Tyhjä syli

 Suru ei hellitä. Reissussa oli helpompaa, täällä kotona kaikki muistuttaa siitä, että yksi on poissa, ja itken joka päivä. Tähän ei auta kuin aika, ja sitä odotellessa on vaan sitten itkettävä. 

Onneksi kukaan ei ole lohduttanut sanomalla, että jäihän toinen koira - sekin muistuttaa poissaolosta. Eikä se koskaan ole ollut sillä lailla "minun koira" (enkä minä sen ihminen), se tuli rapsuteltavaksi ja syliin vain sen toisen perässä. Ei se nyt enää kaipaa minun huomiota. Nukkumaan se sentään tulee mun kanssa, mutta yön kuluessa vaeltaa muualle. Niin se on aina tehnyt.

Olen itse asiassa yllättynyt siitä, miten vähän tämä suree kuollutta siskoaan. Tai voihan se sitä surra, mutta ei se mitenkään näy sen käytöksessä, se on aivan samanlainen kuin ennenkin. Ajattelin, että se on leimautunut siskoonsa enemmän kuin meihin ihmisiin, olin kaiketi väärässä. 

Näen unia, joissa kuollut koirani on hassusti yhdistynyt edelliseen "elämänkoiraani", joka oli eri rotuakin. 

Kävästiin taas syysreissulla

Just kun oltiin lähdössä, tuli krematoriosta ilmoitus, että koiran tuhkat on noudettavissa. Haettiin siis uurna mukaan heti reissun alkajaisiksi. 

Tällä kertaa ei menty Lappiin asti - ei ollu varaa - mutta Itä-Suomeen. Keski-Suomen kautta. Sisko sai uuden polven ni käytiin siellä olemassa sille apuna, sillä sattu oleen myös puolipyöreet synttärit niin mie tein kakkua ym. 

Sinne mennessä jo pyörähdettiin Leivonmäen kansallispuistossa kiertämässä Luupään ja Kirveslammin kierrokset. Se hiljaisuus, mikä siellä oli, suorastaan porautui kalloon, kun on tottunut että aina ja kaikkialla kuuluu joku hurina tai kolkotus. Oon sitä hiljaisuutta niin usein kaivannut, mutta nyt kun sen koin, niin se ei tuntunut pelkästään mukavalta. Välillä vaan joku tikka jossain sano tik, tai rastas omia äännähdyksiään. Ja näin ja kuulin siellä myös hömötiaisen.

Mökki oli vuokrattuna Polvijärvellä, ja sinne mennessä poikettiin sitten Etelä-Konneveden kansallispuistossa Kalajanvuorta katsomassa. Ja Kuopion torilla :)

Mökki ei sit ollukaan mikään mökki, vaan talo. Kolme huonetta ja keittoseinusta. Ja sauna. Olisin voinut huolia sen vaikka omaksi, mutta siitä oli sokkeli ikävästi haljennut ja vajonnut. Saunottiin joka ilta ja kävin pari kertaa uimassakin. Ei ollut ihan mun mielimä uintilämpö, mutta auttoi ahdistukseen. 

Talon pihassa oli kaunis nurmikko, mutta jotenkin kamalan märkä. Tuli tunne kuin olis kävelly märällä vaahtomuovipatjalla. Rankkasade muutti sen ihan suoksi, ja rännistä tuleva vesikin lorotti suoraan siihen kulkuväylälle lammikoiksi. Maapohja oli savea, joten vesi ei imeytynyt mihinkään. Vähän kun siinä tiellä käveltiin, niin sekin oli ihan velliä paikoin.

Lisäksi sillä viikolla alkoi metsäkone kaataa puita, ja kaatoi sen talonkin pihalta. Mutta poutapäivinä ja -jaksoinahan me reissattiin ympäriinsä, ei me sinne taloon tultu olemaan.

Heti ekana päivänä kun saavuttiin, käytiin siinä lähimaastossa tutkimassa Viklinsuo, Tiaissuo ja Rauanjoki. Oli jännä ilmiö kun silloin ei ollu satanu, mutta Tiaissuon vieressä kulkevan polun kivet oli ihan märkiä, pisaroivat ilmeisesti syvemmällä olevaa vettä pintaan.

