Yllätysreissu ja sateen kaipuuta

 Pitkän kylmän kevään päätteeksi tuli helle, ja kaikki kukkii nyt nopeutetulla aikataululla. Kattelin just äsken lenkillä, että aronian ja suomenpihlajan kukatkin alkaa jo lakastua, vaikka on vielä toukokuu. Samoin mäkitervakon, vaikka senkin kukinta-aika on normaalisti vasta myöhemmin kesällä. Riittääkö perhosille kukkia enää loppukesästä, kun kaikki kukkii jo nyt?

Enkä oo koskaan ollu toukokuussa näin ruskea kuin nyt olen.

Oon jo käyny kertaalleen lähteestä hakemassa vettä kukkien kastelua varten, kauhea homma mutta kannatti kyllä. En millään raaskis kaivovettä kaataa maahan, kun siitä ei tiedä miten sitä edes normikäyttöön riittää. Sadetta ei oo tänne saatu, aina välillä sääennusteessa niitä on, mutta ei sit käytännössä kuitenkaan. Kaikki menee kahta puolta ohi, niinkuin aina ennenkin. Ukkosta joku päivä kuulu kauempaa, mutta sekin meni satamaan muualle. Oon yrittäny sitä sadetta taikoa tänne kastelemalla kukkia, ripustamalla pyykkiä ulos, ja meillä on kasa tuoreita halkojakin kuivumassa pihalla, mut ei oo auttanu.

Synttärit oli, ja kun mies sai kipeen selän takia saikkua ni lähdettiin ihan ekstempore Reposaareen, kun se meidän vakimökki Siikarannassa oli vapaana. Saatiin vähän alennustakin kun ollaan kanta-asiakkaita ja toukokuu on vielä vähän niinkuin sesongin ulkopuolella. Laitoin pienen kuvatömpsäyksen tuonne Kuveja ja muuta sälää -sivulle, etten täytä niillä tätä osastoa. On niin vaikea valita vain muutamaa kuvaa!

Tein kaarnaveneen Siikarannan kalliolammikkoon 

Ketunleipäpuunrunko Siikarannan metsässä

Ollaan käyty siellä vähintään kerran joka kesä jo toistakymmentä vuotta. Jostain 2010/-11 lähtien, ja aina sinne vaan on yhtä ihana mennä. Tai ainakin melkein. Onhan se muuttunut alkuajoista, on tullu tuulimyllyjä näkymään, uusia mökkejä leirintäalueelle, vuonna 2016 oli maalattu meän vakimökin ihanat puunväriset seinät valkoisiksi, ja yks kerrossänky siinä vaihdettiin parisängyksi, viime kesäksi oli rakennettu vakimökkiin terassi (hieman pilaamaan maisemaa) ja ne oli möyriny niitä rannan kiviäkin uuteen järjestykseen, en tiedä miksi. Se oli suojeltua aluetta, nykyään se suojelumerkintä on kartasta hävinny. Ja kyhmyjoutsenia ei alkuun ollu, nyt niitä on kauheasti. Parhaimmillaan laskin näkyvillä 18 joutsenta. Välillä ne vähän kinasteleekin. 

Joutsenia

Sitten siellä pyöri monikymmenpäinen parvi nuoria, vielä pesimättömiä telkkiä. Haahkoja, joilla oli 9 poikasta. Koskeloita. Mandariinisorsiakin siellä Reposaaren kylän puolella, sain sellaisesta vähän harvinaisemman pinnan lintulistalleni.

Koirat ei ota rennosti ennenkuin olen "kotona"

Reposaaren puolelta

Sääennusteen mukaan siellä piti olla jotain 13-14 astetta, mutta en uskonu ja pakkasin mekon mukaan. Onneksi, koska siellä oli ihan helle! Pitkiä housuja ei tarvinnu kertaakaan, capreilla mentiin. Yhtenä iltana oli ihan tyyni meri, unenomainen fiilis kun katteli merelle jonka tyynellä pinnalla kellui joutsenia ja telkkiä. Ja hiljaisena seisovia tuulimyllyjä.

