Iloa ja surhetta

 Piti lähteä koirien kanssa lenkille, mutta kauan kadoksissa ollut fasaanikukko tuli ruokintapaikalle syömään niin en nyt kehtaa sitä heti säikyttää pois. 

Joulu meni, oli mukavaa. Lapset oli koirineen meillä ja alun totuttelun jälkeen irvistely ja murina lähes loppui. Otettiin hauska yhteiskuva joulunviettäjistä. Mies osti kaksi kinkkurullaa, ja esikoisen kanssa söivät mahan pinkeeksi silkkaa kinkkua :) tai no jotain muutakin. Mie olin sitä mieltä, että meillä on kyllä ihan tarpeeksi herkkuja, mutta mies halus ostaa vielä kaikenlaisia juustojakin, ja sitten tuputti mullekin että syö sinäkin ennenkuin menevät pilalle. Hirveästi suklaata ja vielä saatiin lahjaksikin. Ei mitään järkeä.

Sisko joutui lopettamaan rakkaan koiransa ennen joulua (sydänvika) ja vaikka sille yksi koira vielä jäikin, niin sillä on kova ikävä. Mieki sitä itkin, ja samalla itkin myös omien koirieni mahdollista samaa kohtaloa. Ei mitään järkeä sellaisessakaan. Tulee mitä tulee sitten kun tulee, miksi niitä pitää surra etukäteen? Mutta ei se suru käskemällä pois mene. 

Päivä on pidentynyt kahdella minuutilla sitten viime postauksen. Nytkin melkein aurinko paistaa, mie oon väsyny ja haluton ja apaattinen. Piristyn kyllä, kunhan tuonne ulos pääsen - fasaanikin siirtyi muualle. Vein jouluherkuksi rastaille kuivattuja aronianmarjoja, mutta ei ne kelvanneet. Keltasirkut on kuitenkin tulleet kaura-apajille, viimeinkin! Jo mie niitä vuosikaudet oon koittanutkin houkutella.

Nuohoojaa odottelin eilen, kun mies sanoi että se tulee. Sit vähän ennen kuin sen olis pitäny tulla, satuin kattoon kalenteria ja siihen oli merkattukin tämä päivä. Ihan turhaan hermoilin (mulla menee koko päivä "pilalle" jos joudun skarppaamaan jonku tollasen takia) ja harmitti että nyt joudun hermoileen toisen päivän peräjälkeen sen takia. No, se on flunssassa, ei pääsekään. Olin jo nostellu kivet kiukaasta ja nyt ne pitää latoa takaisin, jos mielii saunoa tänään. Ellei sitten se viime viikon alussa tilattu uusi kiuas tule. Oli tarkoitus, että sen sais lykättyä puhtaaseen hormiin ja siksi nuohooja oli tilattu just tähän kohtaan, mutta nyt meni ajastus pieleen. Saa nähdä moneenko kertaa niitä kiviä vielä pitää siirrellä. 

Mutta nyt puen koirille haalarit ja raahaan ne ulos kunnon lenkille!

Hyvää loppuvuotta ja kiitos kortin lähettäneille 💗

Päivän pituus 5 h 39 min

 Pudoteltiin miehen kanssa lumia katolta - tai mies käytteli pudotinta, mie varmistelin ettei korokkeena olevat lavat luista pois sen alta ja kolailin pudotettuja pois polulta- kun on tulossa vesisateita. Lumihan muuttuu sitten paljon raskaammaksi eikä nyt huvittais pelata romahtavien kattojen kanssa... 

Keksin konstin millä helpottaa koirien sukkien pukemista; jätin ne hakaneuloilla haalarinlahkeisiin kiinni niin ei ole kuin jalkaan sujautus ja tarranauhan kiinnitys. Onkin tässä useana päivänä mahdollistettu tossuilla jonkinlaisia lenkkejä, kun varpaat ei siltään tarkene yli 10 asteen pakkasessa. Tossujen pukeminen on ollu hyvin stressaavaa niin mulle kuin koirillekin, mutta kyllä se on ollu sen väärti varsinkin tämän helpotuksen kera.

Yhtenä päivänä näin, kun varpus(?)haukka sai olkkarin ikkunan takaa pikkulinnun saaliiksi. Toisaalta olin iloinen haukan saalisonnesta, toisaalta suretti pikkulinnun puolesta. Aina mieki suren kaikenlaista turhaa. Pahoitin mieleni eilen siitäkin, kun ystävä suuttui kun laitoin muutaman viestin sille messengerillä ja häiritsin sen telkkarinkatselua niillä. Meillä - etenkin mulla - on ollu tapana laitella päivän mittaan ihan sellasia arkisia juttuja viesteillä, se on yksinäinen ihminen ja oon kuvitellu että siitä olis kiva että joku sille "juttelee". Mutta kyllä mie ymmärrän sitäkin, että sitä hermostuttaa puhelimen plingahtelu... ja se itekki myönsi että pitäs opetella laittaan äänet pois ku haluaa keskittyä johonkin muuhun. Nyt en enää uskalla viestitellä sille ku pelkään että häiritten.

Ensi keskiviikkona on talvipäivänseisaus, ja päivä lakkaa lyhenemästä! Ja joulukin reilun viikon päästä.

Kaikkea kummallista

Tykkään toki lumesta, kun se kaunistaa maisemaa, mutta joku tolkku ja kohtuus vois senkin määrässä olla. Olin tänäaamuna jo kolmelta tekemässä lumitöitä, ja silti ehti tuiskuttaa pihatielle paksun kerroksen lunta ennen kuin isäntä lähti töihin. 

Ilmatieteen laitoksen lumitilannekartta puhuu ihan lööperiä, meillä on ainakin tuplasti enemmän. Erikoista ajankohtaan nähden. Jos talvi jatkuu tällaisena, ei mahdu kolatut lumet enää tontille - tosin kun linko saadaan käyttöön niin sehän kyllä viskoo lumet vaikka naapuriin.

Yks aamu pimeässä olohuoneessa tuikki yllättävä valo. Led-tuikku tuikkukupissa. Laitoin miehelle viestiä, että onko se laittanu sen (ei kyllä oo sen tapaista) mutta ei kuulemma. Olin hetken aikaa hyvin ymmälläni, kunnes muistin että edellisenä päivänä olin huseerannut imurin pienen karvasuulakkeen kanssa siinä, ilmeisesti on/off -nappi oli jotenkin puolivälissä ja päätti olla "on" yhtäkkiä seuraavana aamuna. En edes muistanut, että siellä on tuikku, oli edellisestä joulusta jäänyt.

