voimakkaasta empatiakyvystä ja auttamistarpeesta johtuva väsymys."

Että kaikenlaista sitä on.

Me käytiin Pikku-Jumboa kattomassa, se sahas Tampereen ja Nokian väliä ja me asettauduttiin Tampereen päähän sitä odottamaan.

Tässä vaiheessa, kun se tuli asemalle, mie pääsin aika hyvin kuvaamaan kun porukat oli tuonnempana, mutta myöhemmin pällistelijöitä ja kuvaajia riitti niin, ettei kauempaa pystynyt veturia kuvaamaankaan. Ainakaan tuolta laiturilta, viereiseltä sitten. Kun otin koirat kainaloon ja menin liukuportaisiin vaihtaakseni kuvakulmaa toiselle raiteelle, kuulin takaani sulkimen räpsähdyksiä, ja sitten kun noustiin toisia portaita ylös, kyseinen kuvaaja pyysi kuvauslupaa ja räpsi meistä kuvia edestäpäinkin. Sanoi että on koirat hauskan näkösiä. Kohtelias nuori mies. Paljon oli kuvaajia laiturilla.

Myöhemmin mies ja tyttö kävi kuvaamassa veturia Viinikan ratapihallakin, siellä oli jotain mallikuvauksia oikein meneillään, parista vanhoihin puetusta naisesta mieskin otti kuvia. Ja sellasesta vähän kummallisiin remeleihin ja systeemeihin (mm. pyssykotelo, yltiökrumeluurattu silinteri ja kävelykeppi) sonnustautuneesta naisesta, jolla oli tissivako esillä kureliiveissä. En ymmärrä mikä itu oli sellaisissa vermeissä poseerata vanhan veturin kanssa, ennemminkin kuului jonnekin burleskilavalle tai punaiseen makuuhuoneeseen. Erilaisia vöitäkin oli ainakin kolme, ja yksi vielä näytti olevan kaulan ympärillä. Liikaa kaikenlaista, puolet yksityiskohdista kun olis jättäny pois niin olis ollu hyvä.

Oon taas vähän alamaissa, oli pari ihan hyvää päivää välissä. Jotenkin niin tympii tuo kylmyyskin, vaikka oon aina sanonu että ei tartte olla lämmin kunhan on kuivaa, mutta semmonen viimakin käy vielä kaupan päälle, että ei tarkene. Tosi vaikea pukeutuakaan asianmukaisesti, kun tuulettomassa paisteisessa paikassa tulee heti hiki, ja kun on päinvastainen tilanne, jäätyy. Ja ne vaihtelee. Mies lähti sitkeesti lintuja kuvaamaan. Mie oon saanu pääsiäisen aikana surkeat kaksi uutta lintua sadan linnun listaani, lehtokurpan ja järripeipon. Järrejä ei viime keväänä tässä pysähtynytkään matkallaan pohjoiseen.

Nyt näin unta että mun siskot sotki mun asunnon. Eikä suostuneet siivoamaan.

Aamulla mua olis vielä niin nukuttanut... oon monesti heräilly siinä kuuden jälkeen, mutta nyt oli kello yli 7 ja nukutti vain. Heräsin kylkeä kääntämään ja toinen koira ilmeisesti ylösnousun toiveissa heilutti häntäänsä peiton alla, ja siitä kuului sellanen "pat pat" -ääni, samanlainen kun jos kutsun koiraa tulemaan taputtamalla patjaa kädellä. Silleen sen kai käsitti sitten toinen koira, joka kömpi pois peiton alta ja ilolla tuli. Ja sitten tuli toinenkin. Tallusteli mun päällä ja heilutti häntää... ajattelin, kun juomisen ääniä kuului useamminkin yön aikana, että voi olla pissahätä, ja nousin käyttään ne ulkona. Sitten menin sohvalle ja koirat rauhottui viereen - yli kaksi tuntia vielä nukuin siinä! Kylmäkin tuli, kun oli vain ohut peitto päällä, vaikka koirat lämmittikin.

Taidan pyykätä vielä lisää, vasta yksi koneellinen on valmistunut...

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Eväiden syöntiä ja linnunlaulua

Suurin osa tästä lankalauantaista aikoo olla pilvistä, joten kävin sitten heti aamusta koirien kanssa lenkillä. Otin aamiaisenkin taskuun ja söin sen matkalla. Tämän näköisellä raiskiolla:
Näkipä ainakin kauas. Siitä aina tykkään. Tuulikin oli selän takana olevan kiven takana, koska se oli tosi kylmä. Tuuli siis. Oli varmaan kivikin, en kokeillu. Pari astetta pakkasta mutta auringossa tuli kuuma ja varjossa kylmä.

