Unelmia ja erään työuran katkera loppu

Yön unikatsaus: tein jotain lintulajitestiä netissä. Ei mitään kovin vauhdikasta siis tällä kertaa :)

Ihanasti ropisi sade kattoon aamulla, ja joskus aamuyölläkin. Sen piti olla ennusteen mukaan loppunut jo tähän mennessä, mutta vielä tulee eikä ihan vähänkään. Ei haittaa, kunhan annetaan semmonen loppupäivä, mitä on luvattu, että pääsee lenkille! Eilinen kaloritankkaus toi heti painoa kyllä lisää, mutta viis siitä.

Viikon päästä olis tiedossa kolmipäiväinen urakka, nimittäin Rockfest. Viimekesäisen nelipäiväisen urakan jälkeen mies hehkutti jo tämänvuotista, sanoin että en lähe. Mies kysyi, minkä bändin pitäs sinne tulla, että lähtisin, ja sanoin että Disturbed. No, juuri sen ne on sitten hommanneet lauantaiksi, niin kyllähän sitä sitten sinne on mentävä. Ostin oikein kiertuepaidankin hyvissä ajoin! Ja Kiss on kans semmonen dinosaurus nuoruuden ajoilta, että kiva sekin on nähdä kerran elämässään. Sen "I was made for loving you"ta tuli limudiskossa tanssittua... Turbonegro on myös hyvä (mulle ihan uusi tuttavuus) mutta se menee osittain päällekkäin Disturbedin kanssa, että on turha haaveillakaan pääsystä näköetäisyydelle ko. bändistä. Sääennuste tarjosi ensin sadetta, mutta nyt se on muuttunut sellaiseksi, että on jo vähän liiankin kuumaa ja aurinkoista... täytyy varautua aurinkorasvalla, hatulla ja vesipullolla. Voi olla, että lääkintähenkilöstön tarvetta ilmenee kun ihmiset juo kaljaa ja sammuu aurinkoon.

Tällä kertaa kuopus on tulossa myös mukaan, kun tarvittava ikä on koossa. Sen paras (ja ainoo) kaveri, joka fanittais Slipknotia, ei vielä oo kahdeksaatoista eikä pääse mukaan, ja se on harmi kyllä.

Just tänään mietin, että pari vuotta sitten ei olis tuosta tytöstä uskonu, että se menee reippaasti eläintenhoitokouluun, hommaa ihan itse itselleen peräti kaksi harjoittelupaikkaa ja käy autokoulun ja nyt ajaa autolla nuin vain harjoittelupaikkaansa kymmeniä kilometrejä. On saanu itseluottamusta ihan hurjasti! Olen siitä onnellinen. Eikä se häpeä lähteä samoille festivaaleille isänsä ja äitinsä kans ♥

Tässä taannoin kun kävin siskon luona, oli juttua toiveista, unelmista ja niiden toteuttamisesta. Sisko kun on tullut nyt vähän aikaa kerrostalossa asuttuaan siihen tulokseen, että se ei oo kaupunki-ihminen, pitäs päästä maalle tai ainakin omakotitaloon. Ymmärrän mainiosti, itsekin mieluummin täällä asun kuin missään kerrostalossa, vaikka tässä omat ongelmansa onkin. Mie vaan oon tämmönen pessimisti, eikä siskokaan oo mikään nuori enää, pelkään että se unelmien talo ei olekaan niin kiva sitten. Toki nyt on (varsinkin kauempana isoista kaupungeista) halvalla myynnissä pieniä taloja, mutta toistaiseksi kaikissa on ollu jotain vikaa, eikä kauppoja oo tullu. Ne myyntikuvat on niin hienoja; mitä ne kuvittelee oikein saavuttavansa laittamalla talosta harhaanjohtavia kuvia, kun ihmiset kuitenkin tulee katsomaan paikan päälle ja sitten pettyy kovasti? Yksikin oli kuvista päätellen oikein idyllinen, mutta paikan päällä näki, miten rapistunut se oli, pinttynyt liasta ja haisi kuvottavalle. Yhtä myytiin paikalliseen hintatasoon liian korkealla hinnalla, vaikka sen sauna oli tiensä päässä ja kattokin olisi pitänyt välittömästi uusia.

No nyt eksyin aiheesta, unelmista ym. Sisko kun sanoo tietävänsä sisimmässään, mihin kuuluu ja mikä paikka on hyvä. Luottaa siis intuitioon. Ja mulla on takana niin hyvä kokemus siitä, miten intuitio johti harhaan, että mie en a) uskalla toivoa mitään, ettei toive sitten toteudu ja mie huomaan, ettei oliskaan kannattanu sellaista toivoa b) en luota itseeni, että osaisin valita oikein.

Joskus männävuosina, kun yritin tehdä karjanhoitohommia, menin töihin eräälle tilalle. Oli oma pieni söpö punainen mökki (no siinä oli kaksi asuntoa, seinän takana asui renki), kurjet huuteli läheisellä suolla, oli järvi lähellä, oli järjestetty lehmille mahtava lypsypaikka ulkona, oli kevät, linnut lauloi, seitsemän joutsenta lensi yli ja pidin sitä "hyvänä merkkinä". Kaikki, ihan kaikki tuntui niin hyvältä! Tunsin tosiaan kuuluvani sinne.

Se osoittautui hirveäksi virheeksi, työnantaja oli kuin 65-vuotias lihava lellikakara, polki jalkaa permanentti täristen ja huusi naama punaisena ja syytti mua ihan kaikesta; vaikka lehmät olis laitumella jotain rikkoneet niin syy oli minun. Lehmä jos sairastui, syy oli minun. Suuttui mulle mm. siitä, että kolmen kuukauden tuntemisen jälkeen huomaamattani sinuttelin häntä. Olis pitäny teititellä. Ja siitä, ettei tarpeeksi selvästi avomiehen kanssa häntä tervehditty, kun oltiin pyöräilemässä ja hän ajoi autolla vastaan. Ja etten tarjonnut täytekakkua syntymäpäivilläni - pakko oli kutsua kaikki tilan ihmiset synttärikahville, kun niin oli kuulemma heillä tapana.

Se oli ainoa paikka ikinä, mistä oon lähteny ilman irtisanomisaikaa. Jätin toisen karjakon vähän hankalaan tilanteeseen, mutta siitäs sai kun ei voinu suutaan avata kun olis voinu minua puolustaa selkeästi vääriltä syytteiltä, tiesi että ne oli vääriä ja oli siinä paikalla. Ei, oli vaan tyytyväisenä hiljaa, kun haukut ei kohdistuneet häneen.

Koko kämppä oli pakattu neljässä tunnissa muuttovalmiiksi, ja seuraavana aamuna avomiehen veli tuli kuormurilla hakeen kamat. No, oli meillä onneksi miehen työsuhdeasunto, mihin muuttaa, että sen verran oli pohjustettu nopealla aikataululla. Työnantaja yritti tarjota mulle tuplapalkkaa että olisin ollu vielä kaksi viikkoa, "minulle ei ole koskaan kukaan tehnyt näin!" - itse oli kyllä irtisanonut karjakkoja välittömästi ilman irtisanomisaikaa, että sai maistaa ihan omaa lääkettään. Siihenkin nimittäin koitti vedota, että mulla ei ole koeaikaa.

