Jäiset varpaanjäljet

Joo kyllä nää tylsät luontokuvat kohta loppuu, kun tulee talvi ja nyt kun kukaan ei mua raahaa mukanaan, kun on arki ja kylmää ja raadantaa.

 Tiesittekö, että osterivinokasta kasvaa Suomessakin ihan luonnossa? Mie en. Luulin, että niitä saa vaan kaupasta. Nimikin niin eksoottinen, eihän ostereitakaan oo Suomessa. Tää on ihan jonku tuntijan ("sieni-ihmisen"?) tunnistama, tosin ei sataprosenttisesti kun näki vaan kuvan, mutta kun lueskelin intternetistä tuntomerkkejä niin hyvinkin voi olla se.

 Tämä on ufo. (Kaikki mikä intternetissä lukee, ei ole totta.)

 Vanha kivilouhos umpeenkasvaneen lammen reunalla.

Kyllä on melkoisia jysäyksiä ollut, kun tuolla on kalliota räjäytelty.

Isoja kantikkaita kiviä ympäriinsä, ei pelkästään kasoissa. Tuohon olis taas näköjään tarvinnu koiran tai jotain muuta mittakaavaksi, mutta ihan yhtä kantikas se on tuollaisenakin. Olisin vieny sen kotiin, jos olisin saanu. Pihalla olis komee, ja vois talvella aina pitää tulia sen päällä. Siis sellasia pihatulia, ei nuotiota sentään.

 Torvijäkälä oli ottanut botoksia ja laittanut huulipunaa.

Halusin kiivetä tähän kalliolle, vaikka poluntapainen nousi melkein pystysuoraa seinämää paikoitellen, ja mieskin huuteli takaa että ei ehkä kannata... sanoin vain, että kyllä ylös pääsee, alastulo onkin sitten eri juttu. Löysin kuitenkin loivemman polun alas, ettei tarvinnut koipia katkoa. Koirat loikki kuin pienet gemssit perässä, niitä ei haitannu jyrkkyys. Oli luonto tehny sopivia jalan- ja kädensijoja kiipeilijöille. Kartasta katsoen 20m korkea kallio.

Parkkipaikalta pois lähtiessämme pölähti poliisit paikalle maijalla, ja vasta ku ne kyseli ollaanko nähty sellasta ja sellasta tyyppiä, että on renkaita puhkonu autoista, huomattiin että viereisen auton renkaat oli tyhjät. Saattoivat löytää sen tyypin sieltä puskista, jotain ainaki huutelivat sinne. Ilmeisesti jotain henkilökohtaista oli sitä yhden puhkotturenkaisen auton omistajaa kohtaan, eikä yleistä aggressiota. Hassua tulla sinne ulkoilualueen parkkikselle mettän keskelle ihan vaan renkaita puhkoon. Ihmisten katkeruus on kauhea tauti. 

Pyörähdettiin vielä katsoon jäistä uimarantaa, ja herranen aika kun joku oli siellä ihan vasta käynyt uimassakin! Joku paikallinen Cara :) 

 Jäätyneet jalanjäljet vaan näkyi laiturilla.

Itsekin olin jotenkin ihan jäässä kun tulin kotiin reissusta. Vois oikeestaan laittaa tulet uuniin nytkin, vaikka vielä on uunin kylki vähän lämmin. Varpaita palelee vaikkon villasukat, tänään on vieläkin kylmempää kuin eilen - kymmenen miinusta oli mittarissa aamulla.