Hiljaista oli, peippo ja kulorastas vähä lauleli. Ihmisen ääniä kuulin kerran mutta en nähny ketään - jäljet näin, ja koirien käytöksestä päättelin että niillä menijöillä oli myös koira. Ja pari ratsukkoa nähtiin myös, mutta siirryttiin toiselle polulle pois niiden tieltä. Ilma on kaunis, mutta kalsea; torstaina sataneet lumetkaan ei ole kaikki sulaneet.

Mun korvasta vuotaa verta. En tiedä mistä kohtaa sieltä, mutta korvakäytävä on ihan kuivuneessa veressä. Pari päivää se oli märkää verta, ja eilen korvaa särkikin. Sen tiedän, että tärykalvo ei ole puhki, ainakaan ei ilmaa vuoda. Ja tietysti se kutiaa, oon laittanu pumpulipuikolla Bacibact -salvaa. Täytyy odotella että haava paranee ja koittaa huuhtoa sitten.

Nyt salaatintekoon. Vai tekiskö soppaa sen sijaan. Kyllästyttää tämä. Eilen söin kyllä pääsiäisen kunniaksi vähän suklaata.

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Aurinkoisena aamuna

Ruumiillinen rasitus toisinaan tuo hyvän unen, niin kävi mulle ainakin viime yönä. Jossain vaiheessa kyllä huomasin, että käsiä särkee, mutta puoli seitsemään asti riitti nukuttavaa. Heräsin siihen, kun koira nuoli käsivartta.

Mutta tulipahan tehtyä hommia. Yksi vasikka oli syntynyt hieholaan ja vissiin saanu joltain tällin alaleukaan, ties vaikka olis luita rikki. Hampaat ainakin heilui. Voi olla että se lopetetaan. Kävin sitä silittelemässä ja peittelin, kun se tärisi lämpölampunkin alla ja vaikka oli saanut kipulääkkeen. Säälin. Siksi minusta varmaan ei olis tullu kovin hyvää emäntää maataloon, kun suren ja säälin niitä eläimiä ihan liikaa. Olisin varmaan romahtanut henkisesti siinä hommassa. Kun kerran vähän muutenkin.

Hieno ilma nyt vielä, päivemmällä pilvistyy. Kävin kevyellä aamulenkillä, pakkasta muutama aste ja varsin hiljaista kylänraitilla. Laitoin lähtiessä kahvin tippumaan, oli mukava ulkoa tultua päästä kahvikupposen ääreen. Painoakin on vähän pudonnut.

Mie en siellä navettahommissa pitäny puhelinta, ku tuossa haalarissa ei ole kunnon taskua, ja mies oli laittanu kysymyksen että haittaako jos saunotaan vasta huomenna - meillä on yleensä torstai ollu saunapäivä. Ei sitten tullut ajatelleeksi, että jos ihminen painaa töitä navetassa paskan keskellä (ja tällä kertaa ihan lapioin sitä ihtiään) se mitä todennäköisimmin haluaa käydä saunassa tai ainakin peseytyä sen jälkeen. No, ei sitten ollu saunaa lämpimänä. Menin paskanhajuisena nukkumaan. Haisen vieläkin, mihinkä se olis lähteny. Pesin tietty vessan lavuaarilla yläkropan tukkaa lukuunottamatta, mutta juuri tukkaanhan se haju jää. Ja jännästi myös silmälaseihin.

Huomenna mies menee töihin vanhaan työpaikkaansa. Tekivät sopimuksen, että se tulee aina silloin tällöin lauantaitöihin. Saapa nähä miten jaksaa, kun uusi työ on aika rankkaa. Puolikuolleena se tällä viikolla on sieltä kotiin tullu. Mutta se raha on niin kiva olla olemassa, kun laskuja pukkaa. Kyllä muakin lämmittää palkkaraha, silloin harvoin kun sitä tulee... Hyvin paljon myös vähentää ahdistusta, mulla kun on tapana murehtia turhiakin, saati aiheellisia. 

Koirien rokotuksetkin vanheni viime kuussa, pitäisi hoitaa ne kuntoon. Ja toisen hampaat, hammaskiveä on kertynyt, kun sille ei oikein puruluut maistu. Samalta koiralta pitäs ottaa myös verinäyte ja lähettää se Hannes Lohen geenitutkimukseen, kun sitä oikein erityisesti on sieltä pyydetty. Sekään ei ole ilmaista, mutta mulla ei ole mitään käsitystä, paljonko se maksaa, eikä täällä ole niiden kanssa yhteistyössä olevia lääkäreitäkään.

Joo. Pitäkää hyvät pääsiäiset!

torstai 13. huhtikuuta 2017

Pääsiäisen alla jotain

 Orava ihmetteli tänään jasmikkeessa, pitkän aikaa kökötti tuossa ja katteli vaan. Mietin jo, että onko se sairas... kaksi niitä nyt tässä pyörii, sen verran sopuisia ovat, että liekö pariskunta.

