Tänne jäätiin.

Kuvan näköistä oli eilen kun kävin lenkillä, mutta eipä oo enää kun vettä lotisee. Maassa on vielä litimärkää loskalunta, mutta eiköhän sekin kyytiä saa näillä keleillä. Koirille tarttui jalkakarvoihin lumipalloja. Ja ne löysi loppuunkalutut linnunjäänteet, tai osan sellaisista. Hyvä hajuaisti se on noillakin, lähtivät määrätietoisesti vetämään ykskaks pois polulta varvikkoon, ja sieltä mättäältä löytyi sitten pitkiä mustia sulkia ja luita.

Kaverin luona oli mukava käydä, rupateltiin vissiin kolme tuntia. Siellä aina viihtyy ja oli ihan mielettömän hyvää juustokakkuakin. Ihan mua varten tehty :)

Tänäaamuna mun ei tarvinnu lähtee viemään tyttöjä junalle, kun mies vei töihin mennessään. Jäin sohvalle puoli-istumaan, koirat makas mun mahan päällä. Ne on tottunu siihen, että mie vien tytöt, ja nykyään ne ei paljoo eväänsä liikauta kun tietävät, että tuun kohta takasin. Nyt muiden lähdettyä sanoin ääneen "Tänne me nyt sit jäätiin." niin koirat ihankuin hämmästyneinä, silmät suurina nosti päänsä ja tuijotti mua. Tuli mieleen, että aattelikohan ne jääneensä yksin kuten yleensä tuossa tilanteessa, ja sitten yllättyivät ku mie olinki siinä. Ite ainaki olin ihan mielissäni kun ei tarvinnu lähtee mihinkään. Päivällä kyllä pitää käydä tankkaamassa auto ja asioilla.

Näin toissayönä taas painajaismaista unta entisestä työpaikastani. Raahasin painavaa taakkaa enkä tiennyt minne se pitää viedä tai mihin munkaan pitää mennä. Onneksi ei tarvi olla siellä enää! Tuollaistahan se just viimeiset ajat oli, kun olin heittopussina. Ikinä ei tiennyt, mihin menee ja mitä tekee, kun töihin meni. Se kusipäinen pomo on sentään pantu viimein esimieskurssille, kuulemma, mutta ei siellä osastolla kukaan vieläkään viihdy. En yhtään ihmettele. Kyylää ja nillittää turhasta ja käyttää esimiesasemaansa hyväkseen naisia saadakseen - siellä kun niitä lyhytaikaisissa työsuhteissa olevia nuoria naisia riittää. En tiedä tekeekö vielä sitä samaa, kun alkaa kuitenkin olla jo keski-ikäinen, mutta eipä tuo ikääntyminen ole setämiehiä ennenkään estänyt nuoria tyttöjä vikittelemästä.

Byäh. Keksinpä itelleni jotain mukavampaa ajattelemista.

Ihme nimeltä siivousinspiraatio

Yöllä olin kuulevinani vesisateen ropinaa katolla, ja yllätyin aamulla, kun olikin maa valkoisena. Ja lisää valkoista sataa. Piristää maisemaa edes hetkeksi. Pikkulinnut parveilee ruokintapaikalla. Harakkakin; on se sentään tehokas rasvatangon syöjä. Hirveitä paloja haukkailee. Ostin sellasen vähän halvemman kuin pähkinärasvatanko, siinä ei oo metalliverkkoa ympärillä ja harakkakin pääsee sitä hyvin syömään. Jossain kaupassa oli vielä halvempia tankoja, mutta kun katsoin valmistusaineita ja ensimmäisenä listassa oli vehnäjauho, niin jätin ostamatta... talvilinnut ei mitään vehnäjauhoja tarvi, silkkaa mahantäytettä ilman energiaa. Ilmankos oli halpaa.

