Varistelua

Nyt on löytynyt uudissana kuvaamaan mun ja miehen kaksinoloa kun jälkikasvu on muualla, kiitos Marjaanan! Kun elo on yhtä harvasanaista kuin runossa kahdesta vanhasta, vanhasta variksesta. Siinä runossa ei kyllä ole kyse pariskunnasta (tai mistä sen tietää, ei ne ainakaan yhessä asu) mutta vanhoja variksia me ollaan.

Aamulla kävin pitkällä lenkillä päivän valjetessa. Oli pakkasta ainaki seittemän astetta, piti pukea koirille kengät että tarkenivat pidemmän reissun. Kyllä ne nytkin puoli kilsaa ennen kotia alko kulkeen mun lähellä vähän onnettoman ja palelevan näköisenä. Lohduksi kannoin niitä vähän matkaa. Ylämäkeen, lääh puuh ja hiki oli muutenkin.

Elukoita vissiin kulki siellä metsässä, toinen varsinkin kovasti hakeutui polunpenkalle kuuntelemaan korvat pystyssä. Toinenkin kyllä kuulosteli. Tuollaisissa tilanteissa mietin, että olis se kiva, kun olis sellanen superkuulo kuin koirallakin. Ja hajuaisti, että tietäs kuka on kulkenu edellä, mikä eläin on puikahtanut polun yli. Mutta jos saisin valita yhden superaistin, niin kyllä se olis näkö.

Kävin Vallilan kirjastossa! Ikinä ennen en oo käyny. Miksi olisinkaan sinne asti eksynyt. Esikoinen halus mut eskorteeraamaan (lähinnä avustamaan kulkemisessa kun se ei oikein tienny miten sinne mennään) kun se kävi Mäkelänkadulla hakemassa tatuoinnin, ja mie siinä kattelin, että missä kuluttaisin sen ajan. Ilahduin suuresti kun löysin kirjaston! Sinnehän toki asettauduin, puliukkojen ja kotoutuskurssilaisten sekaan. Löysin Fingerpori-kirjan, jonka kanssa mukavasti se puolisen tuntia kului. Vessassa olisin voinu käydä, mutta siihen inva/naistenvessaan just lukittautui joku asunnoton pesulle, niin en ehtiny ku metrolipussa oli vielä sen verran aikaa, että ripeästi kulkien päästiin vielä samalla lipulla.

Kirjastossa pitäs olla suht hiljaa, ja kaks kertaa pärähti puhelin soimaan (ja yleensä mulle ei juuri soitella...), soittoäänenä tämän kappaleen kertosäe Zedge-versiona. Kovaa! Jää muuten usein mulle miellyttäväksi korvamadoksi aina kun puhelin on soinut :)

Helsinginreissussa kyllä olis ollu rasittavaa, jos se hajuaisti olis ollu se superaisti. Siellä junassa ja kirjastossakin haisi niin vanha ja uusi viina, ja ihmisjoukossa kaikenlaiset hajut. Junan vessasta puhumattakaan, joku oli jättäny paskat pönttöön.


Siellä pääkaupungissa kyllä näkee niin laidasta laitaan ihmisiä, on kauniita ja hienosti pukeutuneita nuoria, hulmuavahiuksisia tyttöjä ja kadulla istuvia, itkeviä humalaisia alkoholisteja. Edellisistä voi tulla jälkimmäisiä, mutta jälkimmäisistä tuskin edellisiä. Niin paljon hukattuja ihmiselämiä. Vaikka mikä mie oon puhumaan... kaipa jokainen ihminen parhaansa mukaan yrittää luovia elämänsä läpi.

Oli mt-hoitajan aika, toiseksi viimeinen kuulemma. Jos ei mitään takapakkia tule.