Työtodistushan sen oli pakko kirjoittaa, oli hyvin lyhytsanainen ja keskellä paperia oli hyvin tyrkyllä puhelinnumero. Toinen karjakko sanoikin, että oli aina haukkunut kaikki, jos joku uusi työnantaja oli soittanut ja kysynyt suosituksia. No, eipä kukaan soitellut mun takia. Mutta se oli hirveä kokemus, mulla putos painokin kahdeksan kiloa parissa kuukaudessa, mutta kyllä mie olinkin ihan sutjakka sillon :) Söin vaan keksejä, suklaata ja kerran päivässä leivän, että jaksoin tehdä töitä. Ja kahvia. Ja päätä särki aina ja ahdisti ja olisin pian tullut hulluksi siellä, jos en olis päässyt pois.

Löysin bloggerin albumiarkistosta kuvankin itsestäni noilta ajoilta. Ja koirakin siinä kaupan päälle. Nyt painan 20 kiloa enemmän. Kirjoitin kokemuksistani päiväkirjaakin, sen oli tarkoitus alun perin olla ihana kertomus kutsumusammatista kivassa paikassa, mutta siitä tuli sellanen kauhukertomus sitten. Pidin sen tallella sitä varten, että jos mulle joskus vielä pälähtää päähän ajatus karjanhoitohommiin ryhtymisestä niin luen sitä ja unohdan mokomat haaveet. Jos joku on kysyny, miksen oo niissä hommissa, oon sanonu että lehmät on kyllä kivoja, mutta niiden omistajat elää 1800-luvulla ja pitää työntekijää vaan piikana eikä ihmisenä ollenkaan. Eihän se tietenkään pidä paikkaansa kaikkien suhteen, mutta mulle vaan sattui pari sellaista ja ura tyssäs sitten siihen. 

En oo pitkään aikaan tätä muistellu, mutta ainakin se tuosta työpaikasta lähteminen oli oikea valinta ja ratkaisu. Siitä huolimatta, että oli 90-luvun lama pahimmillaan. Seuraava, "väliaikaiseksi" ajattelemani työpaikka olikin se, josta 20 vuoden jälkeen jäin tk-eläkkeelle...

Laihdutusta ja linnunlaulua

Argh, ei sovi vähäkalorinen laihdutus yhteen liikunnan kanssa. Pitäs tosiaan sitten vaan maata sohovala jos ei syö tarpeeksi. Heikottaa ja päätä särkee eikä jalat jaksa kävellä vaikka olis niin hieno ilima ja olis tehny mielikin kävellä. Mutta pakko oli luovuttaa. Ja syyä mysliä ja banaani, että sai voimia leikata ruohoa ja siivota vessaa. Eihän täsä ny voi ruveta vallan tekemättömäksi vain siksi, että pittää laihtua.

Sitäpaitsi painokin oli tänäaamuna 200 grammaa enemmän ku eilenaamulla. Se takapakki. Mutta kyllä kesäkurpitsakeitto on hyvää, vaikka mie olin niin epäluuloinen sitä kohtaan ensin. Ja kesäkurpitsamunakas, jota oon syöny aamiaiseksi parina aamuna, yks täysmuna ja kaks valkuaista ja jokunen viipale paistettua zucchinia. Mutta ei se riittäny aamulenkille. Halpaa ja hyvää muonaa, kesäkurpitsa. Eikä ees kovin helposti tee mahaa kipeeksi. Tosin ei se niin kauhean vähäkalorista oo, jos keittoon panee puoli pakettia sulatejuustoa :) mutta pitäähän sen maistua hyvälle, että sitä voi syyä.

Mies on töissä ja tyär harjoittelussa, normi päivä siis täällä. Pyykkikone hurskuttaa vaikka tuskin vaatteet ehtii tän päivän aikana kuivua (no osa ehkä, kun tuulee niin mukavasti) ja yöllä taas sataa.

Tuossa on ihmeellisen valkoinen koivunrunko, ihan palaa puhki kuvassa. Harvoin näkee noin vitivalkoista, rosotonta. Ja maassa on niin mukavan keltaista, kun voikukat kukkii :)

Mie oon ollu ilonen siitä, kun se mustarastas on tullu tähän lähelle pesimään, mutta kyllä tässä yks päivä vähän kyllästytti, kun se huusi muutaman metrin päässä (on muuten aikasen paljon desibelejä mustarastaan laulussa, kun läheltä kuuntelee!) ja peitti alleen kaikkien muiden lintujen laulun. Mie ku niin tykkään pajulinnun lauluakin kuunnella. Mutta just sillon sillä tais olla kilpalaulanta sävelestä päätellen sukulaiskoiraan kanssa. Sama erikoinen toistuva lurautus kummankin laulussa. Ehkä se on niitä koiraspoikia, joita tässä on talvehtinu, ja uutta reviiriä pitää kuuluttaa reippaasti.

Ai niin: mun piti vielä kertoa siitä, että eilen kun hain tytön illalla kaupungista, näin siellä kadulla säntäilevän rusakon, joka ajoi takaa varista. Hidastin ja tarkkailin näkymää, ja siellä katukiveyksen reunassa tien puolella poukkoili semmonen nyrkinkokoinen jäniksenpoika, jota sen emo suojeli täysin vailla itsesuojeluvaistoa. Ryntäili autojen seassa ja ajatti sitä varista samalla kun poikanen koitti pinnistellä katukiveyksen reunan yli nurmikolle. Pysähdyin linja-autopysäkille ja pari autoa pysähtyi myös sinne tapahtuman puolelle (itse olin "väärällä" puolella katua) ja varis luovutti. Rusakot hävis nopeasti. Takaisin tullessa vieläkin leuhotteli variksia siinä kohdalla, ja myöhemmin matkalla näin peräti kaksi rusakkoa pomppimassa tien yli.

Kukkeja ja kivejä

Joko mulla on supertehokas dieetti tai sitten suurin osa aiemmin mainitusta painonnoususta oli jotain turvotusta, koska paino on hupsahtanut jo useamman kilon alemmas. Tai sitten tuo neljän euron vaaka valehtelee. Kohta tulee varmaan se takapakki, mikä aina tulee.

Oon käyttäny kuvien siirrossa apuna Googlen Drivea, kun ne voi puhelimesta näppärästi siirtää sinne, ei tarvi istua koneelle ja ruveta näpräämään johdon kans, kun se tuntuu olevan aina niin hankala hommakin. Siellä on tallennustilaa 15 Gt, ja kun niitä kuvia sinne alkoi kertyä ja tallennustila vähentyä, niin poistin kaikki kuvat, satoja kuvia, ja jätin vain kourallisen lyhyitä videoita sinne. Silti tallennustila vain pieneni. Huomasin, että poistetut menee roskakoriin, ja tyhjensin senkin - silti on lähes puolet tallennustilasta merkitty käytetyksi. Ainoa, mikä siellä videoiden lisäksi on, on joku varmuuskopio puhelimeen liittyen, ja sitä en uskaltanut poistaa kysymättä viisaampien mielipidettä. Onko siellä hiton kopiossa kaikki mun kuvat, mitä oon siirtäny? Miks sellanen on otettu, kun en itse ole koskaan mitään varmuuskopioita pyytänyt?