Jesperi tarkkailee

Meriveden korkeus oli -40, en muista että olis koskaan ollu niin matalalla. Koirarantakin kun on tosi matala jo muutenkin, niin nyt vesi oli karannut kauas. Jesperi ei vissiin ollu koskaan ollu meren rannalla, ku se joi sitä suolavettä, ei muuten oikein digannut vedestä. Ei ole uimarikoira.

Kaikki omenapuut kukki mahtavasti, syksyllä saa taas ihmetellä mihin ne kaikki omenat pannaan.

Hyttysiä on ihan sikana, pihalla ei voi olla ku on joko aivan liian kuuma tai sitten hyttysiä. Kuistilla majailen, ovessa on hyttysverho ja tässä kuulee hyvin lintujen laulun ja on melkein kuin ulkona.

Uimassa oon pari kertaa käyny, toissapäivänä pyöräiltiin ja eilen kävin skuutilla, samalla kun kävin kirjastossa, ennakkoäänestämässä ja fysioterapeutilla. Jotenkin ootin että se olis ollu se sama ku viimeks, ku miehen kans aikaa varatessa puhelimessa juttelin, mutta tämä oliki hirmuisen nuori poika, amisviiksinen. Semmonen suloinen lapsi. Olin ensin ihan jäätyny ku mietin, osaakohan tuo mitään ja kehtaanko ees kertoa mistä kohtaa mun jänteet on kipeet ja kireellä (persauksista alkaa ja akillesjänteeseen välillä säteilee)... mutta kyllä se mielestäni ihan fiksusti sijoitti ongelman piriformis/hamstring -alueelle, ja antoi jumppaohjeet, joita varten tietysti sinne meninkin. Samalla kysyin mitä voi tehdä bursiitille, joka haittaa nukkumista, ja se ohjeisti siihenkin. Kyllä se ihan hommansa osas, vaikka myönsikin että hieman mysteeriksi jäi eksakti vaiva.

Jesperi on tykänny olla, pötköttelee ja juoksentelee pihalla ja syö luita ja leikkii leluilla. Sillä ei edellisessä kodissa vissiin ollu yhtään leluja, ainakaan ei saatu sellasia mukaan sen tavaroissa. Tänä aamunakin se ryntäili ulos ja sisään lehmä suussa.

Paras aika

 

Nyt on taas se paras aika vuodesta! Kaikkialla vaaleanvihreää, kielot on tötteröllä, mansikat ja tuomet kukkii ja linnut laulaa 💗

Koiria ja kukkia

 

Äitienpäivä, takana vilkas viikko. Käytiin Tallinnassa miehen kans, ja sisko sekä tytär ja vävyehdokas oli meillä sillä aikaa koiranhoitajina. Ensin pelättiin, että siskon ärhäkkä harjakoirauros ei tule toimeen meän Yesbergin kans, mutta jälkimmäinen tuntuu olevan niin sulavasti kaikkien koirien kanssa, että ei ollu alun pärinöiden jälkeen mitään ongelmia. Ehkä se on ne ensimmäiset 8 kk elänyt kasvattajan luona koiralaumassa ja oppinut "kielen" hyvin. Pari kertaahan se pääsi karkaamaan aidastakin toisen koiran perään, mutta mitään dramaattista ei tapahtunut. Jesperi väistää eikä tule liian liki eikä uhoa. Mitä nyt siskon koiran kanssa vuorotellen pissi samaan paikkaan ja potkivat maata. 

Tallinnassa oli hieno ilma, mutta kylmä tuuli kuten meillä kotonakin. Mukulaleinikki kukki iloisesti puistoissa. 

