Surusta raskas

Pitihän se arvata, että itku tulee siitäkin, kun vanha rakas kotikoivu kaadettiin. Sen juurella on tullut kuitenkin asuttua liki 20 vuotta. Ja puiden kaato itkettää muutenkin, vaikkei olis edes "oma". Tosin ei se tuokaan ollut oma, vaan kunnan. Siinä mielessä helppo juttu, että sieltä tuli koneet ja monta miestä sahoineen, oksat ja roskat hoidettiin pois ja me saatiin puut vaikkei nyt ihan ilmaiseksi. Ja onhan niissä toki hommaa, ei ne valmiina klapeina ole...

Nyt on sisällä tosi valoisaa ja rinnassa suru. Täytyy varmaan hommata joku rullaverho ainakin toiseen keittiönikkunaan, kun muutenkin ohikulkijat tänne toljottaa ja nyt näkeekin. Suoraa tiskipöydälle ja hellalle.

Mennyttä

Tein pitkästä aikaa masennustestin netissä, ja täppejä asetellessani ärsyynnyin taas niistä vaihtoehdoista. Olen joskus tehnyt kyllä vastaavan testin, jossa on yritetty muokata asiallisemmaksi esim. painokysely niin, että kysytään painon vaihtelusta, ei vähenemisestä, mutta tässä se oli vanhassa muodossa. Minä en ole maailman ainoa, jonka henkinen pahoinvointi oireilee syömisenä. Rasvaa, sokeria ja suolaa nam. Yök.

Ja se, että pitää verrata erinäisiä asioita (esim. itkemisen määrää) "tavalliseen" tai "aiempaan". Mikä on se tavallinen itkun määrä? Kuinka kauas aiempaan pitää verrata? Verrataanko viime viikkoon, viime vuoteen, aikaan ennen masennusta? Jos ei itketä enempää kuin viime kuussa (koska silloinkin itketti) mutta paljon enemmän kuin viime kesänä? Siinä lukee "vastaa sen mukaan, miten olet tuntenut viimeisen viikon aikana" eli ehkä pitää sitten verrata sitä edeltäneeseen viikkoon... (=sarkasmia).

Luulin kyselyä täpittäessäni, että mullahan menee hyvin, tunsin pystyväni antamaan vähämasennuksisia vastauksia, mutta vakavan puolellehan se tulos kuitenkin lipesi. Ehkä se on aiheellista mennä sinne hoitoon, jos pääsee. Tein muuten tuolta löytyvän syömistapakyselynkin, mulla on kohtalainen taipumus ahmimishäiriöön. Täytyy kysyä kuopukselta, onko se tehny tuon pakko-oirekyselyn, vaikka se on kyllä ihan selvää, että sillä on semmoisia. Sekin raukka on kerännyt aikamoisen listan elämäähankaloittavia vaivoja. Sosiaalisten tilanteiden pelko, paniikkihäiriö, pakko-oireet, tic-oireet... no nuo ticit ei varsinaisesti haittaa elämää tällä hetkellä, tietääkseni. Paitsi ehkä meidän muiden elämää, kun pitää kuunnella niitä kovia vihellyksiä. Tiesin kyllä tic-oireista ennen kuin perheessä oli niitä, mutta nykyään näen niitä ihan vieraillakin ihmisillä, kun silmä on ikäänkuin harjaantunut näkemään niitä.

Tämä mennyt kesä oli siitä harvinainen, että kertaakaan ei tarvinnut käyttää vintissä tuuletinta, että pystyi nukkumaan. Muistan tasan yhden yön, että oli kuuma. No melkein joka yöhän mulle yksi kuuma aalto tulee, mutta se on eri asia. Enempi on kyllä palellut, olen nukkunut lakanan ja kahden viltin alla kesäajan, mutta nyt jo pari yötä on mennyt oikean täkin alla. Nyt on täällä sisälläkin ollu kylmä, patterit on säädetty jonnekin 17:ään ja välillä melkein onkin niin kylmä. Eilen mies vähän herätteli petroolilämmittimiä, mutta alkaa olla polttoaine niin vähissä että pitää säädellä niiden käyttöä. Pitäis kutsua nuohooja katsomaan pönttöuunin hormin kunto, josko sitäkin voisi ruveta välillä lämmittämään. Saadaan sopuhintaan tuo koivu tuosta kunnan puolelta, jahka kaatavat sen ensin, siitä riittää kyllä puuta vähäksi aikaa, kunhan saadaan klapeiksi ja kuivaksi. Kunhan, jahka ja josko.