Eilenaamulla poksautin koirille lääkkeet siitä lääkelevystä, kaksi kappaletta. Pöydällä oli vain yksi. Mitään ääntä ei kuulunut, että se olis pudonnu lattialle, missään siinä pöydällä sitä ei ollut, ja epäilin taas järkeäni, kunnes siinä pyöriessäni lääke putosi jostain aamutakin vyön mutkasta lattialle. 

Kolmaskin pähkintää aiheuttanut, mutta järkevän selityksen löytänyt asia oli, mutta unohdin sen jo. Sille en ole keksinyt syytä, miksi Marttojen ohjeella tehty ohrapuuro esikypsennetyistä, kokonaisista suurimoista jäi velliksi. Eipä sillä, hyväähän se oli hillonokareen kanssa, vaikka suurimot vähän kaapille maistuikin ja oli menneet vanhaksi maaliskuussa. Tuntui mukavalta tehdä lumihommia pihalla ja aatella, että siellä se puuro porisee hellalla ja hommien jälkeen pääsee syömään.

Joulu on kahen viikon päästä jo ohi. 

Oikea talvi

On tullu oikea talvi. Tarkoitan, kun miettii näitä menneitä syksyjä, jolloin enempi sääntö kuin poikkeus on ollu vuorottelevat pakkaset ja vesisateet ja märkä mustuus pitkälle vuodenvaihteeseen asti, niin nyt on lumi ollut maassa jo ihan kauan. Valmistauduin henkisesti siihen, että tottahan se nyt sulaa pois ja itse asiassa mun olis pitänyt yksi aidantolppakin pummeloida maahan ennen kuin se jäätyy. Maa, ei tolppa. Tai miksei tolppakin, mut se ei ois haitannu. Edelleenkin kyllä väitän, että tämä sulaa vielä ennen kevättä, mutta olen mielelläni väärässä siinä asiassa. 

Keittelen riisipuuroa ja lämmitän uunia, jälkimmäinen on ollu nyt mun vakituisena aamupäivähommana, kun säästetään sähköä. Ihan en uunissa sitä puuroa sentään ruvennu tekeen, vaan tavan hellalla. Sisälämpötila vaihtelee eri kohdissa kämppää 20-17 eikä koirillakaan ei ole mitään kiirettä viltin alta pois.

Käytiin siellä eläinlääkärillä, sillä meidän "omalla" vaihteeksi, ja se oli sitä mieltä ettei sairaammalla koiralla ole kuin 4/6 se sydänvika (se kuolemalla itkettänyt lääkäri sanoi 5/6) mutta nyt myös tällä terveemmällä on 4/6 ja se aloitti myös Vetmedin-lääkityksen. Ollaan tähän asti annettu sille palanen koirannappulaa "lumelääkkeenä" samalla kuin toinen on saanut lääkkeen, koska sekin on halunnu "namia" kun toinenkin on saanu... nyt ei tarvi, voi antaa molemmille lääkkeen. 

Lintuja riittää. Käytiin Agrimarketista hakemassa halvinta linnunruokaa mitä löydettiin, meni melkeen satanen ku ostettiin kuorittua auringonkukansiementä, kauraa ja pähkinöitä. Niillä me nyt varmaan selvitäänkin aika kauan. Jos saadaan varastoitua ne niin, ettei hiiret löydä. 

Ostin pöljyyksissäni Annas pepparkakshusin kaupasta, ne osat siis mistä periaatteessa pitäs tulla talo. No tulihan niistä jonkinlainen möksä, mutta ei ne osat kyllä sopinu yhteen - miten voi liimata sokerisulalla paloja, joissa ei ole yhtenevää kohtaa?

Kattopalat ei alapuoleltakaan osuneet seiniin, mutta tuo piippu nyt pysynee tuossa katolla haara-asennossa. Ärsyttävä ja rasittava, ei sen kans jaksanu kauaa pelata. 

Pimeässä se näyttää ihan kivalta, kun siellä on pari led-tuikkua sisällä. Ja tuoksuu piparille! 

 

Taas sairastupaillaan

 Mummun koirien vierailu reilu viikko sitten tartutti meidän koiriin sitten kennelyskän. Edellinen vastaava vierailu tuotti mahataudin. Pitääkö nyt alkaa kieltämään koiravieraat? 

Soitin torstaina eläinlääkärille ja varasin ajan sydänkontrolliin, ja ell kysyi onko yskinyt, vastasin ei. Samana päivänä yskä alkoi, ja tietysti päällimmäisenä ajatuksissa oli se sydänvika ja lisäsin heti nesteenpoistolääkkeen annostusta, mutta sillä ei ollut toivottua vaikutusta. Siinä vaiheessa kun toinenkin koira alkoi yskiä, tajusin että tässä ei nyt oo kyseessä sydämen vajaatoimintayskä, vaan ihan joku muu. Myös tyttärien koirat sai viikolla oireita, toinen silmätulehduksenkin yskän lisäksi. Nyt seurailen vointeja, että pärjätäänkö siihen perjantaihin asti vai pitääkö lähteä jo aiemmin lääkäriin.

Ei olis oikein rahaakaan ennen kuun vaihdetta, oon tuhlannut joululahjoihin ja tyttärelle joutunut antamaan kanssa rahaa. Viime viikonloppuna oltiin miehen kans auttamassa sitä muutossa, tai lauantaina huseerattiin ihan keskenämme kun muuttaja itse nukkui päikkäreitä uudessa kodissaan. Eilen se ei vastannut edes viesteihin, ehkä me vähän liikaa sekaannuttiin sen asioihin kun komennettiin sitä tekeen muuttoilmoitus, mitä se ei ollu tehny, ja muutenkin huomauteltiin että vanhassa kämpässä on vielä paljon tekemistä, että pitäs toimia ennenku on liian myöhäistä. Ei me miehen kans ruveta koko urakkaa sen puolesta hoitamaan. 

Kyllähän tuollainen mieluinen toiminta parantaa mielialaa, etenkin kun siihen liittyy fyysinen rasitus. Mieli on parempi mutta ruumis on romuna. Kumma että toisen kämppää on kivempi kuurata ku omaa...

Heräsin koiran yskänkohtaukseen kahden jälkeen enkä saanut enää unta. Vähän ennen neljää nousin ylös keittään kahvia ja pyykkäämään; kohta on koneellinen pestynä. Tulipahan osa ainakin myllytettyä halvemman yösähkön aikana. 