Parin yön päästä sisko ite lähti viikon reissulle Viroon, ja sen koirat jäi meille hoitoon. Alun perin niiden piti jäädä siskon exän hoitoon (kuten aina ennenkin) mutta kyseinen exä on sairastunut kamalan nopeasti etenevään muistisairauteen eikä pysty enää huolehtimaan edes itsestään. Kunto oli melko hyvä kun sisko matkan varasi muutama kk sitten, mutta jo kuukausi-pari sitten kävi ilmeiseksi, ettei siitä ole koiria hoitamaan. Sairaus todettiin viime kesänä ja nyt ei enää puhe tahdo sujua, ymmärrystä toisten puheelle ei tahdo löytyä, ei hahmota esineitä (esim. jos etsii lompakkoa ja se on pöydällä, ei "näe" sitä, ei tajua että se möykky on se lompakko), lääkkeet ottaa miten sattuu. Kaiken kukkuraksi se oli isänsä omaishoitaja, nyt se on melkein yhtä lailla hoidettavassa tilassa. Jotenkin kauhean surullista, hädin tuskin kuuskymppinen elämänsä kunnossa ollut, toimelias ja urheilullinen mies. 

No anyway, mulla oli siis neljä koiraa täällä. Kotona ja pihalla oleilu oli ihan iisiä - jopa ruokailu yhtä aikaa onnistui, kunhan vähän rajoitti Jesperiä koska se pyrki ahmimaan toisten ruuat. Mutta lenkillä käynti oli sitten asia erikseen...

Usein käytiin vasta illemmalla miehen kanssa lenkittämässä ne, mutta kävin mie yksinkin, ja jollain lailla onnistui kun valitsi metsäpolun tai -tien jossa ei kulkenut muita. Tuossa kuvassa poikakoirat on mun vyössä kiinni (sellasella hevososastolta ostetulla jutulla, en tiiä mikä se on *) lyhyemmillä hihnoilla ja tyttökoirat flexeissä. Mut oli se ku aina jollakulla oli asioita toimitettavana, heinää syötävänä, hajua haisteltavana ja sit piti ootella muiden kans. 

Tilasin niittysiemeniä ja iltahelokin siemeniä. Helokkia jo vähän kylvin, mut voipi olla että en jaksa tehdä tarvittavia pohjatöitä että saisin kymmenen neliön maisemaniityn... eikä meillä ehkä ole tarpeeksi köyhää kasvupaikkaakaan. Mutta katsotaan, mitä tuleman pitää. Puna-apila, mitä tuossa seoksessa on, on ainakin aika kestävä kasvi, saattais pärjätä meänki pihalla. On ollu niin hiton kylmää ja tuulista ettei oo huvittanu juuri pihallakaan touhuta. 

Kirppikseltä ostin pihapöydälle vitosella liinan, ja lopultakin tein ne jo kauan sitten ideoimani painot liinankulmiin. 

On ne vähän hassut mutta ei niiden ollukaan tarkoitus olla mikään käsityönäyttely. Kunhan estävät liinan lentelyä tuulessa. Myöhemmin saatan tehdä reiän keskelle ja lykätä siihen aurinkovarjon, vaikka sen värit ei kyllä yhtään natsaa tuon ruskeasävyisen liinan kanssa. Mutta ei edelleenkään oo mikään näyttely, jos häirittee silmää niin panee silmän kiinni tai kattoo muualle. 

Jesperi istui nätisti äitienpäiväkakkuaamukahveilla. Tuossa kulhon katveessa on siskon kakunpala, koira oli toiveikas sen suhteen mutta totteli kun kielsin. Että kyllä se joskus jotain käskyä osaa totellakin. Ja kyllä se sitten lattialle siitä joutui, ei meillä sentään koirat ruukaa pöydän ääressä sen enempiä istuskella.

Onneks oli likilaskunen kakku ettei ollu paljoo syömistä kun ei ollu syöjiäkään. Parin viikon päästä juhlitaan taas paria synttäpäivää, koirankin. Yhtä juhlaa tämä elämä nyt. 

* etsin netistä ja löysin sille nimen: juoksutusdelta. 

