keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Kaikenlaisia höppänöitä

Ei pitänyt sataa, mutta satoi kuitenkin. Vein tyttäret seisakkeelle autolla, ja normaalin 0-3 saattaja-auton sijasta siellä oli seitsemän autoa (parkkipaikkoja 1+1inva) ja lisäksi yksi ajeli muuten vain. Ruuhkaa. Ja on aika jännä semmonen vanhempi nainen, jonka olen usein nähnyt siinä kahdeksan junalle viedessä - tulee autolla siihen, odottaa hetken ja lähtee pois. Joskus sillä on kyydissä poika, joka menee junalle, mutta useammin se on yksin. Ehkä se on sopinut jonkun kimppakyytiläisen kanssa, että käy sen kautta jos se joku tahtoo kyydin. En kyllä koskaan ole nähnyt kenenkään nousevan sen kyytiin. Tänään oli niin ryysis, etten pannut merkille, kävikö se rouva siinä.

Toinen rouva tulee samoihin aikoihin talon pihasta, kuopus sanoi että se kävelee laiturin päästä päähän ihan siinä reunalla, siirtyy kauemmas vasta jos juna tulee. Kovalla touhotuksella menee. Eilen, kun asiasta oli tytön kanssa puhetta, rouva touhotti vahingossa viereisen yrityksen pihalle, ja palaili hämmentyneen näköisenä sitten pois. Liekö muistisairas vai vaan jotenkin ajatuksissaan. Onhan se hyvä että liikkuu, itsehän olen huono siinä.

Joogakin oli niin tahmeaa, että mietin kannattaako mun oikeasti käydä sitä koko talvi, jos se on niin pakkopullaa. Mutta kyllä se kannattaa, ja pakko mun on jossain käydä ja joskus edes vähän raajoja liikutella.

No, tänään tuli tieto, että saan liikutella raajoja navetassa. En vielä ees ehtiny peseen haalareita, mut onneksi on toiset. Suunnitelmien uudelleenrukkaamista.

Riistakameraan tallentui eläin.

maanantai 25. syyskuuta 2017

Meh

Hienoja ilmoja pielly. Lauantaiaamuna tuli hälytys navetalle, kun oli ongelmia aamunavetan kans. Ei ollu puhetta jatkosta, joten jätin haalarit haisemaan ulos, ja sit ne oli kosteet kun sunnuntaiaamunakin kaipailtiin. Mukavaahan se navettatyö oli taas pitkästä aikaa, ja ekaa kertaa elämässäni näin sonnin astuvan lehmän. Odotin, että olis ollu spektaakkelimaisempikin suoritus, jotain samanlaista kuin lehmien keskenään touhuama kiimahomma, mutta akti oli kahdessa sekunnissa suoritettu. Siihen verrattuna miten kauan menee siemennyksessä, niin kävi kyllä helposti...

Kuivituksen jälkeen
Mies on edelleen flunssassa, tuossa se kuorsaa sohvalla - ei suostunu meneen sänkyyn kun semmoista ehdotin, että voisin vaikka telkkaria kattoa tai käsitöitä tehdä siinä sohvalla - silmätipat tulehtuneissa silmissä ja antibiootti masussa. No, istun sitten tässä ja kuuntelen kuorsuuta.

Edit illalla. Tämä kuva piti liittää postaukseen, mutta unohtui kun ajatus hajosi. Ollu kamala päivä taas.

torstai 21. syyskuuta 2017

Pakko-oireita ja sydänfilmiä

Oli halavala kynttilöitä Prismassa. Ostin ja nyt on palanut keittiön pöydällä jo monena päivänä. Alkaa näyttää joltain merivaippaeläimeltä.

Tuli muuten se aika sinne mielenterveys- ja päihdeyksikköön. Onko juopot hulluja vai hullut juoppoja, kun ne on usein yhdistetty? No, perinteinen masennuksen itsehoitokeinohan on alkoholi. Ja köysi. Just äsken soitti sitten nuorisopsykiatriastakin ihminen, ja tarjoutui vanhempien tukihenkilöksi, nyt on sillekin aika ja sattumoisin vielä samana päivänä. Pitää yrittää saada mies siihen mukaan.