Hirmusti on lintuja, etenkin pikkuvarpusia, syömässä koko ajan kallistuvaa linnunmuonaa. Prisman halvemmat siemenet on kallistuneet ainakin kolme kertaa jo tänä syksynä. Netin tiedoissa oli eri hinta kuin hyllyssä kun alkukuusta katottiin, ja nyt viikolla ku käytiin ni oli taas liki eurolla noussut. En tiedä mitä niille syöttäs kun tulee hintoihinsa. Ja lintujen määrästä vois päätellä, että kylällä on joku ruokintapiste taas poistunut. Ja/tai pikkuvarpusten populaatio on räjähtänyt kasvuun. Kävi siinä eilen joku haukkakin, mutta ei tainnut saada saalista. 

Tekee talvea se

 

Ei sitten tullutkaan niitä monia aurinkoisia päiviä, mitä ennustettiin. Pari kuitenkin.

Lunta on sadellut nyt monena päivänä, eikä se ole sulanut välillä pois. Muuten olis kiva, mutta tuulee väliin Pohjoisnavalta ja väliin Siperiasta ja ihan liian kovaa. Tuulisella paikalla jäätyy ja tuulettomassa tulee hiki, niin aina. Pitäis vissiin investoida johonkin pro-ulkoiluasuun, joka pitää tuulta ja lämpöä ja sadetta ja silti hengittää. Vaan eihän semmoisia ole persjalkasen palleron kokoja, kaikki on timmikroppaisille urheilijoille. Persjalkaisille palleroille on vaan vilttihuppareita, joihin sohvalla kääriytyä. Eipä sillä, tykkään siitäkin hommasta. Siis sohvalle kääriytymisestä. 

Tälläkin hetkellä olen sohvalla, vaikeasti vinossa kirjoitan kun syli on ihanasti täynnä koiria, joilla on possupuvut päällä, samat kuin ylläolevassa huonossa kuvassa. Eivät olleet riittäviä tuolla reissulla, kun en osannut huomioida tuulen hyytävyyttä. Menee viheltäen läpi villanutun.

Pihapöytä saa isännän ilmoituksen mukaan jäädä talveksi keskelle pihaa, vaikka ite oisin vienyt sen syrjemmälle... käytän siis hyväkseni ja laitan vähän valoa pöydälle. On ihan kiva siinä. 

Esikoinen halusi tulla yökylään viime viikolla, ja sitten kuopuskin tuli ja meillä oli mukavaa. 

Mummun Poika ja Mummun Tyttö löysi yhteisen harrastuksen: juosta peräkanaa pihalla ympyrää. Tytön oikealla puolella näkyy kaareva polku, joka on osa juoksurataa. Tässä kohtaa on lepohetki, vauhdissahan niistä ei kuvaakaan saa. Mainiota liikuntaa kummallekin.

Mummun Tytöstä on tullut ISO. Herttainen nallekarhu. Ei nämä koirat ole oikeen mejän mummokoirien mieleen, eikä Mummun Poikakaan kovin hyvin tuu kenenkään kanssa toimeen, mutta ihan rauhaisasti meillä yö meni yhdessä. Viiden maissa nousin päästämään Tytön ulos kun se oli levoton.

Ostin miehelle joulukalenterin, sellasen ei-suklaisen, ettei koirat sitä söis. No ne repi sen kuitenkin palasiksi. Kiipeävät salaa vaikka mihin. Ei ne syöny ollu niitä karvaita syötäviä, mutta levitelleet. Mies sai ekaa kertaa vuosikymmeniin joulukalenterin ja sitten koirat hajotti sen :( mutta eipä miestä niin kauheesti ilahduttanut koko kalenteri, saati harmittanut sen repiminen. Minua enempi. Aina välillä yritän yllättää miehen iloisesti, mutta ei sitä kiinnosta. Toisaalta helpompi näin, kuin jos olisi kumppani joka narisisi siitä, että "et ikinä yllätä tai ajattele mua". Mies kyllä tietää, että pussillinen Suffeli Puffia ilahuttaa minua aina. On se pari kertaa sellasen tuonutkin.

Tänäaamuna orava chillaili lintulaudassa. Siinä se vaan kökötti. Sitten se söi vähän ja häipyi. Se ei jotenkin näe ikkunan läpi tuosta, joten pääsee lähelle kuvaamaan. Linnut kyllä näkee.

Flunssa on talttumaan päin, mitä nyt nuhapöpöt yrittää valua keuhkojen suuntaan. Joululahjoja on pakattu jo monta. Olen miettinyt josku karsisin entisestäänkin joulukorttilistaa. Moni jättää jo kortit lähtettämättä kokonaan, enkä heitä yhtään siitä soimaa. Lapset aikoo tulla kotiin jouluksi 💓

Viiden kuun bongaus

 Eilen tuli kymmenen vuotta äitin kuolemasta ja tänään on neljäs isänpäivä ilman omaa isää. Isä eli 15 vuotta pidempään kuin äiti, mutta olihan niiden elintavoissakin hurja ero. 

En oo muistelemisen lisäksi muuta tehnyt, ei kynttilöitä eikä kukkasia muistokivelle tai muuta sellasta. Eilinen meni kaupoilla - pääsin kerrankin ihan yksin ja kävin viidessä kaupassa. Yritin etsiä muun muassa edullista suht isoreikäistä muovisuppiloa, mutta miksi niitä myydään kolmen satsina? Kuka tarvii kolme erikokoista suppiloa? Olin pihi enkä ostanut, pyöräytin paksusta paperista suppilon. No, polttoainesuppilon olis saanu kahdella eurolla, mutta se taas ei soveltunut mun tarkoitukseen, mikä on linnunsiemenien saaminen muovipulloon, josta niitä lisätää ikkunassa kiinni olevalle lintulaudalle. 

Kuva netistä, ei meillä sentään kardinaaleja käy

Tuota kuvaa kun etsiskelin tänne laitettavaksi, huomasin että niillä on aika kovia hintoja! En olis ostanu hintaan 38,58 tai edes 17,90 kuten tuo kuvassa oleva. Ihan sama lintulauta, taisin maksaa jtn vitosen.

Ja linnunruuat on kallistunu kovasti; kuoritut auringonkukansiemenet maksaa jo enemmän ku maapähkinät, niin ainaki Tokmannilla. Prisman Rainbow-siemenet on halvimpia. 

Eilen lainasin mieheltä kameranjalustaa ja tiirailin Kuuta, Marsia ja Jupiteria. Kyllä tuo halpa Lidlin kaukoputkikin hienosti kuun pinnan kraaterit näyttää, ja Jupiterin kuut. Mars nyt oli vaan pallo. 