Aika outoja unia näin taas, ja just ennen heräämistäni unessa soi Matchboxin Midnite Dynamos. Arvatkaa, oliko herätessä taas korvamato? Mutta tuo on sentään hyvä ja iloinen kappale, mikäs tuota on hyräillessä :)

Lunta etsimässä

Aag, heräsin ennen viittä! Aika oli siirtyny sijoiltaan viime yönä. Ihmettelin, miksei vielä pala ees katuvalot - ne syttyy viiden maissa. Ensin lähti koirat alakertaan, sit mies niiden perään tarkistaan, ettei ne haluu ulos, ja mie totesin että ei varmaan enää uni tuu ja lähin myös. Mies meni takaisin sänkyyn, kun koirilla ei kerran ollut hätä ulos. Innolla ne hetken päästä kuitenkin sinne lähti, ja heti ulko-ovelta painoivat ihan täydet lasissa jonkun (kissa?) perään tontin toiseen päähän. Vielä ei oo riistakamera lähettäny sähköpostiin kuvaa, jos joku on haahuillut pihalla. Se on tullu oudoksi; lähettelee tunteja myöhässä niitä kuvia ja ihan sekaisessa järjestyksessä. Mutta joo, toinen koira ei sitten ymmärtänyt pissillä käydä, säntäili vaan eestaas pöhkönä.

Herkkulakkoni toistaiseksi vaikein päivä oli tällä viikolla. Kohta kuukausi takana, painossa ei oikeastaan huomaa. No eilen söin mätitahnaleipiä, suola kerää nestettä joten ei kannata nyt ees punnita. Suututtaa ja harmittaa vaan. Ja perjantaina tein lättyjä, kun kuopuksen teki mieli jotain hyvää - ja minun tietty myös, aina. Söin mieki muutaman. Hyviä oli, pulla- ja munkkijauhosta tehtyjä ja vaniljasokerilla ja kanelilla vähän piristettyjä.

Joulusuklaat kaupoissa vähän häiritsee kyllä. Nyt on kohuttu siitä, kun Fazer on pienentänyt paketin sisältöä mutta hinta pysyy samana. Fazer väittää, että asiakkailta on tullut sellaista palautetta, että se paketti on huono, että pitää saada hienompi paketti konvehdeille. Uskokoon ken haluaa. Kyllä suurimmalle osalle ostajista se itse suklaa on se, mitä halutaan, eikä hieno pahvi suklaan ympärillä. Ostakoon hienoutta haluavat lahjanostajat sitten sen rasian erikseen, jos haluavat arvostaa lahjansaajaa jotenkin enemmän.

Alkaa se musta pilvi taas kerääntyä pään päälle. Eilen väsytti ja tympi uskomattomasti. Mies kysyi, olisinko innokas lähtemään jonnekin kuvausreissulle sen kans, ja mie sanoin, että haluaisin vain syödä suklaata pimeässä peiton alla. Tunsin ihan fyysistä pahoinvointia ajatellessani, että johonkin pitäisi lähteä, ulos kylmään vaeltamaan, vaikka järki sanoi, että se tekee hyvää. Kiukuttelin kohteen valinnastakin, kun se muuttui sen jälkeen, kun lupasin lähteä mukaan.

Mutta hyväähän se teki. Ensin kyllä taivallettiin harhaan, mun Karttapaikasta screenshottaama kartta ei oikein vastannut todellisuutta vaikka ne yleensä on hyviä - sen verran kuitenkin ettei ihan eksytty. Otin sen ihan vaan lenkkeilyn ja liikunnan kannalta ja olihan siellä ihan kiva taivaltaa.

Luntakin oli jonkin verran, ja jäätä, mitä meillä kotona ei ollu. Miehen autolla oltiin liikkeellä, ja siinä on kesärenkaat...

Kohteena oli tällä kertaa Janakkalassa sijaitseva Kirkkokallio, ja olihan siellä paljon muitakin kallioita, mannerjään sileäksi hiomia.

Ja puut ne kasvaa sitkeesti ihan ihmeellisissä paikoissa. Miten tuossakin on voinu isot puut pysyä?

Kirkkokallion päällä on iso kivenjärkäle.

On sinne kallion päälle jääny muitakin kiviä, mutta tuo on ihan järjettömän kokoinen, sen päällä kasvaa puitakin ja alla on onkalo. 