Mulla näyttää olevan sellanen taipumus, että kun huomaan sattumalta jokin kaavan, sitä pitää pyrkiä noudattamaan. Tämän blogin alussa oli niitä tietynlaisia otsikoita esimerkiksi. Meillä on erivärisiä muovilautasia, ja jos puran niitä tiskikoneesta ja ne alkaa mennä jossain järjestyksessä pinoon, tuntuu mielekkäältä myös loput järjestää samaan tapaan. Nyt huomasin yhtäkkiä blogin arkistossa tällasen kaavan:
Nyt tuntuu siltä, että ei voi tän postauksen jälkeen kirjoittaa enää kuin kaksi, että kaava jatkuu... ei ihme, että lapsellanikin on pakko-oireita. Se listas muuten tässä yhtenä päivänä niitä erikoisuuksia, esimerkiksi jos oikealla jalalla astuu maassaolevan puunlehden päälle, on pakko astua sille myös vasemmalla. Jos astuu kiven päälle, sen pitää osua jalan alle just tiettyyn kohtaan. Ym.

Mies on saikulla loppuviikon, ja huomenaamulla meen viemään kuopuksen "kattaviin kokeisiin", jonkalaisiksi ne labrakokeet määritteli se tk:n ihminen, jolta kävin pyytämässä pissanäytepakkauksen. Kysyin näkeekö se ne määrätyt testit sieltä koneelta, että onko ne loput vaan verikokeita, niin se sano että sydänfilmi otetaan kans. No, jos on jotain niin luulis selviävän. Lääkäri laittoi myös lähetteen psykiatrille lääkityksen aloittamista varten, mutta siihen ei ole nuopsyllä reagoitu, vaikka otin sinne yhteyttä ja siitä puhuin. No, jos ei kuulu mitään siihen vanhempien tukiaikaan mennessä, niin otan puheeksi. Viimeksihän niillä oli joku lainalääkäri siellä, ei taida olla tunkua virkaan sen jälkeen, kun se edellinen läksi paremmille työmaille.

Nyt lähden koirien kans lenkille, kun ei tarvi päivystää kodinkoneitakaan, kun mies on täällä vahtina.

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Ei sais päästää mua ihmisten ilmoille

Tältä näytin tänään, kun meinasin yhen etuilevan mummon kuristaa, tai ainakin purra sitä. Vihaan ihmisiä jo muutenkin, saati sitten kun ne perseilee.

Joogasalin kaksi ilmalämpöpumppua on säädetty eri lämpötilalle, mikä aiheuttaa sen, että toinen yrittää lämmittää kahteenkymmeneen ja puhaltaa lämmintä koko ajan, ja toinen yrittää viilentää sitä ilmaa yhdeksääntoista ja puhaltaa kylmää. Arvatkaa, kumman alla minä olin? Varpaat jäässä villasukissa. Ja kun valitin, niin lämpimän ilman alla olevat mummot sano että ihan hyvähän tää on. Kyllä kai niillä. Mun vierestä suosiolla siirtyi yksi ihminen pois, mutta mie en kehannu ruveta tavaroitani siirteleen kesken harjoituksen ja häiritseen muita. Se kun ensin ei tuntunu kylmältä, mutta kun meni lattialle niin jo tuntui.

Just oltiin flunssassa ja mies on taas. Siskolla kun käytiin viikonloppuna niin sillä oli kova nuha ja yskäkin, hassua että se tarttui mieheen muttei minuun. Ja toivottavasti ei viety sitä pöpöä isälle...

maanantai 18. syyskuuta 2017

Roskasakkia

No arvatkaa, tuliko sieltä mt-paikasta se aika kolmen viikon sisällä? No ei tullut. Ei ole kuulunut pihaustakaan. On se helvetti kun terveydenhuollon piirissä ei hommat toimi tämmösen joutavanpäiväisen ö-luokan eläkeläisen kohdalla ollenkaan. Kunnan pitäisi moiset palvelut kansalaisilleen taata, mutta joutuu joka asian takia soitteleen monet kerrat asiasta, minkä pitäs piru vie hoitua jo yhdellä soitolla, mutta kun eivät pidä mitä lupaavat. Kovasti kehotetaan hoitoon hakeutumaan ja sitten ei anneta sitä.

Eipä sillä, ei perheessäkään näytetä lupauksia pidettävän. Alan olla jo niin hajalla että en tiedä miten kauan jaksan, saanenko edes soitettua sinne paskapuljuun sen ajan perään ja annetaanko mulle semmosta vai käsketäänkö mennä jorpakkoon niin on yks vähemmän viemässä määrärahoja. Ja huutamassa erityislumihiutaleille. Huono ihminen ja huono äiti joka ei osaa edes lastaan kurissa pitää ja luotsata myrskyistä murrosikää läpi.

torstai 14. syyskuuta 2017

Mämmipeukalo keskellä jauhokouraa

Tein pitkästä aikaa sämpyliä. Ansaitsisivat lainausmerkit ympärilleen, niin huonosti onnistuivat! Kokeilin nyt tehdä kaurajauhoista, lisänä vähän riisijauhoa ja täysjyvävehnäjauhoa. Ripaus kurpitsansiemeniä. Psyllium oli käytössä ja kaksi pussia kuivahiivaa per puolen litran taikina. Kohosivat ihan ok mutta kun pelti tärähti uuniin laittaessa, kötökset luhistuivat salamana lättänöiksi. Toisen pellillisen kanssa oli kieli keskellä suuta, mutta ei niistä juurikaan sen kuohkeampia tullut. Jotain tein taas väärin.