Tänäaamuna 07:12

Eilen urakoitiin miehen kanssa puuta pieneksi (ei pyytänyt kaveriksi, mutta totesi kyllä sitten miten helppoa se on kaksin, kun toinen syöttää puuta ja toinen käyttää sahaa). Moottorisahasta alkaa terät tylsyä (ja kanisterista bensa loppua) mutta on siinä nyt muutama mäntypölli, joita mie voin päivän aikana halkoa. Sanoinko mie siitä, kun naapuri halusi kaataa taas mejän rajalta puita, ku ne "varjostaa heidän pihaansa" - julmettu kuusi siinä niiden puolella kyllä saa seisoa, se ei sit varjosta :D mutta mitäpä me mokomista saunantausmännyistä, jos hän haluaa ne kaataa ja pätkikin metrisiksi, niitä on sit raahattu meille ja pienitty nyt. Siitähän se anoppikin meille melskas, että me ei oltais saatu antaa naapurille lupaa kaataa meidän puita, kun se sai niistä osan kaatopalkaksi. Mejän olis ite pitäny (käytännössä siis miehen) kaataa ne ja oksia rungot ja hävittää risut ja havut eikä antaa naapurille mitään. Mun mielestä se oli hyvä kauppa, kun tietää miten vaikeeta tuolle miehelle on jaksaa ees omaa työpäiväänsä, saati sitten riehua ammattitaidottomana puunkaadossa - sentään saatiin valmiiksi siivotut pätkät, en tiedä mitä naapuri teki niille oksille. Totes varmaan viimekeväisestä koivunkaadosta, että ei ne oksakasat mihinkään tuolta ojasta hävinny, kun se olis ollu mejän homma, joten jos meille olis roskat jätetty niin siihenhän ne olis naapurin silmien eteen jääny.

Alkaa olla vuosi siitä, kun käytiin Lapissa, ja nyt on iskeny kummallinen kaipuu sinne takaisin. Olenko saanut jonku lapinhulluustartunnan? Mie, joka olen siellä sentään asunu 16 ensimmäistä vuottani! En uskonu kaipaavani sinne enää ikinä takaisin, mutta kyllä se tälleen syksyllä menettelee, kun ei oo enää sääskiä ja mäkäräisiä. Maisemat on toki hienot. Ja jotenkin siinä asuntoautomatkailussa oli semmonen omanlaisensa tunnelma...

Sinipunainen kaveri

Meille tuli eilen vävykokelas yöksi, on stressaavaa kun ne ei syö. Tai poikaparka joutuu ensin tankkaan ruokaa ennenkuin tulee meille, ja sit kärsiin nälästä kun jostain kumman syystä ne ei kumpikaan oikein tahdo syödä kun ovat meillä. Tyttö ei ees tarjoa sille ruokaa, ja kieltäytyy molempien puolesta jos tyrkytän eikä poika vissiin kehtaa sit ottaa. Jotain suklaata puputtavat. Nyt oli lasagnea, pakotin ne syömään kun tulivat koulusta ni söivät sellaset 7cm x 7cm palaset. Tulivat tänään "aamiaiselle" joskus kolmen jälkeen. Leipä sentään kelpas.

Illalla nukkumaan mennessä kaikersi särky päässä, ja niinhän se oli neljän- viiden maissa otettava migreenilääke. Ja piti hakee vielä pahoinvointilääkekin varmuuden vuoksi. Aikani valvoin ja sen jälkeen  n u k u i n  antaumuksella ja raskaasti, en meinannut millään päästä ylös. Monta kertaa havahduin ja ajattelin, että kello on jo ties mitä, pitäs nousta, mutta nukahdin aina uudelleen. Onneksi koiratkin jaksoi nukkua, puoli kymmeneen posotettiin. On mulle paljon, kun yleensä nousen 6- 7.30 välillä. Tehokkaahko unilääkekombo, mutta ei ehkä mukavin mahdollinen.