Injektio ja inversio

Unia taas paljon. Tai ehkä se, että herään usein yöllä unen päätteeksi ja mietin sitten valveilla niitä unia, saa ne jäämään mieleen. Ainakin parina yönä oon nähny unta leikkivistä ketuista. Viime yönä oli kammottava uni, jossa tapoin ainakin yhden ihmisen (tosin ei se ehkä kuollu kun se puhui) ja se oli kamalaa mutta mun oli se tehtävä kun sellainen suunnitelma oli tehty ja krääh. En tiedä kuka sen suunnitelman oli tehnyt ja siihen velvoitti. Ja miksi juuri ne ihmiset. Oon vissiin liikaa seurannut sivusilmällä, kun muut perheenjäsenet katsoo elokuvia. Sitten herättyäni jäin miettimään klassista kysymystä "voisinko oikeasti tappaa" kun ajatus ruiskuneulan tökkäämisestäkin toiseen ihmiseen tuntuu pelottavalta. Olen mie lehmille ja vasikoille antanu antibioottia injektiona ja itelleni Klexaneruiskeen, mutta hui. Toiselle ihmiselle. Mutta tarpeeksi tiukalle ajettuna varmaan pystyisin itseäni ja rakkaitani puolustaakseni vaikka tappamaan.

Se on sitten inversiotilanne Suomessa, yksi suuri pilvi makaa maan tasalla. Maan pinnalla kylmää ja ylempänä lämmintä, esimerkiksi Saanalla on nyt 5,7 astetta pakkasta, kun sen juurella Kilpisjärven kyläkeskuksessa 9,2 astetta. Kyllä oli eilenkin sumua, ja katulamppujen valossa näkyi, kun jäähileet kimalteli sumussa. Tänään metsä on taas kuin lyijykynäpiirros.

Uudella puhelimella tulee hienoja kuvia. Kun vaan oppisin käyttämään, on niin paljon kaikkia vaihtoehtoja - etenkin käyttöohjeessa, puhelimesta niitä samoja ei useinkaan löydy - että on vaikea muistaa ulkoa eri toimintoja. Se puhelin oli ihan ylläripylläri lahja mieheltä. Ihan vaan sanoi käyvänsä dna-kaupassa sen kummemmin selittelemättä, ku mie menin ruokakauppaan. Kassan jälkeen tarjosi apua kassinkantoon ja antoi vaihtarina oman kassinsa, ja kun kysyin mitä siinä on, se sano että "sun uusi puhelin". Olin äimänä. Toki mun vanha puhelin oli ihan tukossa, koko ajan herjas ettei päivityksiä voi tehdä, ellen poista niitä kahta sovellusta, jotka oon siihen ladannut ja joita käytän. Laite on täynnä kaikenmaailman joutavia sovelluksia, joita ei voi poistaa vaikken niitä käytä, kun ovat järjestelmäsovelluksia, ja sitten se vaan täyttyy kaikesta ekskrementistä jota mie en sinne edes haluais. Mutta olisin mie sen kanssa vielä pärjännyt jotenkuten. Osamaksulla se tuonkin osti, mutta onhan se söpöä että mulle osti ♥

Eilen näin peräti kaksi ruumisautoa, joista toinen oli valkoinen. Ikinä ennen en oo nähny valkoista ruumisautoa. Eri aikaan sentään olivat liikkeellä, ei täällä nyt mitään massakuolemia kai oo ollu.

Tänään huomasin, että lumi oli painanu aitaverkon alas tuolla yhdessä tontinkulmassa, koirat olis eilenkin päässeet ohikulkevan koiran kimppuun (oli se, mille ne aina rähjää hirveästi) jos olisivat juosseet sinne. Yleensä juoksevatkin, nyt tulivat mun luo kun kutsuin ja vein sisälle. On meinaan koirankantava hanki. Kyhäsin irtoaidanpätkästä jonkinlaisen hätävara-aidan siihen, täytyy pitää silmällä että pysyy pystyssä. Kesällä panna siihen korkeampi verkko ja kunnon tolpat. Jos elää.

Minkä sille voi ja pitääkö edes voida?

Tykkään kun Lidlissä myydään 30% alennuksella tuotteita, joissa on vielä päiviä jäljellä ennen viimeistä käyttöpäivää. Viimeksi ostin jotain hyvää leikkelettä, mitä en raaskis muuten ostaa, ja usein ostan lihoja pakkaseen. Oma ruokavalio on kyllä huono, teen ruokaa toisille (nytkin on iso kattilallinen makaronipataa) ja sitten en viitsi itselleni tehdä. Kun ei se makaroni mulle sovi, tuntuu että gluteeniton maissipastakin aiheuttaa vatsanväänteitä. Mutta kyllä mie joskus syön hyvää vaikka tiedänkin sen tekevän mahan ikävän tuntuiseksi...