Seuraavana päivänä kuudelta herätys ja ajettiin Kolvananuurolle, matkalla oli paikka nimeltä Kauhee. Olihan se Kolvananuuron polkukin aika kauhee. Eikä se paikkakaan ollu mikään ihmeellinen, rotkolaakso jonka pohjalla suo. No, suot on aina kivoja. Eikä ollu muita kulkijoita. 

Sieltä ajettiin Kolille ja kierrettiin kolmen kovan kolin polku; Ukko-, Akka- ja Pahakoli. Siellä kyllä oli muita kulkijoita! Pirunkirkko käytiin tsekkaamassa ja vielä Räsävaaran näkötorni, jonne en jaksanut kiivetä. Mutta hieno se Räsävaarakin oli, hakkuuaukon yli oli komeat näkymät Kolille päin.

Seuraavana päivänä kateltiin sadetta, käytiin kaupassa ja lämmitettiin vuolukiviuunia. Mukavahan sitä sateen ropinaa oli kuunnella, en oo vielä kyllästyny siihen. Mulla ei ollu tällä kertaa itellä mukana mitään kirjaa tai käsityötä (ekaa kertaa ikinä mejän reissuilla, en vaan jaksanu aatella eikä mikään huvittanu) mutta löysin Kolinportista sellasen hyllyn, missä oli kirjoja mitä sai ottaa tai lainata, ja siellä oli Donna Leonin pokkari. Muistin kyllä tarinasta aika paljon, mutta kävihän se luettavasta, ja jätin sen sitten sinne taloon. Siellä oli ennestään kaksi saksankielistä (toisen tunnistin Ulvovaksi mylläriksi) ja yksi venäjäntmskielinen pokkari. 

Torstaina oli osittain poutaista, tehtiin uus reissu Räsävaaraan ja sillä mieki kiipesin torniin. Olihan sieltä hienot näkymät. Koira ei arvostanut. Kävästiin uudelleen myös Ukko-Kolilla, onneksi eri reittiä kuin aiemmin koska sade oli tehnyt polulle valtaisan lammikon laidasta toiseen. Sitten tuli taas rankkasadekuuro ja ajettiin Kolin sataman ja Kolinportin Salen kautta mök... talolle. 

Perjantaiksi oli luvattu hieno päivä, puolipilvistä piti olla aamusta lähtien ja nyt herättiin jo ennen viittä. Suunnattiin Patvinsuolle, mutta sumu ei hälvennytkään ennen kuin puolilta päivin. Käveltiin kumminkin ensin Mäntypolku siinä sumussa, no eihän siellä sit näkyny muuta kuin puita. Männikkö oli kuin hoitometsää, mitä nyt jokunen lahopuu seassa. Mulla kastu kengät melkein heti, mutta päätin olla valittamatta. Kyllä märilläkin kengillä kävelee, jos ei ole liian kylmä. 

Sama paikka sumussa ja selkeässä

Ajettiin sitten toiselle parkkipaikalle ja käytiin pätkä Patvinsuollakin, mutta aika äkkiä tuli vastaan veden vallassa olevat pitkokset, joten käännyttiin takaisin. Pitäs uskoa että jos lähtee suolle, pitää laittaa kumpparit. Sitten kun aurinko taas paistoi, käytiin Mäntypolku uudelleen osittain, ja pätkä Suomunreittiä, ja viimeiseksi Lakkapolku joka kierteli Surkansuolla. Hienoin reitti hienoksi lopuksi! Onneksi mulla oli kuivat kengät autossa, kuivia sukkia ei ollu mutta ei haitannu. Kilometrejä tuli 17,5 mikä yllätti niin miehen kuin minut itsenikin. Siis että jaksoin. Kyllä mie tasaista jaksan kävellä, mutta jalat hajoaa äkkiä jos joutuu kovin kiipeileen. 

Lauantai satoi taas ja sunnuntaina tultiin kotiin. Masentaa. Valo on sammunut elämästäni. 

Muisto

 No niin, nyt alan ehkä olla tilassa, jossa pystyy kirjoittamaankin. 