Pieneltä tuntui olo sen vieressä.

Kallioimarretta ja pieniä kuusiakin kasvaa kiven kyljessä. 

Siellä oli lappuja, joissa sanottiin ajoharjoittelun moottoriajoneuvoilla olevan kiellettyä, mutta kyllä siellä nytkin joku pärräsi. On se kumma, kun niiden pitää tunkea joka paikkaan rälläämään, vaikka ihan selkeästi useaan otteeseen kielletään!

Kartta osas ohjata meidät kuitenkin hienojen kallioiden kautta autolle, vaikka alkumatka menikin mönkään. Sen lisäksi, että kartta ja todellisuus ei siellä vastanneet toisiaan (esim. kartassa tie jatkui samanlaisena, mutta käytännössä se muuttui kinttupoluksi, ja samanlaisia polkuja meni useita, joita taas ei kartassa ollut) niin oon huomannu että mun kognitiiviset kyvyt on jotenkin menny huonoksi. En tiedä, johtuuko se siitä, että kun mun ei tarvi mitään työn puolesta älytä, niin kyky siihen on surkastumassa. Esimerkiksi oon ennen tullut tosi hyvin toimeen karttojen kans, ja nyt tuntuu, että mie en aina saa tolkkua niihin. Vasen ja oikea nyt on menny ennenkin sekaisin, mutta nyt menee itä ja länsikin. Kartassa on mutka, ja mie en tiiä mihin suuntaan se kääntyy siinä tiellä, mitä kuljen... Sitten kun mies on vielä semmonen hätähousu, että mennä vaan pitää ilman, että on tarkka käsitys siitä mihin mennään, niin kovassa kiireessä vielä vähemmän tajuaa mitään. Ja kun pitää tihrustaa kännykän kuvasta samalla, kun pitelee kahta koiran flexiä käsissä...

En nyt muista, mutta jonkun muunkin asian kanssa oli jokin aika sama juttu - liekö ollut käsityö tai olisko ollu johtokelan, jatkojohdon, auton lämmitysjohdon ja riistakameran johdon järkevä sumpliminen - en vaan käsittänyt, miten pitää toimia, ja sitten kun viimein käsitin niin ihan nolotti miten voi olla semmonen pönttö.

Mulla on muuten nyt semmonen käsityö, jolla ei ole mitään tarkoitusta. Se on silkka terapiakäsityö. Kieputan erivärisiä lankoja pahvilevyn ympäri, katkaisen ne ja sitten solmin summamutikassa pätkät yhteen, annan langanpäiden töröttää valmiista kudelmasta. Ehkä laitan sen ulos jonkun tolpan ympärille. Onhan niitä kaupungeissakin. Enkä ymmärrä, mihin on joutunu ne taannoin valmiiksisaamani koiran oranssit paidat, ne kun olis hyviä näillä keleillä ja näkyiskin hyvin.

Enteitä ja ennustuksia

Usein hiekka- ja sorateillä kävellessäni katselen kiviä, ja poimin mukaani kivan näköisiä yksilöitä. (Voiko kiveä sanoa yksilöksi?) - Toisinaan kyllä mietin, tuleeko sille koti-ikävä :)

Tietysti tuollaiset sepelit on jo muutenkin tuotu paikalle muualta... ja sora-asemalla murskattu ja seulottu niin, että samasta kivestä on murusia useampikin, mutta mikä todennäköisyys on, että tällaset kahden kivilajin yhdistymät löytyy peräjälkeen samalla kävelyllä muutamien metrien päästä toisistaan? Tieltä, jolla olen sentään aikasen monta kertaa kulkenut. Yhtäkkiä nämä pisti silmään, ja pari muutakin kvartsipalaa loisti niin, että piti poimia mukaan. Otin hyvänä enteenä.

