Jotta muistaisin

 No en muista kumminkaan.

Mutta nyt hetken aikaa muistan, että kausivalot kannattaa selvittää keväällä/kesällä lämpimässä ilmanalassa, vaikka ne kuinka sillon tympis. Se on kumminkin kivempaa tehdä sillon (paitsi jos on sääskiä paljon) kuin selvitellä niitä lokakuun viimeisenä päivänä yhden asteen lämpötilassa kun sataa vesiräntää. Eikä kannata lyödä kahta kahdeksanmetristä valosarjaa samaan myttyyn. Ugh.

Tämä päivä alkoi taas huonosti koska ikävä ja halipula ja sen sellasta. Halikaveri joutui lähteen vastentahtoisesti töihin kun ei sitä lottovoittoakaan viikonloppuna tullut. Ainakin toivon, että sen ärtyisyys johtuu työstressistä eikä siitä, että se on kyllästyny minuun. Eipä sillä, olen mieki kyllästyny minuun. Lievästi sanottuna.

Olen miettinyt, mikä ihme siinä on, että pienlentokoneen ääni varsinkin näinä aikoina (kun aurinko paistaa matalalta) saa minut putoamaan jonnekin lapsuudenaikaiseen kuiluun. Mitä kummaa on voinu tapahtua, että se ääni on liittynyt niin vahvasti pahaan oloon? Tulee sellanen tosi yksinäinen ja hylätty fiilis. Saattaa tosin olla, että se on ollu mun lapsuuden pääasiallinen tunnetila tietyssä vaiheessa. 

Ja onhan se kliseinen totuus että parisuhteessakin voi olla yksinäinen, mutta mulla se yhdistyy hassusti siihen, etten jaksais kuitenkaan aina toisen juttuja. Mies on ehkä hieman aspergeri ja kun sillä on mielen päällä jotain, se puhuu vain siitä eikä sitä kiinnosta se mitä muut sanoo. Se innostu tekeen tuota sokkelin salaojituksentapaista tuossa aiemmin, ja meni päiviä että se puhui vain ja ainoastaan siitä. Tietysti jotain lyhyitä keskusteluja oli muista kotiasioistakin, ja hyvää yötä ja huomenta, mutta se mistä sillä eniten puhuttavaa oli, oli se homma. Yritän olla kiinnostunut, mutta aina ei jaksa. Eikä loputtomiin. Kun yleensä kaikkea mun sanomista vielä vähätellään tai sivuutetaan kokonaan. 

Siitä vähättelystä olen maininnut useastikin, mutta arvatkaa mitä; sitäkin vähätellään. Ei kuulemma sellaista tapahdu. Ei se kuulemma ole vähättelyä mitä hän tekee. On vaikea keskustella asiasta, jonka olemassaolon toinen kieltää, eikä tämä ole edes ainoa asia missä se tapahtuu. Siinä äkkiä alkaa itsekin itseään vähätellä, etenkin jos tekee sitä ihan ilman muutakin. 

Onnea ja epäonnea

 Meillekin on siis saatu ensimmäiset lumenhituset, ja pikkupakkaset. Sadevesitynnyrit joutui jo tyhjentämään. Jasmike ei ehtinyt keltaiseksikaan, usein se syksyllä on sellanen viimeinen valon antaja sisätiloihin, kun se hehkuu keltaisena, mutta nyt sitten ei. 

Viilsin sormeni ikävästi tonnikalapurkkiin, kun pyyhin enimpiä öljyjä siitä että saa laitettua metallinkeräykseen. Verta tuli tulvimalla ettei meinannu ehtiä paperia hakea, ensimmäiset pisarat piti imeyttää siihen öljyiseen paperiin. Desinfiointisuihke roiskutti verta ympäri vessan lavuaaria niin että näytti pahemmalta kuin olikaan, mies tuli just töistä ja järkytty moista verilöylyä. Kyllähän sen olis voinu käydä liimauttamassa tk:ssa, mutta siinä oli kaikenlaista muutakin ajoa miehellä ja auto oli sillä. Enkä halunnu olla vaivaksi, ja kyllä se tunnin sisään jo aika hyvin tyrehtyi. Kun nyt ei tulehtuis.

