Taatto, taatto läksi innoissaan...

Tulin vaan ilmoittaan, kun aina valitan niistä huonostinukkumisista, että nyt nukuin kuin pieni porsas. Eilinen olikin rankka päivä, ei ehtiny päikkäröimäänkään, olin ihan naatti jo paljon ennen iltaa.

Ronttasinkin kotiin sieltä hakkuupaikalta pienen kuusenlatvan, en tiedä oliko se laillista mutta omistaja saa hakee pois jos haluaa. Valot pittää jättää tänne kumminkin, ostin kympillä kaks valosarjaa. Toinen on kuusessa, toinen vielä miettii paikkaansa.

Toinen on mun ottama päiväkuva, jossa kuusi ei näytä miltään ja tolppakin on eessä, toinen kuopuksen eilen snapchatin kameralla nappaama kuva sen jälkeen, kun yhdessä veivattiin valot kuusen ympäri.

Tänäaamuna vein sitten samalla ajolla molemmat tyttäret opinahjoihinsa. Miksi koululle on annettu semmonenkin nimitys, opinahjo? Paikka, jossa hikoillaan ja joku hakkaa oppia päähän? Väkivalloin muokataan haluttuun muotoon? Tai eihän seppäkään tietty ahjossa töitä tee, vaan alasimella. Ahjo on siis tulinen paikka, missä vastarinta murretaan, jotta muokkaus onnistuu. Pelottavaa.

Tänään ei oo niin kylmä kuin eilen, mutta lämmitän uunia kuitenkin. Näppejä palelee. Kuinkahan me tarjetaan kun talvi kunnolla alkaa...

Hienoa

Ihana aurinko paistoi eilen. Kuura kimalsi ja poskia nipisteli. Yllättävän hyvin tarkeni vielä tuulitakissa, kun vaan laittoi alle kerroksia. Välillä viima vähän kuritti.

Käväsin iltakaffeella kaverin luona, tänään meinattiin sen kans käydä havuja ja semmosta hakeen tuolta hakkuualueelta. Jotain hyötyä siitäkin hakkuusta. Jos ei oo ehitty siivoon jo. Hämärä vaan tulee vastaan ku kaverin pitää ensin työpäivä saada pulkkaan.

Tänään istuin joogan jälkeen tunnin autossa ajamassa, kun kuopus pääsi aikaisin koulusta ja huomenna alkaa koulu myöhään, ja halus tulla kotiin. Tosin jäivät sitten esikoisen kanssa kaupungille, mie tulin kotiin väsään bataattisoppaa. Siitä tuli inhottavan säikeistä, mun soseutusmasiina ei oikein pelitä enää vissiin. Jooga oli viimeinen tälle vuodelle, ovat kai säästösyistä lyhentäneet lukuvuotta. Ja mulla tuli maha kipeeks. Outoa alavatsakipua on alkanu oleen, ensin pientä ja tänään on ajoittain ihan oikeaakin. Kauankohan sitä pitää kuulostella ennenku menee yrittään lääkärin apua saada?

Kuuraa ja känkkäränkkää

Käytiin viikonloppuna siskolla, oli taas niin ihanaa. Huomasin sen, että mun oma sänky tosiaan on huono - siskon sängyssä ei haitannu "väkisinmaata" kun heräilin taas ja valvoskelin, enkä kehannu nousta aikaisin kun muut vielä nukku. Omassa sängyssä ei kauaa voi olla niin ettei selkä ärsyynny. On pakko venytellä ja tehdä kiertoliikkeitä, että pystyy oleen. Ainakin se on liian kova.

Oli vaan taas ihan järkyttävän lyhyt viikonloppu. Matkoihin menee tuntikaupalla aikaa. Isän luona saatiin kumminkin käytyä ja lähinnä katottiin telkkaria siellä, myös se Klääbun nolo hölläys just ennen maalilinjaa ku venäläinen pyyhälsi oikeelta ohi. Isä oli oikein pirteä.

Maisemat oli nyt jo vähän valoisammat, ei oo lunta satanu mutta kuuraa on. Ja se hieno täysikuu valaisi illallakin, teki veteenkin pienen kuun"sillan".

Vesi oli ihmeen tyyni, yleensä se väreilee virran takia enemmän tai vähemmän. 

Sunnuntaiaamuna oli ihmiset sankoin joukoin liikkeellä, pikkupojat harjoitteli kivillä curlingia jäätyneissä rannan mutkissa. Koirilla oli hirmusti haisteltavaa ja kateltavaa, raukat maalaiskoirat, pullossa kasvaneet, jotka ei normaalisti ikinä nää oikeen mitään ja kotona on aina ne samojen tuttujen koirien hajutkin.

Olin aivan järkyttävän väsyny ku kotiin päästiin, sitten piti saman tien lähteä taas kaupunkiin, viedä kuopus eteenpäin ja käydä kaupassa. Ei sopinut se, että olisin jäänyt kotiin. Sitten mulle huudettiin kun olisin vähän katellu itsekin kaupassa joulukalentereita. Että maksajaksi kelpaan mukaan, mutta ite ei saa shoppailla. Kuulemma olis pitäny ensin mun shoppailla ennenku otetaan ruuat koriin - siellä ei ollu kuin kaljaa ja maitoa ja lauantaimakkaraa, mitkä ei nyt niin äkkiä pilaannu ettenkö mie voi vähän käydä toisessakin päässä kauppaa. Mutta en jaksanu vääntää. Herramme oli nyt tällä kertaa hieman despoottituulella taas.

Menin jo seittemän aikaan sänkyyn lukemaan ja piikkimatolla makaamaan, puoli yhdeksältä panin kirjan pois. Ihme kun niinkin kauan luin, enkä nukahtanu. Väsymys taisi olla enempi henkistä laatua. Yöllä taas valvoin. Koirat ramppas alakerrassa ilmeisesti juomassa (päätellen siitä, että korvakarvat oli toisella märät, kun se tuli takas) pariinkin otteeseen, heräsin siihen ja toisella kertaa jäin taas valvomaan. Ajattelin, että miehen kello varmaan soi jo kohta, ja killistelin kellonaikaa huonoilla silmilläni - se oli 01.21! No, piikkimattoa taas peliin, tuli se unikin sitten.