Tänään on 17 vuotta siitä, kun oli kuopuksen laskettu aika ja mie olin ihan epätoivoinen, möhömahainen valas ja toivoin niin hartaasti, että vauva olis jo päättänyt syntyä. Olis tullu kiva syntymäaikakin henkilötunnukseen, 100101. Mutta ei, siellä se viihtyi seuraavaan kivaan syntymäaikaan asti.

Erikoista, että mejän pihapiirissä on tän talven viihtynyt tikliparvi. On niitä ennenkin 4-6 silloin tällöin näyttäytynyt, mutta nyt on enemmän, ja tosi kivan kuuloisesti visertelevät aina kun pihalla käyn, ihan vaikuttavat omaksi ilokseen laulelevan. Nämä on nyt päättäneet kai talvehtia mejän pihalla. Mukavaa. Varistelen kukkapataan niille siemeniä, mustarastaatkin siinä käyvät.

Vein esikoisen junalle tuossa vähän aiemmin - se meni tunnollisesti kouluun vaikkei sillä ole kuin puolitoista tuntia liikuntaa tänään. Kyllä mejän molemmat tytöt on ongelmistaan ja ahdistuksistaan ja motivaatiopuutoksistaan huolimatta aina kouluun menny, eikä jääny kotiin lintsaamaan niinku moni muu vastaavassa tilanteessa. En sitä muuten tietäiskään, mutta kun on paljon ollu erilaisia keskusteluja opettajien, opojen ja kuraattorien kanssa, ja niiden puheesta oon niin päätelly. Kovin ovat pitäneet hyvänä säännöllistä kouluunmenoa.

Vaikka nyt onkin mieli parempi, enkä möyri niissä kurjissa asioissa entiseen tapaan, niin syyttelen kyllä itteeni siitä, että lapsilla ei ole tulevaisuudenuskoa. Niinku oon ennenkin sanonut, niin huono tsemppari on sellainen ihminen, joka ei itsekään näe tulevaisuudessa mitään valoisaa. Tai vakuuttaa toiselle, että elämä on elämisen arvoista, kun itsekin mieluusti vain kuolis pois. Elämä on vain hometta avaruudessa kiitävän kivipallon pinnalla. No nämä ajatukseni olen tietysti pitänyt itselläni, mutta sitten ei olekaan oikein mitään sanottavaa.

Ja kirjoitankin aina vaan samat vanhat jutut. Sori. Mutta pidän tästä downshiftaamisesta, en kaipaa yhtään menoa ja meininkiä, isoja ympyröitä ja kauheaa määrää sosiaalisia kontakteja. Muutama rakas ihminen lähipiirissä, että saa vähän kokea olevansa tarpeellinen ja hyväksytty. Ja koirat, tietenkin.

Lateraalinen magnosellulaarinen nidopalliumin tumake

Onko teillä bloggerin kirjoittajilla, kommentoijilla ja "tilinomistajilla" ollu hitautta kommentin julkaisussa ja muissa bloggertoiminnoissa? Epäilin, että tää kone vaan on hidas, mutta ei samaa ole sitten muilla sivustoilla havaittavissa. Olen huomannut olevani kärsimätön ihminen, kun hommat ei pelaa. No, jo ajat sitten.

Tänään oli tyttärellä hoitoneuvottelu nuopsyllä, oli tosi pätevän ja kivan tuntuinen uusi lääkäri. Edellinen puhuikin niin hiljaa mutisten, ettei tyttö kuullut kysymyksiä eikä uskaltanu kysyä mitä tai pyytää puhuun lujempaa. Nyt siltä tuli juttua ihan eri malliin. Sanoinkin sille jälkeenpäin, että olin ylpeä siitä kun se oli niin reipas ja sai puhuttua asiansa ihan ite. Mie sanoin vain pari välihuomautusta, mutta en ees siihen puuttunu, kun ystävien olemassaolosta kysyttäessä tyttö ei maininnut poikakaveriaan ollenkaan. Ajattelin että eipä oo mun asia. Ja tuli sekin mieleen, että onko niillä menny välit huonoksi, mutta puhelimessa kuulostivat juttelevan ihan entiseen malliin.

Muuten on kyllä menny kuopuksen kans hyvin, se tuli mun kans kauppaankin ja innostui tekemään avokadopastaa. Onnistuttiin löytämään hyvä ja sopivan kypsä avokado, jota se ensin kuvasi ja sitten laittoi sen ruuaksi ja söi.