On ollu varsin rauhallinen viikonloppu; mies on töissä ja lapset muualla. Eilen tosin sain perin harvinaisen siivousinspiraation - imuroin ja pesin lattiat. Imuroin myös telkkarintakusen - sinne jää nurkka, jonka lattia on täynnä johtoja - ja viimeinkin päätin siivota myös pöytäkoneen pömpelin ympärystän. Sähkölaitteet kun kerää sitä pölyä ihan valtavasti, ja tuota kohtaa ei ole siivottu herranaikoihin.

Vanhan koneen jäähdytys ei enää oikein pelaa, ja mies osti siihen pienen pöytätuulettimen apulaitteeksi aiemmin. Sanoin, että pitäs imuroida se kolo ennenkuin sinne panee tuulettimen pöllyttään niitä pölyjä, mutta ei se mua kuunnellut. Sitten yskittiinkin hetken aikaa. Niin paljon se pöly siellä pyörii, että tuulettimen ritiläänkin sitä tarttuu. No, nyt on vähän vähemmän. Hirvee hiki tuli kun kaks tuntia ährästin, mutta missään se ei näy! Pölyä on erinäisillä tasoilla vähemmän, mutta kun esim. keittiön pöytään ei ole koskettu, niin ei näytä siivotulta. Ja sohva on sotkuisen näköinen kokoelma tyynyjä ja peittoja ja koiran- sekä nuorison vaatteita.

Oli tarkoitus lähteä sitten lenkille, kun sääennusteessa oli puolipilvinen kohta iltapäivällä, mutta niin vain kävi että siivouksesta uupuneena nukuin täysiä kaks tuntia sohvalla, sen kauniin ilman ohi. Sillä kaunista se oli kuulemma ollut. No, kyllä se nukkuminenkin mukavaa oli, ja varmaan tarpeen kun sitä niin paljon riitti ja vielä yöksikin hyvin. Tosin lääkkeellä voi olla oma vaikutuksensa unentarpeen lisääntymiseen, mutta ilman sitä en varmaan olis kyllä siivonnutkaan.

Huvittavana yksityiskohtana imuria pois laittaessani huomasin hämähäkin kovaa kipittämässä keittiön lattian poikki - lienen häirinny sen elämää siivoamalla nurkkia ja oli lähtenyt evakkoon. Pyydystin paperille ja karistin tuonne tietsikan takana olevaan nurkkaan, missä saa olla rauhassa. Ulos en raski sisähämähäkkejä enää talvella laittaa, paleltuvat.

Mustasta perjantaista sen verran, että oon haaveillu uudesta näppiksestä jo pitkän aikaa, kun tää vanha näyttää tältä:

Likainen (itse asiassa tässä kuvassa näyttää ihan hirveen likaiselta ja homeiselta!) ja kulunut - jos ei muista missä kirjaimet on, niin on vaikea kirjoittaakaan, sisko ei osannu - ja kovaa meteliäkin pitää kirjoittaessa. Haaveena on ollu hiljaisempi ja sellanen, missä on taustavalo. Sellanen oli sit Black Friday-tarjouksessa Powerissa, niiden nettisivun mukaan. Satasen näppis melkein puoleen hintaan. Ei ollu tilattavissa verkkokaupasta, mutta lähimyymälässä piti oleman. Eikun sinne, samalla kun vein kuopuksen kouluun kun junalla ei ois ehtiny.