Yesberg

 Tultiin just koirien kans lenkiltä, ennenkuin alkaa tulla sitä lunta, räntää, jäätävää vesisadetta ja mitä sieltä nyt sitten tuleekaan alas. Akkoja äkkeet selässään. Vanha koira ei oo kovin iloinen "aikaisista" lenkeistä, mutta nuorukainen kyllä. Ne oli oudon valppaina metsässä, tuijotteli tuulen suuntaan ja nuuhkutteli ilmaa. Jotain siellä oli, olisin kans halunnut tietää, mitä. Mutta ehkä ottaisin mieluummin supernäön, jos saisin superaistin, ihan vaan siks kun maailmassa on niin paljon pahoja hajuja. Ja tämmösenä likinäköisenä ja nykyään ikänäönkin kurittamana arvostaisin hyvää ja tarkkaa näköä...

Aivan törkeä talvi tuli uudelleen, lunta tuprutti (ja aikoo tupruttaa vieläki) ja mie oon huolissani linnuista niin, että nään painajaisiakin jäätyneistä linnunpojista. Kaupasta on loppunu kuoritut auringonkukansiemenet, ostan mitä on ja kylvän pihalle, ikinä ei oo ollu ruokinnalla näin paljoa peippoja ja järripeippoja! Eilen oli väliin hieman helpompi päivä, silloin bongasin tuosta pihalta:

Peippo

Järripeippo

Viherpeippo

Vihervarpunen

Pikkuvarpunen

Tikli

Talitiainen

Sinitiainen

Mustarastas

Harakka

Punarinta

Naakka 

Käpytikka

Vuoden tilastossa on tällä hetkellä 52 lintua. 

Nimettiin nuorukainen nyt sitten Jesperiksi, kun sen alkuperäinen nimi oli meille vieraan ja "liian hienon" tuntuinen. Sain sen valtuutusavaimen, mutta Kennelliiton Omakoira-sivulla se omistajan vaihtao ei sit onnistunut kuitenkaan. En sen kummemmin tähän erittele vaikeuksia, mutta oon niitä selvitelly sähköpostitse, ja siellä päässä vastausaika on 3-5 arkipäivää... tosin oon nyt päässy vähemmällä odotuksella, mutta kun viestejä on vaihdettu useampia, niin joka välissä menee ainakin se päivä tai pari ennenkuin sieltä tulee mitään takaisin. Ja kieltämättä ärsyttää kun ne ei tajua ongelmaa, luulevat vaan mun olevan niin tyhmä etten osaa. Mutta niin kai useimmissa niille tulevissa yhteydenotoissa ehkä onkin, ihan luonnollista aatella ensin niin. Mie epäilen, että se koiran omistaja on ite menny söhlään sinne jotain, vaikka se olis ollu mun homma tehä se muutos. Parikin ihmistä on todennut siitä, että se ei oo penaalin terävin kynä. Tai toinen niistä sanoi suoremmin asian.

No, toivomme parasta.

Eikä se kyllä oikein hoitotoimenpiteisiinkään oo tottunu, oon nyt totutellu sitä kynsisaksiin ja eilen leikkasin yhen kynnen. Nameja menee. Luulin sen jo keksineen istumisen idean (se pomppii ihan kauheasti, ja korkealle! Kepeesti mun olkapään tasalle, vaikka on jtn 30 cm korkea koira) mutta tuntuu että sekin jo katosi. Sen se sentään ymmärtää, että mie en herää klo 5. Liian aikasin se mut kumminki herättää, mutta samapa tuo kun voi tarvittaessa ottaa päikkärit.

Käytiin eilen Kellokoskella, ku ei jaksettu vaan kotona möllöttää.

