Repovedellä

Luin sen Askolan elämäkerran loppuun eilen illalla, ja mietin että niin ne toiset vaan itse valitsee elämälleen suunnan ja pitää päänsä vaikka kaikki ei aina menekään niin hienosti. Sitten on tällasia minuja, jotka vaan ajelehtii elämän virrassa ja tempautuu sinne tänne muiden kiskomana ja työntämänä, alistuu olemaan päämäärätön haahuilija. No, ehkä mullakin joskus oli päämääriä, mutta en enää muista niitä. Enimmäkseen kai olen vain yrittänyt selvitä päivästä toiseen ja ollut ottamatta kohtuuttomia riskejä ilman takaporttia.

Mutta Askolan tapauksessakin näkyy se, että niin helposti naisen kohdalla se on joko tai, ura tai perhe. Kyllähän jotkut onnistuu ne sovittamaan yhteenkin, mutta usein nainen kuitenkin ajautuu mammaraiteelle ja sieltä pääradalle takaisin pääsy voi olla vaikeaa, ja ainakin sitä sitten lähtee hieman takamatkalta kisaan.

Meillä on sähkökatkoja, en enää ole pysynyt laskuissa miten monta kertaa on sähköt katkenneet, tulleet takaisin ja pätkineet ja katkenneet uudestaan. Kirjoitan tätä nyt offline-tilassa, enkä edes yritä mennä nettiin ennenkuin tilanne stabilisoituu. Laitoin ilmalämpöpumpunkin kiinni, ettei sen tarvi koko ajan avautua ja sulkeutua, vaikka kyllä se surisee aina kun virrat palaa. Siis meillähän ei ole yleensä koskaan sähkökatkoja, ei edes myrskyillä kun suuressa osassa Suomea on sähköt pois, enkä muista että tällasta pätkintää olis koskaan ollut.

Viikonloppuna ajeltiin vähän kauemmas, Repoveden kansallispuistoon, ja käytiin Olhavanvuorella.










Ja siellä juurellakin ihailemassa Suomen parasta kiipeilykallioseinää.


Siinä se hiljaa murenee. Mua vähän pelotti olla tuossa ihan juurella; mitä jos nuo valtavat kivilaatat olis päättäny irrota emokalliosta just sillon ku olin siinä alla?

Siellä olis kivikautinen kalliomaalauskin, mutta se oli niin hankalassa paikassa veden yllä, etten lähteny yrittämäänkään, vaikka sinne oli jonkinlainen lankkuviritys tehtykin. Mies kuvasi kopterilla siitä ja kyllä kuvassa joku punainen läntti näkyy.






Komiat maisemathan siellä oli, ja selvis kuivin jaloinkin, kun väisteli liejukot. Reilu 8 km tuli patikkamatkaa, ja sydänvikainen koira oli sit jo aika poikki. Seuraava päivä pidettiinkin lepopäivänä eikä käyty pihaa pidemmällä.

Isänpäiväksi leivoin kakun, kun meillä kävi yksi vieraskin ja kuopus myös. Ei mun tarvinnu yksin sitä kakkua syyä. Kuopukselle laitoin kotiinviemisinäkin ison palan kakkua.

Sähkötkin vaikuttaa nyt palanneen suhteellisen pysyvästi, uskalsin laittaa tekstin blogiin - mutta kun poistin muotoilun, meni kuvat hassusti. Mutta olkoon, en jaksa nyt värkätä sen kans. Eikä sähkötkään pysyny.