Koira ei siis selvinnyt. Huononi huononemistaan, kipuja oli ja takajalatkin alkoi pettää alta. Ruoka ei enää ollenkaan kelvannut. Uudella eläinlääkärireissulla ehdottelin verikokeita, mutta niihin ei halunnut ell ryhtyä. Pitäytyi vain jalkakipudiagnoosissa, lisää kipulääkettä ja nivelrikkolääkkeenkin pisti. Kuittasi muut oireet kipulääkkeiden sivuoireina, vaikka osa niistä oli alkanut jo paljon ennen ontumista. 

Mie tiesin jo, että koira tulee menemään sitä tietä, mutta mies ei ollut valmis luovuttamaan vielä. Käytiin hakemassa viime torstaina toisen eläinlääkärin mielipide, ja se otti ne pyydetyt verikokeetkin. Koira oli tosi skarppi ja reipas kun siellä oltiin, mutta kun päästin sen siinä eläinlääkäriaseman pihalla sylistä pissalle, se lyyhistyi siihen. Takajalat ei yksinkertaisesti enää pitäneet yhtään. 

Sinä iltana itkettiin yhdessä ja tultiin siihen tulokseen, että koira pitää päästää tuskistaan. Viimeisenä iltana sängyssä koira nuoli mun kämmenen niinkuin se oli aina illalla tehnyt. Valvoin paljon, mutta nukuinkin vähän. Koiralla oli kipuja. Aamulla varasin lopetusajan, päästiin onneksi heti aamulla. Koira oli tutussa viltissään käärittynä, kanniskelin sitä sylissä ja kerroin sille taas, kuinka hyvä koira se on, maailman paras koira, ja että nyt on lääke mikä parantaa vaivat ja kohta on hyvä olo. Se oli hirveää. Kuitenkin ulos astuessa tuli ihmeellinen helpotus. Kuin koiran henki olisi jättänyt raihnaisen ruumiin ja lentänyt pois, vapaana tuskista ja vaivoista.

Vietiin koira saman tien krematorioon. Mie olisin kaivanut sille pihalle haudan äitinsä viereen, mutta mies ei halunnut sitä laittaa ulos kylmään maahan, vaan sanoi että se otetaan sisälle. Valittiin sille pieni kaunis valkoinen uurna ja jätettiin se sinne. 

Toinen koira oli mukana eläinlääkärillä ja krematorion vastaanottohuoneessa, ja kun tultiin kotiin, se ei suostunut lähtemään portilta sisälle kun yksi puuttui joukosta. Ei ollut enää ketään juoksemassa sen kanssa sisälle. On se kuitenkin jo päällisin puolin sopeutunut, on aikalailla oma itsensä, vaikka alkuun olikin surullinen. Varmasti meidän ihmistenkin itkeskely on hämmentänyt sitä. 

On ollu tosi kova paikka. Kuten eräälle ihmiselle kuvailin, mulla oli siihen koiraan niin vahva side, että kun se katkesi niin se ei vain katkennut, vaan revittiin raa'asti irti juurineen, niin että sydän lähti juurien mukana. Ja maksa ja munuaisetki. Ja loppuosa luhistui kasaan. Oon itkeny paljon, nytkin itken. Vaeltanut metsässä itkemässä. Nukkunut lääkkeillä ja ostin apteekista sellasta rauhoittavaa valeriaanavalmistettakin, jota voi ottaa ku ahistaa. En tiedä paljonko sillä on ollu vaikutusta vai onko ollenkaan, mutta horjumista se on aiheuttanut. On siinä oikein kolmiokin.

Paljon on asioita, joista nyt puuttuu jotain oleellista. Se oli niin kiinteä osa mun elämää, ihan erilailla kuin tuo toinen koira. Pyöri mukana kun laitoin ruokaa, ja imuroi tunnollisesti kaiken syötävän, mikä tipahti. Jos ei pyörinyt mukana, niin ilmestyi salamana paikalle, kun sanoin "hups" tai "oho", valmiina suorittamaan siivouspalvelua. Tuli illalla hammaspesulle mun kans, sai silloin sormenpäästä nokareen kookosöljyä - se oli viimeinen asia, mitä se vielä nuoli vapaaehtoisesti. 