Ajattelin onnellisena, että saan olla tän päivän ihan itekseni ja rauhassa, mutta esikoinen jäikin kotiin kun ilmeisesti koki itsensä taas kipeeksi. Ei siinä mitään, ihanaa seuraahan se on, mutta silti... nukkumassa on tietysti nyt vielä. Se on poiminu perimästään ne vaativat luonteenpiirteet, jotka välillä ottaa mua hermoon. Kuitenkin se on niin lempeäkin toisaalta.

Useampi lääke unohtui ottaa mennäviikolla. Sekin varmaan aiheuttaa kurjia fiiliksiä. Näin hirveää untakin viime yönä, puukotin vahingossa toista ihmistä! Sitten soitin ambulanssia sille. Heräsin sydän hakaten.

Naapurin ihana bokseriherra muutti pois. Kurjaa sekin, sen isäntäkin oli niin kiva. Siihen tulee nyt jo neljännet asukkaat meän tässäasumisen aikana, vaikuttaa olevan ohimenevä seisake ihmisten elämässä. Erään asukkaan kanssa oltiin samaan aikaan lasta tekemässä.

Maailma tuntuu nyt taas niin raskaalta. Vaikka ollaan vaan hometta pienen pallon päällä avaruudessa.

Onneksi on nämä kaverina!

Tuli romantiikasta puhe

Taas valvoin kahden tienoilta. Mikä kumma siinä on? Heräsin vielä hienosta unesta, missä oltiin kävelyllä kimaltavassa pakkasillassa. Vasemmalla kyljellä ollessa sattui liikaa olkapäähän, oikealla kyljellä pihisi nenä ja sattui lonkkaan. Mahallaan ollessa olkapäitä ei saa kivuttomaan asentoon. Selällään ei jaksa koko aikaa olla. Särkylääke keskellä yötä, se auttoi lonkkaan mutta ei olkapäähän. Piikkimattoa, lukemista kunnes mies alkoi liikaa kääntyillä ja tuhista, sillä on kuitenkin takana 11 työpäivää putkeen, joista viimeiset neljä kymmentuntisia, ja aamulla taas herätys. Nukahdin ja taas heräsin, kun mies nousi. Onneksi sain vielä nukuttua, melkein yhdeksään asti.

Mies on ollut lapsesta asti mukana LASERI -tutkimuksessa. Sieltä on tullut aika ajoin kyselylomakenivaskoja ja pari kertaa on ollu fyysisiä tutkimuksia Helsingissä - mie oon välillä joutunu pakottaan miehen tekeen niitä ja välillä täyttäny ite niin, että oon kysyny siltä vastauksia. Se on ollu jättämässä homman sikseen, mutta mie oon tolkuttanu, miten hienoa on, että sillä on mahdollisuus osallistua tämmöseen koko väestöä ja maailmaa hyödyttävään pitkäaikaiseen tutkimukseen ja saa omasta terveydestäänkin sellasta tietoa, mitä ei tavan pulliainen saa - ultrataan verisuonia ja kaikkee. Kerran olin mukana siellä Meilahdessakin "seuralaisena", ja siellä lykättiin mullekin kyselylomake. Mitä rasvaa laitat leivälle, liikutko vähintään 3 kertaa viikossa vähintään 20 min kerralla hengästyen, poltatko, potuttaako jne. ym.

Nyt on sitten otettu mukaan myös edeltävä ja seuraava sukupolvi, tyttäret on saanu omat kyselynivaskansa ja kaikki kolme on menossa Helsinkiin tutkittavaksi. Aika on varattu meän kihloihinmenon 23-vuotispäiväksi, ja totesin vain, että ei kovin romanttista. "Pitäskö olla?" kysyi mies. Mietin siinä sitten, että me ei kumpikaan olla mitään yltiöromanttisia ihmisiä, minusta on mukavaa saada positiivista huomiota ja joskus vaikka kukkapuska, mutta jatkuvasti semmonen siirappi olis kyllä vaivaannuttavaa. Hyvä näin.

Kyllä mies romanttisia asioita osaa puhua, mutta ei se niitä mulle puhu. Just tuossa polttelin pari päiväkirjaa, ja luin sieltä yhdestä sen muinaisesta tekstarikeskustelusta, jonka poistamattomia viestejä olin pannu ylös. Törkeästi ratsannu sen puhelimen. Oli ollu töissä kuulemma kiire, mutta toistakymmentä tekstaria ehtinyt vaihtaa jonku naisen kans. Ehkä se kiire oli ollu sitä :) Olin laittanu loppukommentiksi juttuun, että "pitäisikö vaatia samoja oikeuksia vai samanlaista kohtelua?" eli lupaa lässytellä muille miehille tai vaatimus siitä, että mullekin puhutaan kauniita. Kyllä se mies vain oli mustasukkainen minusta sillon alkuun varsinkin. Hyvin saattoi projisoida omia ajatuksiaan/tekojaan minuun. Hyi, hyvä että poltin niitä päiväkirjoja.

Löysin samalla esikoiselle aloittamani oman kirjan, johon olin sen asioita laittanu sillon tällön ylös. Olin unohtanu koko kirjan, jostain syystä sen kirjoittaminen oli loppunu 2007. Jossain on varmaan kuopuksenkin kirja, mutta sekin lienee loppunut silloin. Lienee ollut ankara jakso elämässä. En halua muistella. Ihmeen hyvin mie joskus oon jaksanu kirjoitella... annoin sen esikoisen kirjan sille, se lueskeli sitä ja nauroi välillä, ja totes että kaikki vauvat on vissiin aika samanlaisia. Säästin päiväkirjasta ne sivut, missä tapasin miehen ekaa kertaa ja synnytin esikoisen. En nyt jaksanu niitä kaikkia kirjoja edes kaivaa esille.