Kävin kirppiksellä ostamassa Mummun Tytölle pehmoleluja kun se tykkää niistä, ja samalla räikeänpunalilaa lankaa ja vitosen pussillisen rintakoruja, neljä korua pussissa. En ees käytä sellasia mutta harakka kun olen luonnoltani, niin ihastuin pariin koruun. No, toinen niistä osoittautuikin Erik Granitin hopeiseksi meripihkakoruksi, jolla on jo arvoakin moninkertaisesti sen vitosen verran. Löytö!

Samanlaista netistä ei löytynyt, mutta riipus samaa sarjaa oli ja sillä oli hintana 25 euroa. Vintagea :)

("Erik Granit (1930-1988) perusti liikkeen Helsinkiin vuonna 1954. E. Granit & Co on valmistanut satoja eri korumalleja. Pääosa koruista oli Granitin suunnittelemia, mutta yritys käytti myös muita suunnittelijoita. Liike lopetettiin Granitin kuoltua 1988." -Caratia- )

Kuulin yheltä kylän mieheltä, että täällä on liikkunu taas susia ja olivat kaataneet peurankin jonkun matkan päässä. Tosin se on semmonen papparainen ettei aina tiiä sen jutuista tapahtuiko ne äskettäin vai kaks vuotta sitten... mutta tarkasti oon vahtinu koiraa iltapissalla, näköetäisyydellä kuljen perässä.

Perjanstoista päivä

 Huomasin tuossa muutama viikko sitten, että jossain vaiheessa kesää oli linnunruokatynnyrin kansi kampeutunut raolleen ja muutama hiiri oli sinne saanut kiivettyä, muttei enää sieltä pois. Ilmankos siinä lähistöllä kesällä haisi mätänevä raato. Sääli parkoja. Ruoka ei loppunut - siemeniä oli varmaan parikymmentä senttiä siellä pohjalla talven jäljiltä - mutta vesi kyllä. No, siemenet oli pilalla ja kippasin kaiken ojaan. Kaikenlaiset linnut ja oravat siellä on käyneet ahkeraan, ilmeisesti niiden mielestä siemenet ei ollukaan pilalla. Tai ehkä sade oli huuhdellut pahimmat ällöt pois. 

No, kun ojasta loppu siemenet niin ne alko koputteleen ikkunoita, että eiköstä nyt jo saa lisää. Ite olisin vielä himmaillut, mutta miehen mielestä piti tirpusille laittaa ruokaa. Olin ostanu uuden ikkunaan kiinnitettävän laudan, mutta kun avasin paketin, se oliki rikki, keskeltä halkipoikki. Vanha on käytössä ja ahkerasti siinä vieraat käy.

Olin heti kolmas luovuttaja ja meille oli leivottu pannaria :) se oli hyvää. Tankkasin hyvin ennen lähtöä niin ei tullu hutera olokaan, ja sen jälkeen suunnistettiin katsastamaan olisko hanhia muuttopuuhissa pelloilla. Niitä ei näkynyt, mutta joutsenia, kauriita, piekanoja. Ja korppeja monta kaartelemassa. 

Taivas oli niin upean sininen, napsin auton ikkunasta kuvia kun ei tullut kiikariakaan mukaan, millä olis voinu elukoita tihrustella. Piekanakin sai tunnistuksen vasta miehen ottamasta kuvasta. Ankaran näköinen lintu. Ja isokin.

Pihallakin oon tehny jotain pientä vähän väliä, että saa syyskuntoon. Aurinkokennolamppu ei jaksa palaa kuin vähän aikaa pimeän tultua. Ne on ihan yhtä tyhjän kanssa näillä leveyspiireillä. No, kausivalosarja loimottaa sen eestä.

Eilen illalla tapahtui Rakkaan Koiran kuoleman jälkeen eka kerran niin, että Jäljellejäänyt Koira raapaisi vessan ovea (="koputti") kun olin hammaspesulla. Meillähän oli aiemmin sellaset iltarutiinit, joihin kuului koirien ja mun hammaspesut ja nokare kookosöljyä, ja ne loppu viime kuun ensimmäisenä päivänä. Paitsi eilen se taas tapahtui, iltarutiini. Ilo ja kaipaus tuli, mutta en sentään itkenyt.