Lapseni on nyt sitten saamassa statukseksi eritysoppilas. Sitä olen toivonut, koska ihan selkeästi se tarvii niiden pelkojen ja jännitysten takia hiukan apuja siinä hommassa, kun koulussa melkein kaikki on sille ylivoimaisen pelottavaa. Ehkä se sitten heijastuu sen käytökseen kotonakin, ettei tarttis niin kovin kapinoida siinä ainoassa paikassa, minkä kokee turvalliseksi. Puhuttiin pitkään sen open kans, se oli mukava ja asiantunteva ihminen. Nyt on toiveita, että siitä koulunkäynnistä voi tullakin jotain.

Piti käydä lääkärillä kuopuksen kans, kun sillä meni voimat taas kokonaan eikä palautunu yön aikana, mutta se on lääkärin mukaan psykosomaattista. Tyttö oli ensin yksin siellä vastaanotolla, sit lääkäri pyysi minutkin sinne, ja kun muistuttelin että näitä heikotuksia on tullut muulloinkin kuin vain koulua koskevissa tilanteissa, ihan mukavissa ja leppoisissakin, kuten vaikka koirien kanssa ulkoillessa, niin se sentään suostui laittamaan lähetteen vähän laajempiin veri- ym. kokeisiin, kilpirauhanenkin tutkitaan. Eipähän kaiherra sitten sellainen pelko, että olis elimellinen sairaus takana.

Ja mun omatkin voimat katoilee kummasti. Ihan suhteeton väsy tulee pienestäkin työnteosta, vaikka toisinaan on päiviä, että pystyy tekeen ihan kunnolla hommia. Ja onhan tuo puiden ronttaaminen vissiin vaikuttanut painoonkin; tänä aamuna tuli taas uudet pohjat sitten tissienpienennysleikkauksen. Ja voihan silläkin olla vaikutusta, että en ole syönyt joka päivä suklaata... jäin ihan koukkuun Lidlin suklaaseen: Bellarom milk chocolate with salty liquorice. Ei mikään suklaa aiheuta niin paljon suklaaöverien vaaraa kuin se! Salaattikin taas maistuu.

Nuohooja kävi ja antoi pönttöuunin hormille siunauksensa sillä varauksella, että laitetaan massaus suunnitelmiin kuitenkin. Silti mies haluais sen ilmalämpöpumpunkin. Olen vähän skeptinen, kannattaako sellainen tässä tilassa, joka koostuu kahdesta alle viiden ja kahdesta yli kymmenen neliön huoneesta (yht. alle 35neliötä), jossa on matalat oviaukot ja ainoa mahdollinen sisäyksikön sijoituspaikka on olohuoneessa sohvan yläpuolella. Samassa tilassa missä pönttöuuni. Yläkerta jää edelleen vaille ylimääräistä lämpöä ja keittiöön sitä ei saa asentaa, vaikka siellä on kylmä. Eteiseen ei mahdu. Portaikkoon vielä vähemmän. Se on kyllä miehen päähänpinttymä ja kyllähän se varmaan lämmittäis edullisemmin kuin suorasähköpatterit, kun eihän tässä nyt aina olla uunia lämmittämässä. Eikä sitä voi niin vaan jättää lämmittämään ja häipyä, kun pitää vahtia ja peltikin sulkea. Mutta sitten meillä on vaan kauhean kuuma olkkari (jos sen lämmön pitäs levitä kahden oviaukon läpi eteiseen asti niin täytyyhän sen olla) ja lämpimän ilman kierrättämistarkoituksessa semmonen puhuri, ettei sohvalla voi istua (vaikka jostain luin, että puhalluksen voi laittaa meneen sivuille tai ylöskin). Ja maksaakin se ihan pirusti. Mun perintörahat on äkkiä sileenä tätä vauhtia.