Mies poltti roskia ja puuhaili omiaan pihalla pitkin päivää, mie nuokuin sisällä ja just kun olin menossa päikkäreille, alkoi aurinko paistaa. Sitä piti lähteä ihailemaan. Yhtäkkiä huomasin miten on kauniita kukkiakin pihalla, vaikka olin aatellu ettei oo oikein mitään kun mikään ei ole kasvanut ja kukkinut. Auringonkukkien varret on vähän yli kymmensenttisiä ja oonko mie kertonu näistä unikoista, joiden siemeniä joku vaalien edustaja jakeli? Ensin luulin, ettei niistä tuu mitään, mutta sitten kajasti jotain punaista ja luulin että nyt aukee. Ja ihmettelin, kun ei auennutkaan - läheltä katsoen huomasin että se on jo auki, mutta kukka on niin minipieni, ettei oo tosikaan!

Terälehdet on noin sentin mittaiset. Kukka on siis reilut 2 senttiä halkaisijaltaan. Kaunis mutta huomaamaton. Mahtoiko jakaja päästä vallan kahvaan ja onko yhtä mitätön kuin vaalilahjuksensa...

Vaan kuunliljat kukkii parissa paikassa.

Punainen kärhö ei kuollutkaan talvella, sen sinipunainen kaveri paleltui pakkasissa. Ruusubegoniat on hienosti jaksaneet kukkia koko kesän, yksi on kauempana, kärhön kukan takana tossa tellingissä (joka piti siirtää puunkaadon tieltä tuonne) ja yksi roikkuu vaahterassa. Niin ja yksi on ollut kuistilla tyttären juhlista lähtien. Ostan toistekin pihakukiksi moisia - tosin helteisinä kesinä eivät taida olla niin helppoja.

Huvimajan katto höyrysi, kun sateen jälkeen yllättäen tulikin lämmin auringonpaiste.

Viimekesäiseen kelloköynnöksen ruukkuun huvikseen työntämäni krassinsiemenetkin on kasvattanu hiukan vartta ja kukkivat. Niitä siemeniä oli taas niin paljon ja sopivia paikkoja vähän, jäi hirveästi ylimääräisiä kylvämättäkin. Ja kun ei oikein huvittanut mikään semmonen kun ei tiennyt asuuko tässä enää loppukesästä.

Siskolta saadut unikonsiemenet homehtui, mutta ihme kyllä kasvoivat ja nyt kukkivatkin. Vaikka joutuivat siirtymään kattoremontin tieltä pienenä pois. Luultavasti parempaan paikkaan kuitenkin.

Kesän loputtua loppui sellasia ohjelmia, jotka oli ilmeisesti vaan täytteenä muiden sarjojen kesätauolla, ja taas - kuten joskus ennenkin - ne oli kiintoisampia kuin varsinaiset "talvisarjat". Kuten Der Staatsanwalt, Syyttäjä. Taattua saksalaista poliisijuttua ja Rainer Hunold on hyvä. Onneksi sentään Kriminalisti tulee, ja Stolbergkin menettelee (niissä kaikissa taitaa olla samanlainen henkilöstö: päämies, nuorempi mies ja nainen). Syrjäinen maa oli pitkästyttävä, Bletchleyn nelikko tylsä... että oon sentään yrittänyt muutakin katsoa. True Detectiveä katsoin eilenillalla ne kaksi jaksoa, mitkä on Areenassa, ja siitä tykkäsin vaikka juoni eteneekin hyvin hitaasti. Woody Harrelson ja etenkin Matthew McConaughey (piti luntata, että menee nimi oikein) on hyviä siinä. Näin untakin jälkimmäisestä, mutta en muista minkälaista. Mietin, että voisin hyvinkin tulla toimeen sellaisen ihmisen kanssa, sillä oli samansuuntaisia ajatuksia ku mulla on. Kyynisiä ja pessimistisiä, joita se itse pitää vaan realismina.

Ryömivä limasieni - sielunkumppani?

 Jos ei olis aurinko pilkahtanut, en olis varmaan jaksanu lähtee lenkille. Onneksi pilkahti ja lähdin, oli hyvä lenkki. Vähän ensin paleli etenkin käsiä, mutta loppumatkasta ylämäessä oli jo kuuma. Ja vähän pelkään niitä kyitä mettässä. Eilen ja tänään on muistunut mieleen Lauri Tähkän Syyskuun kyy, vaikkei oo vielä syyskuukaan. Huh, onneksi mies ei oo nyt kuunnellu tuotakaan, ainakaan ilman kuulokkeita.

Paranvoi ryömi kannolla. Ihmeellisiä otuksia! 