Yöllä satoi ensin räntää ja sitten lunta, lumisade jatkui aamupäivälle asti. Ihanhan siellä on talvisen näköistä.

Oli siellä seinustalla kuitenkin pieniä scillanalkuja :)
Ja kuten näkyy, aurinko pilkisteli kun sade loppui. Noita kuvaillessa tuli viesti, että navetta-apua kaipailtais, ja mie olin jo puolen tunnin päästä siitä navetassa. Kohta lähden uudestaan. Rahaahan se tietää ja kirstun pohja paistaa, kun maksoin sen joogaopiston retriitin tässä kuussa ja koitan sinnitellä varatilille kajoamasta. Kun mulla on sellanen intuitio, että ne rahat tulee jossain vaiheessa tarpeeseen.

Jos saan sen Eurojackpotin reilu 80 miljoonaa, minusta tulee varmaan ihan überpihi, koko ajan on tunne että pitää säästää kun kohta tulee joku iso meno ja kaik männee...

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Ha

Eläimiä. Niin lähellä, että pokkarin tsuumilla sai tällasen kuvan.

Purin taannoin riistakameran muistikortin. Samalla tein säätöjä niin, ettei se ota niitä muutenvainkuvia, mitä oli näköjään asetuksissa peräti kolme per vuorokausi. Ja oikaisin kellonajan. Luulin säästäneeni pari kuvaa, josta näkee miten on lumet pihalta sulanu, mutta nyt kun niitä olisin käsitelly ja pannu tänne, niin eipä löytynyt. Olen kai poistanut ne. Laitan sitten tämmösen kuvan:
Kissa.

Luin tänään jostain, että jossain päin englanninkielistä maailmaa olisi 11-vuotias poika tehnyt itsemurhan somekiusaamisen takia. En lukenut juttua, otsikko riitti tuomaan kamalan ahdistuksen ja sitten piti ihan oikein itkeäkin. Toisaalla viisiviikkoinen lapsi oli kuollut aivoverenvuotoon, kun vanhemmat olivat kieltäneet laittamasta K-vitamiinipiikkiä syntymän jälkeen, mutta se ei niin surettanut. Hyvä kun pääsi sellasten vanhempien luota pois, jotka omien naiiviuteen, tietämättömyyteen ja suoranaiseen typeryyteen perustuvien ideologioidensa takia epäävät lapseltaan nykyaikaisen terveydenhuollon. Joka sentään on vähentänyt huimasti kuolleisuutta, tuskaa ja vammautumisia. Olen sitä mieltä, että on aivan sama mitä aikuiset itselleen tekevät tai ovat tekemättä, mutta lapset pitäisi hoitaa asiallisesti, vaikka se joskus vaatiikin neulan pistämistä ihon läpi. Liian helppoa on joidenkin elämä ja historiaa ei lueta, tai ainakaan siitä ei opita mitään. 

Hyi, tulin tuota kirjoittaessani miettineeksi, mikä oli se syöpäsalva, mitä jotkut hullut käyttää ja sit ne syöpyy kauheaksi, googlasin (Cansema) ja tietenki tulin katsoneeksi pari kuvaa ja nyt oksettaa... siinä on varsin hyvä esimerkki vaarallisesta huuhaahoidosta, mihin jotkut lankeaa.

Sitten muihin asioihin. Katsoin Areenalta pari jaksoa sarjasta Arne Dahl - tai joku semmonen sen nimi oli, kirjailijan mukaan. Hyvä sarja oli, mutta jäi heti tauolle... lainasin sitten kirjastosta pari Arne Dahlin dekkaria, mutta eihän niitä jaksa lukea. Miten voi kirjallisuustieteilijä ja kriitikko kirjoittaa niin jonninjoutavaa liibalaabaa?! Ymmärrän, jos joku Patricia Cornwell tai muu todella monta osaa kirjasarjaan kirjoittanut ihminen venyttää ideoidenpuutteessa kirjaa jaarittelemalla niitä näitä, mutta ei luulis sen olevan tällä ongelma. Lainaan pätkän kohdasta, missä tulee kirjaan muutama uusi henkilö, ja näin heitä esitellään:

{Iloiset, mustat kasvot kuvaruudulla toivottivat Jorge Chavezin tervetulleeksi. Toisesta maailmasta. Kirjoituspöydän ääressä istui kaksi tukevaa hahmoa ja kohtasi vainajan katseen. Tai hieman vivahteikkaammin; aiemmin epätavallisen tukeva mies, joka oli huvennut, ja aiemmin hento nainen, jonka ympärysmitta oli väistämättä kasvamaan päin. Toinen kutistui ja toinen turposi. Ja vielä hieman täsmällisemmin: tittelistään luopunut Mr Sweden, jota kerran oli kunnioitettu tittelillä "Ruotsin suurin poliisi", nyttemmin luopunut myös tästä tittelistä, sekä Chavezin oma vaalea vaimo. Tai lakataan jankuttamasta: 
Gunnar Nyberg ja Sara Svenhagen. Ja Winston Modisane. 
Ja yksi heistä oli kuollut. Vajaat kaksikymmentä tuntia sitten. 
Se ei ollut nainen, jota Chavez suuteli kevyesti ja jonka vatsaa hän silitti. Se ei ollut myöskään mies, joka hellittämättä katsettaan Winston Modisanesta sanoi:
    - Kuinka kauan luulette pystyvänne salaamaan tuon? }

Täytynee käydä kirjastossa kohtapuoliin. Tuota toista en ainakaan avaa. 