No, näppishyllyllä ei näkyny sitä - en tietenkään ollu pannu merkkiä ja mallia muistiin, mutta ei minkäänlaista lappua että mikään näppis olis ollu tarjouksessa. Kattelin, olisko näkyny asiakaspalvelijoita - hyvin vähän, ja niillekin kaikille pitkä jono. Kattelin, olisko näkyny jotain keskitettyä tarjousläjää, mihin olis laitettu perjantaitarjoukset - ei näkyny. Ainoa, perjantaitarjous mikä silmään osui matkalla ulos, oli "isot kodinkoneet -20%". Ulko-oven isoja mainosplakaatteja lukuunottamatta. Power on kyllä ihan onneton kauppa, sinne ei kannata mennä jos ei tiedä tasan tarkkaan mitä haluaa ostaa. Palvelua sieltä ei saa. Syksylläkin mentiin sit Giganttiin ostaan se tabletti tytölle, kun Powerin kaikki asiakaspalvelijat oli vissiin kesälomalla. Nytkin kävin Gigantissa, heti ovella oli nainen kysymässä mitä oon ostamassa ja ohjas oikealle osastolle, jossa nuori mies esitteli kaikki mun tarvetta vastaavat tuotteet. Tosin ne oli sitten niin kalliita, etten heti pystynyt tekemään päätöstä. Mutta kehuin niiden asiakaspalvelua.

Toinen ärsyttävä asia tuli, kun maksoin pari postipakettia netissä. Meillähän on tulostin ollu pois käytöstä kuukausia, kun siitä loppui muste ja se tekee tuhruista jälkeä. Nyt sitten pitikin tulostaa osoitekortti (tai hakea postista kooditarra = sama vaikka olis sit vieny sen paketin postiin ja maksanu siellä), vaikka ensin olin lukevinani, että riittää jos käsin kirjoittaa paketin päälle. Toiseen, isompaan, pakettiautomaattiin vietävään ne tiedot riittikin kun oli Helposti-koodi, mutta siihen pienempään, joka laitetaan kirjelaatikkoon, piti tulostaa se kortti. No, kokeilin ja hyvin tulosti, musta väri ei vielä ollu loppu. Mutta väärän. Ne molemmat osoitekortit kun oli siinä peräkkäin (ja se näytti ekana sen korttia tarvitsemattoman), vaikka klikkasin vaan sen toisen paketin tietoja, ja sit kun esikatselukuva oli niin pieni niin en huomannu ja tulostin väärän.

Ei siinä mitään, mutta kun tulostin teki lakon sen jälkeen! Kauhea painiskelu sen kans ja lopulta piti pyytää parempi puoliskokin apuun, ennenkuin sai tulostettua sen toisenkin. Puuuh. Ajattelin, että nää "helpot" systeemit sitten onkin vaikeita. Mutta tosiaan mejän nykyinen postin asiamies on siinä suunnassa, mihin ei enää oikein ole asiaa, ja kaupungissa se muutti hienosta paikasta kauppakeskuksessa semmoseen typerään sumppuun, mihin ei viitti auton kanssa mennä ja aina ei jaksa kävelläkään toiselta puolelta kaupunkia. Laiska paska. Vissiin oli kauppakeskuksessa liian kova vuokra. Sieltä kyllä häviää hissukseen muutkin kaupat, ei taida riittää asiakkaita.

Nyt vien koirat lenkille valkeuden teille ja sen jälkeen lähden käymään ainoan kaverini luona. Tai ainoan, jonka luona voin käydä.

Tokkurassa

Koirat kävi eilen hammaskiven poistossa, ja varsinkin toinen oli ihan poissa pelistä melkein koko päivän. Vasta illalla seitsemän maissa uskalsin viedä ne kävelylle, ja sitten kyllä virtaa riitti. Jännä miten erilailla ne heräsi anestesiasta, toinen kimposi istualleen jo eläinlääkärillä, ehkä kolme varttia ekan lääkeannoksen saamisesta (tosin silmät seisoi päässä eikä se tainnu tajuta paljon mitään mistään)

mutta toinen nukkui täysiä kolme tuntia. No kyllä mie tietysti tarkistelin vähän väliä, että on hengissä ja reagoi, ja pudotin pari pisaraa vettä sen kuivalle kielelle. Ymmärrän kyllä, miksi se oli vedetty siihen sivuun (ettei tuki hengitystä) mutta säälitti. Toisella kerralla se sitten jo veti kielen suuhun ja maiskutteli.