Ihan syötävää se pasta oli kun maistoin, vaikka omat kokemukseni avokadosta ei oo olleet sellasia, että ihan ostaisin ja söisin. Kaipa kaikki on hyvää, kun panee valkosipulia ja parmesaania tarpeeksi sekaan.

Oon niin ärtynyt ja vihainen mejän maan johdon toimista, että menin ja allekirjoitin sen sopeutumiseläkkeestä luopumisaloitteenkin. Silläkin on nyt aika paljon jo kannatusta, ei tosin viittäkymmentätuhatta. Ainakaan vielä. Tuleehan siinä vähän olo, että on kateellinen ruikuttaja, mutta eipä niille tavallisille potkujen saajillekaan pääsääntöisesti mitään sopeutumisapuja tule. Ei vaikka olis kuinka tiukkaa, ja sen päälle pannaan vielä täysin mahdottomia vaatimuksia. Siellä ne istuu isolla palkalla tekemässä leikkauksia köyhimpien toimeentuloon ja sitten, kun kukaan ei niitä enää äänestä sinne niin niille vielä maksetaan veronmaksajien rahoilla eläkettä ettei niiden ikinä enää tarvi tehdä töitä. Siis jos tarpeeksi monta vuotta istuu eduskunnassa. Kuka muu saa 7 vuoden työstä varhaiseläkkeen, joka kestää vanhuuseläkkeen alkamiseen asti? Voihan tämä olla kateellisen köyhän nillitystä, mutta ei epäreilusta saa oikeudenmukaista sillä, että sanoo "asetu itse ehdolle ja mene sinne päättämään asioista".

Pitäs ostaa koirille sellaset puhallettavat kaulurit ku ne menee kohta sinne sterilointileikkaukseen ja ne tötteröt on niin kauheita. Silti pitää pitää huoli, etteivät "hoida" toinen toistaan nuolemalla haavaa... mutta niin ne kaulurit. Hintahaitari on 16 eurosta lähes kolmeen kymppiin. Kyllä ei kannata ostaa Peten koiratarvikkeesta tai Mustista ja Mirristä. Just puhuin niiden koirantakkien hinnoistakin, sama tuote maksaa niin erilaisia summia paikasta riippuen.

Enkä oo vieläkään saanu palautettua sitä kirjaa. Ja joku sitä oottaa. Se kirjasto vaan ei enää oo matkan varrella niinku ennen.

Kaikki ok.

Onpa se hassua, kun tuntuu niin julmetun kylmältä muutaman asteen pakkanen, kun on tottunut nollakeleihin... tosin onhan tuolla hyytävä tuuli sen lisäksi. Äsken kävin hakemassa kuistilta soppakattilan jääkaappiin, ennenkuin menee umpijäähän, niin hytisin vaikka on muumipukukin päällä. Koiratkin tuntuu tietävän, että ulkona on kylmä, kun ovat vaan tuossa sohvalla peiton alla eikä niillä ole mikään kiire aamupissalle.

Keski-Suomen reissu oli mukava. Mennessä satoi vettä koko matkan, ja takaisintullessa aurinko paistoi matalalta silmiin. Onneksi miehellä on aurinkolasit autossa, eipä olis tullu lähtiessä mieleen, että sellaset olis pitäny ottaa mukaan. Kuopus näki ehkä suden metsänlaidassa. Tarkistin sen paikan kartasta, se oli kyllä semmonen paikka missä todennäköisemmin liikkuu susi kuin sen näköinen koira - nimikin on Viirukorvensuo.

Lainasin ennen joulua kirjastosta useamman kirjan, että on jouluksi lukemista... nyt on sit ollu lukuinto niin kortilla, että pitäs jo palauttaa enkä oo saanu luetuksi ensimmäistäkään. No, ehkei tuollainen tietokirja niin koukuta, kun joku romaani, vaikka ihan mielenkiintoista onkin. Vähän ehkä samoja asioita jankkaavaa tosin. Ja tänään aattelin pitää telkkarinkatselupäivän. Lapsia täytyy vähän kyyditä siinä ohessa.

Sipuli

Pitäskö se jo istuttaa oikeaan multaan ja ruukkuun?

Komiat juuretki sillä jo on. 