Kirjoitin ennen päiväkirjoja, nyt blogia (tosin ei tänne nyt ihan kaikkee tuu) ihan oman pääni tuuletukseksi, ilokseni ja pahaa oloa purkaakseni, mutta en kyllä halua lukea vanhoja juttuja. Joku synnytys nyt on kiva pitää tallessa, mutta pahat ja ikävät ja nolot asiat sais unohtua tyyten. Muutenkin kieputtelen vanhoja ikäviä asioita tarpeeksi päässäni. Viime yönäkin valvoessani.

Kirkastus

Taas yöllä heräsin kahden maissa. Jo kolmas yö peräkkäin. Kummaa, kun nyt ei ees kukaan/mikään herättäny. Mutta ah, nukuin ainakin puolitoista tuntia myöhempään kuin normaalisti! Aamu oli jo valkenemassa, kun nousin, taivas oli kirkas ja ajattelin että kivaa, paisteinen päivä tulossa. Mutta sitten jostain humahti sumu. Omituinen valo sitten oli, kun aurinko paistoi sieltä sumun päältä.

Joogassa joku kerää taas vetäjälle joulumuistamista, ja sanoi jostakusta, että "tuo ei kuulu mejän porukkaan" (siellä välillä aamuryhmien osallistujat vaihtelee päiviä, ihan luvan kanssa) kun kävi mun luona asioimassa, ja mulle tuli semmonen mukava olo... kuulun porukkaan! "Meihin". Tämmösenä hyljeksittynä, aina ulkopuolisena tai pakon eessä pitkin hampain hyväksyttynä se tuntui lämmittävältä. Mie ite en varmaan ulkomaailmassa ees tuntis niitä muita, ehkä sitä yhtä lukuunottamatta. Tai kahta. Kyllä mie siellä höpöttelen välillä, vaikken niin vastakaikua saiskaan. Mun vähäiset sosiaaliset kontaktini.

Hammaslääkärikäynti oli sikäli turha, että ei ollu reikiä, purentaa se taas epäili ja hioi hampaita. Niitä, mitkä on jo muutenkin kuluneet ja purennan takia hiottu kohta tyngiksi asti. Kaksi ja puoli sataa maksais nykyään purentakiskot. Pöh, hajoavat kun vähän putoovat käsienpesualtaaseen! Koettu on. Täytyy kai vaan pitää niitä silikoonisia itemuotoiltuja vähän säännöllisemmin.

Huomenna viemään tyttöä magneettikuvaukseen.

Marraskuu maata näyttää

On kuulemma ennätyksellisen vähäluminen marraskuu. Rovaniemen korkeudella normaalisti viitisentoista senttiä lunta tähän aikaan, nyt ei yhtään. Mutta tämä vuosi onkin ollut jatkuvaa ennätysten lyömistä, en enää jaksa hämmästyä mistään. Ilmasto on jo muuttunut. Miehellä on synttärit lokakuussa, ja se muistaa pikkupoikana usein sillon olleen jo pulkkakelit. Muistot toki kultaantuu ajan kuluessa...

Toissayönä valvoin taas, luulin että koira oksentaa (miehen korahtelu ja koiran maiskuttelu yhdistyi silleen mun puoliunisessa mielessä) ja heräsin liikaa nukahtaakseni enää. Selän ongelmakohta ongelmoi, ei auttanu piikkimattokaan. Kello oli vähän vaille kaks.

Maanantaiaamuna oli sit asioita, piti olla liikkeellä ja autoilla ja jestas, että olin poikki kun kotiin saavuin. Olis tehny mieli mennä nukkuun, mutta lupasin hakee tytön vielä ja ruokakin piti laittaa ja koiria lenkittää, ja kun ajattelin että jos saan pidettyä itteni hereillä päivän, nukun sit paremmin yön.

Mut ei se menny niin. Taas vähän vaille kaks heräsin. Tyttö kävi vessassa, sit koira nousi ja meni sen huoneeseen vaikka kutsuin sitä (tosin väärällä nimellä, luulin toiseksi koiraksi) ja huoletti kun tytöllä on siellä korvatulppia, joita koira tykkää syyä. Koira tuli maiskutellen pois, ja tietysti siinä mietin sit ja heräsin liikaa. Suututti oikein, nousin ylös. Pari korvatulppaa nyt tulee omia aikojaan ulos, niistä ei tarttis huolestua, mutta potutti ku taas olin hereillä. Sitten mieskin tuli kattoon, mitä teen (istuin keittiön pöydän ääressä ja tuijotin valoverkkoa) ja komensi takas nukkuun. Lupasi, että saan lukea sängyssä, mutta kumminkin sitten tuhisi ja kääntyili siinä niin, että pistin kirjan ja valon pois. Kyllä se uni lopulta tuli, ja heräsin vasta kun tyär paisko alakerrassa vessanovea ja mikron luukkua.

Pakkasta on. Tänään on tulossa joku remonttirieska kattoon saunan kattoa, se pitäs nyt vaihteeksi uusia, tai kohta meillä ei enää saunota. Kiuaskin pitäs kyllä uusia. Se olis jo kolmas kiuas meillä tässä asuessa. Niin ne vaan ruostuu puhki kun niitä käyttää, ohkasta peltiähän ne loppujen lopuksi on.

Toivoa herättämään keväinen kuva pihalta. 

Taannoin kun meillä oli miehen kans se keskustelu mun pessimismistä, niin sen mielestä elämässä on toivoa. Mie kysyin, mistä on toivoa, niin se ei osannu vastata. Siinä me kyllä täydennetään toisiamme, pessimisti ja optimisti. Ylellä oli joku "testi", mikä selvitti tilastollisia erotodennäköisyyksiä, mulla oli 2 riskiänostavaa ja 6 sitä laskevaa tekijää. Jonkun asiasta tehdyn jutun mukaan mie asetun puumien kategoriaan, ku mun mies on yli viisi vuotta nuorempi ku mie. En kyllä koe olleeni mikään puuma sillon 26-vuotiaana, kun tuon mieheni tapasin. Sikäli kyllä voin kuvitella, että kun miestään vanhempi vaimo tulee puumaikään, mies vaihtaa sen nuorempaan. Sitä odotellessa.