Ei sillä, että enteisiin uskoisin. En enää sen jälkeen, kun otin seitsemän vitivalkoista joutsenta hyvänä enteenä, ja tuli yksi elämäni paskimmista jaksoista. Tuntui alkuun niin hienolta mennä lehmänhoitajaksi paikkaan, jossa mulle oli sympaattinen asunto ja koko miljöö tosi mukava, kaikki tuntui natsaavan ja sitten se työnantaja osoittautuikin hirviöksi. Laihduin parissa kuukaudessa ainakin kahdeksan kiloa, ja lopulta lähdin sieltä ilman irtisanomisaikaa ja jätin sen jättivauvan pulaan, mutta se oli sille ihan oikein. Sai maistaa omaa lääkettään, kun oli joskus työntekijöitään irtisanonut suutuspäissään noin vain. Tarjosi tuplapalkkaa, jos olisin tehnyt vielä kaksi viikkoa (putkeen, ilman vapaapäiviä) mutta en suostunut. Oli niin mitta täynnä. Mulla ja silloisella avomiehellä meni 4 tuntia, kun pakattiin koko omaisuus poiskantokuntoon, ja miehen veli haki kuormurilla meät pois.

Mulla on jossain siltä ajalta päiväkirja, jota päätin lukea sitten, jos joskus vielä päähän pälkähtää ajatus lähteä karjanhoitajaksi johonkin. Ei ole tarvinnut lukea. Sen päiväkirjankin piti aluksi olla suloinen kertomus auvoisasta ajasta söpöjen lehmien parissa. Hyi.

Ajoin eilen siitä läheltä, sen takia nää vissiin on nyt pinnalle nousseet. Muistot. Ei siellä enää lehmiä ole, pellot on vuokrattu muille ja jättivauvakin on aikaa sitten kuollut. Sen traumatisoitunut lapsi siellä nyt asustelee. Tai tällasia juoruja oon kuullu, tyttären anoppikandidaatti tietää paljon kaikenlaista lähiseudun ihmisistä :)

Mun autossa on nyt nastat alla. Tälleen kahden auton taloudessa on hyvä laittaa vähemmän ajelevan auton alle nastat ajoissa, niin mies pääsee sillä sit töihin, jos sattuu että talvi tulee yön aikana. Mikäli mulla ei just satu oleen jotain menoa... Mies teki varsinaisen vaihtotyön anoppilan tallin välineillä, mie sitten katoin paineet anopin mutistessa vieressä, että kyllä meillä mies tekee kaikki tällaset ilmojenkin kattelut. Mittari hiukan temppuili alkuun, ja heti anoppi huuteli miehelleen että "tuu nyt kattoon" ihanku mie en olis osannu ite sitä hoitaa. Vähän ärsytti :) Käytännössä mies vaan tunkkas auton ylös ja aukoi sekä sulki pultteja, mie hoidin muun. Olisin voinu hoitaa sen pulttihommankin, mutta täytyy miehen nyt vähän antaa olla mies. Olen joskus tehnyt senkin itse, helppo homma paineilmatyökaluilla, mutta tuossa autossa on vissiin aika tarkkaa, että mihin sen tunkin laittaa. On siinä kyljessä merkkikin, mutta silti joku entinen omistaja on saanu pellin ruttuun siitä kohdalta, kun on nostanut liian reunasta.

Ei sitä lunta tullut eilen, vaikka ennustettiin 90% todennäköisyydellä. Onneksi on lotto vetämässä, jos sattuu oleen pienten todennäköisyyksien toteutumiskausi. Tällekin päivälle on ennustettu. Lunta ja eurojackpotvoittoja. Saapa nähdä.

Jouluvalot ja "tonttuovi"

Tän verran on meillä jouluvaloja tällä hetkellä. Ja tietysti se verkko keittiön ikkunassa haittaamassa sisälletirkistelijöitä. Sain tuon puisen lyhdyn joululahjaksi viime vuonna, ja suhtaudun hieman neuroottisesti ajatukseen elävästä tulesta puisen jutun sisällä, joten se saa olla sisusutuslyhtynä sähkövalon kera. Viime talvena siellä oli led-tuikku.