En taida edes uskaltaa enää itkeä, kun viimeisin vollotuskohtaus kirvoitti mieheltä jo kommentin "antaisit sen jo levätä rauhassa". Mies on tukenu mua ja halinu ja on itketty yhdessäkin, mutta sille ilmeisesti nyt riitti. Tuli entistä pahempi mieli vain, ikäänkuin mun sureminen estäis koiraa lepäämästä rauhassa. Ei sitä koiraa hetkauta enää tässä vaiheessa vaikka rakentaisin oman itkumuurini tuohon pihalle. Se lepää kyllä rauhassa. 

Ja elämä jatkuu, vaikkakin melko ankeana. 

Lokakuulumisia

 Muutaman kuukauden rautakuuri on tepsinyt, ja ferritiini on noussut 20->83, hemoglobiini 125->147. Uskalsin jo varata ajan verenluovutukseenkin, tosin lääkäri käski sen jälkeen syödä vielä rautaa kolme kuukautta. Saattaa olla, että väsymys on hieman hellittänyt rautapitoisuuteni noustessa. 

Tuli viimein pakkasiakin, ja raivostuttavat sääsket menettivät henkensä. Mies on tänä syksynä jollain lailla salaojittanut talon ympärystän, ja mie oon sitä autellu välillä - mutta ne sääsket on ollu kimpussa enemmän kuin alkukesällä konsanaan. Pitkän aikaa olivat loppukesästä jo poissakin. Hirvikärpäsiä sanotaan olevan paljon, mutta mie en oo poiminu niitä ittestäni ku 2 tai 3 koko syksynä. Itä-Suomessakin kun oltiin, niin mies manasi niitä, mutta mulla ei ollu juuri mitään ongelmaa niistä. Olisko vaaleat vaatteet auttaneet asiassa?

Pitkiä kävelyitä koittanut tehdä ja syödä vähemmän, että sais painoa vähän pois. Ällötän itseäni näine läskeineni. Noidankehä on kurja, kun ahistaa ja masentaa ja syöminen tuo välittömän helpotuksen siihen, ja sitten jos syö niin tulee morkkis ja ahistaa taas. Mulla on jonkinlainen ruokariippuvuus, samalla lailla kun äidilläni oli alkoholiriippuvuus. Se joi iloon ja suruun, mie syön iloon ja suruun. Taannoin tässä surussa velloessani tajusin, että käytän sitä tekosyynä syömiselle (aivan kuten äitini käytti kaikkea tekosyynä juomiselle) ja siitä se oikeastaan lähti se syömisen vähentäminen. On se vähän tuottanut tulostakin, hitaasti toki. 

Mun päiväjärjestys on yleensä sellanen, että syön "aamiaisen" yhdentoista korvilla ja sitten lähden koiran kanssa ulos - jos sää sallii. Tänään heräsin ajoissa ja laitoin pyykkikoneen pyörittään, ja vasta liian myöhään huomasin, että sadealue on tulossa just ulkoiluaikaan... no, koiran täytyy nyt sopeutua siihen, että lenkki menee myöhemmäksi. Eiköhän se oo samaa mieltä kun käy ovella katsomassa sadetta. Satanee varmaan melko kylmää vettä, ellei ihan räntää, kun tällä hetkellä vielä on rippusen pakkasen puolella.

Eiliseltä lenkiltä

Tyhjä syli

 Suru ei hellitä. Reissussa oli helpompaa, täällä kotona kaikki muistuttaa siitä, että yksi on poissa, ja itken joka päivä. Tähän ei auta kuin aika, ja sitä odotellessa on vaan sitten itkettävä. 

Onneksi kukaan ei ole lohduttanut sanomalla, että jäihän toinen koira - sekin muistuttaa poissaolosta. Eikä se koskaan ole ollut sillä lailla "minun koira" (enkä minä sen ihminen), se tuli rapsuteltavaksi ja syliin vain sen toisen perässä. Ei se nyt enää kaipaa minun huomiota. Nukkumaan se sentään tulee mun kanssa, mutta yön kuluessa vaeltaa muualle. Niin se on aina tehnyt.

Olen itse asiassa yllättynyt siitä, miten vähän tämä suree kuollutta siskoaan. Tai voihan se sitä surra, mutta ei se mitenkään näy sen käytöksessä, se on aivan samanlainen kuin ennenkin. Ajattelin, että se on leimautunut siskoonsa enemmän kuin meihin ihmisiin, olin kaiketi väärässä. 