Päästä hampaisiin

Aiemmin tällä viikolla kävin apteekissa, ja siinä vuoroani odotellessa poimin hyllystä muuta tarvittavaa. Apteekki-ihminen huomasi kasassani Ibumaxin, ja kysyi, onko se mulle ja olenko tietoinen, että sillä on yhteisvaikutuksia syömäni mielialalääkkeen kanssa. Maha-suolikanavan verenvuotomahdollisuus. No enpä ollu tienny tuotakaan, varmaan se lukee siinä lakanassa, joka tulee lääkkeen mukana, mutta on menny ohi. Ibuprofeenihan on se ensisijainen lääke, mitä erinäisiin kipuihini syön, ja nyt sitten pelottaa syödä sitäkin. Parasetamoli kun ei yksinään oikein tehoa ainakaan päänsärkyyn. Onhan muilla ollu niitä ylävatsakipuja, mutta oon pannu ne sappivaivan tiliin.

Tarjosi Somacia vatsansuojaksi, mutta ei mulla oo semmosiin luksuslääkkeisiin varaa. Sitä kun ei syödä tarvittaessa, vaan jatkuvasti, ja mulla ei oo semmosta jatkuvaa lääkitystä, joka vaatis vatsansuojan.

Nyt on ollu hammaskipujakin. Piti oikein tilata hammaslääkärin aika, vaikka tarkastuksen aika olis ollu vasta kesällä. Jännä, että sitä tarkastusta ei voi aikaistaa, vaan jomotustapauksissa se on aina se hammaslääkäri. Ja tarkastus sitten kesällä. Mutta en tiedä, onko kyseessä reikä vai ne iänikuiset purentavaivat, eilenaamulla kuitenkin lähti kipu ylähampaista päähän, vai oliko se lähteny päästä (jota särki koko yön) hampaisiin, joka tapauksessa särkylääkettä ja lopulta migreenilääkettä piti ottaa. Ja sitten mut herätettiin kesken päikkäreiden (ku ne lääkkeet väsyttää entisestään) kaupunkiasioille ja sit piti viedä tyttö poikakaverilleen ja sen jälkeen kaaduin sohvalle uupuneena.

Pakko oli siitä vielä nousta ja lähteä koirien kanssa lenkille, ennenkuin tulee pimeä. Ja heti muutaman sata metriä käveltyäni tuntui, että hei tää on kivaa ja teki mieli lähteä pidemmällekin, mutta en ollu syöny (hätäseen ennen lähtöä heitin pari eineslihapullaa ääntä kohti) ja sen tietää, miten käy jos lähtee pitkälle ilman energiavarastoa. Kävin samalla reissulla katsomassa suppilovahveropaikkani, mutta tasan yksi löytyi. Siitä ei oikein soosiksi ole.

Oli mulla vähän huoliakin, nekin väsyttää. Eilen oli miehen kans vähän puhettakin, se ihmetteli miks mun pitää olla tämmönen, että aattelen vaan mitä pahaa vois tapahtua. Sitten kun kysyin, miksi ei voisi ajatella eteenpäin ja kenties varautua siihen pahaan, toisin kuin hän itse joka ei suo ajatustakaan tulevaisuudelle esim. laittamalla säästöön pahan päivän varalle, vaan ottaa aina vaan lisää lainaa, niin ei sitten enää ollukaan mitään sanottavaa. Siinä vaiheessa se aina alkaa puhuun koirille lässynlässyä.

Väritön

Värit lähtee kuvatessa koirien pusakoistakin

Valkopeippi kukkii marraskuun puolivälissä

Puolipilveä

No niin, taas on yksi kaunis metsäpolku tuhottu. Olen mie kyllä nähny tukkirekkojen tuolta tulevan, ja miettiny mikä metsä nyt on pantu sileeksi, mutta silti tuli ikävänä yllätyksenä.

Tältä polku näytti heinäkuussa.

Tämmönen se on tänään. Ylempi kuva on otettu hieman edempää polulta. Ei sattuneesta syystä huvittanut kävellä tuonnepäin...

Että ei nyt kauheasti ilahduttanut tämäkään lenkki, vaikka niin toivoin. Mutta löysin jotain kivaakin kuvattavaa:

Pienoismaailma aidantolpan nokassa :)

Sain tosiaan sen "neulegraffitin" valmiiksi, mutta hieman ongelmallista oli saada se kiinni tuohon portin päälle. Oli jo hämärää ja sadekin alkoi uudestaan kun siinä tusasin, lanka millä kiinnitin oli ihan kummallista, solmut aukeili itsekseen. Kyllästyin. Saa olla siinä nyt silleen ku on. Maanantaina likakaivon tyhjentäjä saa sitä ihmetellä. Keväällä pikkulinnut sen kuitenkin silppuaa.

Koirien jalat on taas toiminu, mitä nyt toinen taas vähän ontui kun hyppäsi autosta pois. Oon sitten nostanut sen alas. Tai molemmat - toinen odottaa aina samaa kohtelua :)

Näissä heinissä oli kiva keltainen väri, mutta kuvaan se ei näköjään oo tullu. Olis pitäny taas Lightroomin kautta kierrättää. Ne vähät luonnon värit ottaa nyt silmään, kun muuten on niin latteaa.

Ihmeen hyvin lankaköynnös ja muratti vielä jaksaa olla reippaan näkösenä. En tienny, että lankaköynnöskin kestää niin hyvin kylmää - onhan tässä sentään ollu se kymmenen asteen pakkanenkin.

Eihän noistakaan kuvista näköjään mitään selvää saa. Vai onko mun omat silmät epäkunnossa? Lankaköynnöksen kanssa elelee vielä se kellokukkakin, mutta ei se tietenkään enää kuki. Sitkeitä kasveja. Eihän noita ruukkuja voi tuosta mihinkään siivota, ennenkuin niistä kukat kuolee.

