Onko

 Mummun Tyttö tuli yökylään ja lauantaihoitoon. Oli jotenkin niin ihanaa kun oikeassa kyljessä oli kiinni kaksi harjakoiraa ja vasemmassa kainalossa isovillakoira pienenä, pää mun olkapään päällä ja siihen kapealle patjankaistaleelle se oli itsensä mahduttanut. Se mahtuu uskomattoman pieneen tilaan ollakseen iso ja pitkäjalkainen koira. 

Riesa se muuten vähän on, on niin ylivilkas ja yölläkin haukahteli ja ramppas, mutta rakas silti. Pitää kuivata varpaatkin joka ulkoilun jälkeen, kun haisevat kuulemma hiivalle. Mun yöunet jäi viimeistelemättä ku aattelin että se haluaa ulos, ja viihtyihän se pihalla sitten aika kauan. Ei nukuttanu enää vaikka väsyttääkin. 

Ankea sää, märkää ja sateista. Tein eilen vähän raivaushommia oksasaksilla, mut oli ikävää ku koko ajan ropsahteli vettä niskaan raivattavista. Omenaa laitoin kuivuriin, pari satsia tehny hilloa omenoista ja toisessa on aroniaakin vähän mukana. Pakkohan se on jotain tehä ku on ihania omppuja niin paljon. Pakastin yhen pussillisen myös paloina, niitä voi käyttää vaikka piirakkaan. 

Tossa ehkä kuukausi reilut sitte keräsin parittomia kultakorviksia ja lonasin edesmenneen äitinikin korurasian ja vein sieltäki parittomia sun muuta kultasepänliikkeeseen ja pyysin tekeen pari uutta sormusta. Vein jopa vihkisormukseni sinne, kun en käytä sitä kun se oli "kompromissiostos" mikä tarkoittaa että se jäi sitten mulla käyttämättä kun oli epämukava. Eikä sopinu kihlasormuksen viereen. Tarkoitus oli siis teettää itelle ikäänkuin uusi vihkisormus ja miehelle 50-vuotislahjaksi sormus. Kultaseppä lupas ne valmiiksi ennen miehen synttäreitä, jotka on ensviikolla, mutta ei oo vieläkään kuulunu mitään.  Kyllähän se tekopalkka niissä on jonkinmoinen, vaikka kullat onkin omasta takaa ja ylikin jää.

En käsitä miten mun nuori aviomieheni voi olla jo 50... mutta ollaan me kauan yhessä oltukin, mieki jo puolet elämästäni. En olis vuonna -95 uskonu. Menin miehen vaatimuksesta naimisiinki vaan sillä mielellä, että pääseehän sitä sitten eroon kun ei huvita. Muutenkin oon tehny miehen mielen mukaan aivan liikaa kaikkea (yllämainittu sormuskin) sillon ku asia ei oo ollu mulle the hill to die on. Vaikka joissakin kohti olis pitäny kyllä pitää se kukkula, näin jälkeenpäin katsoen. Mutta vastoinkäymiset kasvattaa, jollei sitten katkeroita. Ainakin niistä oppii olemaan tekemättä samaa virhettä uudelleen. 

Muutenkin oon miettiny sitä, mikä mahtaa olla meidän "salaisuus" mikä on saanu meät pysymään yhdessä, ja aatellu että ehkä se on se, että me kumpikin aika paljolti annetaan toisen olla semmonen ku on, eikä nalkuteta. Toinen saa syyä suklaata vaikka onki lihava, toinen saa juua kaljaa vaikka maha silläkin kasvaa. Mua ei velvoiteta siivoamaan vaikka "makaan kaiket päivät kotona" - siinä vois monelle olla kova kiusaus komentaa tekeen edes jotain, kun toinen raataa päivät töissä. Teen kun tulee inspis. Tai tarttuu roskat jalkapohjiin. Ainoo mihin mie pakotan miehen kerran pari kuussa on koirien pissallevienti. Yleensä mie hoidan ne lähes 100-prosenttisesti. 

Ja yks asia, mistä koirat viime päivinä on olleet 100-prosenttisesti samaa mieltä on se, että lenkille ei lähetä mihkään kauas. Niin kauan kuin suunta on kotoa poispäin, ne raahautuu vastentahtoisesti perässä, mutta kun suunta kääntyy kotiin päin, mennään rinta rinnan naru suorana.