Nukuin viimeyön suht hyvin, mutta näin tosi vauhdikkaita unia. Ajoin pyörällisellä sairaalasängyllä (!) kilpaa kamelivaljakon kanssa (kamelit oli kuopuksen) ja sit ajoin sinisellä bemarilla lumisella tiellä kylki edellä, eikä auto suoristunut ei millään ja lopulta rysähti. Ja mies oli mulle vaan koko ajan kauhean vihainen ja mieluummin soi minun kuolevan kuin menevän jonkun muun miehen mukaan. En siis ollut edes menossa, mutta noin periaatteessa. Joku on selittänyt autolla-ajounet (ehkä sängylläajo kuuluu samaan kategoriaan?) sellaisiksi, kuin elämänkulkunsa kokee. Mulla usein ei ajounissa toimi jarrut, mutta viime aikoina oon kyllä saanu auton pidettyä tiellä ja hanskassa siitä huolimatta. Tällasia kolariunia ei oo ollu. Auto ei kyllä vahingoittunut, mutta ei ollu enää sininen bemari vaan valkoinen iso auto.

Ja naama on kipee. Yläleuka, posket. Vaikka on ollu purukisko suussa yöllä.

 Oon ihastuneena katellu paikoin upeita kukkapenkkejä, joissa tulppaanit kukkii ja sammalleimut ja kaikki sellaset, ja harmitellu ku ite en jaksa mitään sellasia laitella. Sitten pihaa katellessani totesin, että onhan meilläkin kukkia. Syreenit, omenapuut ja norjanangervot kukkii, ja niitä tulppaanejakin on muutama. Omenapuut on aina niin yllättäen kukassa. Paitsi että se hyvä omena ei tehny taaskaan kukkia.

Kävin eilen poimimassa kieloja muutaman tuoksumaan pöydälle, mutta en kyllä huomaa tuoksua, ja tänäaamuna suurin osa nuokkui surkeana. Ei pitäs kerätä kukkia maljakkoon, pitäs antaa niiden kukkia omalla paikallaan ja mennä sinne haisteleen.

Viime kesänä maalatut kivet on rapistuneet:

Mulla on kyllä taas idea kiviin liittyen, mutta saa nähdä eteneekö se ikinä ideasta toiminnaksi.

Esikoisen näyttö oli menny hyvin. Kuopus menee poikakaverilleen, kun huominen on vapaa. Tosin pojalla on vuorokausirytmi menny ihan päinvastaiseksi, kun se ei nyt käy missään koulussakaan ja pelaa vaan tietsikalla. Saa nähdä miten siinäkin hommassa käy. Siksi ne ei oo voinu nähdäkään viime aikoina (kuopuksen kaukaisen harjoittelun ohella) kun se nukkuu päivät.

Näyttää siltä, että tänään voisi tulla ihan kaunis päivä :)

Loppujen suhteellisuuksia

Nyt loppui elämästä nauttiminen. Ostin vaa'an, kun halvalla sai, ja se näytti niin hirmuisia lukemia että on ihan pakko nyt jotain tehdä. Tai jättää tekemättä; jättää ne pullat ja suklaat ja jätskit syömättä. Kyllä mie olin sen arvannu, että paino on noussu, että ei se varsinaisesti yllätyksenä tullu.

Käytiin Keski-Suomessa hakemassa tyär kotiin, tosin nyt se jo aloitti toisessa harjoittelupaikassa. Just lähti sinne mun autolla ajeleen, eilen reissusta tullessa ajettiin matkan loppupää kertaalleen niin, että se osaa sitten enempiä panikoimatta sinne ajaa. Nyt on vielä pitempi ajomatka harjoittelupaikkaan, mitä Keski-Suomessa. Junallakin olis päässy, mutta matkaa asemalle on molemmissa päissä monta kilometriä, kahdella junalla pitäs matkustaa ja sopivia junia ei kovin paljon mene oikeaan aikaan. Hirveän aikaisin pitäs lähteä, että olis kahdeksaksi perillä.

Yksijalkainen lokki

Telkällä oli poikaset

Samalla kävin pari kertaa isää morjenstamassa sairaalassa, ei se enää kotiin pääse. Tai halua mennäkään, vaikka sairaala tietysti haluais sen kotiuttaa äkkiä. Toisella on elämä loppumassa, ja mie vain suren sitä etten saa syödä mitä haluan... Syöpämöykky on kasvanut hurjasti, on sydämen vieressä jo samaa kokoluokkaa ja painaa isoja verisuonia niin että vähänkin ponnistellessa menee taju. Seisomaan noustessa kaatuu heti, ilman rollaattorin tukea ei pysty käymään edes vessassa. Ja tosiaan sielläkin menee taju, jos joutuu vähänkin äkistämään. Miten semmonen kotona yksin pärjäis. Mutta ylihuomenna on palaveri, ja siskoilla on kyllä suunnitelmat miten menetellä, jos isä kaikesta huolimatta päätetään kotiuttaa.

Pää isällä on ihan yhtä terävä kuin ennenkin, jääkiekkoa katteli telkkarista. Suomi kuulemma voitti jotain, oon päätelly päivän uutisvirrasta. En oo seurannu, mun elimistö ei kestä sellasia jännityksiä. En oo koskaan ymmärtäny, miten jotkut saa nautintoa jännityksestä, oli se sitten urheilua tai elokuvia. Minusta se tunne on yksinomaan epämiellyttävä.

Eilen iloitsin, että tänään ei sada ja voi ulkoilla, mutta ennuste oli taas muuttunu ihan erinäköiseksi. Pessimistinä ajattelen, että samalla lailla muuttuu ennuste niillekin päiville, joille nyt luvataan kuivaa ilmaa. Kun ei syömisen lisäksi ole muuta iloa kuin ulkoilu, ja sekään ei ole ilo vesisateessa, niin ei jää mitään. Paitsi että jääpäs; lukeminen!

Keskemmällä Suomea vielä tuomi kukki, täällä jo lopetti. Jännän väriseksi meni tuomenkukat kuistilla maljakossa.

Valkoinen matto

Voi kuulkaa. Nyt mullakin on auton takapenkillä valkoinen matto...

Sillon kun olin siellä anopin autossa hinauksen aikana, niin päivittelin niitä pitsiliinoja ja sitä säntillistä siisteyttä, mikä siellä oli, ja sanoin että mie en juuri siivoile autoa, siellä lojuu jätskipaperit ja koiran varataluttimet ja muut, ja takapenkillä on koirankestävä peite kun koirat siellä useimmiten kyydissä on. No se oli sitten siivonnu sen, kun se oli korjatteilla apikkeen hoivissa! Imuroinut ja luutunnut ja rikkonut mun muiston äitin vuodeosastoajasta ennen sen kuolemaa (no ei se tienny että se on semmonen, en kertonu ees sillon ku se soitti perään ja pyysi sen rikkomista anteeksi) ja laittanut maton takakontin lattialle ja sen valkoisen maton sinne takapenkille. Tottakai olin kiitollinen ja iloinen asiasta, vaikka anoppi katsoi asiakseen kertoa, kuinka apike oli hänelle siitä motkottanut ja sanonut, että saisivat itse siivota autonsa. Ja vaikka koinkin hiukan sellasta tunnetta, että mun henkilökohtaiselle alueelle oli tunkeuduttu. Anoppi on silti ihana olemassa vaikka tunkeekin.