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Satanen on jo yli puolenvälin

Ei uskois, että tämä näkymä aukeaa alle 3 kilometrin päässä Vuosaaren metroasemalta. Kuusi kilometriä Itiksen metroasemalta. Linnuntietä. Tuossa saaressa oli jollakin mökki, ja kuvaajan selän takana Vuosaaren sataman seinämuuri. Melkoinen kolossi muuten sekin. Leskenlehti löytyi.

Lauantaina käytiin tuolla, ja myös Suomenojan lintualtailla, ja sain kootuksi peräti 13 uutta lintulajia sadan listaan, harmaahaikarankin näin ja sen suomenojalaisen liejukanan. Hieno päivä, jonka päätteeksi hieno yö, kun pyysin miestä nukkumaan sohvalla, että saan nukutuksi edes jollain lailla. Viime yönä en sit taas nukkunukaan kuin ehkä viitisen tuntia katkonaista torkahtelua sohvalla. Sen on huomannut olossa...

Sunnuntaina suunnattiin lähistön ennenkäymättömälle lintutornille - jolla ei sitten tarvitse enää toiste käydäkään, huono oli - ja siellä oli tällanen erikoinen suonreuna. Kuin järvenrantakaislikkoa, mutta suota missä kasvaa oikein puitakin. Täältä bongattiin vain niittykirvinen. Kurki huuteli jossain tosi kaukana. Ajeltiin sitten jonnekin pelloille, missä on ollut lintuja, mutta oli vain naurulokkeja ja joutsenia. Niitä ei nyt etsitty. Vielä yksi uusi paikka käytiin, joka oli ehkä hyvä, mutta vasta parin viikon päästä. Nyt oli vain harakoita. Siellä kuvasin haavankeltajäkälää:
En oikein tiedä, onko tuo hienon vai kauhean näköinen, mutta väri on kyllä lähes täydellinen :)

Lopuksi käytiin miehen vanhalla vakipaikalla, jossa on kyllä enimmäkseen vielä sielläkin jääpeite, mutta oli satojen yksilöiden hanhiparvi lepäämässä, eri lokkeja (jopa selkälokkipariskunta (ruksi listaan) ja nuori lokki, joko selkä- tai harmaalokin viimekesäinen poikanen, joita ei usein tänne eksy kun jäävät joutilaina talvehtimisalueille), telkkiä, nokikanoja, yksi haapanapari (ruksi listaan) ja jostain syystä varistenkin kokoontuminen.

Miehellä oli eväänä pähkinäpussi, jossa oli "mansikanmakuisia hedelmäpaloja".

Saakohan mehusta ja soseesta tehtyä hyytelöä kutsua "hedelmäpaloiksi"? Oikeinhan ne oli mansikan muotoon prässättykin. Minusta tuollaiset on lähinnä karkkeja. Huijausta. Onneks ei ollu mun eväät, mulla oli rehellistä ruisleipää vain.

Luulin tänä vuonna tekeväni enempikin pääsiäiskortteja, reilusti ajoissa aloin niitä suunnitella mutta viikkojen tuloksena neljä surkeaa kortintekelettä! Ei musta vaan oo oikein enää mihinkään. En sitten saanut sellaista läheskään kaikille, joille olisin halunnut tehdä.

Perjantaina ennen sadetta ehdittiin tyttären kanssa ajella koirilta parrat pois. Nyt jo alkaa tottua, mutta on se aina niin hassun näköistä, kun niiden ulkonäkö muuttuu niin radikaalisti. Kun lähtötilanne on ollu jotain tällasta:



perjantai 7. huhtikuuta 2017

Kevään merkkejä vähänlaisesti

Eilenkö se oli, kun panin kameran taskuun ja lähdin etsimään niitä kevään merkkejä. Yhden sinivuokon löysin! Yhden ainoan. Edes lehtiä ei juuri näkynyt. Liekö ahnaat poimijat saaneet viimeinkin ne hävitettyä.
Oravallekin maistuu lintujen pesintää (väitetysti) tukeva pötikkä.
Kattelin sen vatsapuolta, että näinköhän sillä on jo poikaset pesässä...
Tänään oli kamera mukana, mutta ei senkään vertaa kevään merkkejä. "Joessa" on suma puista, näkyy olevan selkeästi joku aidantolppakin siinä. Kuva kääntyi kyljelleen taas jostain syystä, enkä jaksanut alkaa painia sen kanssa nyt.