Näen unia, joissa kuollut koirani on hassusti yhdistynyt edelliseen "elämänkoiraani", joka oli eri rotuakin. 

Kävästiin taas syysreissulla

Just kun oltiin lähdössä, tuli krematoriosta ilmoitus, että koiran tuhkat on noudettavissa. Haettiin siis uurna mukaan heti reissun alkajaisiksi. 

Tällä kertaa ei menty Lappiin asti - ei ollu varaa - mutta Itä-Suomeen. Keski-Suomen kautta. Sisko sai uuden polven ni käytiin siellä olemassa sille apuna, sillä sattu oleen myös puolipyöreet synttärit niin mie tein kakkua ym. 

Sinne mennessä jo pyörähdettiin Leivonmäen kansallispuistossa kiertämässä Luupään ja Kirveslammin kierrokset. Se hiljaisuus, mikä siellä oli, suorastaan porautui kalloon, kun on tottunut että aina ja kaikkialla kuuluu joku hurina tai kolkotus. Oon sitä hiljaisuutta niin usein kaivannut, mutta nyt kun sen koin, niin se ei tuntunut pelkästään mukavalta. Välillä vaan joku tikka jossain sano tik, tai rastas omia äännähdyksiään. Ja näin ja kuulin siellä myös hömötiaisen.

Mökki oli vuokrattuna Polvijärvellä, ja sinne mennessä poikettiin sitten Etelä-Konneveden kansallispuistossa Kalajanvuorta katsomassa. Ja Kuopion torilla :)

Mökki ei sit ollukaan mikään mökki, vaan talo. Kolme huonetta ja keittoseinusta. Ja sauna. Olisin voinut huolia sen vaikka omaksi, mutta siitä oli sokkeli ikävästi haljennut ja vajonnut. Saunottiin joka ilta ja kävin pari kertaa uimassakin. Ei ollut ihan mun mielimä uintilämpö, mutta auttoi ahdistukseen. 

Talon pihassa oli kaunis nurmikko, mutta jotenkin kamalan märkä. Tuli tunne kuin olis kävelly märällä vaahtomuovipatjalla. Rankkasade muutti sen ihan suoksi, ja rännistä tuleva vesikin lorotti suoraan siihen kulkuväylälle lammikoiksi. Maapohja oli savea, joten vesi ei imeytynyt mihinkään. Vähän kun siinä tiellä käveltiin, niin sekin oli ihan velliä paikoin.

Lisäksi sillä viikolla alkoi metsäkone kaataa puita, ja kaatoi sen talonkin pihalta. Mutta poutapäivinä ja -jaksoinahan me reissattiin ympäriinsä, ei me sinne taloon tultu olemaan.

Heti ekana päivänä kun saavuttiin, käytiin siinä lähimaastossa tutkimassa Viklinsuo, Tiaissuo ja Rauanjoki. Oli jännä ilmiö kun silloin ei ollu satanu, mutta Tiaissuon vieressä kulkevan polun kivet oli ihan märkiä, pisaroivat ilmeisesti syvemmällä olevaa vettä pintaan.

Seuraavana päivänä kuudelta herätys ja ajettiin Kolvananuurolle, matkalla oli paikka nimeltä Kauhee. Olihan se Kolvananuuron polkukin aika kauhee. Eikä se paikkakaan ollu mikään ihmeellinen, rotkolaakso jonka pohjalla suo. No, suot on aina kivoja. Eikä ollu muita kulkijoita. 

Sieltä ajettiin Kolille ja kierrettiin kolmen kovan kolin polku; Ukko-, Akka- ja Pahakoli. Siellä kyllä oli muita kulkijoita! Pirunkirkko käytiin tsekkaamassa ja vielä Räsävaaran näkötorni, jonne en jaksanut kiivetä. Mutta hieno se Räsävaarakin oli, hakkuuaukon yli oli komeat näkymät Kolille päin.