Kuopus tuli kotiin mut ei sitä oo paljon näkyny, nukkuukin iltapäivän puolelle. Tänään vein sen psykologikäynnille ja seuraavan kerran se näkyillee illalla. Osa perheestä luultavasti reissaa taas ensviikonloppuna - täysi-ikäistä lasta ei huvita mejän mukaan tulla. Saako semmosta ees sanoa enää lapseksi? Kyllä se mun lapsi on aina.

Ei sitä monestikaan tule ajatelleeksi, että pysyväisluonteisilla asioillakin voi olla loppu. Vai aatteleeko sitä vaikka kyläpaikassa, että tää voi nyt olla viimeinen kerta, kun olen täällä? Tai viimeinen kerta kun näen tuon ihmisen? No, ei tietenkään normaalit ihmiset aattele, jos ei ole sellaista näköpiirissä, odotettavissa tai epäiltävissä. No jostain syystä Joogaopistolla viimeksi ajattelin niin, koska sen paikan viehätys mun silmissä oli vähentynyt huomattavasti, pettymystäkin oli. Mutta jos ajattelis silleen, vois ehkä saada käynneistä enemmän irti. Vaikka tarviiko sitä aina saada kaikkea irti kaikesta...

Sillon kun näin sen italiaunen, kerroin siitä unessa olleelle henkilölle, ja se sano että enneuni. Nyt se ihminen asuu korkeassa paikassa vesistön lähellä - ei tosin meren. Eikä Italiassa. Ja huonekaluthan oli siinä mun unessa hieman kuin muuton jäljiltä sullottuna liian pieneen tilaan. Näin sitä helposti voi unen sovittaa enneunen muottiin, kun vähän veistelee osia pois eikä välitä, että ei ihan osu kohdalleen :)

Mun pitäs kaiketi ottaa dosetti käyttöön, kun en muista oonko syöny lääkkeeni vai en. Joskus muinoin mulla oli semmonen ananasrenkaan näköinen ja -kokoinen, onkohan se vielä tallella... olis kätevä reissussakin, ei tarttis kalisevaa pilleripurkkia kuskata mukana.

Telkkarista tulee taas Doc Martinista uusia jaksoja ♥ Ei olekaan pitkään aikaan tullu oikeen mitään hyvää, mitä säännöllisesti sais kattoa. Pitäskö sitä Holby Cityä yrittää? Haluaisin, että olis enemmän sairaanhoitoa ja vähemmän ihmissuhdekiemuroita.

Korva huutaa taas ilkeästi, mutta hei: tänään ei oo ollu pää kipee! *koputtaa puuta* Usein onkin niin, että kun illalla otan migreenilääkkeen (kuten eilen taas piti) niin seuraava päivä on migreenitön.

Huomenna on vielä lunta ja räntää ja vettä, mutta sitten pitäs hetkeksi taas helpottaa!

как мило!

No nyt jäi ulkotulen lumikehä käyttämättä, kun suunnittelin valaisevani pihaa erilaisilla ulkotulilla ja kynttilöillä uudenvuodenyöksi, mutta ei oltukaan kotona. Mies luki jostain, että Haminassa järjestetään Suomen suurin ilotulitus, ja mie siihen että on vaan vähän kaukana, pitäs melkeen yöpyä samalla reissulla... no, tämä herrahan on yks impulssikimppu ja kohta oli hotellihuone varattuna ja jälleen yksi ex tempore -reissu tiedossa. Olin epäileväinen, että onko meillä rahaa moiseen, mutta kuulemma on. Tai hänellä oli, mun tili oli varmaan taas miinuksella.

Haminan ja Kotkan väliltä Neuvottomasta (Karhula) löytyi hotelli Leikari, jossa saunallinen huone parvekkeen kera oli 84 euroa yö. Aika edullinen, tosin hotellikin oli melko syrjässä. Eipä ollu meteliä, ei edes rakettien pauketta kovin paljoa. Koiraystävällinen oli myös - ja sen huomasi; koirat haisteli heti mattoa sen oloisesti, että siihen oli edelliset koiravieraat pissineet, kuten myös sängyn kulmaan lie nostettu jalkaa.

Piti rullata matto heti ensitöikseen pois, ja varmuuden vuoksi levitin oman viltin (onneks hoksasin ottaa mukaan) sohvallekin, kun siinäkin tuntui olevan tuoksuja. Mejän pystykorvainen koirayksilö on sellanen, että se kyllä merkkailee paikkoja, jos siltä tuntuu.