Sain olla paikalla kun toista hoidettiin (ei kuulemma koirat tykkää laitteen äänestä ni lueskelin jonottavan koiran kans odotushuoneessa) ja olihan se mielenkiintoista, paitsi että tuntui omistakin hampaista paikat irtoovan siinä "poran" ääntä kuunnellessa. Juttelin eläinlääkärin kans rescuekoirista ja mm. kolistiiniresistenssistä, mikä hiljattain venäläisiltä rescuekoirilta löytyi tarkistuksessa - kun tietää, miten vähän niitä testaillaan, niin kuinkahan moni koira niitä resistenttejä pöpöjä on tänne tuonutkaan - tai oikeastaan kuuntelin sen luentoa :) se oli niistä samaa mieltä ku mieki. Joillakin ihmisillä on tarve pelastaa kaikkea, ja sitten ne on pulassa niiden kans ja laittaa kiertoon. Ja kun se ei helpota sitä lähtömaan ongelmaa yhtään, tekee vaan tilaa seuraavalle. Koirien kanssa ihmiset tulee sitäpaitsi niin helposti huijatuksi...

No, sovittiin että vuoden alussa varailen aikaa sterilointiin.

Nyt alkaa tuntua siltä, että lääke tehoaa tai sitten muuten vain olo on parempi. Välillä. Tulee sellasia hyvän olon hetkiä, tuikkauksia, eikä pelkästään ahdistuspaniikkituikkauksia. Esimerkiksi tänään kun tulin viemästä tyttöjä junalle ja laittelin porttia kiinni, ja ajattelin että mun ei tarvi mennä nyt mihinkään vaan keitän aamukahvin ja laitan kynttilän palamaan. Tosin vain hetki sen jälkeen tuli masistuikkaus ja tarpeettomuuden sekä turhuuden tunne. Huono omatunto kun tuhlaan elämäni joutenoloon, en paiski töitä aamusta iltaan ja harrasta vuorikiipeilyä ja benji-hyppyjä vapaa-aikanani. Noin kärjistetysti, en tietenkään oikeasti ajattele, että sellasia harrastaa pitäisi :) Mutta huomionarvoista tosiaan, että tunnen välillä jonkinlaista iloa esimerkiksi siististä tiskipöydästä. Saattaa tulla jopa sellasia luovuuspuuskan esioireita, inspiraation tunnetta, tosin vielä ilman sitä inspiraatiota. Kuitenkin olo, että "jotain voisi tehdä". Näitä ei ole ollut kuukausiin. Ehkei vuosiin.

Sen verran mun kyllä pitäs tehä, että veisin paketin Matkahuoltoon. Ei vaan oo menoa Matkahuoltopaikkakunnille ainakaan sellaseen aikaan, että ne ois auki. Ihan älytöntä, että kaupungissa menee MH kiinni viideltä! Näinä aikoina. Bussit kulkee vuorokauden ympäri, mutta pakettien huolinta lakkaa klo 17. Täällä maalla sentään on tunnin myöhempään asiamies auki, mutta nyt kun lapset ei enää oo sielläpäin koulussa, ei tuu käytyä. Pakko mennä viimeistään ylihuomenna.

Jaa. Pyykkikone tuli valmiiksi. Onhan minusta jotain hyötyä, kun voin pestä pyykkiä...

Ei itketä maanantaina

Sovelsin vähän vanhan laulun sanoja, kun rallattelin auton takapenkillä vinkuville koirille, ja tietysti siitä tuli sitten korvamato. Mä niin arvasin. Pitää kuunnella jotain muuta musiikkia. Aamulla kuuntelin Vivaldia ja koira katto kaiuttimeen pää kallellaan, kun viulu vinkui.