Seuraavana päivänä kateltiin sadetta, käytiin kaupassa ja lämmitettiin vuolukiviuunia. Mukavahan sitä sateen ropinaa oli kuunnella, en oo vielä kyllästyny siihen. Mulla ei ollu tällä kertaa itellä mukana mitään kirjaa tai käsityötä (ekaa kertaa ikinä mejän reissuilla, en vaan jaksanu aatella eikä mikään huvittanu) mutta löysin Kolinportista sellasen hyllyn, missä oli kirjoja mitä sai ottaa tai lainata, ja siellä oli Donna Leonin pokkari. Muistin kyllä tarinasta aika paljon, mutta kävihän se luettavasta, ja jätin sen sitten sinne taloon. Siellä oli ennestään kaksi saksankielistä (toisen tunnistin Ulvovaksi mylläriksi) ja yksi venäjäntmskielinen pokkari. 

Torstaina oli osittain poutaista, tehtiin uus reissu Räsävaaraan ja sillä mieki kiipesin torniin. Olihan sieltä hienot näkymät. Koira ei arvostanut. Kävästiin uudelleen myös Ukko-Kolilla, onneksi eri reittiä kuin aiemmin koska sade oli tehnyt polulle valtaisan lammikon laidasta toiseen. Sitten tuli taas rankkasadekuuro ja ajettiin Kolin sataman ja Kolinportin Salen kautta mök... talolle. 

Perjantaiksi oli luvattu hieno päivä, puolipilvistä piti olla aamusta lähtien ja nyt herättiin jo ennen viittä. Suunnattiin Patvinsuolle, mutta sumu ei hälvennytkään ennen kuin puolilta päivin. Käveltiin kumminkin ensin Mäntypolku siinä sumussa, no eihän siellä sit näkyny muuta kuin puita. Männikkö oli kuin hoitometsää, mitä nyt jokunen lahopuu seassa. Mulla kastu kengät melkein heti, mutta päätin olla valittamatta. Kyllä märilläkin kengillä kävelee, jos ei ole liian kylmä. 

Sama paikka sumussa ja selkeässä

Ajettiin sitten toiselle parkkipaikalle ja käytiin pätkä Patvinsuollakin, mutta aika äkkiä tuli vastaan veden vallassa olevat pitkokset, joten käännyttiin takaisin. Pitäs uskoa että jos lähtee suolle, pitää laittaa kumpparit. Sitten kun aurinko taas paistoi, käytiin Mäntypolku uudelleen osittain, ja pätkä Suomunreittiä, ja viimeiseksi Lakkapolku joka kierteli Surkansuolla. Hienoin reitti hienoksi lopuksi! Onneksi mulla oli kuivat kengät autossa, kuivia sukkia ei ollu mutta ei haitannu. Kilometrejä tuli 17,5 mikä yllätti niin miehen kuin minut itsenikin. Siis että jaksoin. Kyllä mie tasaista jaksan kävellä, mutta jalat hajoaa äkkiä jos joutuu kovin kiipeileen. 

Lauantai satoi taas ja sunnuntaina tultiin kotiin. Masentaa. Valo on sammunut elämästäni. 

Muisto

 No niin, nyt alan ehkä olla tilassa, jossa pystyy kirjoittamaankin. 

Koira ei siis selvinnyt. Huononi huononemistaan, kipuja oli ja takajalatkin alkoi pettää alta. Ruoka ei enää ollenkaan kelvannut. Uudella eläinlääkärireissulla ehdottelin verikokeita, mutta niihin ei halunnut ell ryhtyä. Pitäytyi vain jalkakipudiagnoosissa, lisää kipulääkettä ja nivelrikkolääkkeenkin pisti. Kuittasi muut oireet kipulääkkeiden sivuoireina, vaikka osa niistä oli alkanut jo paljon ennen ontumista. 

Mie tiesin jo, että koira tulee menemään sitä tietä, mutta mies ei ollut valmis luovuttamaan vielä. Käytiin hakemassa viime torstaina toisen eläinlääkärin mielipide, ja se otti ne pyydetyt verikokeetkin. Koira oli tosi skarppi ja reipas kun siellä oltiin, mutta kun päästin sen siinä eläinlääkäriaseman pihalla sylistä pissalle, se lyyhistyi siihen. Takajalat ei yksinkertaisesti enää pitäneet yhtään. 

