Maailma oli hetkisen kaunis

 Kun ei odota lunta, ja asennoituu että koko alkutalvi on mustaa ja ankeaa, niin pieni lumisade ilahduttaa kovasti. Piristää. Lunta tuli enemmän kuin pitikään (siis sääennusteen mukaan) mutta ihan lumitöihin ei jouduttu.

Miehen autossa on vielä kesärenkaat, se on käytelly mun nastakkailla varustettua autoa työmatkoilla. Paitsi eilen pääsi omallaan, ja mie kävin sitten kirjastossa. Siellä oli maskipakko. Takaisin ajaessa oikeen sydämestä otti, kun oli niin harmaata ja hämärää.

Villieläinten jälkiäki näki, kun oli vähän lunta :) Lähdin seikkailemaan tuonne vähän syrjemmälle viime viikonloppuna, sanoin vielä miehellekin että "siellä on hiljasta" ku meän nurkilla on viikonlopuilla aina sutinaa kun kaikki tulee tänne päiväkävelylle. No, ei ollu tällä kertaa hiljaista, oli toinen koira, maastomoottoripyöriä, autoja ja jopa pieni kauhakuormaaja. 

Tällanen silta tuli vastaan, näytti huteralta mutta oli metallia ja kantoi hyvin minut ja koirat, kun heittelin niitä vastarannalle puolivälissä. Ne tottu Lapin-reissulla kyllä siihen, että niille annettiin vauhtia ojien yli, ja sit ku vielä sanoo samalla "hops" niin ne tietää että hypätään. Sit me oltiin kaikki oikein iloisia ja helpottuneita, kun selvitettiin tuollainen pelottava juttu yhdessä. 

Tässä kiivetään Janakkalan Kukonnokassa sijaitsevalle Linnamäelle. Sieltä jostain löytyi hyppyrimäki.

Ihanan hengästyttäviä nousuja myös. 

Nyt on taas lumet lähteny ja loskatkin. Ruoho vihertää mutta muuten on niiin harmaata. Hyi. Eilen ulkona tallustellessani mietin, miten olen luovuttanut tässä elämässä. Kun monilla ihmisillä on kaikenlaisia ilonaiheita tai vaikka harmin aiheitakin, jotka ikäänkuin - tässä vaiheessa piti jäädä taas pitkäksi aikaa miettimään, onko sellasia sanoja edes olemassa, jotka kuvaa sitä mitä yritän kertoa. Asioita, jotka toimii laukaisijana, sysää toimintaan, pitää ihmisen liikkeessä. Ja musta tuntuu, että mulla ei ole mitään. Illalla juttelin miehelle, että se on oikeastaan ainoa tällä hetkellä, "mitä mun elämässä on" koirien ohella. Lapsilla on oma elämä, vaikka kyllähän ne tässä välillä pyörähtää jopa yökylässä. Käytän koirat lenkillä, teen ruuan ja siinä se mun elämä.

Mies tuumi, että tartteeko sitä aina niin kovasti ollakaan jotain. Ja niinhän se on - tähänhän olen pyrkinyt ja tästä unelmoinut, että ei olisi mitään, ja nyt sen seurauksena tunnen tarpeettomuutta. Turhuutta. Ehkä se on tämä harmaus ja ankeus, kalseus ja jatkuva hämäryys, mikä saa miettimään tuollaisia, koska oikeasti, järjen tasolla olen ihan tyytyväinen näin luovuttaneena. Mutta olis se kiva, jos joskus jostain asiasta vielä innostuisi. 

Päivät niinkuin varisparvi raahautuu

Päivät soljuu väsyneesti ja tapahtumaköyhästi. Jälkimmäinen on osin ensinmainitun syytä, mutta ei paha asia sinällään. Mieluummin näin kuin ikävien asioiden kanssa taistelu. 

Ja varoituksena säikyille: postauksen viimeisessä kuvassa on jalaton matelija.

Kuopus on yksityissairaalassa parhaillaan toipumassa jalkaleikkauksesta. Poikakaveri sai vapaata intistä, että pääsee sitä hakemaan ja hoitamaan. Ku jonku aikusen pitää olla kotona paikalla ensimmäisenä yönä. Ennen sellanen aikunen on ollu äiti tai isi, nyt se on poikakaveri... mutta oltiin me varalla, jos poikkis ei olis saanukaan vapaata. 

Talvikin käväisi, tässä "talviomenia". 