Kipeeksi tulossa. Koko tää päivä on ollu uupunut ja huono-oloinen. Aamulla ylävatsa kuulosti ihan siltä, että se tulee taas kipeeksi, mutta onneksi junnasi vaan pienellä kivulla ja nyt tuntuu enää kivenmurikka siellä, ei oo kipua. Mut kurkku on kipee ja aivastuttaa. Että nyt ku on hienoja aurinkopäiviä tiedossa ni oon kurjassa kunnossa. Elämä on. Ei tarttis olla. 

Nytkö se alkaa

 

Syksy on ollut jokseenkin siedettävä tähän asti, mutta nyt taitaa alkaa se ankea osuus. Sateetonta päivää ei ole näköpiirissä vähään aikaan. Tänään katoin säätä - aurinko paistoi! - ja ennustetta ja sadetutkaa ja ilahduin, että on sateeton pätkä ja eikun baanalle! Mies meni asioille ja heitti mut autolla vähän matkan päähän että saadaan koirien kans haistella välillä muita maisemia. No sateethan kehittyy omia aikojaan, en ehtiny ku kilsan kävellä kun jo satoi. Kävin kuusen alla suojassa ja jatkoin matkaa, kolmen kilsan jälkeen tuli ihan kunnon sade vaikka tihutteli kyllä melkeen koko matkan ajan. 

Taas piti pitää sadetta kuusen alla sakeimman kuuron ajan. Kastuttiin kyllä silti ihan huolella. 

Niin synkkää ja ankeaa, hämärää ja märkää. Onneksi sentään saa kävellä metsässä ja luonnossa, eikä tarvi kaikkea tarpomista suorittaa asfaltilla. 

Eilenillalla kävin katsastamassa hautuumaan kynttilämerta, olihan se hienon näköistä. Mutta siksikään en halua itelleni hautakiveä ja -paikkaa, kun tuollaisina iltoina on niin lohduttoman näköisiä ne pimeät haudat, joissa makaajia ei näytä kukaan muistavan - vaikka oikeasti muistaisikin, mutta ei pysty tuomaan kynttilää. En tiedä viekö minunkaan mummon haudalle kukaan enää mitään, mutta muistan silti mummoa usein, ja näen siitä paljon uniakin. 

Yksi hauta jäi mieleen, pienenpieni hauta johon oli laitettu viiden kuukauden ikäinen tyttövauva, syntynyt ja kuollut sinä vuonna kun minä täytin 20. Ei kynttilää. Seisoin sen vierellä hetken ja ajattelin häntä, vaikken muuta tiennyt kuin päivämäärät ja nimen. 

Joulukin on tulossa ja pitäs miettiä lahjoja, mutta mitään ei tuu mieleen. Tyttärelle ostin toiveen mukaisia koruja kylläkin. Jos olis paljon rahaa niin tietäisin kyllä mitä ostaa! Ei oo tullu lotostakaan aikoihin mitään. 

Mut nukkunu oon paremmin, kun en enää pidä puhelinta yöpöydällä, vaan jätän sen alakertaan.

Syytä iloon ja onneen

 Kävinpä kerrankin pitkän kaavan mukaan saunassa. Yleensä sinne mennään kun lämmittäjä "antaa luvan" ja silloin se on yleensä jo mulle liian kuuma, saati koirille. Koirat tulee aina mukaan ja ylimmällä lauteella istuvat meidän välissä, kovalla innolla aina menossa kun sanotaan että "saunaan". Se onkin yksi sana, mitä on pitänyt alkaa karttamaan, jos ei oikeesti olla menossa, ettei koirat turhaan innostu.

Nyt sattui tilanne, että lämmittäjä oli kuvaushommissa ja mie lisäilin puita ja totesin, että alkaa olla mulle sopivan lämmintä. Ihme kyllä lämmittäjä ei mukissut tällä kertaa vastaan (oli jo tullut kotiin kun päätin lähteä saunaan) kun yleensä se ei pidä ajatuksesta, että joutuu saunomaan yksin. Tiedän, kaikenlaiseen sitä on sopeutunut ettei tarttis kinata tyhjästä...

Lisäksi vielä yleensä pihtaan vedestä, että toisellekin jäis lämmintä vettä - mikä on älytöntä, koska kiukaan säiliössä on kiehuvaa vettä ihan riittämiin, mutta koen syyllisyyttä jos käytän liikaa vettä. Nyt pluttasin antaumuksella ja tuoksun punaiselle saippualle, joka jättää ihon pehmeäksi. Koiratkin viihtyi kauemmin kun ei tullu liian kuuma. 

Päivällä vaihdoin lakanatkin, kohta pääsee puhtaisiin lakanoihin nukkumaan, mikä sen mukavampaa!

Hiusjäätä

Mietin kyllä tässä just päivä pari taaksepäin, miten tahdoton olenkaan ollut, aina. Ei oo ollu mielipidettä - tarpeeksi vahvaa ainakaan, ainakaan niin vahvaa että se olis ollu a hill to die on - joten hyvin moni asia on mennyt miehen mielen mukaan. Tai olen myöntynyt. Tai se on puhunu minut ympäri. Sen se kyllä osaa. Häälahjarahoista lähtien. Toisaalta siinä voi olla yksi syy, että ollaan vieläkin yhdessä. Mitä nyt toinen on masentunut eläkkeelle asti, mutta ei nyt puhuta siitä.

Näinä päivinä tulee myös 24 vuotta siitä, kun muutettiin tähän taloon. Silti minusta tuntuu, että olen tällä kylällä ihan uustulokas. No, onhan täällä ollu asutusta jo kivikaudella (kampakeraamisella) joten aika uusi asukas lienen. 

Mielekästä marraskuuta kaikille!

Aamuyöllä

 Heräsin yöllä unesta, jossa olin sairaalassa mahatutkimuksessa, ja siellä käskettiin tehdä "liikuntakartoitus". Unessa menin vessaan ja sit heräsin siihen, kun oli vessahätä. No en sit enää saanu unta, sattui joka paikkaan - tai ei ihan joka paikkaan mutta joku iskiaksen kuuloinen veto oli toisessa jalassa ja sen lonkka ei tykännyt sillä kyljellä olosta, kaularanka kimoili enkä tiedä säteilikö kipu sieltä olkapäihin ja olkavarsiin vai oliko ne erilliset kivut. Luultavasti oli. 

Koirat nukku makiasti mun molemmin puolin, enkä raaskinut niitä häiritä, ajattelin vaan että josko se uni vaikka tulis. Sitten mietin että ei helkkari, kärvistelen tässä tuskissani vain sen takia, etten häiritse koiria, onko siinäkään mitään järkeä?! Pari tuntia siinä jo kippuroinut. Nousin siis ylös ottaan kunnon doussin särkylääkettä ja nyt tässä oottelen että ne vaikuttas. Koirat tuli hetken päästä mun seuraksi. 