Eilen ja tänään on ollu stressaavat päivät.

maanantai 11. syyskuuta 2017

Kyttäyskamera

Aamuaurinko sumun takana
Mulla on ollu jemmassa nukahtamislääkkeitä, kun joskus niille oli tarvetta useemmin, ja lauantaina tuntui siltä että en jaksa enää huonostinukuttuja öitä - arvasin, että kaljoitelleen miehen vieressä nukkuu tavallistakin huonommin - ja otin sit puolikkaan. Päivämäärä on kyllä jo niissä menny, mutta kyllä sillä putos uneen tehokkaasti, kun ei ole minkäänlaista toleranssia. Heräsin kuitenkin yhden jälkeen, niinkuin yleensä joka yö, ja lopullisesti viiden maissa kun koira alkoi voida huonosti. Se oksensi ensin makkarin lattialle ja kun lähdin alakertaan hakeen talouspaperia, se lähti perään ja yrjös portaikkoon. Sit sillä oli kova halu ulos, siellä se teki ripulit. Tutkin niitä oksennuksia, ja löysin sellasia outoja pötköjä, kuin sulamattomia koirannameja joita meilläkin on ollut, mutta ei enää vähään aikaan eikä kukaan meistä ollut nameja sille antanutkaan. Enkä huomannut, että olis lenkillä mitään syönyt. Oli varmaan kuitenkin. Tai sitten joku on heitellyt niitä meidän pihalle, toinen koira kyllä mutusti jotain siitä pihatieltä, jotain hyvin pientä, mutta se ei oo sairastunu. Toinenkin on nyt jo ok.

Viritin riistakameran siihen pihatien kohdalle sit melko näkyvästi, vaikka sitä olikin aika vaikee saada niin "kumaraan", ettei se olis kuvannu pihan ulkopuolta, kun sellanen ei oo sallittua. Eikä siinä nyt oo ees muistikorttia (sehän näpsi sit kuvia koko ajan, kun siinä liikutaan pitkin päivää) mutta näkyypähän että kamera on. Vois kyllä laittaa sen kortin takas ja kameran päälle taas.

Ja viime yönä nukuin tosi levottomasti, saispa joskus nukutuksi koko yön niin, että nukahtais illalla ja heräis ekan kerran vasta aamulla ylösnousun aikaan. Sentään eilen rehkin niiden puidenkin kanssa väsymykseen asti, mua ihan pyörryttikin välillä. Saattoi olla oma osuutensa siinä moottorisahan pakokaasupilvessä työskentelyllä. Ja illalla oli saunakin. Sateen ropina on kyllä ihanaa unilääkettä :) nyt se on tasaisempaa kuin ennen, kun puut katon yläpuolelta on poissa eikä niistä ropsahtele kovaäänisiä ryöpsäyksiä.

Tänään pitäs olla sateiden välissä ihan kaunis ja lämmin päivä, täytynee käyttää tilaisuus hyväksi.

lauantai 9. syyskuuta 2017

Yögä

Jooga alkoi taas kesätauon jälkeen. Muutama viime talvelta tuttu naama oli menossa taas mukana, vaikka eihän mulla mitään sen erityisempää kontaktia niihin ole. Muutaman sanan joskus vaihdan. Jos satun olemaan vähemmän umpimielisellä päällä.

Jotenkin vaan toukokuussa, kun kävin sillä Joogaopiston hiljaisuusretriitillä, tulin jotenkin liian täyteen joogaa. En itse mahtunut enää. Mieli harhaili muka mielenkiintoisemmissa asioissa, vaikka harjoitukseen pitäisi pystyä keskittymään. Joogapolulla pitäs kai kulkea eteenpäin, kehittyä, mutta en mie osaa ajatella sitä silleen. Opinhan mie uusia liikkeitä toisinaan, ja joskus tulee ahaa-elämyksiä kun vanhoista tutuistakin liikkeistä löytyy jotain uutta, mutta en mie jaksa aatella että jotain pitäs siinäkin "saada aikaan" ja "olla parempi" tai "korkeammalla". Miksi aina pitää pyrkiä olemaan jotain enemmän? Miksei riitä se, mitä on? Mun tavoite on se, että mahdollisimman monta kertaa saisin lähdettyä sinne joogaan enkä jäis nyhjäämään kotiin. Se riittää. Jotain on kuitenkin yritettävä ettei jäykistyis ennen aikojaan ihan pökkelöksi, ja ne jumpparyhmät nyt ei houkuta senkään vertaa.