Syysloman jälkeinen arki alkoi, oon tällä viikolla herännyt aikaisin joka aamu, vaikkei mun mihinkään töihin tai kouluun tarvi lähteäkään. Mieskin palasi töihin saikulta, mutta vuorolistan mukaan on taas huominen vapaata. Kaljaa on kulunut...

Maailman meno irtisanomislakeineen ja muineen ahdistaa taas niin, etten viitsi edes uutisia lukea. Eihän ne työelämän kurjennukset mua enää koske, mutta meillä on kaksi nuorta kasvamassa sinne, enkä oikein muuta pysty kuin pakottamaan ne opiskelemaan. Esikoisellekin, joka on kaksi koulua keskeyttänyt, sanoin että nyt pitäs sitten jo käydä joku koulu loppuunkin. Lupasi. On se ihan viihtyny kyllä noissa kokkihommissa, vaikka tarjoilupuolelle aikoo sitten keskittyäkin. Mitä hieman ihmettelin, kun sekään ei ihmisistä välitä. Töitähän sillä alalla tuntuu riittävän. Kuopuksen opiskelualalla ei niinkään, mutta pääasia tällä hetkellä on, että se tykkää olla siellä. Näyttöviikko on, ja toistaiseksi on läpi mennyt... tänään sillä kyllä on taas päänsärkypäivä, saa nähdä miten sujuu.

Tänäaamuna piti sataa lunta ja räntää, mutta eipä oo kohdalle osunut. Käsi saattais kestää jo pajun punonnan - kesti joogankin - mutta säät ei enää ole suotuisat. Ei oo semmosta lämmintä sisätilaa, jossa punoa, saunakamarin puuhellaakaan ei voi enää käyttää ja siellä on muutenkin ihan liikaa kamaa. Ollapa askarteluhuone!

Riistakamera on bongannut uuden kissan. Naapurin Perakin on pyörinyt harva se yö mejän pihalla, mutta sen lisäksi joku tummempi otus on tallentunut muistiin. Olishan se hienoa, jos kamera kuvais joskus oikean villieläimen, mutta kissoihin on tyydyttävä :) Ja omiin koiriin. No harakan se on kuvannut toisinaan, onhan sekin villieläin.

Listasin eilen linnunruokintapaikalla käyneitä, kaksitoista sain kasaan, sisältäen oravan. Niitä on näkynyt kaksi, toinen on kesyhkö, varmaan menneen kesän poikasia. Turhaan huolehdin, että orava ei pääse syömään, kun tein sen ruokintahäkin, mutta hyvin se sinne menee :)

Ainakin tämä kesympi ja pienempi. 

Tikka sinne on myös änkenyt itsensä, mutta toistaiseksi naakkoja ei ole saatu kiinni itse teosta. Niitähän tuon vain on tarkoitus estää ahmimasta kaikkea ruokaa, mutta on ne muita tarjoomuksia käyny syömässä.

Tässä vielä se tonttuovi:

Merkillinen pieni ikkuna maan tasalla, jossa on ovenkahva ulkopuolella. Ihan kuin olis tarkoitus mennä sisälle kuin ovesta, mutta ei tuosta kukaan mahdu. Lapsi korkeintaan. Olis hauska tietää, mikä tuonkin tarkoitus on. 

Kairessuo-Mieliäissuo

 Että oli vaikea muistaa nuo soiden nimet. Joko ne on niin omituiset tai sitten mulla vaan on niin paha muistihäiriö. Monta monituista kertaa oon jo tarkistanut puhelimeen tallennetusta kartasta ne.