Tuota Kellokosken sairaalaa ja sen pihaa katellessani mietin sitä Kellokosken Prinsessaa ja muita, jotka siellä on ulkoilleet Keravanjoen rannalla. Miten on maailma ja mielenterveyspotilaiden hoito muuttunut. Luin juuri kirjan Terveys ja humpuuki (Lehtonen) jossa kerrottiin kaiken muun terveyshumpuukin ohella lobotomoinnista, miten joku, jonka nimen olen jo unohtanut, kulki ympäri maailmaa tekemässä massoittain liukuhihnalobotomioita, vaikka niiden tulokset vaihteli laidasta laitaan. Senaikainen tieteenteko kun suvereenisti jätti huomioimatta ikävät tulokset ja nojasi vain hyviin tuloksiin, ei ollut vertaisarvioita, potilasseurantaa eikä tilastoja, tai jos olikin niin niistä ei välitetty. 

Nyt luenkin Marshin kirjaa Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta ja kohta olen varma, että mullaki on joku aneurysma tai glioblastooma. 

Nyt sieltä taivaalta sitten alkoi tipahdella jotain ryönää. Ja eilisten lisäksi ruokinnalla vilahti kuusitiainen. Toisessa ostamassani seoksessa on kuorimatonta kauraa (miten hyvä konsti myydä halpaa tuotetta kalliiseen kilohintaan) ja se jää syömättä linnuilta. Keltasirkkuja kun ei nyt oo näkynyt, ja muut ei paljoo välitä. Jänis joskus käy niitä napostelemassa. 

Menen jatkamaan lukemista.

Ei nukuta

 Pitkän aikaa - ehkä viikkoja - nukuinkin oikein makiasti ja melkein kellon ympärikin usein. Vaikka heräsin yöllä, sain nopeasti uudelleen unen. Nyt on kolme huonoa yötä takana, eka hyvin katkonainen ja kahtena seuraavana heräsin kolmelta ja jäin valvomaan. Nyt en viittiny pyöriskellä kuumien aaltojen kuljettamana, tulin kirjottaan blogia.

On siihen unihäiriöihin syykin kyllä. Koira. 

En ole ollut halukas ottamaan uutta koiraa syksyllä kuolleen "tilalle" (ei sitä tilaa pysty kukaan täyttämään) mutta oon sanonut varauksen, että jos meille on tarkoitus tulla koira niin se tulee kyllä vastaan. 

Perjantaina mentiin lintuja etsiskeleen tulvalammikoille, ja menomatkalla selasin facebookia. Koiraryhmässä yhtäkkiä minua katsoi koira, jonka silmissä tai katseessa oli pilkahdus rakasta edesmennyttä koiraani. Omistaja kyseli neuvoja eroahdistuksen hoitoon ja mietti, olisko sen koiran parempi olla maalla poissa stressaavasta hälinästä. Otin yhteyttä ja sanoin, että toivon sen saavan koiralle hyviä neuvoja, ehotin ite päivähoitoa, mutta sanoin että jos se päättää luopua siitä niin meillä saattais olla sopiva koti. 

Aivan älytöntähän se oli, juuri edellisessäki postauksessa hehkutin kuinka voin vaan laittaa yhden pienen koiran kassiin ja lähtee pyöräileen. Juuri ehtiny tottua yhteen koiraan ja huomata sen positiiviset puolet, että on vain yksi. Ja jonkulainen maanisuuden puuska mikä lie, en mie yleensä tee noin harkitsemattomia päätöksiä. Monta uutta kotia etsivää oon ihastellu, mut en oo tarjonnu kumminkaan kotia. Nyt vaan kysyin mieheltä että voinko sanoa tälle ihmiselle näin, ja se oli heti messissä. 

Niin tuntui olevan omistajakin, se suorastaan tyrkytti sitä meille. Ihmetytti vähän. Käytiin sitten saman tien katsomassa koiraa, se oli tietysti ihana ja tuli meille viikonlopuksi koehoitoon. 