Olen saanut aikaiseksi. Huomasin sattumalta jääkaapin oveen laittamani muistutuksen "käy pankissa" ja ensiharmistuksen jälkeen totesin, että siinä samallahan mie voin hoitaa kaikkee muutakin. Käytin koiria päiväkävelyllä (kurja sää vissiin aiheutti sen, ettei sielläkään, "keskustassa", nähty ku yks jalankulkija, kaks pyöräilijää ja yks pyörällisellä potkukelkalla huristeleva pappa), ostin joulukorttimerkkejä ja täydensin eiliseltä jääneitä kauppaostoksia sekä kävin kirjastossa. Nyt sain salaattiini tomaattia, saan myöhemmin tehtyä hyvän sopan ja on lukemistakin taas.

Saa nyt nähdä, tallonko jonkun varpaille kun pyysin soittoajan tk-lääkärille kuopuksen asioissa, kun se lääkäri laittoi jo syyskuussa lähetteen psykiatrikäyntiä varten, eikä vieläkään ole tarjottu muutaku hoitoneuvottelu ja sekin vasta ensi vuonna ja vasta hätyyttämisen jälkeen. Sen lääkärin piti soittaa vasta iltapäivällä, mutta soittikin jo aamummalla ja lupas soittaa sinne nuopsylle ja kysyä, miksei ne oo laittanu tytölle ees mitään lääkitystä. Kaiken maailman liitännäisongelmat pitäs kuulemma psykologin kans hoitaa - testata onko keskittymishäiriötä esim. - mutta mites hoidat kun tyttö ite ei niistä puhu. Tai jos puhuukin niin sitä ei huomioida millään lailla. Ja jos mie alan semmosia vielä tän kaiken päälle hössöttään niin nehän antaa pian mulle sen diagnoosin. Hysteerinen helikopterimamma, F99,4. Mutta kyllähän tytölle täytyy apua yrittää saada.

Välillä tekee niin mieli pullaa! Ihanan pehmeää tuoretta pullaa kahvin kans... ei vehnättömästä pullasta ikinä saa semmosta. Moilasella on gluteenittomia rahkamunkkeja, jotka on kyllä hyviä, mutta ne on munkkeja, ja niistä jää rasvan maku kitalakeen. Voisivat paistaa ne vaan pikkupulliksi, ostaisin usiammin vaikka ovatkin suhteessa melko arvokkaita. En kuitenkaan jaksa itse ruveta leipomaan perhelipullia. Monesti oon suunnitellut kyllä, mutta aina voipunut jo ajatuksesta.

Oon ollu tänään kyllä niin toimelias moneen muuhun päivään verrattuna, että taputtelen täällä itteeni toverillisesti. Pyykitkin pyörii koneessa ja nyt kun on kerran merkkejä, niin taidan kirjoitella muutaman joulukortinkin. Kumminkin jossain vaiheessa tulee se nyykähdys.

Surullinen sunnuntai

Yöllä heräilin kuuntelemaan sateen ropinaa, mutta se ei entiseen tapaan rauhoittanutkaan, vaan mielessä pyöri ikävät asiat - menneet mokat ja typeryydet - ja aamulla jostain syystä, ehkä jonkin unen takia, mietin, miten lapseni kuvailisivat lapsuuttaan. Ja se johti tietysti siihen, että aloinkin itse kuvailla omaa lapsuuttani kuvitteelliselle kysyjälle ja siitä fiiliksestä ei sitten ole päässyt irti. Mun lasten lapsuudessa on kuitenkin ollut läsnäolevia aikuisia, jotka on kuunnellu ja ottanu todesta ja jopa tehny asioiden eteen jotain. Niitä ei ole jätetty selviämään yksin.

Tänään tai viimeistään huomenna pitäisi tulla taas maailmanloppu. Tulis vaan. Ei haittais yhtään.