Mutta sinne sitten eilen suunnattiin. Edellisen päivän reissun jätin ihan suosiolla väliin, olin niin järkyttävän väsynyt ja vedinkin varmaan yli kahden tunnin päikkärit. En silleen katsonu kelloa, mutta mies jo kohtapuolin heräämiseni jälkeen tuli senpäiväiseltä reissultaan, eikä ne oo ihan lyhyitä. Olin kyllä eilenkin väsynyt, mutta tiesin että ulkoilu piristää ja tekee hyvää. No, ei sitä kyllä huomannut. Itse asiassa se syksyllä viistosti matalalta paistava iltapäiväaurinko tekee minut toisinaan niin surulliseksi. Ei se keväällä haittaa, mutta jotenkin se syksyllä on semmonen kuolemaa valaiseva karu kirkkaus. Joutsenlaulu ennen kaamosta.

 Mieliäissuolla saattaa tavata jättiläismuurahaisia tän kartan mukaan.

Siinä soiden välisellä mäellä oli käynyt turbulenssi, mikä sen nimi nyt onkaan sellasen etenkin ukkoskuurossa esiintyvän tuulen. Trombi, niin. Paljon oli puita poikki keskeltä runkoa. Muutakin myrskytuhoa oli tullut, omanlaisensa "luontoelämys" oli vaeltaa polulla, jolle oli sahattu väylä kaatuneiden isojen puunrunkojen läpi, välillä niitä oli viisi-kuusikin samassa kasassa. Eihän niitä normimetsässä jätetä makaamaan. 

En jaksanut ottaa niistä rumista puukasoista kuvia, mutta tässä semmonen nätimpi esimerkki. Aika rauhassa sai kulkea tuolla polulla, jotain lasten huutoa kuului kun edellä meni meluisa joukko, ja pari naista tuli vastaan autolle mennessä.

Voi se syksyn aurinko valaista kauniistikin. 

Lintutorni on hieno, sen vieressä oli kyltti, jossa kerrottiin tornin alkuvaiheista. Se on helikopterilla tuohon valmiina tuotu, portaat vaan rakennettu erikseen. Ja jännää, miten suolla on yhtäkkiä tuollainen kallio! Niitä kallioita oli kyllä siellä täällä enemmänkin, ja isoja kiviä. Torni ei huoju eikä tutise, mutta minä kyllä alas tullessa. Oli kamalaa. Tulin itse asiassa istuma-asennossa pois tuolta, koirat sylissä...

Kairessuon laidalla

Tönnönkoskellakin käytiin, kun sielläpäin oltiin, ja tässä kuvapari kevään ja eilisen käynneiltä:

Pieni kuva tänään, iso kuva keväällä. Hieman on eroa vesimäärässä :)

Tänään on luvattu kohtalaista sadetta, kävin jo ajoissa lenkillä että voidaan sitten pitää sisäpäivää loppuaika. Tosin ei vieläkään sada.

Se on kyllä hassu juttu, miten niin tarkkaan (tai jotakuinkin) kahdenkymmenen minuutin kävelyn jälkeen tulee hyvä mieli. Endorfiinit alkaa tuntua. Joskus jostain olen lukenutkin, että ne tulis parinkymmenen minuutin liikunnan jälkeen, mutta en nyt löytänyt googlaamalla ainakaan sellasta tietoa. Joskus on ollut jo 16 minuutin jälkeen, tänään oli melko tarkkaan se 20. Tosin joskus on vaan niin nyreä, ettei sitä huomaa. Tai maailma, jossa kävelee, on tyhmä. En jaksanu aukaista yölettiäni ja laittaa uutta, joten vedin vain pipon päähän ja toivoin, ettei metsässä tule ketään vastaan. Yleensä ei tule, nyt tuli kaksi ihmistä ja yksi koira. Mejän vähemmän räyhä haisteli sitä kiltisti ♥

Kävin näyttämässä kättä lääkärille ja se kuvattiinkin, ei siinä oo mitään. Täytyy vaan oottaa että aika parantaa. Autolla ajaminen on vähän haasteellista, jos tarvii pyörittää rattia enemmänkin. Onneksi miehellä on vielä sairasloma tän päivän, se voi olla kuskina kun kuopusta pitää käyttää hammaslääkärissä. Ja viikon päästä taas, mutta sillon mun pitää kuskata.

