Perjanstoista päivä

 Huomasin tuossa muutama viikko sitten, että jossain vaiheessa kesää oli linnunruokatynnyrin kansi kampeutunut raolleen ja muutama hiiri oli sinne saanut kiivettyä, muttei enää sieltä pois. Ilmankos siinä lähistöllä kesällä haisi mätänevä raato. Sääli parkoja. Ruoka ei loppunut - siemeniä oli varmaan parikymmentä senttiä siellä pohjalla talven jäljiltä - mutta vesi kyllä. No, siemenet oli pilalla ja kippasin kaiken ojaan. Kaikenlaiset linnut ja oravat siellä on käyneet ahkeraan, ilmeisesti niiden mielestä siemenet ei ollukaan pilalla. Tai ehkä sade oli huuhdellut pahimmat ällöt pois. 

No, kun ojasta loppu siemenet niin ne alko koputteleen ikkunoita, että eiköstä nyt jo saa lisää. Ite olisin vielä himmaillut, mutta miehen mielestä piti tirpusille laittaa ruokaa. Olin ostanu uuden ikkunaan kiinnitettävän laudan, mutta kun avasin paketin, se oliki rikki, keskeltä halkipoikki. Vanha on käytössä ja ahkerasti siinä vieraat käy.

Olin heti kolmas luovuttaja ja meille oli leivottu pannaria :) se oli hyvää. Tankkasin hyvin ennen lähtöä niin ei tullu hutera olokaan, ja sen jälkeen suunnistettiin katsastamaan olisko hanhia muuttopuuhissa pelloilla. Niitä ei näkynyt, mutta joutsenia, kauriita, piekanoja. Ja korppeja monta kaartelemassa. 

Taivas oli niin upean sininen, napsin auton ikkunasta kuvia kun ei tullut kiikariakaan mukaan, millä olis voinu elukoita tihrustella. Piekanakin sai tunnistuksen vasta miehen ottamasta kuvasta. Ankaran näköinen lintu. Ja isokin.

Pihallakin oon tehny jotain pientä vähän väliä, että saa syyskuntoon. Aurinkokennolamppu ei jaksa palaa kuin vähän aikaa pimeän tultua. Ne on ihan yhtä tyhjän kanssa näillä leveyspiireillä. No, kausivalosarja loimottaa sen eestä.

Eilen illalla tapahtui Rakkaan Koiran kuoleman jälkeen eka kerran niin, että Jäljellejäänyt Koira raapaisi vessan ovea (="koputti") kun olin hammaspesulla. Meillähän oli aiemmin sellaset iltarutiinit, joihin kuului koirien ja mun hammaspesut ja nokare kookosöljyä, ja ne loppu viime kuun ensimmäisenä päivänä. Paitsi eilen se taas tapahtui, iltarutiini. Ilo ja kaipaus tuli, mutta en sentään itkenyt.

En taida edes uskaltaa enää itkeä, kun viimeisin vollotuskohtaus kirvoitti mieheltä jo kommentin "antaisit sen jo levätä rauhassa". Mies on tukenu mua ja halinu ja on itketty yhdessäkin, mutta sille ilmeisesti nyt riitti. Tuli entistä pahempi mieli vain, ikäänkuin mun sureminen estäis koiraa lepäämästä rauhassa. Ei sitä koiraa hetkauta enää tässä vaiheessa vaikka rakentaisin oman itkumuurini tuohon pihalle. Se lepää kyllä rauhassa. 

Ja elämä jatkuu, vaikkakin melko ankeana.