Vastaanotossa ei ollut työvuorossa suomenkielistä ihmistä ollenkaan, vain venäjää ja englantia sopi käyttää, mutta selvittiin englannillakin. Yhtään suomea puhuvaa vierasta en bongannut, mutta kaksi pariskuntaa näytti suomalaisilta päällepäin :)

Etsittiin sopivaa paikkaa kuvaamiselle ja löytyikin sellainen, mutta sitten mies kuitenkin h-hetken lähestyessä halusi mennä sinne, mihin suurin osa muutakin porukkaa kokoontui. Valoisan aikaan piti olla liikkeellä, että löytyy hyvä paikka, ja sit se kuitenkin pimeellä päätti mennä ihan muualle. No ihan sama, mun oli kuitenkin tarkoitus pysyä autossa koirien kanssa, vaikka ne nyt ei paukkuarkoja olekaan niin parempi silleen.

Ihan hirveästi oli sakkia! Auto oli parkissa sisäänkävelyväylän vieressä, ja sitä porukkaa vain tuli ja tuli. Parkkipaikalla autoja oli kolmessa rivissä, keskimmäiset oli blokattu silleen, että ne ei olis päässeet pois jos olisivat halunneet. Kyllä siellä yks pipopää seiso auton vieressä kattelemassa sen näköisenä, että pähkäili. Mut ei kai silläkään ollu sit niin kiire.

Me oltiin ajoissa, että saatiin hyvä paikka autolle, mutta poismennessä oli sitten liikenne ihan jumissa vielä isoilla teilläkin. Satunnainen moottoritiellä ajelija saattoi hämmästyä moista. Ilotulitus oli tosi hieno, kesti peräti viisitoista minuuttia ja oli todella monenlaisia raketteja. Ammattitaidolla järjestetty kyllä. Mun kamera oli hukassa ja kun auton ikkunat meni tietty huuruun, nousin kattoon ilotulia auton viereen. Ovi sattui olemaan auki just ku pamahti ekat (kun yritin etsiä sitä kameraa) ja hiukan koirat sitä hätkähti, mutta loppujen lopuksi ne meni maate sinne takapenkille. Kuvia tulista mulla ei siis oo, mutta kuvia ja videoita löytyy kyllä netistä, jos haluaa kattoa. Yksi youtuben video on nimetty ilotulitukseksi 2018, vaikka oltiin kyllä vahvasti vielä edellisen vuoden puolella...

Tulitukset oli jo kuudelta, joten oli siinä hyvää aikaa sitten lämmitellä sauna ja saunoa (tosin olin unohtanu pakata shampoon) ja sitten mies lähti katteleen hotellin ravintolan meininkiä. Kuvauksesta päätellen oli maksullisia naisiakin liikenteessä, bändi soittamassa mutta hiljaista oli. En povaa kovin suurta menestystä ko. hotellille, sen english-speaking receptionistin mukaan se oli ollukin auki vasta pari kuukautta. Jos ei tällasena erikoispyhänäkään oo ku kourallinen ihmisiä ja kolme koiraa (yksi saksanpaimenkoira oli myös) niin kuinka ne selviää arkena...

Koiratkin rauhoittui ja löysivät parhaan paikan pötköttelylleen. Vietin aikaa kutoen, tabletilla nettiä selaten ja jopa telkkaria katsellen. Sieltä tuli joku Kaurismäen leffa kuningatar Kristiinasta, ja se oli ihan katsottava pätkä. Jotain ihan muuta kuin ne, mitä oon tottunu Kaurismäen leffoina pitämään. Mua ei ravintola kiinnostanut, enkä halunnut koiria jättää yksin. Olisin voinu kattoa Helsingin ilotulitusta telkkarista, mutta oli pakko panna äänikin pois kun alkoi tulla Anssi Kelaa ja niitä sen iänikuisia vanhoja hittejä - en oo koskaan tykänny siitä - eivät sitten parempaa keksineet huipennukseksi. Erja Lyytikäinen oli sata kertaa parempi.