Esikoinen kysyi ennen synttäpäivää, että mitä haluan lahjaksi, ja pyysin saunan siivouksen. Sen se toteutti yhtään mukisematta eilen ♥ Mutta eipä sillä ainakaan rahaa siihen kulunut.

Helteet loppui sitten siihen. Ja muutenkin se ihanin aika keväästä, koska tuli hyttyset. Niitä tuntuu nyt olevan ihan riittävästi. Mutta kyllä mie niistä hienoista päivistä nautinkin, onneksi sattui semmonen aika että ei haluttanu olla vaan peiton alla koko ajan. Tänään näyttäis olevan vielä sateetonta, mutta sitten alkaa sateet joille loppua ei näy. Rikkaruohot tykkää.

Laskeskelin muuten eilen, että mun lähipiirissä on kymmenen tärkeää ihmistä. Siis sellasta, joiden poistuminen piiristä haittaisi ja jäisi ikävä. Sentään jopa kymmenen, vaikka oon tämmönen ihmisvihaaja. Kyllähän mie hiukan surisisin kaukaisempienkin tuttujen kuoloa, mutta ei se mun elämään vaikuttais. Tarkoitan että mulla ei oo monia läheisiä ystäviä ja sukulaiset vois vaikka olla olematta, vaikka niitä on paljon. Siskot pitää yhteyksiä sukuun, mie en. Eikä sen puoleen kukaan sukulainenkaan yritä pitää yhteyksiä minuun.

Tänään esikoiseni täyttää kaksikymmentä vuotta. Ja ihan vasta se oli pikkuinen! 

Hädin tuskin limupullon kokoinen... vaikka tuossa kuvassa onkin jo parikuinen.

The older I get, the less I care...

Hieman muokattu eräästä meemistä, mutta tuolta minusta on viime aikoina tuntunu. Pihalla kuljen maha paljaana ja viis veisaan jos joku näkee, siinäpähän kattoo jos huvittaa. Tänään laitoin paidan, joka oli vähän liian ihonmyötäinen, mutta mulla alkoi soida päässä Tamara Lundin "Mä oon mikä oon, ja käyn vaihtelusta..." ja läksin lenkille. Enkä osannu hävetä pulleroista ulkomuotoani, vaikka juttelin naapurin komean nuoren miehen kanssa. Ne oli ottanu kesäkanoja, sanoin että meillä on kasvamassa eläintenhoitaja, joka tulee mielellään apuun, jos tarvii lomatuuraajaa kanojen hoitoon.

Onneksi lähdin aikaisin, tuli niin nopeasti ihan liian kuuma keli. Ilma oli (on) raskas, jalat tuntu raskaalta ja olin iloinen päästessäni kotipihaan.

Aamulla nuppuiset tulppaanitkin räjähti heti ihan ylikukkineen näköisiksi.

Ja huomasin tarviivani autoa. Kirjastoon olis tänään pitäny päästä, ja se sähköpyöräily ei nyt käy kun on taas sadetta ja ukkosta tiedossa, ja paikka on auki vasta iltapäivällä. Valmis se kuulemma on, mutta ei vielä tiedetä tuoko ne, vai haetaanko me. Sitten pitäs ostaa tytölle synttärilahja huomiseksi.

Oma synttärilahja mieheltä oli tämmönen:

Sain poimia puutarhamyymälästä kärryllisen kukkasia ja se maksoi :)

Mahoton kaatosaje ja ukkonen kyllä oli, pelotti lähtee sileärenkaisella autolla liikenteeseen. Hyvin reissu kuitenkin meni, olin laittanu oikein kauppalapun itelleni että osaan ostaa oikeanlaisia kukkia eri paikkoihin. Jälkeenpäin kyllä oon miettiny, mahtaako tuo begonia pärjätä tuossa kuistin vierellä, kun siihen kuitenkin loppupäivästä aurinkokin paistaa. Ruusupapua ja mustasilmäsusannaa köynnöstämään, miljoonakelloa, markettaa, verbenaa, samettikukkaa...

Ukkosen edellä

Oli pakko tulla pihalta vähän viiletteleen sisälle, kun alkoi ihan hiki päästä valua. Vaikken muuta tehny ku makasin viltillä lukemassa. Miten minusta onki tullu tämmönen kesäihminen, minusta joka vielä muutama vuosi sitten vihasi hellettä?

Siitä meidän eilisestä Helsingin-reissusta tulikin varsinainen seikkailu. Miehen autossa on naftasuodatin temppuillut kuumilla ilmoilla, ja se halus että mennään mieluummin mun autolla, kun oli ihan helle. Ensin alkoi moottoritiellä kuulua kauhea räpätys, kun teipattu muovipuskuri ei kestäny 120 vauhtia (enhän mie ikinä ees aja niin kovaa!) mutta se hiljeni kun mies hidasti sataan. Kun oltiin päästy parkkiin - ensin tietysti käännyttiin väärästä risteyksestä, mutta löyty hyvä parkkis sieltäki - se repäs sen räpättävän palan irti. Kohta ei oo mitään jälellä mun auton puskurista.

Pienehkön harhailun jälkeen löydettiin se Faunatar, missä piti joukkonäytteenoton oleman.

Siellä oli tällanen upean oranssi kanarianhemppo :)

Päästiin etuajassa, kun joku belggari oli jättänyt tulematta, ja oltiin ulkona paikasta jo 10 minuuttia ennen meidän ensimmäistä aikaa (1/koira) vaikka en ollu ymmärtäny tuoda kuin kaksi paperia neljän sijasta. Piti täytellä siinä niitäkin. Jo niissä kahdessa mukaan saaduissa oli hommaa, kun ne piti netissä täyttää ja sieltä lähettää eteenpäin instanssin käyttöön, mutta myös tulostaa itselle ja tuoda mukana. Ja meillähän ei tulostin enää toimi, niin piti ensin lähettää tiedosto sähköpostilla miehelle, joka sitten työpaikan koneella tulosti ne.

Kotiin lähdettiin sitten onneksi Tuusulan kautta, koska siellä tietöiden takia köpötellessä tosi hiljaisessa vauhdissa jonossa meni yhtäkkiä kaikki sähköt autosta. Mittarivalot sammui, lukuunottamatta moottorin vikavaloa, joka syttyi. Auto kyllä kulki, mutta mykkänä ja valottomana. Ilmeisesti, koskapa vilkkukaan ei toiminut, kun mies sitten viimein ajoi linja-autopysäkille ja sammutti auton. Kokeili käynnistää uudelleen, niin inahti vain - akku ihan tyhjä. Kurkkas alle, ja siellä roikkui katkennut apulaitehihna. Siihen jäi auto. Apike riensi apuun anopin kans.

Siis miettikää - anopin autossa on piippuhyllyn päällä pitsiliina! Ja takapenkillä vitivalkoinen matto.