Sinä iltana itkettiin yhdessä ja tultiin siihen tulokseen, että koira pitää päästää tuskistaan. Viimeisenä iltana sängyssä koira nuoli mun kämmenen niinkuin se oli aina illalla tehnyt. Valvoin paljon, mutta nukuinkin vähän. Koiralla oli kipuja. Aamulla varasin lopetusajan, päästiin onneksi heti aamulla. Koira oli tutussa viltissään käärittynä, kanniskelin sitä sylissä ja kerroin sille taas, kuinka hyvä koira se on, maailman paras koira, ja että nyt on lääke mikä parantaa vaivat ja kohta on hyvä olo. Se oli hirveää. Kuitenkin ulos astuessa tuli ihmeellinen helpotus. Kuin koiran henki olisi jättänyt raihnaisen ruumiin ja lentänyt pois, vapaana tuskista ja vaivoista.

Vietiin koira saman tien krematorioon. Mie olisin kaivanut sille pihalle haudan äitinsä viereen, mutta mies ei halunnut sitä laittaa ulos kylmään maahan, vaan sanoi että se otetaan sisälle. Valittiin sille pieni kaunis valkoinen uurna ja jätettiin se sinne. 

Toinen koira oli mukana eläinlääkärillä ja krematorion vastaanottohuoneessa, ja kun tultiin kotiin, se ei suostunut lähtemään portilta sisälle kun yksi puuttui joukosta. Ei ollut enää ketään juoksemassa sen kanssa sisälle. On se kuitenkin jo päällisin puolin sopeutunut, on aikalailla oma itsensä, vaikka alkuun olikin surullinen. Varmasti meidän ihmistenkin itkeskely on hämmentänyt sitä. 

On ollu tosi kova paikka. Kuten eräälle ihmiselle kuvailin, mulla oli siihen koiraan niin vahva side, että kun se katkesi niin se ei vain katkennut, vaan revittiin raa'asti irti juurineen, niin että sydän lähti juurien mukana. Ja maksa ja munuaisetki. Ja loppuosa luhistui kasaan. Oon itkeny paljon, nytkin itken. Vaeltanut metsässä itkemässä. Nukkunut lääkkeillä ja ostin apteekista sellasta rauhoittavaa valeriaanavalmistettakin, jota voi ottaa ku ahistaa. En tiedä paljonko sillä on ollu vaikutusta vai onko ollenkaan, mutta horjumista se on aiheuttanut. On siinä oikein kolmiokin.

Paljon on asioita, joista nyt puuttuu jotain oleellista. Se oli niin kiinteä osa mun elämää, ihan erilailla kuin tuo toinen koira. Pyöri mukana kun laitoin ruokaa, ja imuroi tunnollisesti kaiken syötävän, mikä tipahti. Jos ei pyörinyt mukana, niin ilmestyi salamana paikalle, kun sanoin "hups" tai "oho", valmiina suorittamaan siivouspalvelua. Tuli illalla hammaspesulle mun kans, sai silloin sormenpäästä nokareen kookosöljyä - se oli viimeinen asia, mitä se vielä nuoli vapaaehtoisesti. 

Tänään se toinen lääkäri soitti niistä verikokeiden tuloksista; koiralla oli maksa ihan lopussa eikä se olis siitä ikinä parantunut. Sitä ei tiedä, mistä se maksan loppuminen johtuu, mutta ainakin tiedetään mistä oireet johtui, ja että oli oikea ratkaisu päästää se pois. Olis voitu tehdä se jo aiemmin, jos se aiempi eläinlääkäri olis ottanu ne verikokeet joita pyysin. Laitoin ne sähköpostilla sille saatteella "...sua saattaa kiinnostaa nää tulokset..." rivien välistä se voi lukea sitten vaikka moitteen siitä, ettei itse suostunut niitä ottamaan vaan roikkui kiinni alkuperäisessä diagnoosissaan. Joka - se kipee jalka - oli tästä maksasta irrallaanoleva vaiva. Sattui vaan tulemaan samaan aikaan. 

Hyviäkin puolia olen kaivellut: voin joogata ilman että mahalle tulee heti koira nukkumaan. Voin nukkua kokonaisempia öitä, kun koira ei kaiva vähän väliä peittoa halutessaan sinne alle. Helpompi käydä lenkillä kun on vain yksi koira hallittavana eikä narut mene solmuun. Kukaan ei kilju autossa kun reissataan. Voin pitää läppäriä sohvallakin sylissä, kun siinä ei ole koiraa, ja ylipäätään istua itsekseni. Näitä täytyy ajatella, eikä sitä valtavaa tyhjää aukkoa elämässä.