Nyt on maha kipee, ollu pitkin aamua ja pahenee vain - ei olis pitäny syödä sitä ohrarieskan palaa, vehnäähän siitäkin on suurin osa. Väsyttää ja masentaa, vaikkei ihan yhtä paljon masenna kuin ennen kävelylenkkiä. Vastasivat kolmannella kerralla siellä mt-paikassakin, kolmen viikon päästä saatan saada ehkä tiedon aikavarauksesta, siitä ei tiedä kuinka pitkälle se aika itsessään sitten menee, jos sen saa. Jonoa kuulemma on. Aika jännä systeemi siellä, paperille käsin kirjoitti mun tiedot ja sitten soittavat, kun on tarjolla aika.

Kyllä se syksy on. Kymmeneen päivään ei tuu ees kahenkympin lämpötiloja, neljänä päivänä saattaa olla puolipilvistä ja muuten pilvistä. No jaa, sitähän se paljolti on koko kesä ollut, että siinä mielessä...

Näin muuten kummaa unta; "jaoin lehtiä" syntymäkotini ympäristössä, ja ne lehdet oli kuivia puunlehtiä! Ihmettelin, että miks näitä pitää jakaa, eihän näistä voi mitään uutisia lukea, ja mitä jos nää putoo maahan niin mistä tiedän mitkä on "lehtiä" ja mitkä vaan tavan kuivia lehtiä...

Pakkasen puolella kohta

Yritin soittaa sinne mielenterveyspuljuun puhelinajan puitteissa, mutta kun alkoi hälyttään ni kauhistuin, että onko mulla niille mitään sanomistakaan, alanko taas heti itkeen, mistä mie niille puhun, mitä sanon, mitä ne kysyy ja osaanko vastata... no onneksi eivät sitten vastanneetkaan puhelimeen. Olenpahan ainakin yrittänyt hakea apua.

Hiton kylmä ja harmaa päivä taas, vaikka piti olla puolipilvistä. Sain sentään pyykit koneeseen pyörimään, eilen jo mies päivitteli, kun ei ole puhtaita ohuempia työpaitoja. En sano, että opettele ite pyykkäämään, ainakaan sen urakan jälkeen, minkä se eilen teki tuossa pihalla puutavaran kanssa. Mie en kyllä ymmärrä sitäkään, että kun tarjoudun apuun - sanon, että tehdään yhdessä se sahaushomma, sano vaan millon ni tuun kaveriksi - niin ei puhu mitään, menee vaan ja sit saha huutaa pihalla. Tämä on toistunut niin monta kertaa, mie sitten ehkä huomaan että se on jotain tekemässä ja vedän työvaatetta päälle ja kumppareita jalkaan ja juoksen paikalle. Eikä mun apu aina kelpaakaan, eilenkin se nyki jätelavalta käyttökelpoista pressua, minkä remppamiehet oli sinne laittanu (sillä oli peitetty katto kun se oli auki) ja tulin apuun, niin autoin vissiin väärin kun hääti pois. Nyt eilen sitten en edes mennyt apuun vaikka kuulin sen sahan, kun kerran olin useampaan otteeseen tarjoutunu avuksi ja pyytäny kertomaan - ei liene liikaa vaadittu? - ja sitten se oli pahalla päällä kun en tullu apuun. Hikeennyin ja sanoin siitä sanomisesta, että en ole mikään ajatustenlukija. Jos ei saa suutaan sen vertaa auki niin saa tehä itekseen.

Maanantaina viimeksi rynnistin oma-aloitteisesti apuun kun piti purkaa koiria varten pystytettyä aitaa kun oli puhe tiistaina niiden kaatajien tulla. No, onneksi sit viritettiin se jollain lailla pienempänä pystyyn, että voi koirat olla vapaana pihalla, kun ne kai tuleekin aikaisintaan ensi viikolla kaateleen. Ilmeisesti tarviivat siihen jonkun koneen, jonka kuljetus on sit oma hommansa.

En edes halua ajatella, mutta tuo pihlajakin on ollu mulle tärkeä, ilon aihe kukkiessaan ja kantaessaan marjoja, linnunpöntön paikkana, linnunruokajuttujen ripustuspaikkana ja näkösuojanakin. Ja siitäkin täytyy luopua. Saati sen takana oleva koivu, jonka lehvästö on tuonut suojaa ja etenkin keväällä lehtien puhjetessa ollut niin ihana... mutta vuosi sitten - vai onko siitä jo kaksi? - kaivelivat kaapelin sen juurelle ja katkoivat puolet juurista. Sen lähtölaskenta alkoi silloin. Täytyy vain ajatella sitä jonkin uuden alkuna. Joku muu saa sitten valoa ja ravinteita ja ehkä se näkösuojakin siitä taas kehittyy, kun ei raivata kaikkia vaahteranalkuja pois...