Tänään on myös itsemurhan tehneiden muistopäivä. Isän isä, isän pitkäaikainen naisystävä ja yksi mulle tärkeä ihminen (jota en kyllä ikinä livenä tavannut) on tehneet itsemurhan. Itsellä se on ollut lähellä pari kertaa. Suunnitelma on hiottu, mutta tuskin ikinä sitä käytän. Siksihän hoitoakin olen yrittänyt hakea, mutta niin huonosti on ainakin täällä, että jos tosissaan olis suisidaalinen ihminen, niin kyllä kolmessa kuukaudessa lääkärinaikaa ootellessa ehtis tekeen mitä vaan. Ehkä se on tarkoituskin, niin on vähemmän hoidettavia jonossa.

Nyt taitaa olla niin mustat mietteet, että on ehkä parempi, kun keksin kirjoittamisen sijaan jotain muuta puuhaa... kattelen vaikka sadetta.

Viiskymmentä tulossa

Jouluun on 36 päivää ja mun viisikymmenvuotispäivään 184 päivää.

VIISIKYMMENTÄ! En ole koskaan edes ajatellut sitä, että täyttäisin viisikymmentä - paitsi sen verran, kun joskus jotkut kyseli että eikö me sitä poikaa tehdä ja blabla niin oon aatellu ja kai sanonutkin, että lapset pitää saada ripille ennen äidin viiskymppisiä. Siis mun pitää saada omat lapseni, toisten lapsista ja viiskymppisistä mulla ei ole mielipidettä, jaksaminen on erilainen jokaisella. Oman jaksamiseni laita on usein hieman huonosti, eikä lasta voi jättää hoitamatta sellasina päivinä, kun ei jaksais.

Jokin aika sitten muistelin sitä kauheaa aikaa, kun lapset oli pieniä ja mie masentunu, ja pelkäsin että tuun vielä raskaaksi vaikka oli kierukkakin...  sterilisaatiokaan ei sitä pelkoa tosin poistanut kokonaan, onhan niitä tapauksia, että luonto on korjannut ihmisen tekemät värkkien rikkomiset ja raskaus saa alkunsa steriloinnista huolimatta. Ehkä sellaiset on nykyaikana jo saatu minimoitua, on tullut klipsejä ja sensemmoisia. Multa vaan otettiin johtimen keskeltä pätkä pois ja poltettiin kiinni. Ja nukuin suunnilleen koko sen ajan, minkä olin sairaalassa. Muistan sen kauhean väsymyksen, mikä mulla usein silloin oli. Siitä huolimatta piti hoitaa työt ja lapset ja ruuat ja pyykit. Siinä mielessä nyt on aivan hirveän paljon helpompaa, vaikka murheet ei tietenkään oo loppuneet vaan muuttuneet. Vakavammiksi, tosin vähitellen ne alkaa olla enemmän lasten itsensä hoidettavissa.

Oon koittanu kuopuksellekin sanoa, että sen pitäs itse pyytää itselleen apua kun sillä niitä kontakteja on, ei enää kohta voi äiti puhua puolesta. Pitäs ottaa sitä vastuuta itselle. Ei voi vaan todeta, että no, sitä ei kiinnostanut niin en puhunut ongelmistani.

Kun tuo päivälaskuri mulla tuossa nyt auki oli, katsoin samalla että on tasan 200 päivää Rockfestin avajaiskonserttiin, siellä on Ozzy Osbourne. Mies vähän puoliväkisin ostatti mulla sinne lipun, kun se on kerrankin niin lähellä, että pääsee suht helposti kotiin omaan sänkyyn nukkumaan. Neljän päivän lipun. Ei siellä mulle kuitenkaan niin paljoa kuunneltavaa oo, vaikka onhan ne livekeikat aina hienoja vaikkei bändiä niin fanittaiskaan.

Paitsi Mambaa en lähteny katsomaan, kun joskus vuosia sitten pyydettiin. Sitä en kestä ees livenä.