Tänään se toinen lääkäri soitti niistä verikokeiden tuloksista; koiralla oli maksa ihan lopussa eikä se olis siitä ikinä parantunut. Sitä ei tiedä, mistä se maksan loppuminen johtuu, mutta ainakin tiedetään mistä oireet johtui, ja että oli oikea ratkaisu päästää se pois. Olis voitu tehdä se jo aiemmin, jos se aiempi eläinlääkäri olis ottanu ne verikokeet joita pyysin. Laitoin ne sähköpostilla sille saatteella "...sua saattaa kiinnostaa nää tulokset..." rivien välistä se voi lukea sitten vaikka moitteen siitä, ettei itse suostunut niitä ottamaan vaan roikkui kiinni alkuperäisessä diagnoosissaan. Joka - se kipee jalka - oli tästä maksasta irrallaanoleva vaiva. Sattui vaan tulemaan samaan aikaan. 

Hyviäkin puolia olen kaivellut: voin joogata ilman että mahalle tulee heti koira nukkumaan. Voin nukkua kokonaisempia öitä, kun koira ei kaiva vähän väliä peittoa halutessaan sinne alle. Helpompi käydä lenkillä kun on vain yksi koira hallittavana eikä narut mene solmuun. Kukaan ei kilju autossa kun reissataan. Voin pitää läppäriä sohvallakin sylissä, kun siinä ei ole koiraa, ja ylipäätään istua itsekseni. Näitä täytyy ajatella, eikä sitä valtavaa tyhjää aukkoa elämässä. 

 Murheeseen suhtautukaamme, kuin raskaan lumen painama oksa;

Joko kestän tai katkean,

mutta toukokuun tullen jossakin kukkii oksa.

-Tommy Tabermann_

Vai oliko

 Tuska hiipii takaisin sitä mukaa, kun aika kuluu eikä koiran voinnissa tapahdu paranemista. Ja mie kun olin niin iloinen. Luulin että vaaraa ei olekaan. Soitin perjantaina eläinlääkärille, se vaihtoi kipulääkkeen kenties paremmin siedettävään ja mahdollisesti jopa ajan mittaan kipuakin lievittävään. Aiempi sitä ei ainakaan tehnyt. Tänään koira ei ole jaksanut pihaltakaan kävellä takaisin sisälle, on pyytänyt syliin. Ja tietysti se on sinne pihalle ensin kannettu. Jalka on tosi kipee.

Kävin terveemmän koiran kanssa kävelyllä. Olen katellu vanhoista kartoista, että tuolla jonkin matkan päässä on ollut vielä -40 -luvulla kaksi taloa, joista ei ole mitään enää jäljellä, ja halusin käydä katsomassa löytäisinkö talon paikan. Toisen luultavasti löysinkin, mutta toisen paikkaa oli myllätty ja siellä oli hakattu puita ja rymssätty kaikella lailla. 

Tuossa on luultavasti perustukset olleet. Oletetulla entisellä pihalla kasvoi heinikkoa. Sotien jälkeen varmaan kierrätetty seinähirret ym. rakennustavara, ei oo hylätyt talot saaneet lahota paikoilleen. 

Terveempi koira on tosiaan nostanu puoli kiloa painoaan (viisikiloiselle se on paljon, 10% lisäystä) eikä sekään tahtonut jaksaa kotiin. Kannoin loppumatkan, mua ei kukaan kantanu vaikka lonkat huusi hoosiannaa. Kantaessa huomasin, että koiran pylly tuntui pehmeämmältä kädessä kuin ennen. Pikku hylje.

Säikähdys

 

Meidän molemmilla koirilla on sydämessä läppävika ja vajaatoimintaa, ja jo vuosi sitten yksi eläinlääkäri povasi, että voi olla viimeinen syksy tällä kuvassa olevalla yksilöllä. Se meni huonoksi viime viikolla, ruokahalu väheni ja loppui kokonaan ja se vain nukkui ja sillä oli epämääräisiä kipuja. Ulahti nostaessa ja joskus vaan koskettaessakin. Soitin perjantaina lääkäriajan maanantaiksi, ja sunnuntaiaamuna koira oli kuin kuollut: ei reagoinut ääneen eikä kosketukseen, makasi vain kylmänä.

Ehdin säikähtää oikein tosissaan. Kyllä se siitä sitten havahtui, ja vaikka me oltiin jo pelätty että sillä on joku syöpä tai muu sisäelinvaurio sydänvian lisäksi, niin ei lääkäri löytänyt siitä kuin kipeän jalan. Se olikin sitten tosi kipee varpaista lapaan asti. Kipulääkettä ja lepoa.