Oli anopin syndet, käytiin siellä pari tuntia olemassa ja syötiin kakkua ja juotiin kahvia. Ei saatu kuopusta mukaan, ja oli taas aika hankalaa. Ei mikään mukavin päivä, mutta nyt illan mittaan on taas ollu ihan normaalia elämää. Oon ajatellu, että se virtahepo olohuoneessa ei aina ole jompikumpi vanhemmista, vaan se voi olla myös (itsetuhoisuuteen taipuvainen murrosikäkänkkäränkkä) lapsi. Ja kun toinen vanhempi helposti taantuu tuon nuoren tasolle vänkäämään, mie olen sitten se erotuomari, joka saa osakseen molempien osapuolten vihan. En tiedä kauanko jaksan.


perjantai 8. syyskuuta 2017

Hg 139

Taas on korsi kannettu yhteiskunnan hyväksi kun kävin luovuttamassa verta. Kuusi (6!!) kutsua ehti tulla, ennenkuin pääsin - oli reissua Reposaareen ja flunssaa ja flunssasta toipumista ettei voinu mennä, ja voi sitä huonoa omatuntoa. Mutta ei sinne saa ees mennä jos ei tunne itteensä terveeksi. En mie ehi koskaan kaipailla ja ite ettiskellä tietoa luovutustilaisuuksista, kun mulle pätkähtää aina kutsu heti, kun säädetty aika on kulunut edellisestä. Nollaplussa kun kelpaa kaikille muille paitsi ei reesusnegatiivisille. Oman ryhmän puutteessa ainakin.

Koitin houkutella esikoistakin verenluovutukseen, kun se on sen 18 täyttänyt, mutta onneksi se ei sit lähtenytkään, olis ollu turha reissu ku enhän mie muistanu että se otti hiljattain sen tatskan ja siitä tulee 4 kuukauden luovutuseste.

Mie otin kerrankin itelleni aikaa sen homman kans, ei ollu kuskia oottamassa eikä kukaan kaipaillu pariin tuntiin niin sain syödä ruisleipää mahan täydeltä ja juoda kahvini ihan rauhassa. Sitten käveleskelin keskustaan ettiin anopille synttärilahjaa. Se täyttää vissiin seittemänkymmentä huomenna. En oo varma, eikä mieskään muista millon sen äiti on syntyny, mutta kaipa se jotain sellasta täyttää ku se kerran juhlatkin pitää.

Taas kuulin yhden entisen työkaverin menehtyneen - vatsasyöpään. Sekin huolehti kunnostaan (ja ulkonäöstäänkin edelleen; oli joskus 70-luvulla jonkun sortin missi) ja eli varmasti terveellisesti, ja silti niin kävi. Sitähän ei tiedä, mitä luontaistuotteita ja käärmeöljyjä se käytti, viattomaksi luulluilla ja testaamattomilla lisäravinteilla on joskus fataaleja vaikutuksia pitkäaikaiskäytössä, ja luulen että tämä henkilö saattoi hyvinkin olla altis joillekin "nuorennuslääkkeille". Kolmekymmentä vuotta itseään nuorempi poikaystävä sillä ainakin silloin oli, kun asiasta viimeksi olen jotain kuullut. Surullista mutta väistämätöntä on, että ihmiset kuolee. Minusta ei kyllä kukaan pääse sanomaan, että "sekin niin terveellisesti eli ja silti sairastui", ennemminkin sanotaan "ihme kun ei kuollut jo aikaisemmin".

Luin muuten äskettäin kirjan rutosta. Hieno ja mielenkiintoinen teos; tiesittekö että ruttoa on kotoperäisenä (eli voi puhjeta kellä vaan millon vaan, jos sattuu saamaan bakteerin) koko ajan muun muassa Yhdysvalloissa? Ja on kehittynyt uusia kantoja, jotka on vastustuskykyisiä antibiooteille. Sekin on niin karmea ja tappava tauti, että on aika kuumottavaa (muotisana) ajatella että kehittyneessä länsimaassakin on mahdollisuus saada se. Ebolaankin on jo rokote, mutta ruttoon ei ole saatu kehitettyä toimivaa rokotetta. Antibioottiresistenssin ruton epidemia olis melko paska nakki. Sellaisen voi tuoda tuliaisena Suomeenkin vaikkapa joku Aasiassa lomaillut ihminen. Eipä ehkä suomalainen terveyskeskuslääkäri osaa diagnosoida yskää keuhkorutoksi...