Syys

 

Syksyn lomareissut on nyt tehty. Meillä oli se "sviitti" siellä Kilpisjärven Tundreassa, sieltä sitten tehtiin patikkaretkiä lähelle ja kauas. Mies kävi Saanallakin, mie en viittiny sinne lähtee. 

Kilpisjärvi ja auringonlasku. Kumma kun järvi on niin kuuluisa ja sitten sinne rannalle ei ole oikein edes pääsyä. Hotelli Kilpiksen kohdalla on kyltti että vain hotellin asiakkaille ja Tundrean kohdallakin siinä on sauna ettei kehtaa sit siihenkään mennä jos on saunojia ja uijia - ja noita jälkimmäisiä mieki sain ihastella Tsahkaljärvestä tulevan puron varrelta, kun vaihtoivat ihan suvereenisti vaatteita siinä laiturilla genitaalit vilkkuen. Enkä siis ollut siinä saunarannassa. Ja kartan perusteella siinä saunarakennuksen vieressä on vieläpä asuinrakennus, ei edes mökki.

Salmivaara on pieni jyrkähkö töppyrä siinä niemessä, jossa suurin osa kilpisjärveläisistä taitaa asua. Kiivettiin sinne, oli mukava pikku kiipeilyreissu ja hienot näkymät. Tuolta kantilta on moni Saanan kuva taidettu ottaa. Mejän mökki on kuvan keskellä, pikkuisen keskikohdan oikealla puolella näkyvien tummien plänttien tienoilla. 

Blåisvatnet i Lyngen, jäätikköjärvi. Kävelyreitti sinne oli kuulemma merkattu helpoksi, mutta se oli enimmäkseen louhikkoa. Molempia koiria piti suurin osa matkasta kantaa, toinen oli kantokassissa mutta toiselle piti improvisoida takista ja hupusta kantolaite. Jesperi olis muuten menny omin jaloin, mutta sen tassut alkoi kulua puhki niin kannettiin. Nilkat oli mullakin kovilla. Olihan se hienon turkoosi järvi, mutta ei se oikeastaan ollu sen kauhean kivikossa rämpimisen arvoinen. 

Hengenin vesiputous. Sinnemenoreitti on sellainen, jota kuvailisin helpoksi. Nousua toki jonkin verran, ja parinkymmenen asteen lämpötilassa hienvirtaus oli taattu. Ja ihmis- sekä koiravirtaakin riitti.

Tsahkaljärveä illan hämyssä. Niin ja möllöttäähän siinä Saanakin, mut en ymmärrä miks oon rajannu kuvan tolleen pöljästi.

Sviittikin illanhämyssä. Polteltiin terassilla kynttilöitä isän muistoksi, kun sen synttärit osui loman ajalle. Poroja näkyi tosi vähän aiempaan verrattuna, yks ainoa tallusteli siinä kyläkeskuksessa ja kourallinen nähtiin sitten Norjan puolella kun käytiin kävelemässä Goldahyttan -reittiä vähän matkaa. Se oli mun valinta viimeisenä kokonaisena lomapäivänä, kun en jaksanu enää kiivetä tunturien rinteitä. 

Tosin sitten lähtöpäivänä piti kiipeillä, kun auton vara-avain oli hukassa ja luulin sen pudonneen Hengenin reitin varrelle, mut joku turisti oli nähny sen Tsahkaljärven kodan edessä ja raportoi siitä Retkeilykeskukseen, ja sieltä kodalta se sitten löytyi. Oli pudonnut silloin kun otin niitä iltahämykuvia. Tuli siinä sit turhaa ajelua ja kiipeilyä mun huolimattomuuden takia, mutta onneksi saatiin avain takaisin.

Muutama päivä lepäilyä kotosalla ja sitten vielä reissu Reposaareen.