Meen välillä takas ulos, jatkan sitten taas... :)

Darwin-tulppaani

No nyt rupes sataan. Ja hyttysiäkin on, ikäänkuin yöllinen sade olis saanu ne ryömiin koloistaan ihmisten kiusaksi. Anoppilassa niitä oli valtaisasti! Sade sai myös ensimmäisen tulppaanin aukeneen pihassa, ja vuohenputket on oikeen ryöpsähtäneet kasvuun.

Eilen maalasin taas pihapöydän, ja sade sekä siitepöly kuvioi sen kivaksi:

 Siitepölytiplut jäi, kun vesi kuivui, ja mietin, että tuohan olis hauska jos siihen maalais tuollasia keltasia täpliä.

Mansikanlehdet oli saanu myös omat täplänsä.

Luonnonoja, joka löytyi aamulla. Harvemmin on annettu tälleen veden virtailla omin päin, yleensä ihminen on kaivanu sille mielensä mukaisen uoman, mitä kulkea.

Nyt on kartan mukaan ukkonen niin lähellä, että taidan lopetella.

En kestä

Ei oo tullu kirjoteltua, kun ulkona on ollu niin hienoa :) Tänäänkin lähdin vain pienelle koiranpissityskävelylle aamulla, ja oli niin ihanaa että lenkki venyi tunnin mittaiseksi.

Niin hiljaistakin, vain lintujen äänet ja omien askeleiden rahina.

Aurinko paistoi lempeästi ohuen pilviverhon takaa ja tuomenkukkien tuoksu kantautui milloin mistäkin. Tuli oikeesti olo että ihan kestämättömän hienoa saada vaeltaa tällasissa paikoissa tällasessa säässä!

Tämä on niin ihanaa aikaa, voikukat kukkii mutta nokkoset ja muut ei oo vielä vallottaneet kaikkia paikkoja. Pääsee poluilla hyvin kulkemaan.

Viikonloppu meni hujauksessa. Kuopus tuli käymään kun sillä oli tuutorointihommia koululla, kun siellä päästettiin lehmät laitumelle ja oheen oli järjestetty yleisötapahtuma.

Ilma suosi, ja väkeä oli ihan mahdottomasti. Kiikaribingoon ja hyönteishotellin rakennukseen olis päässy vähemmällä jonotuksella, mutta etenkin lettukoju ja pieneläinhuone oli erittäin suosittuja.

Eilen avattiin grillikausi pihalla, ja ystävä tuli yllättäen mukaan "bileisiin", oli mukavaa rupatella ja vaan istua pihalla, iltapäivemmällä käytiin kävelemässä. Mulla on kädet jo hiukan ruskettuneet. Ja naamakin.

Tänään pitäs mennä Helsinkiin viemään koirat joukkonäytteenottoon, kun pyysivät sieltä Hannes Lohen Koirien geenitutkimusryhmästä. Ja mie autuaasti unohin koko jutun (kuinkas muutenkaan) ja annoin niille viis ruokanappulaa aamulla lenkiltä tultua. Olis pitäny olla syömättä. Ei kuulemma haittaa, jos ilmottaa millon on ruokittu.

Mutta nyt menen pihalle, nautin kesästä, juon pullakahvit pihapöydän ääressä, kerään pyykit, kylvän kehäkukkaa, kitken vatunalkuja...

Turhaa ja vähemmän turhaa

Hieno sää tänään! Tein ilmastoteon ja kävin kirjastossa, asiamiespostissa ja kaupassa pyörällä. Tosin sähköpyörällä. Mutta siinä on taas joku vika, se ei laita kakkosvaihdetta päälle ollenkaan ja sähköavustus toimii vain ripeän kävelyvauhdin aikana, loppuu heti jos vähänkin normaalimpaan vauhtiin pääsee eli kohtaan, jossa kakkonen yleensä menee päälle. Joutuu vispaamaan jalat maitohapoilla sillä ykkösellä sitten. Toisin sanoen hissukseen ajelin. Ja huomenna on reidet kipeet. Toki sähkö lakkaa avustamasta normaalistikin jossain 25 km/h mutta nyt ei päässyt lähellekään sitä, paitsi alamäessä. Simply walkingin mukaan keskinopeus oli rippusen yli kympin. Mutta sainpahan taputtaa itteeni selkään, kun sain liikuntaa - vaikka olikin turhaa, kun koirat ootti kotona - ja säästin ilmastoa auton saasteilta.

Mikäs täällä oli hiljakseen pyöräillessä.

Eilen lähdin extempore uudelle polulle, ajattelin että katson mihin se vie.

 Tällanen kaunis rentukkaoja siinä pellon laidalla oli, mistä lähdin käveleen polulle.

 Ihana, valoisa, linnunlauluinen lehtometsä :) Sitten polku kävi huonommaksi, puunjuuret alkoi kohota korkealle siinä polulla ja aloin epäillä, että olen taas jollain hirvieläinten polulla. Kakkakasoista päättelin olevani oikeassa, ja viimein kun alkoi olla oksia vyötärön korkeudella yli polun,

totesin, että peuranpoluilla ollaan taas. Katoin karttaa, kannattaako jatkaa vai käännynkö takaisin. Totta puhuen olis kannattanu kääntyä, mutta koska vähän matkan päässä näkyi tie, ajattelin kuitenkin kävellä sinne. En toki tullut ajatelleeksi, että polut häviää kokonaan, tulee hakkuujätekasoja, piikkisiä villivatturyteiköitä,

ojia ja vesilonttoja, joissa kengät kastuu - mullahan oli vaan kevyet pinkit kangaskengät jalassa. Ei ollu tarkoitus mennä rymyään metikköön. Koiriakin piti kantaa sitten välillä, kun ne ei lyhyine jalkoineen päässeet risukasojen yli, pelkäsin että kaadun niihin parikymmensenttisiin koivunvesantynkiin, menee maha puhki ja koirat joutuu heitteille kun kukaan ei meitä löydä sieltä. Enkä tullut ajatelleeksi, että siinä tienvarressa on tietysti taloja, enkähän mie voinu kenenkään pihalle mennä lompsiin, vaan piti etsiä paikka, mistä pääsee tielle suoraan metsästä.

Kolmesta puhelimen kartasta katsomalla osasin jotenkin suuntia talojen ohi, ja sitten olin ihan epätoivoinen, kun sieltäkin näkyi sitten puiden välistä talo. Hikisenä, roskaisena ja voimattomana kyyhötin siellä lehtikuusimetsässä karttojeni kanssa. Onneksi sieltä talon pihasta justiin lähti auto, joka näytti tien paikan; se olikin talon tällä puolen. Kylläpä olin onnellinen kun viimein pääsin oikealle tielle! Koiratkin oli selkeästi helpottuneita.

Tien varressa kasvoi niin komea ruttusieni, että oli ihan mentävä kuvaamaan sitä. 

Sillä oli monta kaveriakin siinä lähellä. 

Eilen kylvin auringonkukkaa - jotain erikoislajiketta - ja kehäkukkaa, ja metsänätkelmänsiementen loput heittelin sinne tänne. Viimemainittuja laitoin samaan purkkiin tuoksuherneiden kera, mutta näyttää siltä, ettei ne tuoksuherneet lähde kasvamaan. Ne on itekerättyjä, liekö jotain steriiliä lajiketta sitten, tai muuten epäonnistunut siemensato.