Arkahan se on, säikkyy helposti ja karttaa etenkin miehiä. Sain kuulla, että koira on 8kk ikään asti ollut kasvattajalla (jolla ei ole hyvä maine, tehtailee pentuja ja pitää koiria häkissä kuulemma) ja vaikka sille lie opetettu jonkinlainen sietokyky hoitotoimenpiteisiin niin juuri mitään muuta ei ollu opetettu. Ei ollu edes sisäsiisti tuolle omistajalle tullessaan. Hieman leikkisyyttä näkyy, mut ihmiset sen kans ei oo tainnu juuri leikkiä. Mies on sitä kesytellyt ja kyllä se sohvalla makailee sen vieressä (koira, miehen vieressä) tai lähellä, mutta muualla se menee pakoon. Ei kuitenkaan hauku sille niinku omistajan miehelle oli haukkunu. Eksälle. Mut ei osaa mitään käskyjä ja komentoja, ei oikein reagoi edes nimeensä. 

Kiltti se on, ja otti minut läheisriippuvuuden kohteeksi. Kävelee sisällä koko ajan perässä kuono melkeen mun polvien välissä, roskapussia ku illalla vein niin se tuli mukaan ja autossakin panikoi, jos ihmisiä lähtee pois autosta vaikka osa jäiski sinne. Kauhea hylkäämisen pelko sillä on.

Mejän vanha koira ei oo niin äreä sille kuin esimerkiksi saman ikäiselle tyttären uroskoiralle, vaikka ne sentään on tunteneet jo uroon pentuajasta lähtien. Toki se hieman stressaa mutta olen toiveikas. Tuossa ne nytkin sohvalla vierekkäin pötköttelee, toinen tosin peiton alla. Lauantaina koira kävi ekaa kertaa saunassa, ja siellä se vanhan koiran kanssa pötkötteli lauteilla kuin vanha tekijä. Oltiin kyllä käyty ensin tutustumassa kylmään saunaan, ettei ihan yllärinä tullu.

Mun mielentila vaihteli laidasta laitaan. Oli ilo koirasta, sitten oli valtava hyökyvä ahdistus ja paniikki siitä, että teenkö mie nyt oikein, kadunko tätä, onko tämä nyt se oikea vai olenko vain höyrähtänyt katseeseen, jossa näen jotain mitä ei ole.Taas mielenrauha ja taas paniikki. Mieshän halus toista koiraa jo hetikohta edellisen menehdyttyä, mutta mie en. Enkä ainakaan pentua. Luettelin mahdollisen kodinvaihtajakoiran kriteereiksi sisäsiisteyden, remmissä kulkemisen taidon, tervepäisyyden ja narttuuden. Tämä täyttää tänhetkisen tiedon mukaan ainakin kaksi ensimmäistä. Lisäksi olin salaa aina haaveillut tumppunakusta ja ruskeasta kiinanharjakoirasta, ja tämä on niitäkin... 

Siskolla on kyllä se uros, joka ei tuu toimeen toisten uroiden kans ja se on ongelma. Ne sen koirat on tulossa hoitoon tänne enskuussa, ja pelottaa jos ne vihaakin toisiaan. Kysyin tän pojan omistajalta, voiko se hoitaa tätä tarvittaessa sen aikaa, jos meille tulee paha tilanne, se lupas. 

Tosin, kun käytiin tytön luona, jolla on kans ärhä uros, niin tämä koira väisti eikä uhonnu takaisin. Positiivista.

Kaupantekotilannekaan ei sujunu kyllä kovin hyvin. Ei kauppakirjaakaan, mutta sentään saatiin koiran paperit. Siksi puhunkin omistajasta, koska laillisesti se on vielä tän koiran omistaja, Kennelliittoon oimstajuutta ei voi vaihtaa ilman ns. valtuutusavainta, joka myyjän pitäs hankkia ja toimittaa meille. Kauppasopimuksettomuus on kauhistuttanut asioista tietäviä lähihenkilöitä, mutta mulla on semmonen tunne, ettei tämän koiran perään kysellä. 

Omistaja kertoi kysyneensä, ottaako kasvattaja koiran takaisin kun sen kans oli ongelmia, niin kasvattaja oli sanonu että viekää koira piikille. Että se oli sille roska, kun siitä ei ollukaan jalostukseen. Koira oli kuulemma ollu ensin sijoituksessa, mutta kun sen korvat ei suostuneet pysymään pystyssä niin siitä tuli tarpeeton. Katseen lisäksi mie rakastuin juuri noihin luppakorviin, koska edesmennyt oli kans luppakorvanaku. 