Sit oon pähkäilly, että miten nuo johdot oli tuolla ulkona viime talvena, kun siinä oli riistakamera, valosarja ja vielä mun auton lämmitysjohtokin, ja nyt en kertakaikkiaan älyä, miten ne oli että ylsi vielä mun autollekin se roikka. Ei vaan riitä äly. Pakko ottaa vissiin vielä yksi jatkojohto. Voi vaan kämähtää sulake sitten jossain vaiheessa. Nyt kun taas sitä pähkäilin, taisi olla niin, että otin riistakameran johdon irti kun lämmitin autoa.

Ja sit oon alkanu vähän rajottaan tietsikallaoloa. Tuntui, että se vie liikaa tilaa mun elämässä, eikä se enää oo pelkästään ilo. Tänäänkin avasin koneen vasta puolenpäivän jälkeen, kun usein istun aamusta asti. Kirjoitin kirjeen ja muutamia joulukortteja ja kävin lenkillä ja tiskikonettakin käytin. Ja yritin tehdä himmeliä :D ei oo kyllä mun homma se. Onneks ei tarvikaan olla. Nyt sit hyvällä omatunnolla päivitin blogin ja luen kohta uutisia, jos huvittaa.

Käpertymisiä.

Kokoonkäpertymisen aikaa. Niin aattelin tänäaamuna, kun vein esikoisen junalle kaatosateessa. Tihkusadetta, luki sääennusteessa, muuten. Melkoista mitätöintiä. Mutta annoin itselleni luvan olla negatiivinen, kokoonkäpertyvä, inhoava, lopen tympiintynyt marraskuuhun ja sen vesisateeseen. Ei aina tarvi yrittää olla positiivinen hampaat irvessä.

Järkyttyneenä oon seurannu Kalifornian tulipaloakin. Siellä on rutikuivaa ja täällä lätimärkää. Luultavasti ihmiset - etenkin rikkaat malibulaiset - on tottuneet siihen, että maailma on hyvä paikka ja rahalla saa mitä vain. Mutta rahallakaan ei saanut tulta pysähtymään. Rahalla sais ehkä ilmastonmuutosta hidastettua, mutta siihen sitä ei niiltä riitä. Samanlainen mentaliteetti on valtaamassa alaa myös rokotteiden suhteen; ei rokoteta ties minkälaisten harhakuvitelmien takia, mutta luotetaan, että jos tauti sitten tuleekin (mitä ei tietenkään ensisijassa pidetä edes mahdollisena) niin kyllä sairaanhoito hoitaa kuntoon. Ihmiset!

Ihmiset kutoi töppösiä Aarollekin, mitä ne oikein kuvitteli? Että ovat uniikkeja ajatuksineen, että presidentin vauvalla ei ole tarpeeksi töppösiä, että Presidentin Poika pitää Juuri Minun tekemiäni villasukkia joskus jalassaan?

Aaro-pojan syntymän jälkeen

 presidenttipari sai lukuisten onnittelujen lisäksi huiman määrän lahjoja,

 joista suurin osa oli itse kudottuja villasukkia.

Ne hiton villasukat on sitten ongelmajätettä, joista pitää päästä eroon. Siellä ne uniikit villasukat nyt on Porin sairaalan komerossa ja jaetaan sekalaiselle joukolle vauvoja. Hyvähän se on, jos käyttöön tulee, mutta voi olla että joku, joka tunnistaa kuvassa (tai Porissa) suurella vaivalla Itse Presidentin Pojalle tekemänsä tossut, tuntee itsensä aika pettyneeksi. 

Eilen ihan yhtäkkiä ilman mitään näkyvää syytä toinen koira alkoi ontua etujalkaansa. Koettelin sitä varvas kerrallaan lapaan asti, eikä se mitenkään aristanut mitään kohtaa, mutta ontui kuitenkin. Annoin kipulääkettä, se vähän auttoi, mutta lenkki kutistui pikku kävelyksi, josta osan kannoin toista, kun se ei halunnu kävellä ja anovasti mua katteli. Parina päivänä sitä ennen on toinen koira kävelly kolmella jalalla normaalia enemmän. Tällä rodullahan on polvivikoja, näiltä niitä ei ole tutkittu mutta selkeästi jotain vaivaa on tuossa yhdessä polvessa. Sekään ei arista, eikä onnukaan kun kävelee normaalisti, mutta toisinaan vaan pitää sitä yhtä jalkaa ilmassa. Ja nyt on pitäny normaalia enemmän. 

No, ei meitä ketään huvita tuossa kelissä mitään hirmulenkkejä vetääkään, joten ihan hyvään saumaan tuli lepoaika. Käperrytään suosiolla kokoon. 

Toisen karvat tekee hauskan pisaran :)

 Onni on lämmin kuiva koti. Lämpimät ihanat koirat. Kaapissa ruokaa ja tilillä vielä rahaa. Paras perhe ja siskot. Eläke! Ei tartte raataa ankeassa varastossa ikävien ihmisten seassa puuduttavan tylsää työtä ja raahustaa sinne aamupimeällä sateessa ja tulla pois iltapimeällä sateessa. Voin ottaa tirsat tai mennä ulos tai kattoo telkkaa sensijaan. 

Neulegraffiti on muuten valmis, kunhan sade hieman taukoaa niin meen viritteleen sen paikalleen. Joulukorttien teko ei onnistu. Siivoilin askartelutarvikelaatikkoani, ajattelin että josko se inspis löytyis kun niitä juttuja käsittelee. Heitin roskiin kaikenlaista, jota heti sitten olisin tarvinnu :) jotain harjoitelmia tein, yhden asiallisen kortin, yhden creepyn ja yhden surkean. Korttipohjina ostetut "kartonki"palat on niin ohuita, että jos niihin suhauttaa kultamaalia, ne käpristyy. On siis käytännössä paperia. Tyttären pienen luonnoslehtiön sivut on paksumpaa paperia! Mur. 