Orvokkipadassa on kauhea vesiheinänkitkuu-urakka, kuten joka kevät. Sinne on kylväytynyt taas pari auringonkukkaa, ja laitoin pariin kohtaan vähän kehäkukkaakin. Aina päätän, että en laita ens kesänä mitään kasvamaan, mutta sitten löydän itseni miettimästä taas, että mihin mitäki laittas...

Ei hyvin mee

Elämä on aaltoliikettä. Aina, kun ihmisillä on asiat hyvin, unohdetaan miksi ne on hyvin, ja tehdään asioita ja päätöksiä, jotka vie taaksepäin. Niinku nyt esimerkiksi Alabamassa. Hypoteettinen ihminen jyrää olemassaolevan ihmisen oikeuden omaan kehoonsa, ehkä jo raiskaajan jyrättyä ne kertaalleen. Koska nainenhan ei tarvi oikeuksia, ei ole ennenkään tarvinnut. Lapsenkin oikeudet jää raiskaajan alullepaneman sikiön oikeuksien jalkoihin. Aivan järjetöntä.

Näin naispuoleisten jälkeläisten äitinä hirvittäis kyllä asua tuollaisessa takapajulassa. Suomessa on vielä asiat paremmin, tosin täälläkin konservatiivit yhdistää voimiaan ja sama voi jossain vaiheessa olla edessä. Seta järjesti eurovaalipaneelin koskien tavoitteita ihmisarvoisemmasta Euroopasta. Kristillisdemokraatit tarjos sinne keskustelemaan ehdokasta, jolla ei julkisten ulostulojensa perusteella ole todellakaan mitään sanottavaa ihmisarvoisemmasta Euroopasta (mutta kylläkin homo-ja transvihasta), ja kun paneelin järjestäjä pyysi jotakuta muuta puolueen ehdokasta, uhriuduttiin ihan täysiä ja huudettiin sananvapauden rajoittamisesta. Aivan järjetöntä.

Sananvapaus ei ole sitä, että pitää saada huutaa vihaansa paikassa, johon se ei kuulu. Ja puolue itse valitsi olla lähettämättä sopivampaa ehdokasta, jotta pääsee oikein urakalla uhriutumaan. Yhy yhy meidät on hiljennetty kun emme halunneet toimia järjestäjän ehdoilla. Puolueen facebooksivulla riehuttiin silmittömästi ja pidäkkeettä, paneutumatta edes siihen, mikä asia oikeasti oli kyseessä. Ei tarvi olla ku kirjaimet "Seta" niin eräillä kilahtaa päässä.

Mutta minäpä ostin kannettavan suihkun. Olin vähän epäileväinen, mutta kun tarjous oli hyvä niin uskalsin. Se on ihan asiallinen vehje, ei vie paljoa vettä, niinku pelkäsin. Lataus usb-liittimestä, mulautus ämpäriin ja päälle. Nyt meilläkin on suihku :) Ei sitä juuri muut vielä tohtinu käyttää, mutta mie tykkäsin kyllä.

Ja unohdin, miten pesukone laitetaan pois päältä. Lopun alkua tämä tämmöinen. Kohta oon niinku isä, joka ei osaa aina kahvinkeitintäkään nykyään käyttää. Joutui muuten eilen osastolle, kun ei pysyny pystyssä ollenkaan ja teloikin kaatuillessa itsensä niin, että tartti tikkejä.

Loppukevennys:

Kirpputorikengät ja vauvattomuutta

Pitäisi jo tähän ikään mennessä olla oppinut se, että jos kirppiksellä on myynnissä halvat, lähes käyttämättömät hienot kengät, niissä ON jotain vikaa. Viime kesänä ostin sellaset, ne tuntu kokeillessa oikein hyvältä jalassa, vaikka oli hieman korkoakin. Sunnuntaina laitoin ne jalkaan muka vähän hienostellakseni äitienpäivän kunniaksi (meikkasinkin!) ja voi jestas, miten hankalat kengät ne oli, kun niillä vähän aikaa oli kävellyt! Pikkuvarvas oli ihan raato ja vaivasenluun kohdat hieman myös. Ja niin hyviltä ensin tuntui, kun vain muutamia askelia otti.

Herne kukkii! Se on tuo valkoinen, ei tuo punainen :)

Kyllä mie kärttysenä äitienpäivänviettäjänä sain sitten miehenkin mököttämään, kun tuli velkaantuminen sattuneesta syystä puheeksi. Mua vaan ärsyttää kun se niin parhain päin aina selittelee ne velka-asiat, luultavasti itsekin uskoo ne niin, ja sitten sitä harmitti kun kerroin asiat niinkuin itse ne näen ja miten ne todennäköisemmin ehkä onkin. Se ei halua ajatella ikäviä. Tuntuu, ettei se oikein vieläkään ole palautunut siitä möksähdyksestään.

Tähän väliin pikainen aamulenkki, se kyllä piristi. Eikä voimattomuudesta näkynyt jälkeäkään, mäet oli vain mukavia paikkoja, joissa keuhkoista huuhtoutui yön kuonat pois. Niin ne päivät on erilaisia.

Lukaisin tuossa kirjan Vauvattomuusbuumi, jossa oli asiaa lapsettomista. Tai niinku parempi sana on englanniksi "childfree". Sellaisista, jotka ei joko ehdottomasti halua lisääntyä, tai ei vain ole tullut asia mieleen tai tehdyksi. Ihan mielenkiintoinen kirja, ja se mikä mulla siitä parhaiten jäi mieleen oli perheen määritelmä. On näitä "isä, äiti ja lapset"-fundamentalisteja, joiden mielestä ko. perhemalli on ainoa oikea, ikiaikainen ja luonnollinen, ja kuitenkin ns. ydinperhe on varsin tuore käsite. Ei ole kauaa, kun perheeseen kuului monta sukupolvea ja palkolliset päälle, ja puhuttiinkin lähinnä "ruokakunnasta". Kuuluu Kelan sanastoon kai vieläkin. Familia, josta monen kielen perhe-sana on johdettu, tarkoitti alun perin antiikin Roomassa orjien joukkoa, tai orjia ja muuta omaisuutta. Siitä se laajeni vähitellen myös isännän vallan alla oleviin lapsiin, puolisoihin ja työntekijöihin. Patriarkaalisuus kummittelee siis tässäkin, ei ihme että fundikset tykkää.

Meidän perheen jäseniä.

On muuten ollu hauska seurata iltapissitysjoogalla, miten aurinko on joka ilta hieman korkeammalla. Viime viikolla se alkoi näkyä naapurin katon yläpuolella, nyt se on jo ihan reilusti ylhäällä vielä yhdeksän maissa. 