Ne on sentään selvinneet jo taudista. Kirjoitin loppuviikosta mesen oman perheen ryhmään uutisen, kun tuli kiinteä kakka... että kuinka onnellinen sitä voi ihminen ollakaan koiran kakkapökäleestä! Se mahatauti oli kyllä mahdoton rumba, mutta selvittiin. 

Sillon kun sitä ekana sairastunutta, sydänvikaista yksilöä käytettiin siellä eläinsairaalassa, niin sen verikokeet näytti huonoja valkosoluarvoja. Neutrofiilit oli alle viiterajan ja muut valkosolut alarajoilla, vaikka crp oli sata eli tulehdus kyllä oli. Valkosoluja olis pitäny olla paljon. Se merkkaa sitä, että koiran vastustuskyky on normaalia alempi, mikä ei ole kyllä kiva homma. Laihtunutkin se on, ja muuttunut luisevaksi. Selkäranka tuntuu sormissa koko matkalta ja rintalasta on terävä. Toinen koira pärjäs ilman antibiootteja, sillä on varmaan parempi kunto. 

Eilen oli niin ihana ilma, lähdin aamupäivällä pienelle kävelylle, josta tulikin sitten yli viiden kilometrin lenkki. Ei ollu edes koiran kantopussia mukana, mutta onneksi se jaksoi kotiin asti. Raikasta ja kuuraista, oli ollut yöllä pakkasta. Niin viileä päivä, että varjopaikoista kuura ei sulanutkaan. 

Uskon asioita

Tämä on poikkeuksellinen kirjoitus multa, normisti multa tulee epämääräistä tekstillistä ölinää ja tajunnanvirtaa mutta tätä asiaa oon pohdiskellut jo useamman viikon ja jutussa mainittu keskustelu etiäisistä sai minut kirjottamaan mietiskelyni julki, vaikka ne saattaa olla vähän leimallisiakin mietteitä. Asiaan:

Moni varmaan tietää, että olen ns. tiedeuskovainen. < kyseessä on mahdollisesti uskovaisten lanseeraama termi, kun he väittävät että tiedeusko on samanlainen uskonto kuin heidänkin jumaluskontonsa, ja sehän on ihan hauska termi kuvaamaan tieteeseen perustuvaa maailmankatsomusta. Käyttäkäämme siis sitä.

Kuitenkin - kuten varmaan kaikilla - mullakin on tietyissä asioissa uskonpuute; en aivan täysin allekirjoita väitettä, että joku asia on olemassa ja totta vasta, kun se on tieteellisesti todistettu. Mittareilla, kaksoissokkotesteillä, vertaisarvioituna tutkimuksena. Monet tiedeuskovaiset nauravat paskaista naurua, jos koittaa sanoa että kaikki asiat ei ole noilla keinoin tutkittavissa. 

Kuten uskovaisetkin "tietävät", että on olemassa se, mihin he uskovat, minäkin "tiedän" että on asioita, joita ei voi mitata eikä punnita eikä kaksoissokkouttaa. Aloin pohtia asiaa, kun luin taannoin keskustelua ns. etiäisistä, jotka on etenkin pohjoisessa ihan normielämään kuuluva juttu jota tuskin kukaan kyseenalaistaa. Mullekin ne on, oli varsinkin lapsuusvuosina ihan tuttu ilmiö, yleensä esiintyi ulko-oven käymisenä jonkin aikaa ennen kuin sieltä oikeasti tuli joku. Meillä lapsuuskodissa oli hyvin persoonallisen kuuloinen ovi, se ei vaan kolahtanut vaan sillä oli ensin avatessa palautusjousen venymisestä johtuva ääni ja sitten lukkokielestä tuleva omanlaisensa loksahdus. Toisilla voi olla toisilla aisteilla havaitut etiäiset, mulla se on ollu yleensä ääni.

Etiäiset ON olemassa, mutta eihän niitä voi mitata. Ne tulee jos tulee, eikä jokaisen ihmisen edellä tule etiäinen, eikä jokainen kolaus ole etiäinen. Ei niitä voi tilata tutkimusta varten. 

Sama homma telepatian kanssa. Se tulee tai ei tule. Ihan naurettavaa tehdä koeolosuhteita, jossa joku tuijottaa vihreää lappua ja sermin takana toinen koittaa arvata, minkä väristä lappua se tuijottaa. Eihän se oo telepatiaa. 

Mistä tullaan taas siihen, että mikä on "oikea" etiäinen, ja mikä on "oikeaa" telepatiaa. Mulla on oma mielipiteeni, jonkun toisen mielestä etiäinen on sitä, että "naisvieras on tulossa, jos nenän vasenta puolta kutittaa, miesvieras, jos oikeaa puolta kutittaa" tai on jotain muita vastaavia ennuskutituksia tai -merkkejä. Tuollaiset on mun mielestä vaan niitä vanhan kansan keksimiä höpöjuttuja. Mun äidillä oli niitä useita, kuten että jos teki uuden leivän ennenkuin oli syönyt edellisen loppuun, on tulossa vieraita. Tai jos vasenta kättä kutitti, se tiesi rahaa, mutta jos oikeaa niin rahan menoa. Mutta ei äitikään niitä etiäisiin sekoittanut. 

Telepatia on ehkä epäselvempi juttu. Hyvin usein tuli puhelinsoitto ihmiseltä, jolle oli ajatellut soittaa (tämä oli lähinnä aikana, jolloin ei ollut meseä ja wappia) mutta yleensä kyseessä oli ihminen, jota muutenkin ajatteli usein. Eikä se joka kerta soittanut. Mulla on ollu yks erittäin selvä telepaattinen kokemus, johon en sen syvemmin nyt paneudu, mutta sen takia olen vakuuttunut että telepatiaakin ON. 