Huonosti nukkunut taas. Viime yönäkin heräsin kahdelta ja piehtaroin, kävin vessassa, otin piikkimaton selän alle mutta sekään ei auttanut. Torkahdin viimein neljän maissa ja havahduin siihen kun miehen nenä piippaili. Kun se loppui ja taas torkahdin, havahduin lentokoneen ääneen! Pienlentokone lensi tosi matalalla pimeessä. Äh. Puoli kuudelta nousin ylös ja kun olin hoitanut kuopuksen junalle, kävin tunnin nukkumassa. Näin unta, että katsoin valokuvia, joissa kiipesin pienten tytärteni kanssa puuhun tikkaita pitkin (rinnakkain, vaikka eihän silleen voi) ja jostain syystä sitten hyppäsin isolla loikalla lasten välistä maahan. Kuva oli siitä kiipeemisestä, loikasta, sit kuva missä putosin niin että vaan pää ja vähän hartioita näkyi alareunassa, ja viimeisessä kuvassa istuin maassa puun juurella kun sattui jalkoihin. Mulla oli punaiset ja oranssit vaatteet ja punertava tukka nutturalla. Inhottavan enteellisen tuntuinen uni. Tänne kirjoittamalla manaan sitä olemaan toteutumatta :) en halua vain auttaa lapsiani elämässä vähän matkaa ylöspäin ja pudota pois liian aikaisin. Ja kun tein sen unessa vielä lähes vapaaehtoisesti, vaikka joku painava syy siihen oli. Ei mahduttu kaikki tai jotain.

En kyllä jaksais näitä viikonloppuja.

torstai 7. syyskuuta 2017

Rajoja ja rakkautta ja muuta sälää

Nyt on taas jälkikasvumurheita, ihan kuin ei olisi kaikkee muutakin jo tarpeeksi. Mutta ei ne katso että millon on hyvä hetki aiheuttaa murheita. Äidin tehtävä on kai elää muita varten ja muiden asioita luotsaten, jälkikasvun tehtävä on olla tyhjäpäitä ja tehdä mitä kulloinkin huvittaa. Etsiä niitä rajojaan.

Olen odotellut pyykkikoneen ohjelman valmistumista - joka viivästyi kun en muistanut laittaa tauolta takaisin päälle, kun käväsin muualla - ja ajatuksiani tuuletellut lueskelemalla nettiä. Sienten syöminen vähentää dementian riskiä tai jotain sinnepäin, ja ihmiset ovat langenneet jälleen kerran huijareiden viesteihin ja lähetelleet LUOTTOkorttitietojaan muka verottajalle. Niinku nyt verokarhu mitään tekis ihmisten luottokorteilla. Jotku on kai jääneet tyhjäpäiksi nuoruuden jälkeenkin. Joojoo, en oo ite sen viisaampi, mutta ei mulla ole luottokorttiakaan. Tai on pankkikortissa Visa, mutta en oo koskaan sitä mihinkään käyttänyt. Enkä langennut sähköpostiansoihin. Vielä. Vaikka olis ihan viaton viesti, niin multa lähtee kyllä äkkiä mitämitä-viesti lähettäjälle, jos näyttää yhtään erikoiselta.

Mun periaatteenahan on "jokaisella on oma henkilökohtainen helvettinsä, ja ne ei ole vertailukelpoisia keskenään" ja että mun blogi on mulle henkireikä ja sellanen paikka, missä saan valittaa ihan kaikesta, mikä ottaa pattiin, vaikka olis katkennut kynsi... mutta välillä miettii onko itselläkään se maailmankuva ihan mallillaan. Toisilta kuolee puolisot yllättäen nuorena viereltä, joiltakin lapsi, ehkä vaikean sairauden ja pitkän kärsimyksen jälkeen. Joku on kuolemassa itse. Mutta eihän se lohduta, jos on paha mieli. Se ei yhtään pyyhi omaa tuskaa pienemmäksi. Ei vaikka kuinka koittais ajatella, koska itse sitä itsessään ja elämässään elää, eikä muiden. No, masennuksen taudinkuvaan kuuluvaa kylläkin. Tuli vaan mieleen turhia tuomitsevia ajatuksia, kun joku mainitsi, että kamalinta mitä ihmisen kohdalle voi sattua on avioero... se voi olla hänen elämässään toistaiseksi kamalin asia, mistäs minä sen tiedän.

Mies tuossa juuri taannoin lohdutti minua, että ei me olla edes köyhiä, kun oli lukenut siitä ravintoloitsijasta, joka jakaa ylijäämäruokaa perheille, joilla ei ole rahaa edes ruokaan. Minusta se oli melkein rehvastelua, koska tämä meidän talous on niin veitsenterällä; kuin korttitalo, minkä romahduttaa pienikin tönäisy tai yhden osasen murtuminen. Tilanne voi muuttua hyvin radikaalisti. Ja aina, ihan aina löytyy joku, jolla on jotenkin vielä huonommin kuin itsellä. Ei siinä ole mitään ylpeilyn aihetta. Ja aina se vertaa johonkuhun, jolla on enemmän velkaa kuin meillä - onhan niitä, monilla on myös suuremmat tulot millä maksaa ja kenties arvokkaampaa omaisuutta, mikä on sillä lainalla hankittu.