Huumeita

Jotaki kyllä tekis mieli vetää, kun ei viinakaan käy. Mistähän nää mun äitienpäiväahistukset oikeen kumpuaa? Sain aamulla toivomani äitienpäivälahjan - istutuskauhan, se oli oikeen Fiskarsin laatutuote, ja sen varteen oli sidottu hellyttävä pieni lahjanauha kiharoineen ♥ Esikoinen oli sen ostanu mulle. Ite kyllä kahvit sain keittää ja sen kanssa söin eilen ostamiani tarjoustippaleipiä. Vappuna olis tehny mieli ostaa, mutta oli yli euron kappale ja liian kallista mulle. Nyt oli euron se kahden paketti, raaskin ostaakin. Ei se siitä ollu kiinni, etteikö mulla olis ollu vappuna kahta euroa, vaan siitä, että en vain maksa kahdesta tippaleivästä niin paljoa.

Laitoin kauniin uuden kukkapaidan päälleni päivän kunniaksi, ja kaadoin sitten sille kahvia. Lähdin koirien kans lenkille, niin eikö joku leviäpersepyöräilijä melkein ajanu koiran päälle, kun tuli yllättäen takaa eikä yhtään varoittanut. Perkele. Ja sitten vielä tuuli niin kovaa, että lenkki jäi lyhyeksi kun korva tulee tuulessa kipeeksi.

Mies lähti äitilleen käymään. Anoppi soitteli jo aiemmin viikolla että tuleeko joku kahville, että ostaako hän kakun, sanoin että mies varmasti tulee mutta mie en vielä tiiä miten haluan äitienpäiväni viettää. No, myöhemmin se soitti vielä miehellekin, mies lupasi multa kysymättä että "me" tullaan. Olin aatellu että miksei sitä nyt vois sit mennä, mutta sen verran pahalla mielellä olin ja mies vielä omalla käytöksellään sitä pahensi, että jäin kuitenkin kotiin. Mikä siinä onkin, ettei oo minkäänlaista empatiakykyä toisen mielialalle. Pitääkö siitä aina suuttua? Eikö vois joskus vaikka halata ja lohduttaa? Jos tuollaisia kyselen, suuttuu siitäkin. Parempi siis pitää mielet sisällään ja koittaa olla kiukuttelematta ulos asti. Ihan niinku lapsuudenkodissakin piti elää, ei saanu ikäviä tunteita näyttää. Kyllä mie silti kerron, jos mua potuttaa, vaikka koitankin olla sitä näyttämättä.

Tongin vähän nokkosia pois kukkapenkeistä - tai niistä kohdista, joissa jotain perennoja kasvaa - ja samalla vähän ukonhattua, kalliokilpeä ja kotkansiipeäkin. Vois oikeestaan mennä kohta jatkamaan, niin olisin ees jotenkin hyödyksi maailmalle. Tai sitten nukkumaan, jos ei vaikka enää heräis.

Hevoskastanja.

 Tuomikin kukkii kohta.

Vettä tuli viime yönä ihan reippaasti. Semmonen kohina kävi vintissä peltikaton alla. Oon nyt nukkunu vähän paremmin, kun vaihdoin melatoniinin "pitkävaikutteisesta" tavalliseen. Se pitkävaikutteinen on huono, aiheuttaa mulle enempi unen pätkimistä ja yövalvomista, vaikka vois kuvitella että pitkävaikutteisuus nimenomaan vähentäis sellasta. Mun mielestä se on ihan humpuukia, kun melatoniinia tarvii tietyn määrän että se edes toimii toivotusti, ja sit ku sitä ripotellaan "pitkävaikutteisesti" liian vähän kerrallaan, niin vaikutus on yhtä tyhjän kanssa. Heräsin viime yönä vaan neljän maissa käymään vessassa ja kattelemaan ikkunasta ulos. Vettä silloinkin satoi, muttei niin paljoa kuin alkuyöstä.

Ajatuksia ja uutisia

Heh, musta pilvi häipyi pään päältä iltaan mennessä :) Tai harmaa pumpuli pään sisältä. Ehkä syynä oli migreenilääke, ehkä kotoa muualle pääsy (tosin kävinhän lenkilläkin pumpulipäänä) tai miehen Hesessä tarjoama ruishampurilainen tai halvalla saatu kiva kukallinen kesäpaita. Kaverillekin on synttärilahja ostettuna; sillä, mulla ja esikoisella on peräkkäisinä päivinä synttärit. Mulla oli vieläpä työkaveri, jolla oli sit vielä jonon jatkona synttäpäivä. Ja toinen työkaveri, jolla on kuopuksen kans sama synttäpvä. Eksän suku muuten oli semmonen, että siellä osui monelle saman suvun ihmiselle samoja syntymäpäiviä, se on aika erikoista kyllä, kun päiviä on kuitenkin 365 per vuosi. Äitillä oli 8.7. ja sen avomiehellä 7.8. Synttärisattumat on hauskoja.

Vihreää ja oranssia

Mutta näin äitienpäivän tienoilla oon pohtinu taas omaa äitiänikin, ja alkoholismia ja välinpitämättömyyttä ja sen kaiken vaikutusta itseeni. Lueskellut toisten alkoholistien lasten kokemuksia ja kauhistellut, että ei mulla tuommosta ollu kuitenkaan. Oli vain semmosta mitä meillä oli.

Näin uutisen, että aikuiset tyttäret oli tappanu äitinsä raa'asti, ja jäin miettimään, oliko ne naiset jotain sekopäisiä päihteidenkäyttäjiä (ulosottovelkaa taisi olla ainakin) ja miten niiden äiti oli niitä mahtanu kohdella. Minkälaiset välit mahtoi olla. Vaikka mun äiti olikin kylmä ja viis veisas mun hyvinvoinnista, en ikinä olis voinu varmaan edes lyödä sitä. No ehkä silmittömän, sokean raivon vallassa. Mutta tappaa... ja vielä tuolleen. Järkyttävää. En syytä ketään, enhän edes tiedä kyseisestä asiasta, mutta lasten kaltoinkohtelu kyllä mahdollistaa lapsen kasvamisen hyvinkin kieroon. Ja vanhuksetkin voi olla varsin ilkeitä, ei ilkeä nuori ja keski-ikäinen ihminen muutu vanhetessaan kiltiksi.

Ja heti kun osui silmään uutinen koirasta, joka oli karannut omistajaltaan ja pureskellut ihmisiä Lahdessa, arvasin, että kyseessä on rescue-koira. No olishan se voinu toki olla joku "tavan" koirakin, mutta osuinpahan oikeaan. Rescuet ja muutkin kodinvaihtajat on vähän arvaamattomia, kun ei tiiä mitä ne on elämässään kokeneet, ja jos ei oo ehtiny suhdetta uuteen omistajaan muodostua, niin eihän ne tottele eikä anna kiinni.

Eipä nämäkään tottele, vaikka on syntymästään asti meillä asuneet ja kyllä jonkulainen suhde on alkanu jo tässä seitsemässä vuodessa kehittyä :)

Hukassa

Hyiii mitä unia mie näin. Kaikuja menneestä ahdistavassa muodossa. Koulua, käytäviä, portaita, ihmistungoksia, hyvin kapeita, ahtaita ja pimeitä kulkuväyliä... polkupyöräkin liittyi asiaan. Ennen ajokorttia kuljin kesät talvet pyörällä töihin, ja siihen liittyvä vaatetus oli unissa kans. Loppuvaiheessa etsin jonnekin unohtamaani pipoa. Hullujenhuoneellakin olin.