Tytön kaverin äiti kyseli multa, tulisko tyttö sen kaverinsa kanssa asumaan kaupunkiin (ko. kaverin koulumatkat hankaloituu kun tulee talvi eikä mopolla enää pääse - vanhemmat tekee töitä kotona mutta eivät kuskaa sitä asemalle, sen pitää sit kävellä se 5 km suuntaansa) kun jollain sen tutulla olis siellä joutilas kämppä. Eihän meillä ole rahaa maksella vuokria, etenkin kun sen vuokra on ilmeisesti 900 euroa kuussa... opiskelijakämpän saa (jos sattuu saamaan, kun sekään ei ole niin sanottua) alle kolmanneksella tuosta summasta, en tiedä minkälaista lukaalia siellä joku näille kuustoistiaille tarjoaa asunnoksi. En kysellyt sen tarkemmin, kun ei kuitenkaan ole mahdollisuutta. Haluja varmasti olisi, ja mejän tyttöjen nukkuma- ja heräysrutiinit on niin erilaisia, että niiden on vaikea sen puolesta nukkua samassa huoneessa. Kyseisellä ihmisellä on puhelimessa autocorr, joten sen viestit on välillä aika kryptisiä, mutta jostain "täysistä tuista" se puhui. Ihmettelin mitä tukia ne nyt sais, kun ne ei saa edes opintorahaa vielä, eikä asumislisää saa jos ei oo mitään tuloja millä elää. Käytännössä 16-vuotiaalla pitää olla omaa rahaa, millä se elää (ilmeisesti jonkinlainen opintolaina on mahdollinen) jotta se vois asua itsekseen. Muistelen kyllä itse saaneeni opintorahaa heti peruskoulun jälkeen. Tosin eihän mulla mitään vanhempien kotiakaan enää silloin ollut, missä olisin asunut.

Vaikka meillä olis rahaakin maksaa tyttären asumiskuluja, niin miettisin kyllä kaksi kertaa sitä kaverikämpässä asumista...

Anoppi on ollu riesa. Toki se maksoi sen tarkastajan käynnit, joka tuota kattoa tutki ja sen kattofirman kanssa teki yhteistyötä ja varmisteli, että tulee kunnolla tehtyä, mutta ilmeisesti kokee, että se sitten oikeuttaa häntä sekaantumaan ihan kaikkiin mejän raha- ja muihin asioihin. Tietää niin paljon paremmin miten meidän asiat pitäs hoitaa ja millä tavalla rahat käyttää, soittaa välillä monta kertaa päivässä meille kummallekin niin että ei viitsitä aina vastatakaan. Näistä puunkaatoasioistakin hänellä on vankka mielipide, ja me tehdään kaikki väärin, kun hänen miehensä tekisi toisin, ja se olisi sitten se oikea tapa miten meidän se kuuluisi tehdä.

Tottakai olen kiitollinen rahallisesta avusta ja tiedoista ja kokemuksesta, mutta vähän vois antaa tilaa hengittää ja tehdä omia ratkaisuja.

Antti Rinne on sanonut sanan "synnytystalkoot" ja nyt kukaan ei kuuntele, mitä sillä oikeasti on asiaa. Sanna Marin suomensi asian: "Sdp haluaa maksuttoman päivähoidon, uudistaa perhevapaat ja parantaa perheiden toimeentuloa." ja vaikka se nyt on utopiaa, niin ajatus on hyvä. Sitten tulee kelkastapudonnut Rinne möläytteleen synnytystalkoista. No, onpahan lehdillä jotain kirjoiteltavaa, mutta nyt ne takertuu vain siihen yhteen sanaan.

Täällä on kylmä. Sisälläkin. Vaikka mittari näyttää sentään 19 astetta. Mulla on paksu bolero ja villasukat, ja palelee.