Kyösti

Käsittämätöntä, miten voi koskettaa täysin vieraan koiran poismeno. Monta kertaa ollu kyyneleet silmissä. Varmaan kuolen surusta sitten, kun oma koira lähtee. Toisaalta onhan niitä lähteny, ja vielä hengissä oon. Joku sairaskohtaus tullu, jotenki en oo aatellu, että koirillekin voi tulla semmosia. Sydänkohtauksia tms. Mistä sen lopulta tietää, mikä sillekin tuli.

Isälle soitin, sille oli jo aamulla mun isosisko tuonu kakun ja jotain, mistä en saanu selvää. On sillekin tullu semmonen vanhuksen kimakka ääni, kuulostaa että senkin aikaansaaminen on työlästä. Omien lasten isä sai kortin, ja lupasin viiä sen Heseen, kun se sitä toivoi. Vaikkei se ookkaan mun isä.

Äsken huomasin, että oon viime aikoina alkanu aika sujuvasti välillä käyttään "mä" sanaa "mie"n sijasta toisinaan. Ei se ottanukaan ku 35 vuotta Rovaniemeltä poismuuton jälkeen. Luokkakaveri alkoi määkiä heti kun muutti Helsinkiin. Pakko kai sen oli koittaa sulautua massaan, semmonen pinnallinen pissis kun oli. Ei siihen aikaan kyllä pissiksiä tunnettukaan, mutta ehkä joku bimbo sit. Oli olevinaan niin hienoa ja makeeta. Ja minua suretti joutua muuttaan sinne, tiesin sen jo sillon.

Pakko työntyä ulos koirien kans, vaikka on taas tuommonen ilma. Tuuleekin kylmästi ja kovasti ja mulla on muutenkin niska kipee ja jäykkä, sai vissiin kylmää. Yllätys.

Raahautumista tihkusateessa

Pakko päästä kirjottaan, vaikkei mitään kivaa kirjoitettavaa edes ole. Mutta se helpottaa aina oloa. Toisaalla juuri oli juttua blogiystävien tärkeydestä - miehän en oo tästä blogista kertonu lähimmilleni (paitsi perheelle, joskus saattavat lukeakin, ainakin mies) just sen takia, että a) on sitten jotain puhuttavaa jos livenä tapaa b) voin marmattaa täällä niistäkin :) marmatanhan toki perheestänikin, mutta sen voin hyvin sanoa niille kasvotustenkin. Ja mistä sen tietää, kuka tätä lukee...

Miksiköhän näen aina vaan unia, että muutan uuteen asuntoon? Viimeksikin oli niin paljon tilaa, että lasten pieniksijääneille vaatteille oli oma iso vaatehuone :) tosin sen lattialla meni sokeritoukkia, jotka oli isoja ja lihavia ja ne pomppi ainakin metrin korkeudelle. Sit jos niitä kädellä läiskäs alaspäin (niinku olis pompottanu palloa) ne räjähti harmaaksi pölyksi.

Viime yönä en kyllä uneksinu asunnosta, vaan oli koira ollu isossa leikkauksessa, ja mun auto oli hukassa parkkipaikalla, jossa oli sekaisin kirppispöytiä ja autoja. Tai koira siis oli parhaillaan leikkauksessa ja mun piti se hakea eläinlääkäriltä, mutta ensin halusin löytää auton, jotta voin laittaa koiran sinne sitten suoraan. Koira löytyikin yllättäen jo leikattuna kirppispöydältä! Siellä se oli puoliksi vaatteisiin hautautuneena, ja mun olis pitäny sen kanssa käydä siellä eläinlääkärillä hakemassa kipulääke. Mutta mie vaan vaelsin etsimässä autoa. Joku mies kauppas mulle jotain hintaan kymmenen euroa, sanoin että ostan jos autat mua etsiin mun auton. Se alko kauppaamaan mulle autoliikkeen autoa. En löytäny omaani ennenkuin uni loppui. Kyseinen koira herätti, enkä olis halunnu herätä... mutta ne on viime aikoina tottunu herään viiden, kuuden maissa ja nyt kello läheni jo seitsemää. Päätä särki vaihteeksi ja muutenkin oli jo herätessä myrtsi olo.

Tälle päivälle on ennustettu oikeaakin sadetta, eikä vain tihkusadetta. Tihku tulee ja menee kyllä ihan omia aikojaan, sitä ei kannata kattoa ennusteesta ollenkaan kun ne ei sitä pysty ennusteleen. Eikä sitä näy oikein sadetutkassakaan. Mutta eipä se niin paljon haittaa, jos ei sitten oo tosiaan pitkällä kävelyreissulla. Ankeaahan se kyllä on.

Koiranulkoiluttajat on kyllä aina liikkeellä, oli keli mikä hyvänsä. Yleensä täällä saa kulkea aika rauhassa, ei oo muita kulkijoita, ainakin jos menee metsään. Eilen osui samalle lenkille peräti kolme muuta koiraihmistä/seuruetta. Piti muuttaa suunnitelmia ja tehdä eri lenkki kuin oli aikomus. Sinänsä mukavaa, että tuli sitten tehtyä vähän pitempikin lenkki säästä huolimatta.

 Kuvattavaa ei paljoa ole, jotenkin tuntuu että muut on jo löytäneet, kuvanneet ja blogiin laittaneet kaiken kauniin, mitä tuolta ulkoa nyt on mahdollista löytää tänä aikana. Ei viitsi "matkia".  Tähän olis pitäny laittaa jotain mittakaavaksi, tuo hauska ruusuke oli varsin pieni.

Tähän sitten oli pakko laittaa mittakaava, kun tuo mato oli noin suuri :) en muista kovinkaan monesti nähneeni näin isoa kastematoa. Eikä tuo ollu ees pisimmilleen venyttyneenä, vaan matkasi ihan rauhassa. Nostin sen pientareelle.

