Tyhjä syli

 Suru ei hellitä. Reissussa oli helpompaa, täällä kotona kaikki muistuttaa siitä, että yksi on poissa, ja itken joka päivä. Tähän ei auta kuin aika, ja sitä odotellessa on vaan sitten itkettävä. 

Onneksi kukaan ei ole lohduttanut sanomalla, että jäihän toinen koira - sekin muistuttaa poissaolosta. Eikä se koskaan ole ollut sillä lailla "minun koira" (enkä minä sen ihminen), se tuli rapsuteltavaksi ja syliin vain sen toisen perässä. Ei se nyt enää kaipaa minun huomiota. Nukkumaan se sentään tulee mun kanssa, mutta yön kuluessa vaeltaa muualle. Niin se on aina tehnyt.

Olen itse asiassa yllättynyt siitä, miten vähän tämä suree kuollutta siskoaan. Tai voihan se sitä surra, mutta ei se mitenkään näy sen käytöksessä, se on aivan samanlainen kuin ennenkin. Ajattelin, että se on leimautunut siskoonsa enemmän kuin meihin ihmisiin, olin kaiketi väärässä. 

Näen unia, joissa kuollut koirani on hassusti yhdistynyt edelliseen "elämänkoiraani", joka oli eri rotuakin.