[edit: ei palele enää, kun heittelin alkovin yläkaapista videokasetit roskapussiin, pyyhin puolitoista hyllyä ja siirsin sinne tavaraa, mikä ei muualle liinavaatekaappiin tahtonut mahtua. Kiipesin keittiöjakkaralle, otin tavarat syliin, laskeuduin alas, siirsin keittiöjakkaraa ja työnsin liukuovet toiseen laitaan, kiipesin keittiöjakkaralle ja ladoin tavarat hyllylle ja laskeuduin alas keittiöjakkaralta, siirsin sitä ja liukuovia ja kiipesin noutamaan uuden sylillisen. Muutaman kerran.]

Outoja asioita tapahtuu

Yleensä tykkään sumusta, mutta nyt en, ja taas on sumua. Tuosta tuli sit taas mieleen Dave Lindholmin kappale, jossa laiva kääntyy hitaasti ja taas on sumuu - kokeilin taas löytyykö sitä youtubesta, mutta taas oli jonkun rohkean lisäämä video poistettu sieltä. Monia kotimaisia taidetaan vahtia aika tarkkaan, poistetaan nopeesti jos niitä tulee sinne.

No, Spotifyssä se on, se levy miltä ko. kappale löytyy. Ajattelin, että samapa tuo, jos rekisteröidyn sinne. Hah, mun sähköpostiosoitteella oli jo tili! Sama juttu oli Instassa aikanaan.

Sillon kun sinne Instaan menin, oli tytär sentään auttamassa kun en mie oikein puhelimella osaa näitä juttuja. Se tilas uuden salasanan (kun sehän tuli tietty mun säpoon) ja poisti sen tilin (ei siellä ollu ku yks tai kaks kuvaa, selkeästikään ei ollu käytössä) ja laitettiin uus. Tän italiankielisen spotifytilin mie vaan "omin" itelleni, vaihdoin salasanan ja rupesin kuunteleen. Ei oo silleen henkilökohtainen ku joku Instagram.

Löysin perjantaina rannan, missä oli kaikenlaista meren rantaanhuuhtomaa. Paljon pyöreäksi kuluneita tiilenkappaleita, luita, lasin- ja posliininsiruja, rautakuonaa tms ja sensellasta. Tuo oikeanpuoleinen on jotain kipsintapaista vissiin, se tekee viivaa kun sillä piirtää. Kourallinen tuon rannan aarteita oli ainoat tuliaiset, mitä tällä kertaa toin. Monesti on ollu roppakaupalla kiviä, nyt ei osunu erityisiä vastaan. Oli sit ne aallotkin semmoset, ettei kovin rannalle päässytkään. Olispa päässyt aallokon jälkeen katsomaan, mitä tuli niiden mukana...

Punkkeja ei ollu yhtään. Tai ei osunu ees koirien tielle. Vaikka oltiin rannikolla ja punkkialueella.

Ja vaikka niin tykkäänkin meren äänistä, niin kyllä korvat tykkäs kun pääsi hetkeksi pois siitä kohinasta. Se hyvä puoli siinä oli, että ei kuulunu omaa tinnitusta. Mulla on alkanu korvat vinkua ikävästi, se tulee ikäänkuin takaraivon suunnasta. Sukuvika, isällä tekee sitä ja toisella siskolla. Isällä ja isän siskolla on kuulolaite, kun ei muuten tahdo kuulla, luultavasti mieki sit vanhana joudun hommaamaan sellasen. Nyt jo mies ihan kauheasti päivitteli "etkö muka kuule, etkö tosiaan kuule tuota" kun joku hepokatti vissiin siritti siinä saunan kuistin vieressä enkä mie kuullu. Ihan rupes harmittaan mokoma päivittely, kun en kuule niin en kuule. On ihan normaalia että vanhemmiten kuuloalue supistuu ylä-äänien päästä, ja itekki se tulee perästä. Voi olla että mulla sukurasite huonontaa kuuloa nopeammin, mutta eiköpähän ne sirkat lakkaa sillekin sirittämästä kymmenen vuoden päästä viimeistään. Mie vaan en pääse hiljaisuudesta nauttimaan, kun on vihellys omasta takaa. Se sydämensyketinnituskin toisessa korvassa on taas pahentunut.

Viime yönä, tai aamupuolella jo, näin pitkästä aikaa unta, jossa tiesin näkeväni unta. Olin jossain isossa kaupungissa (luultavasti Helsingissä) ja päätin sitten käyttää unta hyväkseni ja lähteä lentoon. Mulla oli koirat mukana, ja jostain pölähti mukaan kolmaskin kiinanharjakoira, ilmeisesti näiden emovainaa. Sitten me lennettiin, ja aurinko oli oranssi pallo taivaan reiässä.