Sitten uskoni siihen että on jotain toisia tasoja, ulottuvuuksia, universumeja tai millä nimellä niitä sit voiskaan kutsua, osittain limittäin tämän näkyvän maailman kanssa on kans erittäin ristiriidassa tiedeuskovien ajatusten kanssa. Aikanaan osallistuin keskusteluun kummituksista, jossa eräs ihminen pilkkasi minua ja sanoi että hänen hörhötutkansa viisari osoittaa punaista, kun esitin että ehkäpä jotain voi olla, mille ei ole vielä tutkimusvälineistöä. Ei se kuitenkaan enää sanonut mitään, kun muotoilin kysymykseni näin: Mikä aiheuttaa sen, että eri ihmiset eri aikoina toisistaan tietämättä näkee/kuulee saman hallusinaation samassa paikassa? Mun mielessä oli lähinnä jotkut Harmaat Rouvat jotka haahuilevat tietyissä rakennuksissa. Mutta ei niitäkään voi tutkia, koska ne joko tulee tai ei, näkyy tai ei. Niille ei voi antaa lomaketta täytettäväksi ja pyytää tulemaan tutkimukseen. Ja milläpä tutkit? Ja kuka kehittäisi tutkimusvälineistöä asiassa, jota kaikki merkittävät tiedehenkilöt pitää mummojen houreina?

Välillä tällasta.

 Veristä limaa, kirkasta limaa, veriripulia ja vesiripulia. Reilun kuudensadan euron kieppi sunnuntaikorvauksella päivystävässä eläinsairaalassa tiputuksessa ja antibioottia sekä muita lääkkeitä hakemassa. Vuoronperään ja yhtä aikaa kumpikin koira mahataudissa, nyt on menossa viides sairastupapäivä, mutta kyllä tästä selvitään. 

Kuinka paljon enemmän mahtaa koirat ymmärtää näistäkin asioista, kuin ihmiset... kun toinen sairastui, terve karttoi sitä. Tiesikö se, että se on tarttuvaa? Kun sitten eka sairastuja oli parempi ja toinen sairastui, niin eka ei väistynyt sairaan viereltä - tiesikö se, ettei enää voi tarttua, kun on jo sairastanut? Eihän ne voi semmoista tietää. Ihmettelin vain erilaista käytöstä. Ja pelkäsin, että nyt on tauti kuolemaksi ku kaveri karttaa vaikka normaalisti ovat melkein aina vieretysten. 

Ennen taudin eskaloitumista ehdittiin käydä viikonloppuna nauttimassa syksyisestä luonnosta.

Porinaa

 Löysin kaupan juureshyllyltä uuden tuttavuuden; keltajuuri. Niitä tuolla kattilassa nyt porisee, kaivelin kaapeista kaveriksi sitä sun tätä - pottua ja porkkanaa, sipulia, nokkosta, korvasientä - ja saattaa olla että paisthautan kanajauhelihaakin sinne. Oikee romusoppa. Saa nähdä tuleeko siitä syötävää. 

Väsymys on vähän laantunut, jaksaa tehdäkin välillä jotain. Oon leiponutkin, muun muassa sitä jossain vaiheessa kovasti hehkutettua japanilaista maitoleipää. Siihen tuli hunajaa enkä mie oikeen tykänny. Kyllä sitä söi ja loput pani pakkaseen. 

Muun muassa käärin hopeasalavan kaksinkertaiseen verkkoon. Keräsin kukkaruukut paria lukuunottamatta pois. Mies ajeli nurmikkoa viimisen kerran tälle vuodelle ja piha näyttää melkein siistiltä. 

Mies on muuten ollu lähes juomatta kolmisen viikkoa. Ainoo arkipäivä millon joi kaljaa oli synttäpäivä, ja viime viikonloppuna joi sit jotain väkevämpiä mut ei paljoa. Mieki maistoin vuoden 2019 glögiä, ei ollu enää oikein hyvää :D mut ei siitä mahakaan kipeeksi tullu, vaikka pelkäsin. Mutta hieno homma kuitenkin, sekin ilahduttaa kun sitä vaan muistaa aatella. Mies kun on sitä mieltä, että kyttään hänen juomistaan ni en ees huomannu, että se oli ollu jo kaks viikkoa juomatta sillonku aloin kyseleen, että ootko ollu viikon kuivilla. Se onki sit kuulemma niin, että mie huomaan juomisen, mutten juomattomuutta. Pöh. 

Voi olla että se on alkanu miettiin omaa terveyttään, ja arvella että oudot asiat voi liittyä alkoholinkäyttöön. Pisteet sille siitä; useinhan alkoholistit kieltäytyy ajattelemasta, että terveysongelmat vois mitenkään liittyä juomiseen. 

Juhannusruusu on näteissä väreissä. Jotenkin tänä syksynä on kauniimmat värit kuin monestikaan. Joskus ruska on nimensä mukaisesti ruskeaa, nyt on ollu haavatkin tosi hienossa oranssissa. Täytyy nauttia kun kohta on sitä ruskeaa, mustaa ja rumaa.

Väriä elämään

 Mulla on taas vaihteeksi nukkumisen kanssa ongelmia. Koko päivän väsyttää, mutta sitten kun pitäis illalla nukahtaa, niin ei vaan uni tuu. Väsyttää, vaan ei nukuta. En viittis joka ilta nukahtamislääkettäkään ottaa, pyörin sitten ja valvon. Eilen illalla piti hakee särkylääkettä, kun nivelet särkee. Syksyn kylmänkosteusko lie syynä, mutta pyykkien ripustaminenkin sattuu joka kohtaan käsissä. Lenkillä on välillä vaikeuksia saada koiran valjaat kiinni taluttimeen, kun sormet ei toimi. 

Miten se mahtais olla parempi - mennä nukkumaan joka ilta samaan aikaan, vai mennä nukkumaan vasta sitten kun tuntuu siltä, että nukuttaa oikeesti? Oon tehnyt enimmäkseen tuota ensinmainittua jo senkin takia, että mies herää (se menee tälläkin viikolla kuuteen töihin ja tarvii unta) siihen kun kömmin sinne sen taakse ja koirat tulee ja tallustelee päällä ennenkuin asettuvat nukkumaan. 

Ja vaikka mua nukuttaiskin, niin miehen satunnainen kuorsaaminen (ei oo ees paha) valvottaa ja kun se valvottaa tarpeeksi kauan, ei enää nukutakaan. 

Eihän sillä mun nukkumisella silleen oo väliä, kun ei tarvi käydä töissä, mutta esimerkiksi tänään jouduin skippaamaan joogan kun en jaksanut ajatellakaan ennen viittä heräämistä ja autolla-ajoa, tuskin olisin ollut edes ajokunnossa. Ja ulkona sataa, en lähe sateella ajeleen pyörällä ku muutenkin on ollu taas flunssan oireita. Yskä ja nuha on kyllä koronan jäljiltä muutenkin, mutta sen lisäksi vielä muuta. 