Pyhäinhäväistystä ja rangaistus

Tällä kertaa kuvaus- ja tallustelukohteeksi valikoitui Pirunpesä Hollolassa. Hieno paikka! Paljon valkoisia kiviä maastossa :) tosin hieman hankalakulkuinen se oli paikoin, eikä märkyys auttanut asiaa. Puunjuuria ja kivenlohkareita.

Aamukahvi halus ulos ja oli ihan pakko käydä kyykkypissalla siellä, ja mietin, onko se nyt pyhäinhäväistys ja tuleeko siitä rangaistus, ja tulihan siitä. Vaikka kuinka varovaisesti koitin kulkea, niin alas mennessä vakaalta näyttänyt maa jalan alla luiskahtikin pois - parin metrin päähän ainakin - ja humpsahdin nurin. Kun oli rinne, niin maahan ei ollu niin pitkä matka kuin olis ollu tasaisella, mutta tömähdin vasemmalle olkapäälleni aika ikävästi. Onni oli, ettei sattunut kohdalle teräviä kivensärmiä tai juuria, mutta yöllä piti nousta hakeen lisää särkylääkettä kun jomotti, ja koko käsi on vieläkin kipee. Tää kirjoittaminenkin tuntuu ikävältä. Ehkä otan maanantaina yhteyttä asiantuntijoihin, jos ei siihen mennessä asetu. Ei varmaan pajun punominen onnistu tällä, eikä paljon muukaan - ei sieltä luita ole rikki mutta ehkä joku lihas revähtänyt. Ojentajalihas ainakin on kipee. Myh.

Mutta paikka oli tosiaan kyllä käymisen arvoinen, vaikka monin tavoin pelottava :)

Tämä koira oli aivan rasittavan hermostunut koko reissun ajan, niin autossa kuin maastossakin. Se on kai kokenu jonkulaisen järkytyksen autoillessa, kun aiemmin rauhallisesta koirasta on tullut stressaava matkustaja. Koko ajan pitää piipitystä eikä pysty rauhottuun makuulle. En vaan yhtään keksi, mikä se olis voinu olla, mutta enhän mie välttämättä oo sitä ees ite tajunnut, jos se on vaikka ollu ääni, jota ei ihminen kuule. Jokin aika sitten miehen autossa kyllä oli joku ujeltava vika renkaan tienoilla, sitä ei tiiä miten koira on sen kuullut.

Polun pää. Tästä vissiin kuuluu hypätä yli :) tai sit rotkoon. 

 Rotkossa kasvoi puu.

 Ja sieltä kivien alta pulppusi pieni sympaattinen puro.

Tuohon kivelle en uskaltautunut, reitti näytti liian pelottavalta. Mies kävi ilman isoa kameraa napsimassa kännykkäkuvia siitä. En tajua miten noilla ihan reunoillakin on selvästi kulkujälkiä, miten kukaan on voinu tuossakaan vasemmalla reunalla pysyä?`

Siellä alhaalla oli myös tällainen iso kivi, jonka päällä oli tiuha kallioimarrekasvusto. Imarretta kasvoi siellä täällä pieniä tupsuja, mutta tuohon oli tullut enempi. Kaunis. 

Ihana vihreä sammalmatto oli siinä metsässä muutenkin, huikaisevan vihreä.  

Tässäkin on kivikko, jonka sammal on pehmentänyt. Mannerjäätikön reunamuodostelmaa.

Sormijuuret.

Kannossa kasvaa koivun taimi.