Sattui siihen täysikuukin, mut ei se kuu tässä kuvassa ihan täysi tainnu vielä olla. Jepsulle tuli ripaska, niin piti käyttää sitä ulkona aamuyöllä, ja sillon oli tämmöstä. Aivan uskomattoman hienoa. Parin laivan valot siinä näkyy, odottelevat Mäntyluodon satamaan pääsyä. Niitä oli parhaimmillaan neljä siinä, toinen noista on Kamui Galaxy joka oli siinä koko ajan ku oltiin mökissä, ja jäi sinne ootteleen. Toinen laiva ei näkyny tutkassa, mutta satamaan pääsi laivat Ocean Carrier ja Federal Yamaska. Mies niitä päivysti kuvaaminen mielessä, toisen satamaanpääsijöistä se saikin kuvattua.

Nyt alkaa arki sitten taas. Esikoinen muuttaa takaisin kotiin enskuussa, ne ei sen poikakaverin kans tiiä mitä ne seuraavaksi tekis, mihin lähtis opiskeleen vai mitä tekis ja opiskelija-asunto-oikeus loppuu. Toivon, että keksivät pian, oon ihan liian tottunu jo siihen, että asutaan miehen kans kaksin tässä...

Anpiaisia

 Oonpa ollu viime aikoina tosi laiskana blogimaailmassa. Mut niin muussakin maailmassa, millähän sitä sais itteensä vähän virtaa? 

Masis yrittää päälle, taistelen sen kanssa joka päivä. Oon yrittäny olla herkuttakin, että sais olon vähän keveämmäksi kun Lapissa sitten pitäs jaksaa patikoida, jos on kelejä. Tai tottahan siellä patikoidaan vaikka sataiskin, mutta ehkä ei niin paljon. Mutta siis herkuttomuus ja masis on tupla-ankeus. 

Ystävä kävi ja vei mut metsään, se kyllä piristi hetkeksi. Sanoin sille, että en oo ees kanttarelleja saanu kerättyä, siellä ne on mettässä, ja sitten mentiin keräämään ne pois. Löyty paljon vajaan 3 km:n kävelyn matkalta.

Samalla reissulla Jesperikin oppi yhtäkkiä, että se voi syödä mustikoita suoraa varvuista (aiemmin se oli syöny vain jos sille kädestä tarjos) ja sittenhän se olis vaan ahminu mustikoita eikä liikkunu mihinkään. Sellasta se nyt on ollu sitten, metsässä kulkeminen. Jumittelua. Välillä oon vaan pysähtyny ja ottanu meditoinnin kannalta sillävälin ku koira syö mustikoita. 

Vanha koira ei silleen jaksais enää nuoren koiran intoa...

Tänään onkin vaihteeksi sateinen päivä. Käytin hyödykseni sitä ja keräsin lehtokotiloita, ne on lisääntyny yhtäkkiä ihan julmetusti. Tällasella sadekelillä ne on näkyvissäkin, sai poimia melkein kuin jotain marjoja. Mulla oli peltisessä maitotingissä kiehuvaa vettä (eihän se kiehuvana tietenkään kauaa säilynyt) ja sinne nakkelin kotilot, haisi ihan jolleki simpukkakeitolle. 176 laskujeni mukaan sain kypsennettyä, ennenkuin tuli toinen tuholaistorjuja: 

Maanantaina (vai olikohan se tiistai no ihan sama) yritin mennä kerään omenia, ni huomasin kauheen ampiaistrafiikin kukkapenkissä. Siellä oli iso reikä maassa ja ampparit meni sisään ja tuli ulos. Olin ihan AAAAA ja soitin tuholaistorjujalle, saivat mahdutettua meät tälle päivälle. En kyllä tiedä tuliko siitä hommasta yhtään mitään, ku ei se muka löytäny pesää. Myrkytti kylläkin ja jotain sumujäätä (ehkä samaa millä jäädytetään syyliä?) suihkutti, että jos hyvin käy niin kuningatar kuoli. Muussa tapauksessa meillä on entistä kiukkuisempia maa-ampiaisia. 

Jesperi kun tahtoo olla vähän semmonen kärpästennapsija, kaiken pörisevän yrittää napata ja onhan se vähän ikävää jos se saa ampiaisenpiston suuhunsa. On kyllä melko oppivainen, saattas loppua napsiminen siihen. 

Mut joo, nyt on parempi pysytellä sisätiloissa ja liikkua mahdollisimman vähän pihalla, vaikka ilman pitäiskin kirkastua kohta.

Kuka vei Koistisen luudan?