Oli mukava ilma, sopivasti päällä ja lenkkarit jalassa, pitkästä aikaa nautin kun sain kävellä rivakkaa vauhtia ja kuunnella kenkien ääntä asfaltilla. Toinen sanoo "u" ja toinen vaimeammin "a". Koko pitkä talvi on saanut rämpiä lumessa ja loskassa isoilla kengillä, varoa liukastumasta ja askel on ollut raskas. Kurjet huuteli niin lennossa kuin maissakin jossain, mutta en nähnyt. Punakylkirastaat lauloi kolmella eri murteella. Iltapäiväksi, oikeastaan loppupäiväksi puolen päivän jälkeen on luvattu sadetta.

Mutta aivot ei kyllä pelaa. Luen ihan sujuvasti väärin - esimerkiksi eilen luin lehdestä ääneen otsikon, mikä oli minusta huvittava, ja lausuin ihan oikein sanan "torilla" mutta mun aivot käsitti sen sanaksi "traktorilla". Ihmettelin, miksei muita naurata. No ei siinä mitään hauskaa ollu. Toritapahtuma. Ei traktoritapahtuma. Melkein joka kerta luen sanan "somessa" että Suomessa. Vaikkei se oo ees isolla. "Pepsi-mainosta pilkataan somessa" ja mie ihmettelen, kun jutussa ei puhuta Suomesta mitään. Kirjoitan myös väärin, sormet vaan painaa itsepintaisesti vääriä nappeja näppäimistöstä. Uudelleen ja uudelleen.

Tässä kirjoittamisen ohessa oon syöny taas ison pänikällisen salaattia. Hyvää, pähkinäistä. En tiedä onko mulla joku puutostila, kun niin tekee mieli pähkinöitä, ei niinkään siltään mutta just salaatin tai muun ruuan seassa. Porkkanakeiton päällekin laitoin. Porkkanakeitto ei kelvannut esikoiselle (sen mielestä se ei oo ees ruokaa), mutta kuopus sitä iltapalaksi söi. Mie loput, ja kärsin vatsavaivoista. Mutta se on jännä psykologinen efekti, että kun päättää keventää, tuntuu olo muka heti laihemmalta, vaikka vaaka näyttää toisin...

torstai 6. huhtikuuta 2017

Ruokaa!

Ruokahan se on mielessä, kun totesin vaa'an näyttävän liikaa ja on pakko paneutua salaattihommiin oikein tosissaan. Parsakaalia on myös kaapissa, siitä tulee sosekeitto jossain vaiheessa. Esikoinen on jäystänyt porkkanaa toiveissa olla kesällä hieman vähemmän kalpea kuin normaalisti, ja luki jostain että keitetystä porkkanasta irtois paremmin beetakaroteeni - mutta kun se ei yhtään tykkää keitetystä porkkanasta. Ajattelin sitten kokeilla soseuttaa keitoksi sitäkin. Josko maistuis. Epäilen kyllä, mun keitokseni ei yleensä maistu kenellekään.

Ostin taannoin kilon paketin naudanjauhelihaa, ajattelin että teen pyöryköitä ison kasan ja pakastan osan, niin voi sitten toistekin syödä. Pyörykkäpellillisen yli jäi jauhelihataikinaa, tein sit tällasia oopperaleipiä, missä taikina taputellaan leivälle ja paistetaan pannulla leipineen päivineen. Muna sentään erikseen.
Olihan tuo syötävää taikaruisleivällä, mutta siitä jauhelihasta tuli pahoja pyöryköitä! Kyllä ne just tuoreena meni, mutta kylmenneinä maistuivat kumman tunkkaisilta, voisin kuvitella että joku lampaanrasva maistuu sellaiselle. Uudelleenlämmitys ei parantanut makua yhtään, heitin sitten pois. Harmi sinänsä. Mutta rustoakin siinä lihassa oli, kuten monissa halvemmissa jauhelihoissa on. Sellasia pipanoita, mitkä pitää syleksiä pois suusta.
Ja mikä ketsuppipullojen korkeissa on, kun ne tälleen hajoilee? Tää oli toinen kerta, kun ko. pullon korkki avattiin, ja heti on toinen sarana poikki. Samalla lailla kävi melko heti myös edelliselle ketsupille, mutta aattelin että Felixin pulloissa sentään vähän aikaa kestäis. Pullo on kuitenkin tarkoitettu useampaan kuin kahteen avauskertaan!
Tämän aamuinen manteli tai joku, pähkinäpussista. Ihanhan näyttää, että se olis ryövätty jonkun elukan ruokavarastosta. Kaksi talttamaisen etuhampaan jälkeä ja piikkimäiset kulmahampaat. Paitsi että etuhampaita pitäs kyllä olla enemmän kulmahampaiden välissä... ehkä selitys on niinkin epäromanttinen kuin jokin kone, joka noita on käsitellyt...