Tässä ollaan valinnan edessä.

Oikeastaan ei, kun otin tuon kuvan taaksepäin. Tultiin tuolta vasemmalta. Polut oli sulia, vaikka lunta oli muualla. 

Possu antoi idean jalkakylpypommien tekoon, etsin netistä ohjeen ja pienensin sitä kolmasosaan ja tein laventelintuoksuisia jalkakylpypingviinejä. Ne lihoi ihan silmissä! Tuotos alkoi kuohua, vaikkei sen kai pitänyt niin tehdä. Tai ei olis pitäny, mutta kun tekijä oli ensi kertaa asialla ja soodalla on taipumus kuohuilla. Siksihän sitä leivonnaisiinkin laitetaan. No, kyllä ne silti toimi. Tulipahan kokeiltua.

Nyt on kuulemma uusi villitys ne kierrekynttilät, joita kaulitaan littanaksi ja sitten väännetään jengoille. Mie en oo innostunu, ne mitä oon nähny on enimmäkseen rumia ja säännöttömiä, paljon kauniimpia kierrekynttilöitä saa kaupasta ostamalla. 

Kääretortunkin tein, mutta siitä en ottanut kuvaa. Siitä hienosti onnistuneesta suorakulmaisesta pohjasta tuli ikävä kyllä suunnikas, kun se matkalla sokeroidulle leivinpaperille lennähtikin koirien koppaan. Onneksi paperi alaspäin, ettei tullu karvaseksi. Täytteeksi sitruunarahkaa, mutta vähän kuivakkaaksi jäi silti. 

Kolmen- neljän kilon pudotus on nähtävästi vaikuttanu edullisesti mun polvien jaksamiseen. Oikea polvi ei oo juuri ollu kipee (paitsi sillon ku tulin sen 35 metrin alastulon sadan metrin matkalla) ja vasenkin vain vähän. Että jotain hyötyäkin siitä. Tänään on kyllä ollu syömähimo. Ja otsa- ja poskisärky... riistakamera otti minusta kuvan kun tulin lenkiltä, ja näytin siinä kyllä vähintään niin huonovointiselta kuin tunsin olevanikin. Kaulaa myöten punaisenkirjava ja naama roikkui. 

Jonain päivänä on paistanut aurinkokin. 

Tässä on kuopuksen aljo. Viljakäärme. Se viime viikolla loi nahkansa ja sunnuntaina söi rotan. Kaunis olento on hän, ja yllättävän vilkas. Luulin, että käärmeet on vaan tolleen kasana möllöttämässä päivät pitkät. Tuo jätskirasia on ns. wet box, siellä on märkää turvetta. Kärmes on viihtynyt kuulemma siellä ruokaa sulattelemassa.

 

Päivystystä

 Tänään pitäisi tuleman kuriirin paketti, ja sitä sitten kyttään tässä ikkunan ääressä siihen asti kun se tulee. Pikaisesti kaikki vessakäynnit sun muut, en halua että kuski tulee sisälle asti. Ja nopeuttaahan se sitä itteeki. Onneksi sataa, niin ei harmita lenkille pääsemättömyys.

Tässä on tämän marraskuun puolivälin moodi. Ja ilme. Eilenkin istuin sohvalla katsomassa telkkaria vaikka kuinka kauan. Areenasta dokumentteja ja yritin katsoa tallennettuja eläinlääkäriohjelmiakin, mutta jostain syystä se tallennussysteemi oli ihan sekaisin. Aiotun ohjelman sijasta näytti jo katsottua aivan eri sarjaa, ja sitäkin keskeltä jaksoa. Suututti. Aina suututtaa kun ei hienot systeemit toimi kuten pitää. 