Kaikenlaisia sattumia. Oon miettiny pitkin syksyä, että pitäs tilata jostain kaupan lihatiskiltä läskiä linnuille, kun sitä ei enää missään oo myynnissä nykyään. Nää jututhan jää mulla yleensä aina mietinnän tasolle, mutta eilen anoppi soitti ja kysy, haluanko läskiä :) se oli nimittäin tilannut kaupasta isomman satsin ja tarjos mulle puolia siitä. Miehän olin oikein ilahtunut. Ikinä ei oo anoppi sellasta tarjonnu, ja nyt se tarjos, kun ite olin sitä miettiny. 

Soitin isälle, sen syöpähoidot on lopetettu ja siirrytään palliatiiviseen hoitoon. Isälle se on vissiin aika kova paikka. Sillä on alkanu oleen vaikeuksia joissakin arjen asioissa, mutta se tajuaa sen ite ja ne on toisen siskon kans jo edunvalvontapapereita täytelly siltä varalta, että isä ei enää selviä esim. laskunmaksuista. Sanoinkin, että minusta se on tosi hyvä, ettei käy niinku äitillä. Meni kerrasta järki, ja odottamatta. Olisin voinu isän tuntien odottaa, että se panee hanttiin, mutta ilmeisesti en tunne sitä kuitenkaan. Kyllä se vielä asiansa hoitaa, siivoaa ja kaupassa käy ja muutenkin liikkuu.

On muuten käden lisäksi jalatkin kipeet. Ihmekö tuo, sellaisesta kiipeilystä. Onhan se Tiirismaa Etelä-Suomen korkein paikka, vaikken nyt ihan siellä huipulla käynytkään. 

Melkutusta

Nyt ei oo ehtiny ees blogia päivitellä, kun mies on saikulla ja on istunu tässä kuvien kans vääntämässä. Ja kun hajos se läppärikin. Sitä koitettiin palauttaa tehdasasetuksille, että kuopus olis saanu sen koululle, mutta se meni vaan ihan jumiin eikä siitä oo enää mihinkään. Sarjassamme "nykyajan vehkeet ei kestä mitään".

Ja ollaan me kuljettu maailmallakin. Miehen sairasloma ei semmosta estä, niin käytettiin sitten hienot päivät hyväksi luontoretkeilyn merkeissä.

Auringonlaskuja.

Juolukka kuin kukka

Erinäisiä kasvustoja.

Mikä sinisyys!

Vesiä.

No en uskaltautunut istumaan...

Rakennelmia.

Polkuja ja teitä. 

Melkoinen sumu oli tänäaamuna, aprikoin jo laittaako sumuvalot vaiko eikö. Kävin joogassa ja tulin siitä ihan vaivaiseksi. Kuukautiskivutkin alkoi siellä - ei oikein pitäny paikkaansa se gynekologin arvio, että saisin jo olla ilman niitä naistenvaivoja. Että olisivat tulleet kierukan läpi jos niitä vielä olis. En olis enää halunnu, kun kymmenen vuotta sain olla ilman! Mietin siellä joogassakin, että on todella älytön suunnittelija ollu ihmisellä, kun terveet naiset joutuu kärsiin kerran kuussa kipuja ihan vaan normaalin elimistön toiminnan tähden. Ja kun ne voi olla todella kovatkin kivut. No, ne jotka uskoo älykkääseen suunnittelijaan, on varmaan sitä mieltä että joutaakin naiset kärsiin kun Eeva söi omenaa. 

Osa mun vaivaisuudesta johtuu kyllä eilisestä pajunpunonnastakin. Eipä ole sitäkään tullu tehtyä pitkään aikaan; en muistanu että se käy niin käsivoimille. Tosin onko se korinpohja ihan pakko tehdä niistä paksuimmista ja jäykimmistä pajuista, että joutuu vääntään niitä hiki hatussa sitten levälleen.

Laihdutuskuuri on syyslomalla. Löytyi semmonen juustorinkulanaksupussi kaupasta...