Ja anoppi yrittää vieläkin auttaa kovasti, onhan se herttaista mutta se ei ymmärrä, että meillä tehdään asiat toisella lailla. Esimerkiksi näissä puuhommissa. Mies on hyvin tarkka mm. pinoamisessa ja haluaa tehdä sen itse, mutta eipä ole ikinä sen tekemä korkeakaan pino kaatunut edes myrskyssä. Kansia on joskus kovassa tuulessa lennellyt ja sen myötä jokunen päällimmäinen mennyt epäjärjestykseen. Liiterissäkin on hyvin pysyny kuivien puiden kasat kuosissa. Kolme mottia kuivaa harvennushakkuupuuta (=aikamoista sälää) tuli tiistaina, ja anoppi olis tullu kantamaan niitä sisään, siis kasaan liiterin lattialle. Niillä kai tehdään niin. Mutta ei niistä olis läjään mahtunut mejän pieneen liiteriin kuin osa, ja sittenkin olis ollu jo mahdotonta liikkua siellä enää niin, että olis voinu siististi pinota niitä. Sit se oli huolissaan, että peitetäänkö me ne kun kohta sataa (ei satanu ees) ja onko tarpeeksi isoa pressua ja kun pitäs saada sisään ennen talvea. Tehtiin eilen muutama tunti miehen kans hommia ja saatiin ne pinoon liiteriin. Mie täytin laatikoita ja ronttasin liiterin kynnykselle, mies pinosi. Silleen me ollaan aina tehty, mistä lie anoppi saanu päähänsä että niitä viikkokaupalla lojutettais siinä keskellä kulkureittiä.

Tänäiltana sit sataakin. Lähden ulos kun ei vielä sada ja pyykkikin tuli valmiiksi.

tiistai 5. syyskuuta 2017

Ruumis

 Tavallaan tykkään tästä uudesta ikkunanäkymästä. Näkee pitkälle. Ihmettelin tuota kuvaa, kun se näyttää vinolta vaikka puutkin on suorassa, mutta taidetaan olla sen verran rinteessä, että maa ON vino.

Eilen jaksoin pitkästä aikaa vähän tehdä asioita, kuopuksella oli vapaapäivä kun se oli viikonlopun koulussa, ja se innostui tekeen mokkapaloja joten miekin leivoin gluteenittomia ja tällä kertaa vehnättömiäkin pullia, kun Moilas-jauhoseosta ei oo tehty vehnätärkkelyksestä niinku se toinen. Lisätään vain maito, hiiva, rasva ja muna. Viimeistä en kyllä lisännyt, kun kaikki talouden munat meni mokkapaloihin.

Sitten kävin kirjastossa ja pururatalenkillä koirien kans. Miehen kotiuduttua tehtiin yhdessä puuhommia. Saatiin anoppilasta klapikone lainaan, ja kyllähän siinä voima jyllää! Mutta on se ergonomisesti ajatellen hankala. Painava masiina maata pitkin, ja sitä pitää sit painaa kaksin käsin eri nappuloista, joista toinen on siellä ihan alhaalla sivussa. Ottaa selälle, toisaalta eipä niitä painavia pöllejä jaksais kovin ylös nostaakaan.

Nyt on pyykkikone käynnissä, jahka ohjelma tulee valmiiksi, meen jatkaan halkomahommia.

Kirjastossa tulostin tällasen:
En vaan hoksannu että sehän olis pitäny olla kahtena kappaleena, mutta ehkä mies voi kopioida töissä. Ja sit pitäs saada kaksi täysivaltaista ihmistä allekirjoittaan se... en tiedä käykö omat perheenjäsenet, ainakaan hoitotestamenttiin ei käy, mutta ei noissa ohjeissa ollu mitään mainintaa ketkä ei kävis. Olishan meillä kaksi täysi-ikäistä täällä. Ihan kauheaa on, että jos tarttis kaksi täysi-ikäistä ihmistä, jotka ei oo mulle sukua, mutta jotka tuntee minut hyvin, niin olispa vaikee löytää! Anoppi ehkä? Sehän ei varsinaisesti oo sukua. Sen mies ei varmaan suostu katsomaankaan päin mitään ruumisasiakirjaa, se ignooraa koko kuoleman mahdollisuudenkin.