Sain muuten viime viikolla heikot reisilihakseni kauhean kipeiksi yllättäen, kun valitsin tällasen reitin lenkillä. 35 metrin pudotus sadan metrin matkalla, oli aikasen jyrkkää ja hyvin varovaisesti sai kulkea. Päästin koiratkin irti, etteivät kiskase mua kumoon. Toinen meni ilosesti eellä, mutta toinen palas vähän väliä tarkistamaan, onko mulla kaikki ok. Tai miks sit tulikaan. Ehkä varmistaakseen, etten karkaa. 
 Viikonloppuna mies oli töissä, ja mie en meinannu yhtään käsittää, että on viikonloppu. En käyny näissä "omissa" metsissä lenkilläkään, kun aivan armoton ihmis- ja koiravirta meni molempina päivinä sinnepäin. Sunnuntaina tapasin yhen kylän miehen, ja jäin sen kanssa rupatteleen pitkäksi aikaa. Se kerto vähän "juorujakin" toisten kyläläisten asioista :) Oli hauskaa jutella, mutta aina mulle tulee tuollaisten juttutuokioiden jälkeen semmonen häpeä, kuin olisin nolannut itseni. Ehkä vedän vaan jotain ylipirteää roolia keskustellessa, ja sitten tyhjenen kuin ilmapallo ja joudun alakulon valtaan. Yritän liikaa. Oma minäni lähtis vaan meneen eikä jäis jutteleen, ja sitten kun rooliminäni jääkin juttelemaan, siitä tulee joku ristiriita. Kuka tietää. 

Lauantain reissulla kuulin taas teeren syyssoidinta. Aika lähelle pääsin, mutta sitten tie muuttui niin irtohiekkaiseksi, että askelten rahina mykisti teeren. Ja minuaki häiritti se rahina, että voi olla niin erityisherkkä että omien askeltenkin ääni häiritsee!

Ja ahdistaa kun ihmisille pitäisi keksiä lahjoja! Kaupoissakaan ei tohdi kovin kauaa kierrellä, kun on tautia liikkeellä, netissä on aivan liikaa kaikkea ja kaupat niin kummallisia ulkomaalaisia, että en ymmärrä niistä mitään. Oon semmonen digimuumio, etten sisäistä uusia asioita. En ees löydä enää sitä hyvää pasianssisivua, jolla tykkäsin pelata tuolla toisella koneella, vaikka sillon se oli ihan ekana googlen listalla. Sitä olis voinu pelata kuriiria ootellessa. 

Metsä <3

Yksinäisen teeren syyssoidin

 Tänään taas päivä, jolloin jalat painaa tonnin. Kymmenen metrin nousu sadan metrin matkalla sai minut puuskuttamaan, sydämen hakkaamaan hulluna ja jalat maitohapoille. Tiistain jälkeen en ole taaskaan jaksanut mitään. Muuta kuin nukkua. No sain mie tänään työnnettyä itteni lenkille, siellä kuulin yksinäisen teeren syyssoidinääniä. Ja näin kauniita jäkäliä. Ihan tarkoituksella menin metsään katsomaan vihreyttä, sieltä vielä löytää jotain kaunista kun muualla on niin rumaa ja mustaa ja ankeaa.

Paitsi jaksoin nipin napin, monta taukoa pitäen haravoida pihatien (ei kuvassa) reunat siistimmäksi. Ne mustat liiskalehdet pois. 

Hissukseen syksyn kuluessa oon katellu kaupoissa sopivan pientä tarpeellista tai hauskaa tavaraa joulukalenteriin laitettavaksi; kerään tytöille pussijoulukalenteria. Löyty vanhat kalenterit siivotessa, ja aattelin yllättää tytöt sellaisilla. Nyt on enää luukku 24 tyhjänä kummassakin, tilasin Crazy Factorilta toiselle sormuksen, toiselle korvikset sinne laitettavaksi. Suurin osa on tietysti syötävää... rusinoista lähtien. 

Huomaan sen, että kun on väsynyt, tekee entistä kovemmin mieli syödä jotain makeaa. Mutta sehän on tuttu juttu. 

Ja viikonloppuisin tulee hankaluuksia, kun mies haluaisi lähteä mukaan kävelylle, mutta sillä on eri ajatukset aikataulusta, eikä se tajua että mun on lähdettävä silloin kun jaksan, eikä kello kuusitoista tai miten jolleki muulle sopii. Sit se on harmistunut. Ensviikonloppuna ei oo sitä ongelmaa, kun mies on töissä, mutta viime viikonloppuna meillä oli kaikesta huolimatta mukava reissu, johon yhdistettiin mm. Mäntsälässä käyminen. Katsoin kartasta sopivan mittaisen asumattomalla seudulla menevän metsätien, ja mentiin sitten sinne. 

Kiva auringonlaskukin sattui olemaan just sinä iltana. Siellä oli ilmeisesti sitten turnipsipeltoja tien vieressä, vai onko tämä turnipsi?

Joku muukin siellä käytti nähtävästi koiraansa lenkillä, ainakin jäljistä päätellen. Ja niistä tuoksuista, joita koirat veti joka puskasta antaumuksella...