 On muuten ollu sitten ahdistavia unia pari yötä. Nukun huonosti ja sitten kun nukun, näen unia että olen koditon, olen asunut eksän (jonka kanssa erottiin vuonna 1994!!!) kanssa ja se on lähteny toisen matkaan (mikä ei aikanaan ollut edes eron syy) ja toisissa unissa joudun luopumaan tästä rakkaasta kodistani tai mulla ei ole avainta omaan asuntooni ja viime yön unessa olin hukannut tai multa oli varastettu lompakko ja puhelin. Ja mun pihalla oli mun oma hauta, ja ihmettelin miten sellaseen on voitu saada lupa. Samaisen unen lopussa oli laulu, jonka sanoista muistan vain tuon otsikon.

Liekö asiat liian hyvin kun unien pitää sitten olla ahdistavia ja kurjia. 

Jesperille saatiin lemmikkipassi viime tingassa, en mie ollu aatellu että ku edellisistä rokotuksista ei oo mitään kirjallista tietoa, niin pitää olla kuukausi rokotuksen jälkeen kotimaassa, ennenkuin saa matkustaa ulkomaille. Rokotus tulee voimaan tasan sinä päivänä, kun ollaan Norjan rajan tuntumassa. Jos asiat menee kuten on suunniteltu. Ruotsissa emme siis käy, ei ole ekinokokkoosilääkitystä. Mutta ei sinne ole asiaakaan. 

Kovasti on jo välillä matkakuumetta. Meillä on varattuna hotelli Tundreasta "sviitti", joka on sellanen pitkulainen kapea parakki. 

 

(kuvat Tundrean nettisivulta)

Sieltä tehdään sitten ekskursioita Norjaan ja mihin sitten mennäänkin. Keleistä riippuen. Koirat varmaan tykkää kun ikkunat on lattiatasolle asti, saa kytätä kulkijoita :D

Siinä mun viimeyön unessa, missä mun lompakko varastettiin (löyty myöhemmin tyhjennettynä) olin juuri nostanut matkaa varten 700 euroa käteistä... onneksi oli vain uni. 

Eilen tehtiin koirien kanssa 5 km:n kierros kanttarellien perässä, sain 2 paistinpannullista. Pienimmät jätin kasvamaan. Pieniähän ne kaikki meinas ollakin, mutta isot meneekin puiseviksi. 

Sitten trimmeröin Jesperin, tänään pitää vielä viimeistellä tupsut pois ja saappaat lyhyemmiksi. Sitten saakin kasvattaa talvikarvan. Pyysin miestä tilaamaan Temusta halvan trimmerin (tai kaksi - toinen pienempi naama-ja varvaskarvoille) ja on toistaiseksi ollu huisin hyvä. Kivijalkakaupasta ostettu kun kuoli yhtäkkiä, onneksi oli takuu voimassa ja kuitti tallessa niin sain rahat takasin. 

Mies tekee ympäripyöreitä päiviä ja lupasi jopa tehdä töitä ekana lomaviikkonaan. Se on väsyny ja pinna kireelläkin välillä. Olispa oma auto millä käydä joskus jossain... toki sähköpyörälläkin nyt pääsee pitkiä matkoja, kun siinä on uusi akku, mutta sit ei voi ottaa koiria mukaan. Pitäs olla semmonen peräkärry, missä jotkut kuljettaa lapsiaan. Maksaa vaan liikaa.

Kivifilosofiaa

 Aina mun puutarhurointi näillä hellekeleillä loppuu siihen kun poltan itteni nokkosiin tai siloviholainen puree. Tänään plakkarissa kaksi silonpuremaa ja yksi nokkosenmyrkky. Suututtaa, mut en nyt jaksa ruveta hävittään sitä murkkupesää, ehkä myöhemmin. 

 Mummun Tyttö on ollu yökylässä ja sanoin, ettei oo kiirettä hakea. Nauttii kun saa pyyhkäistä ulos milloin huvittaa ja juosta pihalla niin paljon ku jaksaa. Tytär, koiran omistaja, tuntuu olevan hieman hysteerinen lämpöhalvauksen pelossaan, mutta nytkin MT makaa kyljellään tossa vieressä keittiön lattialla eikä ees läähätä. Pakastin nakinpaloja avuksi kuumuuteen. 