Paitsi että kun asiaa tarkistin, ei hoitotahtoon nykyisin tarvita ees todistajia välttämättä. On sitten muuttunut sekin asia.

Kuulin juuri, että toinen niistä kahdesta ihmisestä, joita voin oikeiksi ystäviksi kutsua, on saanut syöpädiagnoosin. Että siinäkin mielessä on hyvä hoitaa itsekin kuntoon näitä asioita, ei tiedä millon sitä on ite vuorossa.

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Kahden jääkaapin loukussa

Flunssa alkaa talttua, mutta aika naatti on tullu oltua. Just kun olis ollu tuota puuhommaakin ja viikonloppu, että olis voitu porukalla tehä... no kuopuksella on koulua la ja su, mutta me muut ollaankin sitten oltu liian kipeitä. Olis navettahommaakin ollut, mutta ei pysty.

Eilen käytiin miehen kans jääkaappikaupoilla, ja en ois millään jaksanu. Välillä meninkin pötkötteleen auton takapenkille, kun homma kesti. Mies oli sitä mieltä, että ku oon maksanu näitä lasten ym. menoja nyt, niin hän olis kustantanut sen uuden jääkaapin, mutta kun Gigantista löytyi sopiva (esittelykappale halvemmalla) niin ei sitä saanukaan semmosilla osamaksuilla, mikä sille kelpas (suunnitteli maksavansa pois veronpalautuksilla), eli mie maksoin senkin.

Päikkäreiden jälkeen taas jaksoi, meni vajaa tunti kun miehen kans yhteistyössä vaihdettiin kaapin kätisyys (oli vähän kinkkisempi kun oveen meni sähköjohtojakin) ja vaihdettiin uusi vanhan tilalle. Kätisyydenvaihdossa meni ehkä niin, että mie olin äly (vaikkakin välillä hieman hidas) ja mies oli voima. Kumpaakin tarvittiin. Vanha jääppi seisoo nyt tuossa keskellä keittiötä poisvientiä vaille. Ei tästä pitkä matka oo lähimmälle SER-pisteelle, että kaipa me saadaan se jossain vaiheessa kyytsättyä poiskin. Säästettiin satasen verran, kun lainakärryllä tuotiin kotiin ja ite vaihdettiin kätisyys ja ite viedään vanha pois. Eikä tarvinnu ruokia ja pakasteita lämpimässä pitää, kun sai kylmetettyä uuden kaapin ennen tavaroiden siirtoa.

Aika monessa paikassa käytiin useampanakin päivänä noita kaappeja katsomassa ja mies etsi netistä vertailuja ja käyttäjäkokemuksia ja päätyi sitten haluamaan sen yhden tietyn kaappimallin. Paitsi että se ei mahtunut tuohon koloon, kun oli muutaman sentin liian korkea. Olis pitäny repiä pois yläkaapin pohja. No, onneksi mies sentään tällä kertaa taipui sen verran, että ei tarvinnu ruveta keittiötä hajottaan.

Siinä kaappeja katsastaessa huvitti tällanen yksityiskohta:
Luvataan että ei sormenjälkiä, ja kauheet sormenjäljet on jo ovessa :D

Entisestä kaapistahan (vm. 2009) irtos kädensija hyvin pian käyttöönoton jälkeen, ja kun ovea piti avata reunasta, hajosi tiiviste siitä. Sitten jostain syystä meni rikki sisäosan pohjan muovi, ja kun aina välillä se takaosan vedenpoistoreikä meni tukkoon ja vesi valui pohjalle, se valui tietysti siitä halkeamasta eristeisiin. Niiden kastuminen alkoi vaikuttaa siten, että jääkaapin pohja oli tosi kylmä ja pakastimessa kauheet jäät koko ajan niin, ettei meinannut laatikoita saada liikutettua. Pakastimen oven tiivistekin meni huonoksi ja jäätyi. Luultavasti söi sähköä ihan kiitettävästi - vaikka miehen mielestä tuskin. No sen näkee kulutuksen muutoksesta, söikö vai ei, vaikka meillä kyllä kulutus vaihtelee kumman paljon päivittäin. 

Molemmilla koirilla on juoksuaika, aikamoinen rättiralli meneillään. Ei olekaan ollu ku kerran aiemmin samaan aikaan juoksut näillä. Sterilointi pitäs niillekin suorittaa, siinä olis seuraava isompi menoerä. On kohtutulehduksen mahdollisuus joka juoksun jälkeen aina suurempi. Kuulemma on eläinlääkäreitä, jotka ei tervettä koiraa leikkaa, mutta on se kamalaa oottaa että koira sairastuu hengenvaarallisesti ennenkuin leikataan...