Hienoja ilmoja on pidellyt tähän asti! Oon vaeltanut metsissä tyytyväsenä. Luonto on kaunis. Ainakin vielä. Metsässä se on toki kaunis sittenkin kun muualla on mustaa ja märkää. Koiratkin on jaksaneet ja olleet kunnossa. Mie en monestikaan oo jaksanu, mutta kun sinne mettään vaan menee niin kummasti väsy karisee. Ainakin joskus. Ainakin korvien välistä. 

Väriterapiaa :)

Mies täyttää tänään kunnioitettavat 48 vuotta, lupasin viedä sen syömään valitsemaansa ravintolaan. Nyt jännittää minkä se valitsee. Yhtenä vuonna se valitsi grillin ja makkaraperunat...

Nonii

 Vähän helpottaa. Aurinko pilkahtaa. Luonnossa on kaunista, yritän taapertaa siellä. 

Koiralla oli maha kipeä kaksi päivää. Se on muutenkin hoikka koira, ja kahden päivän melkein-paaston jälkeen kylkiluiden muoto näkyi ihon läpi. Ei sitä voi ylen määrin syöttääkään, tulee vaan taas uudelleen vatta kipeeksi. Viime yönä valvoin ja kuulostelin sen liikehdintää ja aloin pelätä, että sillä on taas mahakipua - laitoin kellon soimaan seitsemältä, että soitan eläinlääkärille mikäli vaikuttaa siltä, että se on taas kipee. Onneksi söi ihan mielellään ruokanappulan ja aamulääkkeen, mikä indikoi kivutonta mahaa. Eikun takaisin nukkumaan.

Oon lukenut Mma Ramotswen uusimpia seikkailuja, ja ne on kyllä sellasta hyvän tuulen lukemista. Toinen keskeneräinen kirja on Suomen maatalouden historia, se ei oo ihan niin hyväntuulista... ja kauhean painavakin on kirja. Mutta opin, että Vakka-Suomen nimi tulee siitä, kun siellä suunnalla on keskiajan loppupuolella ollut paljon puuastioiden valmistusta ja myyntiä. Paljon muuta siitä ei ole päähän jäänytkään, mutta enhän luekaan sitä oppiakseni, vaan huviksi. Vasta aikuisena olen huomannut, että historia on itse asiassa kiinnostavaa - koulussa sitä vain alkoi inhota kun kaiken maailman Pähkinäsaaren rauhojen solmimisvuodet piti muistaa. En vaan oo koskaan tullut toimeen numeroiden kanssa, paitsi niiden lehmien korvanumeroiden. Ja postinumeroiden. Mutta niissä on järkeä, jossain umpimähkäisessä 1323:ssa ei ole mitään kiinnekohtaa, pelkkä rajaviiva kartassa muiden rajaviivojen seassa. 

Mulla on ikkunassa imukupeilla kiinni pleksinen pieni lintulauta, ja kun siinä alkoi linnut käydä rapistelemassa, nakkasin pussinpohjallisen ihmisten auringonkukansiemeniä sinne. Ne sai hurjan suosion! Nyt on ihan liian aikaista alottaa linnunruokinta, mutta kai se on pakko nakata kourallinen sillon tällön tuohon. Ostin jo pussillisen kuorittuja siemeniä, ja hämmästyin kun siellä näytti olevan seassa jotain pellavansiemenen näköistä. Ei ollu pussin kyljessä mainintaa, mutta aika paljon niitä on. En tiedä kelpaako linnuille.

Aikoinaan dkt-ryhmässä puhuttiin keinoista, joilla kohottaa masentunutta mieltä, ja esitettiin mm. vitsien lukeminen erääksi keinoksi. Mun mielestä se oli ihan tyhmä neuvo, kun en koe ns. perinteisiä vitsejä ("pikku-Kalle meni kauppaan", "suomalainen, ruotsalainen ja norjalainen oli saunassa") hauskoiksi, varsinkaan jos ne on pitkiä. Mutta onneksi mulla on lapsia, joilla on samanlainen huumorintaju ku mulla: yks päivä kun ryvin surkeudessa, tytär lähetti tällasen, täysin älyttömän ja typerän meemin joka nauratti minua kauheasti:

Ensin aattelin, että onpa huonosti kirjotettu taas, ihan sekava, mutta tuo loppukaneetti sai nauramaan. Jos se olis kirjoitettu "Myyrä kasvaa maan alla, on siis juures" niin ei se olis ollu ollenkaan niin hauska. 

Ehkä sitä masentuneena nauraa väärille asioille...

Synkkä mieli pujahtaa syksyiltani yksinäisyyteen

 Onhan se välillä kaunis, tämä syksy. Mustikanvarpujen kirkuva puna suorastaan särkee silmiä. Kunnon väriterapiaa!

Mutta voihan väsy. Sitä riittää. Tänäaamuna heräsin koiran levottomuuteen viiden jälkeen, ja tunnin turhaan unta odoteltuani nousin hakemaan särkylääkettä, kun olkapäät oli taas ihan tulessa. Ja vähän muutkin nivelet. Join kupillisen kahvia ja söin jogurtin ja menin takaisin sänkyyn - heräsin 12 jälkeen. Ja edelleen väsyneenä. Ei se näytä riippuvan heräämisajasta, oon aina väsyny ja nukun huonosti, vaikka olisin väsynyt. Paitsi päivällä nukun tosi sikeästi, jos otan päikkärit. Silloin ei särje paikkoja eikä vanhat paska-asiat pyöri mielessä. 

En vaan kestä näitä etenkin syksyllä tulevia tunnetakaumia lapsuudesta. Nytkin kun olin iltalenkillä, sellanen tuli vahvasti: hiljaisuus, jonka rikkoo taivaalla vaimeasti huriseva pienkone ja kaukana haukkuva koira, maassa keltaiset koivunlehdet. Nämä jos vielä yhdistää matalalta paistavaan, puunoksien välistä siilautuvaan aurinkoon niin lohduton, yksinäinen olo on taattu. Olis mielenkiintoista tietää, mitä surua mulla on ollut tuollaisella hetkellä, kun se tuska on niin syvälle polttomerkitty minun sieluun. Tai ehkä ei, siitä tulis vaan yksi vanha paska-asia illalla ja yöllä mietittäväksi. 

Ja kiitos vaan sille eläinlääkärille, nyt mie vaan ootan ja pelkään että koska tuo koira kuolee. Aamuisin kuulostelen hengittääkö se ja jos on mun peiton alla niin että onko lämmin vai kylmä. Vatsavaivoja ollu tänäänkin - Mummun Poika kun vieraili tässä alkuviikosta ja sen herkut oli repussa ja reppu koirien ulottuvilla, niin ne oli syöty parempiin suihin kun käytiin kaupassa. Sitten ahneella koiralla oli hankala olla koko yön ja aamuyön puolella se rupes oksenteleen. Kaikki tuollaisethan ottaa varmasti myös sydämelle. 

