Nytkö se alkaa

 

Syksy on ollut jokseenkin siedettävä tähän asti, mutta nyt taitaa alkaa se ankea osuus. Sateetonta päivää ei ole näköpiirissä vähään aikaan. Tänään katoin säätä - aurinko paistoi! - ja ennustetta ja sadetutkaa ja ilahduin, että on sateeton pätkä ja eikun baanalle! Mies meni asioille ja heitti mut autolla vähän matkan päähän että saadaan koirien kans haistella välillä muita maisemia. No sateethan kehittyy omia aikojaan, en ehtiny ku kilsan kävellä kun jo satoi. Kävin kuusen alla suojassa ja jatkoin matkaa, kolmen kilsan jälkeen tuli ihan kunnon sade vaikka tihutteli kyllä melkeen koko matkan ajan. 

Taas piti pitää sadetta kuusen alla sakeimman kuuron ajan. Kastuttiin kyllä silti ihan huolella. 

Niin synkkää ja ankeaa, hämärää ja märkää. Onneksi sentään saa kävellä metsässä ja luonnossa, eikä tarvi kaikkea tarpomista suorittaa asfaltilla. 

Eilenillalla kävin katsastamassa hautuumaan kynttilämerta, olihan se hienon näköistä. Mutta siksikään en halua itelleni hautakiveä ja -paikkaa, kun tuollaisina iltoina on niin lohduttoman näköisiä ne pimeät haudat, joissa makaajia ei näytä kukaan muistavan - vaikka oikeasti muistaisikin, mutta ei pysty tuomaan kynttilää. En tiedä viekö minunkaan mummon haudalle kukaan enää mitään, mutta muistan silti mummoa usein, ja näen siitä paljon uniakin. 

Yksi hauta jäi mieleen, pienenpieni hauta johon oli laitettu viiden kuukauden ikäinen tyttövauva, syntynyt ja kuollut sinä vuonna kun minä täytin 20. Ei kynttilää. Seisoin sen vierellä hetken ja ajattelin häntä, vaikken muuta tiennyt kuin päivämäärät ja nimen. 

Joulukin on tulossa ja pitäs miettiä lahjoja, mutta mitään ei tuu mieleen. Tyttärelle ostin toiveen mukaisia koruja kylläkin. Jos olis paljon rahaa niin tietäisin kyllä mitä ostaa! Ei oo tullu lotostakaan aikoihin mitään. 

Mut nukkunu oon paremmin, kun en enää pidä puhelinta yöpöydällä, vaan jätän sen alakertaan.