Sitten kun alkoi ilotulitus, niin sitä ei ees näytetty ku pätkä ja sit näytettiin jotain hyppiviä ihmisiä. Voi sun saakeli, ihmisiä näkee aina mutta ilotulituksia ei! Menin mieluummin sit parvekkeelle kattoon Karhulan suunnasta näkyviä raketteja. Kaukanahan ne oli ja puitakin edessä, ja hotellin oma ilotulitus nurkan takana niin ettei näkyny ku kipeniä, mutta ei haitannu. Saksanpaimenkoira oli kai yksin huoneessa, haukkui kovasti.

Yö nyt ei menny kovin hyvin mulla ainakaan, valvoin ja patteri päästeli teräviä naksahduksia, ja seitsemältä kun kello soi (miksi ihmeessä olin pannu sen niin aikaisin soimaan, kun aamiainen kesti kuitenkin kymmeneen asti?) niin olis vielä kovasti väsyttäny, mutta eipä se uni kuitenkaan tullu enää, vaikka lykättiin ylösnousua. Lähdin sitten käveleen koirien kans, katoin kartasta reitinkin mutta kumminkin eksyin ja suunnitellun noin yhden kilometrin pissitysreissun sijasta hortoilin kolme. Kun päästiin viimein takaisin hotelliin, tuli käytävällä vastaan nuori nainen, joka sanoi "как мило". Googlen kääntäjään syötin erilaisia asioita, mitä voi koiralle sanoa, ja totesin että se sanoi "kuinka söpö". Mies kävi aamiaisella sillävälin, ja mie kävin sitten kun se oli koirien kans. Enpä oo yhtä hyvää kaurapuuroa syöny varmaan missään!

Aamiaisen jälkeen torkahdettiin ennen paluumatkalle lähtöä. Oli jäytäny pieni päänsärky yöstä lähtien, ja kun kotiin tultua menin päikkäreille, se paheni nukkuessa kamalaksi. Onneksi ehdin ottaa pahoinvointilääkkeen, joten kuten sain sen avulla estettyä oksentamisen niin että migreenilääkekin pysyi sisällä ja ehkä hiukan vaikutti. Ehdotin miehelle, että kokeiltais, auttaako kova lyönti vasaralla ohimoon, mutta ei se suostunu kokeileen. Hyi saasta että oli taas koettelemus. En haluais elää, jos tuollaiset kivut olis jokapäiväisiä. Varsinkin kun niihin liittyy oksetus.

Kuopus palaa yli viikon kestäneeltä reissultaan tänään. Toivottavasti se jaksaa olla kotona, kun on tottunut niin paljon kivempaan ja parempaan niin kauan...

Aloitin pitkästä aikaa päiväkirjan (ihan manuaalisen, tän blogin lisäksi) pidon, kun ostin jo ajat sitten inspiroivan kalenterikirjan ja sormet on syyhynny sen kimppuun. Sitten melkein unohtui aloittaa se, migreenin jälkimainingeissa ennen nukkumaanmenoa vähän jotain raapustin sinne. Yhdelle sivulle aloitin myös lukemieni kirjojen luettelon, ekaksi pääsi nyt luvussa oleva "Viisaat linnut". Ei vaan nyt oo oikein lukufiilistä, ei päänsärkyisenä voi lukea. Eikä sitä kutomisfiilistäkään, työn alla oleva juttu tuntuu tylsältä. Ehkä ne vielä tulee takaisin.

Oon kyllä taas vanhana hypokondrikkona miettinyt, onko mulla joku aivohäiriö, kun koordinaatiossa on ilmennyt ongelmia. Esimerkiksi niinkin yksinkertainen asia kuin laatikon vetäminen auki - mun käsi ei osu siihen vetimeen vaan vain kynsi tökkää siihen. Välillä kun tarkoitus on ottaa vaikkapa tavara hyllyltä, tökkäänkin käteni hyllyn päätylevyyn, tai jos käsi meneekin oikeaan suuntaan, se työntää tavaran nurin sen sijaan, että tarttuisi siihen kiinni. Oon aikasen paljon kamaa pudotellut käsistäni kun ote on ollut huono, ja tosiaan kaadellut niitä. Margariinipaketti ja etenkin voiveitsi on viime päivinä käyny usein lattialla. Viime viikolla poltin rystyseni, kun kohensin hiilihangolla uunin tulia mutta tökkäsinkin käteni kuuman uuninluukun reunaan.

Jopa tuli pitkä ja sekava postaus. Jaksoikohan kukaan lukea loppuun asti...