 

 Omat koirat ei vaan oikein tykkää, kun MT on niin raisu ja iso ja kovaotteinen leikeissään. 

 Kävin muuten kirkkokonsertissa, ei ollu hääviä. Odotin komeaa ja elähdyttävää musisointia, olikin pelkkää tiluliita. No onpahan käyty niin ei tarvi enää käydä.

 Kelit on ollu kyllä helteisiä, lenkillä käyty aamulla ja illalla lyhyesti. No tiistaina oli niin leppeä ja mukava ilma, että jaksettiin tallustella nelisen kilsaa aamusta, mutta enimmäkseen ei oo jaksettu. Pihalla (varjossa) ja kuistilla oleiltu. Oon lukenu paljon ja kutonu sukkia. 

 Yhtenä päivänä löysin tuon harmaankirjavan kiven 200-vuotiaalta polulta, poimin mukaani ja mietiskelin siinä, että kiviä ei arvosteta ollenkaan niin paljon kuin pitäis. Ne on kumminkin olleet täällä jo ennen meitä ja tulee tänne jäämään meidän jälkeen. Tuokin on miljoonia vuosia sitten muodostunut maankuoressa, kovassa paineessa ja kuumuudessa, halkeillut ja halkeamat täyttyneet uudella, eri sulamispisteen omaavalla kiviaineksella. Tai, kuten ruskean kiven kohdalla, meren pohjaan on - aikana ennen kovin kummoisen elämän olemassaoloa - laskeutunut hiukkasia jotka on kivettyneet. Sitten on tulleet uudet valtaisat luonnonvoimat ja murskanneet ja palaset on hioutuneet ajan kuluessa sileiksi, tuo ruskea meren rannalla ja tuo harmaa on ajautunut tänne mannerjäätikön kasaamaan moreeniharjuun, johon ihminen on polkunsa tehnyt. Ja sitten mie poimin sen ja teen siitä tarinan tänne. Tarina häviää, mie häviän, ihmiskunta häviää, kivikin ehkä joskus hioutuu tomuksi, joutuu maankuoren sisään ja muotoutuu uudelleen. 

 Naapurin koira jouduttiin lopettaan pitkän sairastamisen jälkeen, ja koska elämänkoiran kuoleman vuosipäivä alkaa olla lähellä, tulee kipeitä muistoja ja itkin sen omistajan kanssa ja oon eilen ja tänään vahingossa kutsunu omia koiria elämänkoiran nimellä. Siinä paikassa, missä se viimeisen kerran lenkillä ollessa seisoi omilla jaloillaan, se tulee aina mieleen. Oon jopa laittanu muistamisia kivelle siihen viereen, neljä mustikkaa tai kanervanoksa tai kukkanen. Höpsöä, tiedän. Kyyneleet on silmissä nytkin. 

Muuten en oo mustikoitakaan poiminu, mitä nyt suuhun tai "uhrikivelle".

 Käsittämätöntä, että tänään on taas perjantai. Miehen juominen huolestuttaa. Kohta se varmaan saa jonku haimatulehduksen tai sydänkohtauksen. 

Siloviholaisen purema sattuu muuten aika kamalasti. 

Paarmoja, hyttysiä, ukkosia, nokkosia

 Oon paljolti viettänyt aikaa kuistilla. Taannoinen ukkonen ja sade tuli enimmäkseen siellä seurattua, komiasti välähtelikin! Ja rakeet ropisi peltikattoon oikein kunnon rominalla. 

Kuistillaoloon on paljolti syynä paarmat ja muut, joille kuten tunnettua oon sekä henkisesti että ruumiillisesti yliherkkä. Ja onhan siinä myös varjoisaa porotuspäivinä.

Tänään ei ole porottanut, mutta tuntuu oudolta ettei ole edes satanut - pilvistä ja kosteaa ja tukalan lämmintä. Aiemmin tälle päivälle oli ennusteessa sadetta ja ukkostakin, mutta ne siirrettiin pois.