Olen kyllä ollut epäluuloinen kaikkia pähkinöissä olevia reikiä kohtaan sen jälkeen, kun ostin Hesassa hienosta irtomyyntikaupasta manteleita ja niissä oli jotain toukkia, jotka oli kaivertanu onkaloita.

Ja todella loogisesti pesin koirien kaikki kurapuvut, pitää taas vaan kuivalla tiellä kävellä niiden kanssa. Plääh. Mutta ovatpahan ulkona kuivumassa - ekat pyykit ulkona talven jälkeen ☺

tiistai 4. huhtikuuta 2017

To do -lista

Juoruilu on vähän vaikee lopettaa, kun ei mulla muutenkaan ole ketään, kenen kanssa juoruilla. Sitäpaitsi se on mukavaa, kun se ei ole pahantahtoista! Kylän asioista en ole yhtään enää perillä, kun kaveri muutti pois ja äiti kuoli.

Kattelin just saunan eteisessä/pukuhuoneessa, että äitin kampa on homeessa. Eipä äiti ole ollukaan enää neljään vuoteen siellä saunomassa ja tukkaa kampaamassa...

Tänään pitäs olla vähän kauniimpi ilma kuin tässä nyt muutamaan päivään on ollu.
Jos vaikka ei olis niin valjua. Ja sinne terveyskeskuksen sumppuun on mentävä just päivällä, kun siellä on kaikki parkkipaikat täynnä... stressasin joskus asiasta miehelle, eikä se näe mitään ongelmaa kun parkkipaikkoja on kadunvierillä vähän kauempana. Sille vaan ei ole ongelma tuollainen, mulle on. Mun pitää tietää etukäteen, mihin autoni ajan, en osaa alkaa siinä liikennevirrassa pähkimään, voiko tuohon nyt parkkeerata ja mahtuuko auto siihen vai pitäskö mennä jonnekin muualle ja kääntyä vaikka tuosta seuraavasta risteyksestä johonkin päin. Panikoin sellasessa helposti. En kestä olla tientukkeena hidastelemassa kun muut tietää minne ovat menossa ja haluaisivat mennä ja mie vaan körötän ja arvon menosuuntaani siinä edessä.

Pottuileekohan kunnan työntekijät meille, kun ne eilen siivos hiekat pois kadulta ja pyörätieltä, mutta jätti meidän kohdan siivoamatta? Kahden tien välissä olevan pyörätienpätkän. Kohta tulee joku rullaluistelija mäkeä alas kovaa ja sitten rytisee.

Ja mun pitäs laihduttaa. Ei enää mämmiä kaupasta!

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Terveisiä täältä alhosta



Kuvassa pitäisi olla linkki juttuun junkki littuun, mutta jos ei ole niin TÄSSÄ

Suomen talvi on ankeaa aikaa masentuneelle ihmiselle ja sen jälkeen nopeasti tuleva kevät voi lisätä masentuneen epätoivoa kun hän näkee toisten iloitsevan keväästä ja elämästä, eikä itse kykene tähän.

Jaa. Ei mua häiritse pätkääkään se, että toiset iloitsee, eikä se lisää mun epätoivoani. Se mitä muut tekee tai tuntee on herttaisen yhdentekevää. Toisten ilo ei lisää eikä vähennä mun kurjuuttani, sehän on yksinomaan mun omien korvieni välissä. Vihaan ihmisiä, mutta iloisia ihmisiä ehkä vähemmän kuin vihaisia ihmisiä. 

Minusta on tosi ihanaa, kun muuttolinnut palaa, laulu raikaa (siellä missä sen moottorien pärinältä kuulee) ja luonto herää eloon, mutta se joko parantaa mielialaa tai sitten ei. Valju valo on kauheaa. Tämä mikä juuri nyt on ulkona. Tyyntä ja liikkumatonta, ruskeaa, valoisaa mutta harmaata. Uutta vihreää ei maassa vielä näy (paitsi tuo kevätrasvapötkön kuorimuovi, jonka unohdin ottaa mukaani kun viritin "kevät- ja kesäruokintaan" (EI KESÄLLÄ RUOKITA PIHALINTUJA) tarkoitetun pötkäleen roikkumaan jasmikkeeseen) mutta jäätä ja lunta näkyy. Liiskaantunutta viimevuotista kasvillisuutta märkänä ja jäässä.

Jokin lapsuusajan juttu näissä vaivaa. Jotain outoja takaumia sieltä tulee, kun katselen paljaita puun oksia tässä valjussa valossa. Kun valoisuus lisääntyy, mutta näkymä on vielä lohduton. Yksinäinen ja onneton olo kantautuu lapsuudesta tänne keski-ikään asti tuntemuksina, mutta ei selkeinä muistikuvina. Pelkkänä tunnemuistina. Voiko sellasta ollakaan?