Alhaalla näkyy osittaiset jalanjäljet mejän koiralta. Ei paljoo ton toisen koiran varvasta suuremmat. 

Paluumatkalla kotiin päin piti vielä pysähtyä ottamaan lisää auringonlaskukuvia.

En tiedä miten nää kuvat lataantuu kun en pysty pienentään niitä ennen blogiin siirtoa. Tai pystyisin varmasti, mutta en jaksa ruveta opiskeleen. Tänään on semmonen semiväsynyt päivä, kunhan pysyn liikkeessä niin en ehkä ryydy. Ehkä saan vielä tehtyäkin jotain pientä. 

Joulunpunaista

 Kun itsellä on mielessä kirjoittaa jotain, ei pitäisi ensin lukea toisten postauksia... ajatus sumenee ja pää täyttyy muiden ajatuksista. 

Eilen olin aivan käsittämättömän väsyny. Nyt oli kyllä sitä fatiikkia. Koira herätti vinkumalla kahdeksan aikaan - en tiedä miksi se vinkui, ei sillä ollut uloskaan kiire. Kiskoin itseni sohvalle ja soitin hammaslääkärin ajanvaraukseen, varauduin pitkään soittojonoon koska maanantai. Takaisinsoitto tulikin melkein saman tien, ja olin ihan unisen kuulonen. Sain ajan samalle aamulle. Söin vastentahtoisesti yhden leivän ja join kupillisen lämmitettyä kahvia ja lähdin. 

Eivät löytäneet mitään. Testejä tehtiin, koputeltiin, kaiveltiin, hiottiin (TAAS!) ja röntgenkuvattiin, mutta mihinkään tulokseen ei tultu. Toisen hampaan arkuus voi johtua mahdollisesti tulossa olevasta tulehduksesta, mutta sekin oli vahva ehkä. Ja iso lasku tulee. No, kipu on helpompi kestää, kun tietää, ettei siellä ole mitään kovin vaarallista kipuilemassa.

Hammaslääkärin jälkeen en ollu yhtään sen pirteempi, kaaduin sohvalle ja nukuin kolme (!) tuntia vaikka kahden viltin alla paleli kauheasti. Tuli kiire laittaa ruokaa ja vähän itsekin syödä. Nyhjötin hytisten loppupäivän (no käytin mie koiria pienen iltalenkin) ja kasilta aloin valmistautua sänkyyn. 

Tänään on onneksi jo vähän reippaampi päivä. Koirat oli jotain vailla ja lähdin niiden kanssa ulos, vahingossa kävelin ainakin tuplasti sen mitä aioin. Hieno aamu, valohoitoa. Pukeutuminen on hankalaa, kun on joko kuuma tai kylmä. 

Vakilukijat tietää, että mulla on taipumusta hypokondriaan ja omien oireiden hysteerisehköön tarkkailuun. Oon ihmetelly ku selkäranka tuntuu jäykältä ja kipeeltä, ja eksyin lukemaan selkärankareuman oireistoa. Rintakehäkipuja, nivelkipuja, moni oire täsmäsi mutta sitten kun pääsin lukemisessa siihen kohtaan, että selkä jäykistyy etukumaraan ja nivelet tuhoutuu, päätin ettei mulla oo semmosta. 

Tytöllä on 2 viikon päästä jalkaleikkaus, ja kukaan ei tiedä tuleeko kipsi, kepit se saa sieltä sairaalasta. Onneksi sen poikakaveri on lähihoitaja, jos se vaan saa armeijasta sillon vapaata... mie tietenkin menen sitten (pitää eka yön olla aikuista seuraa, ei saa olla yksin) mutta poikakaveri lienee mieluisampaa seuraa. 

Mutta onnellisena se kyllä asuu yksin, viimeksikin kun käytiin siellä niin huoneen lattia oli aivan täynnä maalausjuttuja sun muuta, ja tyttö sanoi että on kiva kun ei tarvi ruveta kesken kaiken siivoamaan :) Mie en sekaannu asiaan. Mutta jouluksi ne vissiin tulee meille <3 

Heheh, tässä välissä sain boostin tehdä jotain - vaihdoin verhot! Hyvä minä. Ja ripustin ikkunaan tollasen kynttelikköneliön, jonka oon joskus saanu siskolta, mutta joka on unohtunut vuosiksi piiloon. Löytyi siivotessa :) Muuten kyllä meni keittiö nyt vähän hämärämmäksi, kun tuli tummemmat ja paksummat verhot. Punaista. 