Ensi töikseni ajelin siltä parran. Harjattu sitä ei oltu aikoihin; sillä oli kuonossakin takkuja, korvakarvoista puhumattakaan, ja häntätakkuja en oo vielä alkanu selvittään. Pestä se pitää kanssa.

No, aika näyttää miten tässä käy. 

Kevät keikkuen tulevi

 

Kyllä se kesä sieltä tulee, koirakin on löytänyt auringonläikän lattialta. 

Aurinkoisten ja lämpimien päivien - tai ainakin yhden sellaisen - jälkeen tuli taas talvi, ja peipposet oli just ehtiny tulla tänne sankoin joukoin. Toissapäivänä kannoin monta kiloa siemeniä pihalle ja pari pussillista Xtra -rusinoita ja pari omppuakin, kun oli kymmenittäin peippoja, toistakymmentä mustarastasta ja yks järripeippopariskuntakin syömässä koko päivän.

Eilen oli vähemmän peippoja mutta tänään niitä on taas enemmän. Ja lunta luvassa lisää iltapäivällä, tuulikin on raaka ja kova.

Ei oo aina helppoa olla muuttolintu ja tulla takas syntymäseudulle keväällä.

Ei oo helppoa aina asua täällä synkeän päänsä kanssa, mutta elämä on. Tai ainakin luulis olevan.

Tilasin uuden akun pyörääni (tyär toi sen takasin ku se oli talven sillä lainassa) niin kesällä päästään miehen kans pyöräretkille. Koiran voi panna reppuun tai kassiin. On sillä siinä kyllä vähän ihmettelemistä.

Rouhetta ja piihappoa

 Sääennuste näytti plussaa, mittari näytti plussaa ja luulin että olis sosekeli, mut olikin rouhekeli. Mutta kyllä kumisaappailla pääsi siinäkin kelissä. Kevät tuoksahtaa aina välillä nokkaan tuulen mukana, vaikka paikoitellen lunta on paksustikin. Pyörätiet on melko kuivia, mutta heti jos menee harvemmin auratulle tielle saati polulle, niin lunta ja päivemmällä loskaa riittää. Jäätäkin siellä alla. Ja koiran tassuja saa olla pesemässä joka lenkin jälkeen, mutta eipähän oo enää ku neljä tassua aiemman kahdeksan sijaan. 

Käytiin eilen muuttolintuja etsimässä, löydettiin pari töyhtöhyyppäarmeijaa, telkkä ja kurki. Pulmusia toivoin näkeväni, ei näkynyt. Muhkeat vesimäärät oli pelloilla. 

Maha on taas kenkkuillut, torstaina oli kunnon kipukohtaus, mut ei niin kova että olis päivystykseen pitäny lähtee. Sen jälkeen on ollu lievempiä kipuaaltoja ja välillä jopa ihan oireetonta. Etsin tuskissani apteekista jotain ruuansulatusta helpottaan (oon diagnosoinu ton ite tavan ruuansulatushäiriöksi) ja pahaa oloa lievittään, ja ostin piihappogeeliä. Se tuntuu hieman auttavan, ainakin oksettavaan oloon, mutta on se aika kamalaa nieltävää. Ei se pahalle maistu, mutta niinku olis hiekkapölyä geelissä, pöly juuttuu kurkkuun kutittaan eikä meinaa millään lähtee eteenpäin. Viimeksi tänään aamiaisen jälkeen kipuili. 

Tilasin netistä ruuansulatusentsyymiä kokeiluun, ne on vaan sikakalliita. Ja kun tää on vaan ajoittaista, välillä menee kuukausiakin ilman.

Joutaisin romukoppaan.

Mut Mummun Tyttö oli taas ilahuttamassa pari yötä, kun emäntänsä kävi Ainoareenalla konsertissa.