Vaikeasti selitettäviä asioita ilmeni loppuviikosta täällä, kun keskustelin lasteni kanssa synestesiasta. Olihan se ollu varsinkin ala-asteaikoina tarkkaa tuolla kuopuksella, että lukujärjestyksen aineet on kirjoitettu tietyllä värillä, ja viikonpäivistäkin tuli sanomista, kun olivat väärän värisiä. Lapsella on synestesiaa! Jossain määrin ainakin. Värien lisäksi jotain muutakin sanoihin liittyvää, epämääräistä, sellaista mitä ei osaa kertoa. 

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Misantroopin viikonloppu

Syön ahdistukseen, vuoroin suolaista ja vuoroin makeaa (no nyt kyllä pesin jo hampaat, se estää loppuillan syömiset) ja kohta varmaan ahdistun siitäkin kun syön.

Tytön leikkaus meni hyvin, vaikka tulikin suunnitelmiin muutos ja mie sain äkäistä kohtelua, kun en ollu huomannu (enkä tajunnu aamulla painottaakaan asiaa) että tyttö oli pistäny lähtiessä purkan suuhun, ja sitä ei olis saanu tehdä. Purkan pureskelu lisää syljeneritystä ja nieleskely vie mahaan ilmaa ja sitten ei voi nukuttaa. Meni spinaalipuudutushommiksi sitten. No, miehän olin salaa tyytyväinen siitä - nukutus kun on aina nukutus, ja spinaalipuudutuksesta toipuminenkin käy nopeammin. Ei todellakaan kiinnostanut jäädä sinne taas yöksi. Neljän jälkeen iltapäivällä saatiin lähteä.

Hoitaja, joka oli vuorossa suurimman osan aikaa, oli sellanen päsmäröijä, oikoi toisia ja tiesi kaiken paremmin, ja oli vihainen kun sai tietää siitä purkasta ja oli vihainen kun meillä ei ollu kyynärsauvoja mukana (tytön mukaan lääkäri oli sanonut, ettei tarvita) ja mie jo meinasin ruveta itkeen siellä. Henkinen kantti ei ollu muutenkaan paras mahdollinen ja sitten vielä syyllistetään kaikesta (no toki olinkin syyllinen) kun taustalla kaihertaa koko ajan huoli lapsenkin pärjäämisestä ja leikkauksen onnistumisesta. Sitten ne hiivatin kyynärsauvat (jotka jäi jo pois käytöstä heti seuraavana aamuna) toi fysioterapeutti, joka syyllisti mua että edellisetkin sauvat on palauttamatta, vaikka olin ne kaks viikkoa aiemmin just palauttanut, viikon verran tosin myöhässä. Ei meinannu millään uskoa, ettei niitä olis meillä. Olinpa tosi iloinen, kun päästiin sieltä pois. Ruuvit sai mukaan.


Aika isot pienen tytön jalkaluuhun. Tyttö itse ajatteli niiden olleen isompia. Nyt sitten vain toivotaan, että jalka paranee ja alkaa liikkua kunnolla. Jos ei niin eikun lisäramppaamista lääkärillä ja fysioterapeutilla.

Toisen tytön TOP-paikassa on ollu norovirusta, ja sillä oli vatsa sekaisin silloin torstaina, kun lähdettiin sinne leikkaukseen. Sai luvan olla loppuviikon kotosalla, vaikka ei sille sitten se norovirus ollu tarttunukaan, mitä lie psykosomaattista mahakipua. No, oltiin kaikki tytöt kotona perjantaina, ja mun sisko tuli viikonloppuvierailulle. Oli mukavaa. Oli paljon koiria ♥
Kolme vasemmanpuoleista on sisaruksia. Tosin on neljännelläkin sama isoisän isä kuin meidän kasvateilla, se lienee aika normaalia että kaikki on jossain määrin hieman sukua toisilleen.

Migreeniä taas tänään, otin lääkkeen ja siskon lähdettyä menin pitkäkseni, kun väsytti... nukuin taas varmaan pari tuntia, miten sitä päivällä nukkuukin niin sikeästi eikä millään meinaa päästä hereille... Nyt ei sit väsytä, ja mies maanittelee nukkumaan kun ei kuulemma osaa ruveta nukkuun jos me ei olla siellä kanssa. Siis mie ja koirat. Kyllä se monesti on vedelly siellä kuuluvasti hirsiä vaikka me ei oltais paljoa myöhemmin tultu nukkumaan... nyt sitten kun mua ei väsytä niin pitäs mennä sinne makaamaan pimiään ja kuunteleen kun toinen kurluttaa vieressä. Sisko jätti tarpeettoman taittopatjansa meille, mie voin sitten aina joskus leväyttää sen tänne alakertaan, kun en pysty ylhäällä nukkuun :) Sohva on ihan hyvä nukkumapaikka, jos nukkuu yksin, mutta koirien kanssa tulee ahdasta. 