Posti ja kissa

 Haluan kertoa teille tarinan eräästä paketista. Toivon ja uskon, ettei Marjaanalla ole mitään sitä vastaan.

Lähetin paketin Marjaanalle heinäkuun lopussa. Ite reissasin elokuun alussa niin, etten seuraillut paketin kulkua tai noutoa (en kyllä yleensäkään niitä seuraile) ja yllätyksekseni sain sitten postilta ilmoituksen, että lähetystä ei ollu noudettu ja se oli palautunut ja voidaan hävittää 3kk:n päästä jos en hae sitä. Osoite ja puhelinnumero täysin oikein, mutta lähetetty tekstari ei ollut tullut perille vastaanottajalle. Posti vaati kymppiä multa, että olisin voinut lunastaa paketin. 

Sitten uudelleenlähetyskulut päälle, paketin lähetyskuluiksi olis siis tullut yli kaksi kymppiä (ilman takuuta, että menee tälläkään kertaa perille) ja kun paketin arvokaan ei ollut kummoinen, niin jätin lunastamatta. Kyselin kyllä Postilta selitystä asialle, sysäsivät vastuun puhelinoperaattorille. 

Lokakuussa viestitteli Posti sitten Marjaanalle, että meillä olis täällä paketti, joka on lähetetty sulle, mutta me ei toimitettu sitä perille sulle, joten saat sen nyt jos maksat kympin. Miettikää nyt miten törkeää touhua! Kummasti NYT kyllä viesti löysi perille, mutta ei vaan löytänyt silloin, kun piti. 

Eivät saaneet lypsettyä sitäkään kautta sitä kymppiään, joten nyt sain oikein paperisen kirjeen sitten, että hei sulle on tällanen perillesaamaton lähetys. Joka hävitetään 44 vuorokauden kuluessa, jos en nouda. Johan se elokuussa luvattiin hävittää 3 kuukauden päästä, ainakin uhattiin. 

Se, että ne kuskailee pakettia sinnetänne ja lähettelee viestejä siitä tekstareitse ja postitse tulee ihan varmasti kalliimmaksi kuin se, että olisivat lähettäneet uuden viestin vastaanottajalle, joka ei ollut saanut sitä ekaakaan. Mutta se on maksullinen lisäpalvelu! En nyt löytänyt nopeella vilkaisulla sen hintaa, mutta muistan nähneeni sellaisen pakettia lähettäessäni. 

Posti on alkanut periä lisähintaa asioista, jotka kuului ennen siihen palveluun.

Ja se kissa. Näin viime yönä aivan kauhean todentuntuisen ja omituisen unen kissasta, pentukissasta, jonka löysin radanvarresta surkeana. Toimitin sen asiantuntijoiden hoitoon (varmaan johonki kissataloon, jossa sillä oli lajinmukaista seuraa ja tarvittavaa eläinlääkärin hoitoa) ja sitten lunastin sen itelleni, kun se oli siinä kunnossa että sen pystyi. Oranssikarvainen kissa. Ihanan pehmeä. Koitin kaupasta löytää kissanhiekkaa kotiin mennessäni, mutta hylly oli tyhjä. Paikkakin hiekkalaatikolle löytyi kotoa, mutta uni loppui ennenkuin oltiin kunnolla kotiuduttu. 

Unesta jäi ihan omituinen olo. En mie halua kissaa, vaikka ne ihania onkin, kun niiden karvoja on sit jokapaikassa, nenässä ja suussa ja muutenkin naamassa kiinni, margariinirasiassa ja ruuassa ja ne on niin sähköisiä että oikeasti tarttuu kiinni mihin osuvatkaan. Tällanen sfiksi olis kyllä hyvä:

Siitä ei irtoais karvoja. Villapaitoja sille kyllä pitäs kutoa sitten. Meän koirien emokoiran kasvattajakin siirtyi kiinanharjakoirista karvattomiin kissoihin, että se voipi olla muutenkin seuraava askel. Voihan toki muissakin kissaroduissa olla sellasia, jotka ei holvaa niitä karvoja niin paljon ympäriinsä. 

Liekö alitajuinen tarve hommata lisää huollettavia, kun entiset lennähti pesästä omille siivilleen...