Se oli niin suuri helpotus, että kun pääsin kotiin ni nukuin monta tuntia. Olin jo edellisenä yönä nähnyt unta missä rakensin koiralle ruumisarkkua, ja kuluneina päivinä itkenyt moneen kertaan kun koira pyytää apua ja mie en pysty sen oloa mitenkään helpottamaan. Olin jo tavallaan työstänyt luopumista koirasta ja sainkin sen vielä takaisin! Toinenkin koira sai ihottumaa lieventävän ruiskeen. Nyt on asiat taas hyvin. Tosin kipeähän koira vielä on ja ruokahalu hukassa, mutta lääkitys on ja toive siitä, että ihan heti ei tarvi hautaa kaivaa.

Vielä on kesää

 Luulin jo kesän loppuneen, mutta tänäänkin on mukava ilma vielä. Suunnittelin jopa uimaan menoa. Syksyn tuntua on kuitenkin jo varsinkin aamuisin. Vaikka nykyään nukun aamulla ihan kamalan pitkään, ehkä osin sen takia kun yöunet on niin pätkittäisiä ja välillä valvon pitkiä aikoja. Ei se valvominen muuten haittaa, mutta ikävät ajatukset alkaa pyöriä päässä yöaikaan. Tänä aamuna viideltä kävin vessassa kun mies heräsi, puoli seitsemältä koira oksensi ja siivosin sen ja sitten nukuin pitkälle aamupäivään. 

Mustikoita olis vieläki mettässä, vaan ei oo sitä varrellista poimuria. Muutaman kanttarellin oon löytäny ja miehelle paistanu. Varovasti söin itsekin muutaman pienen palasen. Vatsakivun pelossa. Ei sattunu mahaan, joten rohkaistuin tekemään jopa piirakan kanttarellista, söin tietysti itse kokonaan kun ei meillä muut välitä. Paitsi tietysti koirat, sai nekin osansa.

Pieniä nää mun uutiset on. En enää juuri vaivaudu puolisollekaan kertoileen päivästäni, kun ei sitä kiinnosta ja mun päivä on yleensä tylsä. Tänne sitten kirjottelen :) Esimerkiksi siitä, kun rohkaistuin kirjastosta lainaamaan itselleni ihan uuden - ja peräti kotimaisen - kirjoittajan dekkarin. Aloitin sen positiivisella mielellä vaikka olikin aika pitkästyttävä (jaaritellaan päähenkilön elämäkerrasta, sen vaatteista, ruumiinrakenteesta, kodinsisustuksesta ym.) mutta hiljalleen hiipuva mielenkiinto loppui sivulla 25 "nännini kovettuivat ja kastuin sekunnin sadasosassa" -lausahdukseen. 

Onneksi oli tullut uusi painos Robert van Gulikin kiinalaistuomarista, ilmeisesti enemmänkin on tulossa koska siinä luki "kiehtova rikossarja historiallisen Kiinan omasta Sherlock Holmesista alkaa", vaikka siis onhan niitä kirjoja julkaistu aiemminkin. Mullakin on pokkarina useampi. Se on ainakin taattua laatua. Ja Donna Leonilta näytti tulleen hyllyyn uusi Brunetti. 

Tyär oli pari kuukautta uudessa vuokra-asunnossaan ilman toimivaa jääkaappia. Siellä oli 15 astetta lämmintä ja maito ym. pilaantui heti. Vuokranantajat joku iäkäs pariskunta, jotka ilmeisen nuukia vielä. Ehdottivat kaiken mahdollisen ja kävivät jääppikaupasta hakemassa netistä tulostetut käyttöohjeet joiden kanssa kävivät pähkäilemässä sitä ja soittelivat ehdotuksia ("oletko laittanut virrat pois ja päälle uudestaan") ja viimein tilasivat - korjaajan! Sitä sit piti ootella viikko, se tuli ja sanoi ettei noin vanhaa voi korjata. Taas viikko ennenku uusi laite viimein tuli. Mutta nyt tyttö sentään saa kahviinsa maitoa.

Niin. Elämä on hyvää, vaikkei se aina siltä tunnu.