Sain omituisen tarmonpuuskan ja pesin ikkunat ulkoa - ei niitä paljoa ole, kolme isoa ja 11 pientä, mutta kyllä siinä hommassa hiki tuli. Sitten kun vielä otin ja nypin talon viereisestä, viime syksynä tehdystä kaivannosta kaikki nokkosenalut (25 litran saavi melkein täyteen) niin migreenin tulo tänään tai huomenna on lähes sataprosenttisen varmaa. Mut en vaan voinu jättää niitä viimeisiä nokkosia nyppimättä, vaikka niska oli hajoamispisteessä. Oon kyllä koittanu venytellä, mut en tiedä mitä oikein pitäs tehdä ettei tulis pääkipua. Sen lisäksi on vielä paarmanpuremaa, hyttysenpistoa ja nokkosenpolttamaa.

Koiravanhuskin on kipee, se venäytti vissiin selkänsä tai jotain. En nähny ku se oli mun takana tulossa pihalla, kun oltiin lenkiltä kotiin palaamassa, yhtäkkiä se vaan rääky kauheasti, piti toista jalkaa kippurassa ja oli koko koira ihan krampissa ja tärisi ja huusi. Mulla oli vanhentunutta koiran kipulääkettä kaapissa, annoin hätäensiavuksi sitä ja sit ku myöhemmin yritin tutkailla mihin sitä sattuu, niin se taas vaan huusi ja pakeni mua, luuli vissiin että se olen mie joka sitä satutan. Lopulta se kuitenkin käveli kaikilla tassuilla vaikkakin selkä köyryssä ja rääkyi aina jos se hyppäs jonneki ylemmäs, portaalle tai sohvalle. Tarpeiden teko ei tahdo onnistua. 

Nyt se on lääkärin määräämällä lepolomalla ja kipulääkekuurilla. 

Elämä on hiljaista. Hyvä niin. 

Sitruuna ja siloviholainen

 Piti tulla vielä kirjaamaan ylös, että karsin sitruunapuuta raakalla käjellä. Se ei oo voinu oikein hyvin ja juuretkin näky tunkevan pohjareiästä, joten päätin pienentää sekä lehvästöä että juurakkoa - isompaa ruukkua ei enää voi laittaa, muuten tulee mahdottomaksi siirrellä sitä ulos ja sisään.

Lähtötilanne oli tämä, kellastuvia lehtiä (se pahuksen vihannespunkki!) ja kun nostin multapaakun pois ruukusta, alkoi kihistä muurahaisia. Olivat mokomat tehneet pesän sitruunapuun juuristoon! Siloviholaisia vielä, jotka puree siitten niin maan perkeleellisen kipeesti. Eihän siinä voinu mitään tehdä ennen kuin ne oli saatu pois. Upotin veteen ja törkeästi hukutin. No, panin kyllä tikun sillaksi, jos joku haluaa tulla pois, mutta nehän lähti vaan kiipeen puuhun. Pyyhin rungon tolulla, se vähän hidasti.

Siinä se sitten oli tuntisotalla vedessä, ja murkut vaan hengaili siinä, ehkä siks ku ei ollu enää pesää mihin mennä ja liekö kuningatarkin hukkunut. Myrkytin loput, että sain homman hoidettua ja puun takaisin ruukkuun. 

 

Nyt se on huomattavasti pienempi, toivottavasti tokenee. Oon jo menettäny toivoni, että se ikinä kukkisi, sitruunoista puhumattakaan.

En vaan tiedä, mihin sen nyt laittaisin, kun niitä muurahaisia on siinä koivupöllissäkin, minkä päällä tuo on useamman vuoden kesiään viettänyt. 

Tuli vaan mieleen, kun äsken ihailin pihalla kukkivaa punakoisoa, ja hetken päästä ne viholaiset oli mun kengissä ja puri niin pirusti. Niiden puremat ei kutia, vaan särkee ja jomottaa. Etsin sen pesän, keitin kattilallisen vettä ja kaadoin niiden niskaan. Mauriaiset, punamuurahaiset ja keltiäiset saa olla, mutta siloviholaisia en halua pihalleni.

Ja kun tässä pihakuulumisia kerron, niin ihan ite viime kesänä kerätyistä leijonankidan siemenistä on kasvanut kukkeja, jotka on juuri avanneet nuppunsa :) että ei tässä ihan toivottomia viherpeukaloita olla, vaikka se onkin vähän keskellä kämmentä!