Fatiikkia

 No en tiedä onko tämä nyt fatiikkia vai mitä, mutta taistelen vielä hetken, ennekuin annan periksi jokapäiväisille tirsoille. Nukun välillä melkein kellon ympäri ja silti väsyttää, ja kun oon kokeillu herätä aikasemmin etten nukkus kellon ympäri, niin sitten väsyttää vielä enemmän. Tänäänkin heräsin ajoissa, kun oli jooga.

Joogat jatkuu toistaiseksi ilman maskipakkoakin, eikä tällä vetäjällä ollut tietoakaan siitä joogien keskuudessa levinneestä alt-fact-koronavastaisuudesta. Ilmeisesti on noiden hörhöjoogaajien juttu se, eikä perus Suomen joogaliittolaisten. Mutta toki tuollainen ympäristö vetää kaiken maailman new age-porukkaa ja vaihtoehtoväkeä. Meillä on onneksi hyvin tervejärkistä porukkaa.

Hienoja valojuttuja oli kaupungissa, käytiin katsomassa.

Kuopuksen kanssa hengailtiin kun mies kuvaili, ja kun käytiin kuuntelemassa Steelfestin pitopaikan ovesta kuuluvaa musiikkia, bongasin maasta ihania tiiliä poluksi laitettuna.

Hienoja valojuttuja olis ollu hautausmaallakin, mutta en jaksanut lähteä sinnekään. Eilen jaksoin lähteä lenkille kun ei pitänyt sataakaan, ja kastuttiin sitten ihan kunnolla. Alkuviikosta jaksoin tehdä koemielessä jotain syötäviä sokerijuurikkaasta

kun sain hakee niitä yheltä pellolta. Nyt tuntuu vähän siltä, että sokerijuurikasta tulee korvista ulos. Hyvä sosekeitto tuli Lidlin perunamuusijauhon kanssa, maistuu imelletylle perunalaatikolle. Sitten uunissa lastuina paahdettu on kans hauska makea naposteltava. Vähän samantapainen kuin kuivattu omenaviipale. Jää aika nahkeaksi heti, jos on paksumpi ja palaa nopeasti, jos on liian ohut. Uunissa ranskalaisenomaisesti valmistettuna ei ollu oikein hyvä ja jäi lötköksi. Kyllä sitä söi mutta on se bataattia kaksi kertaa makeampi. Ellei enemmänkin. Vedessä kun keittää, niin vesi on silkkaa sokerivettä. Siitä vois ehkä keittää siirappia, jos viitsis vaivautua. 

Hauska tuttavuus kyllä, mutta oikeastaan se on aika mauton (raakana lievä nauriin maku) ja melkeen sama kuin laittais ruokaa vaikka potusta ja lisäis vaan sokeria. Salaatissa toi mukavan vivahteen raastettuna. Mut ei musta silti tuu sokerijuurikkaan hc-käyttäjää...

Siinä uunia lämmitellessä tein myös ohrauunipuuron, joka meni pilalle kun en vaivautunut mittaamaan suolaa vaan hulautin suoraa purkista. Ja liikaa. Koirat tykkää kyllä, mutta liekö niillekin vähän liian suolasta syötävää. Koirat tykkää myös muuten sokerijuurikkaasta kypsennettynä. Pari on vielä tuolla ulkona oottamassa pesua ja käyttöä. 

Punnitsin tuossa joku päivä, oli kilo lähteny. Aletaan olla niissä lukemissa, missä olin kun yritin sitä pätkäpaastoa harrastaa. Ennenkuin syömämopo karkas käsistä. 

Päätä särkee joka päivä. Yritän jaksaa jossain vaiheessa soitella jotain aikaa jonnekin, missä tutkisivat mun poskiontelot. Tänäänkin joogaan mennessä oli ihan hyvä pää, mutta kun hetken olin maannut alustalla ja nostellut koipiani, tuli naamaluihin särky. Just nyt on kuopuksella Helsingissä lääkärikäynti, jossa selviää millon sen koipi leikataan. Ja eilen esikoinen meni joulutöihin Citymarketiin. 

Ruokakuluissa huomaa, että meitä on täällä vähemmän. Nytkin on syöty tähteitä ja mie niitä sokerijuurikasjuttujani, rahaa jäi hiukan tilille vielä seuraavan eläkkeen tullessa. Tosin tulihan mulle ne veronpalautukset, että on sitä ollu vähän enemmän käytössäkin. 

Puistolehmuksessa on vielä lehdet.

Pieniä väripilkkuja luonnosta löytyy.