Meillä on vaihteeksi varistelua, kun kuopuskin meni poikakaverilleen. Näkyi viestissä kyselleen, että jos jäis toiseksikin yöksi... mie en välttämättä kauheasti pidä siitä, kun siellä ei oo ketään aikuista katsomassa päältä. En todellakaan tiedä, mitä lapseni tekee siellä... onhan se kyllä täysi-ikäinen reilun kahden kuukauden päästä, mutta tuskin mikään "vastuullinen aikuinen". Vaikka onhan se jo alkanut reippaasti omia asioitaan hoitamaan.

Päivät kuluu niin äkkiä, etten tajunnut isänpäivän olevan jo tänä viikonloppuna. En ehtinyt lähettää saati tehdä isälle korttia, ja se on aika ennenkuulumatonta. Että mun isä jää vaille mun korttia. Sitä ei ole kyllä tapahtunut vuosikausiin. Soitan sille siitä eestä. Meän tytöt ei vissiin kans välitä isäänsä muistaa. Onnetonta. Ei ne arvosta sitä, että on isä, vaikka esikoisen poikakaverikin on siitä huomauttanut, kun sen isähän kuoli työtapaturmassa kun poika oli kahdeksanvuotias.

Kaikenlaisia asioita sitä pitää itsestäänselvänä, ennenkuin menettää ne. Tai on vaarassa menettää.

Ruusuntuoksuinen kynttilä. Hyvin vahva tuoksu, mutta onneksi ei huono :) muuten sais tämänkin polttaa ulkona, niinku taannoin sen omenakanelintuoksuisen.

Oon yrittäny katella netistä jotain joulukortti-ideoita, mutta ei siellä oo mielusta. Luovuus sen kun vähenee kun ikä karttuu. Joskus oli aika, kun olisin voinut vain askarrella, mutta nyt ei oikein iske mikään.

Neulegraffiti ehkä edistyy.

Nihilistin murinoita

Pimiää on. Ja päivällä harmaata.

Kaivelin kynttiläkaappia, ja löysin sellasen lasisen tuikkujutun, missä oli tuikunpidikkeen alapuolella geelimömmöä, jossa "kultahippuja". Ajattelin, että siihenpä nyt laitan tuikun palamaan, mutta sitä ennen se täytyy putsata. Pestä ei mömmön takia voinu, joten otin "laiskan emännän siivousliinan" (niitä valmiiksi märkiä paketissa) ja hankasin semmosella. Se räksähti hajalle mun käsissä! Onneksi oli enimmäkseen sen liinan sisässä, mutta ainakin yksi siru putosi allaolevaan koirankoppaan. Ja yksi siru löytyi sormenpäästä. Hyh. Halpislasia.

Löysin ne aikaisemmin syksyllä ostamani tuoksutuikutkin, mutta ei niitä nyt passaa poltella ku keittiössä palaa iso ruusuntuoksuinen kynttilä. Eilen laittelin ulos tulia, mutta ne on niin lohduttoman näköisiä tuollaiset tuikkutulet siinä valtavassa pimeydessä, joka syö kaiken valon. Sellanen ulkotuli löytyi saunapolun varteen, se nyt vähän näkyykin.

Saatiin tytön kanssa ite lämmittää sauna, ajoissa, kun yleensä mies sen haluaa tehdä ja se aina venyttää lämmitysaikaa. En käsitä, mikä siinä on, ettei voi laittaa ajoissa tulia kiukaan alle, kun 2/3 saunojista haluais aikaisin saunaan. Jotain vallankäyttöä sekin on. Sillä oli taas joku tilaisuus työpaikalla, taas oli ilmaista kaljaakin. Ihme paikka. No, se tuli sieltä just sopivasti kun sauna oli lämmin.

Eilen lähdin sille monta päivää suunnittelemalleni lenkille, jonka karttamittauksieni perusteella luulin reilun neljän kilsan mittaiseksi, mutta Simply Walkin mukaan se oli kilometrin pidempi. Kartalla tulee vedettyä mutkia suoraksi. Inhottava ilma oli taas, niin tihkutti vettäkin alkumatkasta, että mietin jo takaisin kääntymistä, aattelin että kastuuhan siinä. Onneksi loppui välillä, alkaakseen sitten kyllä uudelleen... ja viimeiset sadat metrit oli jotenkin kamalan raskaat, ihmettelin ku en neljää kilometriä muka jaksanu kävellä. No olihan siinä ylämäkeäkin, ja kännykkäsovelluksen mukaan tavallista ripeämpi vauhtikin oli. Endorfiinit ei kyllä nyt toiminu, mutta muuten olin tyytyväinen saavutukseeni, semminkin kun se ilma oli vastenmielinen. Että sain lähdettyä.

Pää vaan pitää tyhjentää, ei voi päästää sinne niitä ajatuksia siitä, miten rumaa ja märkää ja inhaa on. Kylmää ei kyllä nyt oo. Hiki tulee, eikä oikein voi takkiakaan riisua matkalla, kun sitten kastuu paita sateesta.

Ainoa kuvaamisen arvoinen asia reissulla oli tämä. 

Joku elukkakin taas meitä puikki karkuun, koirat havaitsi sen, mie en nähny ku heiluvia kasveja sen menon jäljiltä. Mun täytyy katella niin paljon jalkoihini, etten kompastu, niin en näe ympäristöä.

Ilmatieteen laitos uutisoi taannoin, että taas yksi satelliitti on lähetetty taivaalle.

Uusi satelliitti tuottaa lisää tietoa ilmanlaadusta ja UV-säteilystä 

Varhain keskiviikkona 7. marraskuuta laukaistiin Metop-sarjan kolmas 

satelliitti, joka tuottaa laajasti tietoa ilmakehän kemiasta, ilmanlaadusta 

ja UV-säteilystä.

Ja sitten vielä Suomi100 -satelliitti on lähdössä tässä kuussa. Eikö sitä avaruusromua ole siellä jo tarpeeksi? Ihminen on kyllä mestari roskittamaan. 

Tällainen roskameri ympäröi jo maapalloakin. 