Kun puhuin tuosta kuolemanodotuksesta miehelle, se sano "no kai me otetaan sitten joku kodinvaihtaja" ja mie totesin joo, jos sinä hoidat sen eläinlääkärit, ruuat, kynsienleikkuut, lenkitykset, pesut ja turkinhoidot ym. ni ei se sit halunnukaan. Hänellä ei ole aikaa sellaseen. Sanoin, että no jos ei ole koiralle aikaa niin ei sellasta sillon oteta. Mutta lisäsin, että oli meillä koiria silloinkin kun molemmat käytiin töissä. Mutta kun mulle pitäs kuulemma olla päiviin jotain ohjelmaa ja vaikkei asiaa ääneen sanotakaan, niin luulen että jollekulle on mieleen se, että jokin sitoo minut kotiin niin, etten voi vaikka siskolle lähteä muutamaksi päiväksi tuosta vaan. 

Tottahan se on, että koirien olemassaolo on minut sängystä saanu ylös niinäkin aamuina, jolloin en olis halunnu nousta. Ne sellaset aamut on lisääntyneet viime kuukausina. Vuosina? En tiedä. Ei vain ole tarmoa eikä kiinnostusta mihinkään. Muutaman vuoden olen laittanut esim. lenkkeilykilsoja ylös, mutta tänä kesänä sekin on alkanut olla tylsää. Moni lenkki jäänyt mittaamatta, puhelin unohtunut kotiin tai ei vaan oo huvittanu. Sähköpyöräilyjä en oo ees mitannu, en pidä sitä "urheiluna" vaikka kyllä siinäkin hiki tulee, hengästyy ja lihakset väsyy. Niiden kilsojen laittaminen verrannollisiksi tavan pyöräilyn kilsoihin olis huijausta. Tälläkin viikolla kävin joogassa sillä. 

Mutta pimeyttä hyödyntääkseni ostin tällasen aurinkokennopallovalon. Vaihtaa väriä. On ihan hieno tuossa aurinkovarjon paikalla pöydän keskireiässä.

Muutama yksityiskohta

Kiusaan muutamalla kuvalla vielä. Tosiaan yövyttiin siellä Pellossa, leirintäalueella nimeltään Pellon Helmi. Ei ollu kummonen helmi, näppärää oli se, että mökissä oli kaksi pientä kamaria ja tupa, niin saatiin jokainen oma rauha. Eri asia sitten, jos/kun lähistöllä oleva moottorirata aukeaa, niin mekkalaa riittänee. Nyt se onneksi oli kiinni. 

Siinä lähellä oli vanha louhos, joka oli täyttynyt vedellä, ja se kyllä oli ihan hieno.  On kuulemma suosittu sukelluskohde.

Pellossa oli Janin grilli, jolta haettiin muonaa, ja siellä oli hoonosoomimyyjä joka ei tahtonu ymmärtää minua enkä mie sitä. Ja huutele nyt sit tuosta pienestä luukun rakosesta... porohampsa oli kyllä ihan ok.

Kilpisjärven Kilpishallista bongasin sikahintaisia suklaarusinoita :)

 

Norjan kaupassa lastenruokahyllyssä oli kuivaturskaa. 

Rovijoki. Siellä näkyy tytär ja mies rannalla. 

Norjalaisten pihat oli järkiään tällasia, samettinurmikoita. Ja talot valkoisia, mustakattoisia. 

Ja vesi turkoosia ja kirkasta! Ja kylmää. 

Ramberg. Upea hiekkaranta, ja sinne valui puro jossa oli niin kirkas ja puhdas vesi, että se ei värjännyt valkoistakaan hiekkaa eikä sen mukana kulkenut roskia. Aina jossain näkyi näitä hiekkarantojakin ainaisten kivilohkareiden välissä. Iso koira hämmästeli aaltoja ja piti hauskaa levänriekaleiden kanssa.

Se lammasfarmari, joka piti sitä Rytenin parkkipaikkaa ja polkua, oli laittanut hyvän vessankin meille kävijöille. Kaikki tarvittava löytyi.

Tässä on näkymiä Tjeldbergstindeniltä, jolle mieki sain kiivettyä. 

Kiviset oli polut, mut onneksi ei kovin mutaiset :) ainakaan tässä ylempänä.

Mies jo aiemmin puhui kiipeiltyään Rytenille ja Reinebringenille ja pariin muuhunkin paikkaan, että norjalaiset hilpasee kevyelle päiväkävelylle huipuille, ja ite on ihan puolikuollut. Tännekin tuli isä parin ehkä alakoululais- tai esikouluikäisen tytön kanssa piknikille, ja tuolla ylempänä näkyvällä polulla kantoi hartioillaan toista tyttöä, kun se ei jaksanut. Täytyy olla aika varmajalkainen! 

Ylemmässä kuvassa näkyy niinikään huippu ja sinne johtava halkeama, josta piti köyden avulla kiivetä kun se oli niin jyrkkä. Loivempikin polku meni, mutta tultiin sitä sit takaisin.

Eikä sekään varsinaisesti hirmu loiva ollut, kuten näkyy. Putoaa tyhjyyteen.

Ihme kyllä korkeanpaikan kammo ei juuri vaivannut, vaikka paikoitellen polut kulki vaarallisen näköisesti. Ehkä siksi, kun piti keskittyä siihen, mihin jalkansa laittaa, eikä joutanut miettiin että mitä jos putoaisin.

Vuoren kiviaines oli kuin jähmettynyttä taikinaa. Luin netistä, että Lofoottien kalliot on prekambrikauden aikaisia, ja sen alussa maankuori oli kauttaaltaan sulaa. Ehkä tuossa näkyy sulan kiven muotoja? 

Pikkukajavat pesi talon ikkunaräystäillä Åssa. Nepä piti hassua ääntä. Elämänpinna, sellainen tuli myös karimetsosta, joiden näin kalastelevan kun istuskelin kalliolla Djupfjordenin sillan alla. Ainoa paikka, missä pääsi istumaan kalliolla ja katselemaan merta. Vaikea sinne oli kyllä päästä, ja sieltä pois... kivi on niin karheaa, että sormien iho on koetuksella, kun nelivedolla etenee. Toisaalta eipähän lipee jalkakaan niin helposti.

Joitakin itelle tuntemattomia kasveja osui kohdalle, mutta tämä oli mielenkiintoisin. En kyllä tiedä onko tämä edes kasvi...

Kartturin kaveri 💗