Mitenkähän mie selviän tän syksyn. Viime syksynä taistelin masennusta vastaan aika menestyksellisesti pitkän aikaa, mutta nyt mulla on jo tässä vaiheessa voimat vähissä. Ajattelin että rohkaisenpa nyt mieleni ja soitan sinne mielenterveyshoitajalle, ni olikin menny soittoaika kuus minuuttia aiemmin umpeen. Nyt kuluu taas puoli vuotta ennenkuin uskallan rohkaista mieleni seuraavan kerran...

Ehkä lähden tästä koirien kans lenkille ja sit teen vähän pihahommia... pitäs koira-aitaakin purkaa kun tulee kunnan miehet kaataan pari puuta - tai toinen niistä on monirunkoinen, en tiedä voiko sellasta sanoa yhdeksi puuksi - ja mejän aita on epähuomiossa vedetty aika reilusti kunnan puolelle. Silleen hassusti on risteyksen tiealue, sen jälkeen outo kaistale kunnan maata ojan mejänpuolella, ja vasta sitten mejän tontti. Sikäli toki mukavaa, että mejän ei tarvi sitä puunkaatoa ite järjestää. Meän katon remontoijafirma ja myös rakennetarkastaja tms. sano että pitäs ehottomasti kaataa, kun lahottavat tän talon ku ovat liian lähellä. Kyllä meillä riittää omasta takaakin niitä kaadettavia puita. Edellinen asukas on esim. istuttanu koivuja riviin parin metrin päähän saunasta...

Mut nyt meen. Sumukin on hälvennyt kun tässä on tarpeeksi aikaa odotellut.

Meren monet kasvot

Hmmm... otsikko ei varmaan oo mun kielikuva, luultavasti pöllin sen nyt muualta. Ehkei siihen ole tekijänoikeuksia.

Lomaselta on siis palattu, lomaltapaluumasennus ja -väsymys iskenyt ja kaikkee pitäs silti tehdä. Aamu oli todella ankean näköinen sumumölli, jossain määrin on vieläkin. Ei tiedossa parempaa.

Kelit oli vaihtelevat tuolla rannikolla, välillä satoi, välillä paistoi ja sitten tuulikin kovaa. Ikinä en oo niin isoja aaltoja nähnyt tuolla, kuin sunnuntaina! Ne pyyhki yli koko kallioiden mitalta, mitä ei oo koskaan tapahtunu sillon ku ollaan oltu mökkeilemässä.

Kolmesta illasta kahtena nähtiin auringonlasku, ja lauantai-iltana se oli komea näytös meren velloessa hornankattilana värikkään taivaan alla.

Desibelit oli varmaan melkoiset, mutta ihmeen hyvin nukuin, kuten yleensä aina tuossa mökissä. Meren ääni tuudittaa, vaikka se olis kovakin.

Tällasen "once in a lifetime" -otoksenkin nappasin metsässä. Näitä kauriita siellä liikuksi, aiemminkin nähtiin  hieman toisaalla yksi, mutta se karkasi äkkiä. Tämä ei pelännyt, tosin oltiin aika kaukana ja koirat ei sitä huomanneet kun se oli paikallaan eikä ilmeisesti ollut polun yli mennyt, että olis haju jäänyt. Mie pysähyin vain siksi hetkeksi, kun otin kuvan, etten turhaa jäänyt pällisteleen ja pelotteleen. Sillä kertaa mies ei ollu kameransa kanssa mukana, ja sitä harmitti.

Reissussa otin muutamia hetkessäelämistilanteita itselleni. Sängyssä makasin ja kuuntelin meren ääniä ja sateen ropinaa katolle (tosin näissä tilanteissa aina nukahdin), rannalla vain seisoin ja katselin aaltoja. Uimassa käytyäni istuin kivellä ja annoin pikkukalojen tutkia varpaitani. Pimeässäkin mieluusti olisin imenyt äänimaailmaa ja valojen tuikahduksia, mutta jokin hyönteinen pisteli jalkoja - säären takaosia jostain syystä - niin kirvelevästi, että se oli mahdotonta. Tai ehkä olis pärjänny, jos olis laittanu pitkät housut. Pari päivää kutitti ja kirveli, mikä lie kun ei tuntunut ollenkaan siltä, että mitään hyttysiä olis ollu.

Mutta nyt ittee niskasta kiinni ja toimiin.