Hyh. Onneksi heräsin. Mustarastas luritteli ikkunan takana muutaman kerran, se oli mukavaa.

 Eiliseltä kävelyretkeltä.

 Tuolla oli helmikuussa mettäkone, joka oli käynnissä ja tukki tien, ja pelotti mennä ohi.

 Poikkesin tutulta tieltä metsään, ja sitten oltiinkin vähän hukassa. Mutta mikä oli tallustellessa kuivaa, aurinkoista metsäpolkua, linnut lauloi ja tuuleskeli ettei tullu hikikään. Kunhan suopläntit kiersi.

Zuumailin koiria päällekkäin, kun toinen oli sylissä ja toinen piti vahtia kauempana. Pitäs varata lääkärinaika itelle ja toinen koiralle, enkä saa mitään aikaiseksi. Mikä siinä oikein inhottaakin niin suuresti... soitella puhelimella ja ootella takaisinsoittoa ja sitten kuulla että aikoja ei ole ja selevittää liittaan laattaan jollekin random sairaanhoitajalle omia vaivojaan, että se katsoo laitetaanko minut armeliaasti johonkin jonoon (josta taas pudotetaan vaivihkaa pois) vai pitääkö mun soittaa uudelleen joskus, kuullakseni taas ettei aikoja ole. Olispa nettiajanvaraus. Mutta sellanen systeemihän olis heti tukossa, kun me luulosairaat varattas kaikki ajat kun varvasta jomottaa ja otsassa on outo näppy. Ja väsyttää.

Jos olis vaikka jalka poikki niin olis helpompi mennä, mutta kun on vaan tällasia epämääräsiä "aina väsyttää" -juttuja. Sen verran paljon tullu tähän ikään mennessä lääkäreitä nähtyä, ja tiedän että useimmat menee siitä mistä aita on matalin; kattoo dg:n ja toteaa että joo tuosta se johtuu, syö enemmän lääkettä ja mene pois häiritsemästä.

Äitienpäiväkin on, sain jo kortin kaukana olevalta lapseltani. Naapurin Pentti oli mainittu kortissa myös :) sisäpiirivitsi. Seitsemäs äitienpäivä, että mulla ei oo ollu äitiä muistettavana. Muisteltavana vain. Saa nähä kauanko on enää isääkään, se vaikuttaa aika raihnaiselta jo. Eikä ne saa niitä sen päänsärkyjä aisoihin - kolmoishermosärky, leikattu jo kahdesti ja silti vaivaa. Särkylääkkeet ei auta, ei edes oksikodoni, joka sentään on melko tuju lääke.

Ei huvita tänäänkään.

Tylsää

Jokohan nyt olis päästy räntäsateista. Vielä laitoin vähän auringonkukansiemeniä linnuille, häkki on jo syöty tyhjäksi lukuunottamatta sitä aidon läskin palasta. Hassua, että anopin pihalla se läski kävi niin hyvin kaupaksi, että se vissiin osti uudenkin satsin, mutta meillä ne on jääny muiden sapuskoiden varjoon. Vaikkei mitään erikoista oo ollukaan tarjolla. Harakkakin keksi viimein keinon, miten pääsee niihin talimakkaroihin käsiksi - tai lähinnä nokiksi - mutta niin kauan kun naakat ei keksi niin on ok.

Me, tai lähinnä mies, on suunniteltu syksylle taas Lapin-matkaa. Mie lupauduin mukaan sillä ehdolla, että saadaan lainata anoppilan asuntovaunua halvalla tai ilmaiseksi, koska se autovuokra on niin hirmuinen. No, se on luvattu meille, mutta siitä alko sempäivänen vääntö millon mistäkin, loukkaantumisia kun ei neuvoja kuunnella tarpeeksi keskittyneesti ja anoppi soittelee ja vänkää asioista. Kysyi jossain vaiheessa siitäkin, aiotaanko me ottaa koirat mukaan. Mikä kysymys sekin on? Jättäisinkö mie ne kaheksi viikoksi muka kotiin? Mietin, että eikö se haluais sinne vaunuun niitä. No, nyt mies on sitten kyllästyny ja ruvennu katteleen niitä vuokra-autoja. Tulee sitten sikamainen hinta reissulle taas, ja vaikka se halpa vaunu oli mun ehto niin sitten tietysti minua syyllistetään, jos en lähde siihen vuokra-autohommaan mukaan. Vähine pienine rahoineni. Kun ei mulla ole yhtään ylimääräistä, ei tule kesälomarahoja niinku miehelle. Ja sanoin, että en todellakaan pidä siitä, että se ottaa aina niitä lainoja esim. lomareissuihin. Mie tiukkasin asiaa, ja koska se ei siihen mitään sanonu, niin todennäköisesti on suunnitellu taas ottavansa lainaa. Asiassa ei sen mielestä oo mitään keskusteltavaa, sanoi, kun kysyin miksei se sano mitään. Kuopus kyllä pettyy kovasti, jos matka ei toteudu.

Puhelinkin siirtää taas kuvia. Mitään uutta kuvattavaa vaan ei juuri oo, kun kylmä jakso pysäytti kevään etenemisen. Mitä nyt leskenlehdet on kuihtumassa, ja aikaiset sinivuokotkin.

Nyt lenkille.

Rästikuvia

No nyt! Värkkäsin sen johdon kans, ja hetken tapeltuani älysin, miten homma toimii. Nyt oon taas tyhjentäny puhelimesta kuvat ja videot, olin vähän hätäinenkin kun piti se yks video lähettää tytölle mutta nyt se on poistunut. No eipä kaada maata. Aamulla oli tuon näköistä, vähän outo keli kun välillä piti vetää korvaläppiäkin korville ja takkia kiinni ja hetken päästä oli taas kuuma. Mukava sonnanhaju leijui, muutama päivä sitten oli komea lantapatteri pellolla, nyt se oli levitelty. Sellanen nostalginen tuoksu.

Oon taas harmitellu laiskuuttani, mutta kun tarkemmin miettii, niin oon tehny vaikka mitä. Imuroinutkin! Hyvä minä.

Herneksiä kasvaa. Laitoin nuo sillon joskus kun ikävöin pääsiäistä, joka oli kaukana edessä, ja halusin jotain kasvattaa. Kun se voileipäkrasskin oli niin pahaa. Herneet on voinu niin hyvin, että vaihdoin ne isompaan ruukkuun. Jos ne pysyy hengissä lämpimiin asti, pääsevät ulos.

 Tälläsia ojia seurailtiin linturetkellä. Mun lisäksi oli neljä-viis muuta.

Siellä oli lintuyhdistyksen hoitamia  tappavia minkkiloukkuja. Jos oikein ymmärsin ja kuulin.

Supikoiraloukkujakin siellä oli kuulemma, sellasia jotka lähettää viestin jos joku menee loukkuun. Tää oli kyllä kohdannu kuolemansa jollain muulla lailla, ihmettelinkin tätä jo edellisessä postauksessa.

Rentukkapuro, johon ihmiset heittelee rahaa. Ei oo pikkupojat vielä hoksanneet käydä onkimassa pois.

Toinen koneellinen pyykkiä on pyörimässä, mutta taidan silti mennä pihalle. Jos talo sen takia palaa niin sitten se palaa.