Onhan se tieto hyvästä tietenki, mutta kun tiedonkeräin lopettaa toimintansa, pitäs se siivota pois. Jotain romunkerääjiä on toki avaruuteen toimitettukin, mutta kovin paljon ei ole tuloksia hehkutettu. 

Itse henkilökohtaisesti en usko, että maapalloa pelastaa enää mikään. Ihminen on semmoinen peto, että se tuhoaa kyllä kaiken. No ei kaikkea, jotain elämää aina jää ihmisenkin jälkeen. 

Niitä luontokuvia vielä.

Viikonloppuna käytiin taas kuvametsällä, lauantaina pääsin jopa ilman koiria liikkeelle kun kuopus oli niiden kans kotona. Oli kyllä ihanaa! Ehti tutkia maailman ihmeellisyyksiä paljon paremmin, kun ei ollu kärsimätön, kitisevä ja jalkoja vasten pomppiva otus mukana. Oltiin Paalijoen rotkossa, ja siellä oli kyllä aika vaarallista pienen koiran kulkeakin. Mutta siinä on paikka, jonne haluan toistekin! Jotenkin ihan taianomainen.

Hyvin luonnontilaista on siellä, rungot on saanu kaaduttuaan jäädä maahan, kasvualustaksi kaikelle pienelle.

Sammalta ja kuusikkoa.

Rotkon pohjalle saavuttuamme oli tosi hiljaista, mutta yhtäkkiä kuului aika läheltä RYSKIS ja mentiin katsomaan, niin sieltä löytyi vastakaatunut laho haapa. Tai luulen haavaksi.

 Joki oli matala ja sameavetinen.

Toisella puolella meni kunnollinen, karttaankin merkitty polku, me rymyttiin tämän puolen pikkupoluilla, jotka loppui sitten kokonaan. Palattiin siis omia jälkiä takaisin, mitä nyt kierrettiin se valtava mäki, jonka yli tullessa kivuttiin. Rotkossa oli lohkareita, jotka oli aikojen saatossa irtoilleet Usminkalliosta.

Ei ehditty samoileen tuolla päällä, kun alkoi jo hämärtää. Päivät on ihan liian lyhyitä nykyisin. 

Paluutien vieressä oli tällanen sammalhattuinen kanto:

Vasta kuvasta huomasin, että sillä on naama. Muutenkin aloin kuvia selatessani näkemään naamoja vähän siellätäällä, tännekin laitoin niistä ainakin kaksi - toisessa möllöttää "karhu" sammalikossa ja toisessa kallio nauraa. Rouheassa kalliossa helposti näkee kasvoja ja muita muotoja, siksi varmaan muinaiset ihmisetkin on niitä pyhinä pitäneet.

Sunnuntaina suunnattiin Järvenpään Lemmenlaaksoon (miksi pitäny tuommonen nimi laittaa?) ja sehän on luonnonsuojelualuetta. 

 Meikäläinenkin aina suree hakkuita, mutta jos ei olis talousmetsiä, vaan kaikki olis luonnontilassa, niin ei metsässä olis mikään nautinto vaeltaa...

Tai jokia pitkin meloa.

Mutta ei sielläkään kaikki paikat ryteikköä ollu. 

Tietysti luontopolkua on huollettu ja kaatuneet puut katkottu polun kohdalta.

Jokunen puu oli vielä pystyssäkin, vaikka kasvualustana kaikenlaiselle muulle.

Koirat oli tuolla mukana, ja tässä hyvä esimerkki siitä, miten käy kun yrittää kuvata hienosti auringonsäteessä olevaa kuollutta kortetta. Koira tuli ja käveli sen yli. Polun pohja oli (liukas!) savinen, ja koirat sitä myötä myös savisia, ja kun se yks aina hyppii vasten jos pysähtyy, niin mun housut ja takkikin oli sit aika kuraiset, kun pois tultiin. Kengistä puhumattakaan. 

Lemmenlaakson pohjoispuolella on tämmönen mylly, jota kai Haarajoen myllyksikin ehkä tituleerataan. Varsin ankeafiiliksinen paikka. Mulle tuli tätä näkymää katsoessa joku kauhea tunnemuisto lapsuudesta, nimenomaan tuo myllyrakennuksen seinä, risukko ja siihen matalalta paistava aurinko. Sitten joku vieressä asuva tyyttäs ja osotti meän autoa, että pitäs siirtää pois, vaikka se ei ollu kenenkään tiellä. Ilmeisesti oli hänen tiellään. Myllyn toisella puolella oli kyltti "Yksityisalue", tuli siis olo että meitä ei todellakaan kaivata siellä kuvaamassa myllyä. En kyllä sinne enää halua palatakaan, ikinä. Pitäköön tunkkinsa ja myllynsä. Jotenkin sen kurjan miljöön kruunasi jatkuva pystykorvan haukku jonkin matkan päässä olevan talon pihalta. 

Mutta miksiköhän en enää osaa nukkua aamulla, vaikka saisin? Vaihdevuodet? Vanhuus? Oon kamalan iltauninenkin, eilenkin menin ehkä puoli yhdeksän maissa nukkumaan - en silleen kelloa katsonut, mutta kasin jälkeen aloin iltatoimiin, joihin sillä kertaa kuului myös koirien harjaus. Onnellisena menin kirjan kanssa piikkimatolle sänkyyn, mutta tosi äkkiä tuli semmonen väsy, että piti laittaa kirja pois. Sitten heräsin viideltä. Eilenaamulla sama, mutta sillon olikin energiaa ja kävin aamulenkillä auringonnousun aikaan.

Lenkkihikien kuivuttua hankin uuden hien imuroimalla, on ollu jo pitkään kamalan roskainen lattia. Koirat kantaa hiekkaa ja lehtiä pihalta sisään. Sitten olinkin taas niin poikki, että nukuin kolmen tunnin päikkärit. !!! KOLMEN! Kaheksan tunnin yöunet ja kolmen tunnin päikkärit, niistä on eläkeläisen elämä tehty. Hmp.