Ahdistaa se nukkumaanmenokin. Miks pitää ihmisen nukkua. Miks sen pitää syödäkin; jos syömisen vois lopettaa niin lopettaisin kokonaan, kun kohtuudessa pysyminen on välillä niin vaikeaa. No en sentään juo. Pakotin itteni päikkäreiden jälkeen ulos, vaikka ilmakin oli niin surkea, mutta se olikin ihan hyvä keväinen sumuinen pilvinen vähätuulinen ilma joka piristi. Hetkeksi. Mielen pirteys kesti kauppareissun verran. 

Nyt mulla on sitten huono omatunto kun istun täällä vaan kirjottamassa ja toinen kaipaa mua sinne viereen. Ajaa mua taas toimimaan vastoin sitä, mitä itse haluan. Siis omatunto, ei toinen. Läheisriippuvuus. Kyllä toisen mielen mukaan tekeminen on ihan ookoo, jos sen tekee omasta halustaan, ei uhraudu eikä odota kiitosta tai vastapalveluksia tai edes sitä, että oma uhraus jotenkin huomioitaisiin. Että note to self vaan. 

Muistanpa ne ajat, jolloin mies ruukas valvoa joka ilta reilusti mua myöhempään, eikä auttanut pyytää sitä tulemaan nukkumaan aiemmin, ei sitä kiinnostanut että mie en meinannu saada unta ku tiesin että kohta se tulee ja herään kuitenkin ja jos sainkin unen päästä kiinni, havahduin kun toinen viimein tuli. Normaalisti mies ei anna minkään häiritä rauhaansa, vaikka kyllä se tänäaamuna heräs siihen, kun siskon koira (ne nukku siskon kera alakerrassa, me vintissä normaaliin tapaan) tuli ihan muuten vain tervehtiin meitä sänkyyn kuuden maissa :) toinen mejän koirista ei oikein digannut asiasta, peiton alta kuuluvasta ärinästä päätellen. Mutta joo, ehkä menneen viikon iltavuoro vähän hankaloittaa nukahtamista, etenkin kun on viikonloppuna taas kaljotellut ja valvonut iltaisin myöhään. Ja viimeinen viikko tuossa työpaikassa alkaa... 

Mulla on ollu taas sitä passiivista itsetuhoisuutta ajatuksissa. "Voisin kuolla vaikka nyt" -tyylisiä. Koen itteni ja elämäni turhaksi ja typeräksi - toiset tarvii minua joo, ja mun elämän sisältö on perhe, mutta mulla ei ole mitään omaa. En jaksa sellaista edes hommata. Joskus tulee aika, ettei ole enää aktiivisesti hoidettavaa perhettä, ja mitä sitten? Ei mitään. Tyhjää. Tarpeeton kuori. Ja tiedän, että pitäs mennä hoitoon, mutta en jaksa sitäkään. Aika pitäs varata; soittaa, enkä halua soittaa. Sitten samat, monta kertaa selitetyt sepustukset taas uudelle ihmiselle, ja vaikka sen kanssa ei kemiat kohtais, tiedän että kävisin sen luona tunnollisesti. Mikä minä olen vaatimaan mitään parempaa itelleni, ajattelen muutenkin aina. Pitää olla kiitollinen siitä, että vaivaudutaan ja että edes jotain tässä maailmassa saa. Tiistaina käyn sen nuopsyn vanhempien tukihenkilön luona viimeistä kertaa, sekin - yllätys yllätys - vaihtuu. Ja taas pitäs selittää nekin asiat uudelle ihmiselle, jos meen vielä käymään. En jaksa. 

Tulispa pian kesä. Piha on jään peitossa. Saispa sen ison voittopotin, niin muuttaisin mökkiin meren rannalle. Vihaan ihmisiä, etenkin meluavia sellaisia. Moottoripyörätkin alottelee rällyttämistä, kohta sitä joutuu kuunteleen pitkin päivää ja öisinkin, koko kesän. Vihaan niitäkin. Onneksi tässä meidän kohdalla on möykkyiseksi korjatut kuopat ja rikkinäisyyden sekä korjaustoimenpiteiden johdosta soraa ja irtohiekkaa, eivät vielä pääse irrotteleen kunnolla. Toisinaan kesäiltoina rääkyvien moottoripyörien pitäessä hereillä lohdutan itseäni kuvittelemalla itselleni paranormaaleja kykyjä, joilla tukehdutan moottorit aina tässä kohdassa tietä. Joskus kun oikein potuttaa, voin kuvitella pahempaakin. Ei nykyisin enää niin potuta niinkuin silloin, kun piti aamulla aikaisin herätä töihin.