Lähdin aamulenkille kameran kans vähän ennen auringonnousua, kun näytti olevan niin lupaavan näköinen pilvenrako taivaanrannalla, mutta pilvethän tukki sen ennenkuin aurinko ehti nousta. Sen verran hämärää oli, ettei kamera pysynyt koirien liikkeissä mukana, kun koitin niitä kuvata niiden nuuhkutellessa villielukoiden jälkiä. Luulen. Uskalsin pitää hetken irti, kun ei näkynyt ketään missään. Paitsi musta kissa. Koirat ei onneks nähny sitä ja olivat muutenkin jo kiinni siinä vaiheessa. Toinen kun kiipes syliin ni totesin, että se ei vissiin halua enää juoksennella. Ja toinen tulee kun toista panee kiinni taluttimeen. Jos ei mielenkiintoisempaa satu just oleen.

Siksikin lähdin aikaisin, kun oli luvattu sadetta koko päiväksi, ja onhan se välillä ropsautellut. Sain lainata miehen autoa, kun vein kuopuksen junalle aamupäivällä - en oo saanu moneen vuoteen ajaa sillä :) Onhan se pehmeä ja sen kytkin on niin mukavan helppo.

Pienentyy mun ympär' elon piiri

Leinon Nocturne on yks lempparirunoistani, ja joskus olen ajatellut että olis hyvä värssy kuolinilmoitukseen siinä... mutta nykyisellään en suunnittele kuolinilmoitustani, en halua sellaista. Haluan että minut vaan unohdetaan, kun läheiset unohtaa.

Tuota runoa mietin tänään lenkillä, rivi "onpa kädessäni onnen kulta" pätee minuun, mutta en vain saa siitä kiinni. Kullasta. Pudotan sen kädestäni ja kurottelen jotain muuta. Jotain jota ei ehkä ole edes olemassa. Kuuta kuusen latvasta. Kuvajaista vedestä. Varjoa sumun seasta. Sitten itken ja ruikutan, kun menetän vähänikin ja suren, kun en osannut olla onnellinen siitä, mitä oli.

Onni vaan ei tule käskien, eikä järki siinä auta. Se on korvien välissä, ja sen puute on korvien välissä. Onnellisuudettomuus. Se tietoisuus siitä, että kaikki on ihan ok ja tän kaiken voi menettää minä hetkenä hyvänsä lisää vain pelkoa siitä, että kohta se tapahtuu. Kohta kaikki on huonosti. Kohta tämänhetkiset huonot asiat on pikkujuttuja sen todellisen huonostiolon rinnalla. Joku muu voisi elää täysillä just siks.

Sain soitettua eläinlääkärille. Kun uusittiin koirien rokotuksia, se katto näiden suuhun ja totes, että tänä vuonna pitäs poistaa hammaskivi, ja nyt varasin siihen ajan. Tyhmänä unohdin joogan ja se nyt sitten peruuntuu eläinlääkärissäkäynnin takia. Kyselin lääkärin mielipidettä sterilisaatiosta, se sanoi että kiinanharjakoirille tulee usein sydänläppävikoja vanhemmiten, että jos ei halua riskiä kohtutulehduksesta - mikä usein tulee vanheneville nartuille ja on sitten hengenvaarallinen tila -> sikakallis päivystysleikkaus kun iskee - ne kannattas leikkuuttaa viimeistään tän ikäisenä. Onhan mulla "koiranhoitorahasto" tavallaan, mutta voin sanoa että kyllä kirpaisee. Mutta kirpaisee vähemmän hoitaa homma kaupungineläinlääkärillä virka-aikana, kuin viikonloppuyönä jossain päivystävällä eläinlääkäriasemalla kumpikin vuorollaan. Eikä tartte ainakaan sitä pelätä ja kytätä koko ajan. Koirallahan kohdun seinämä paksuuntuu joka juoksusta aina enemmän, se ei huuhtoudu välillä pois niinkuin ihmisellä. Sinne jos pöpöt pääsee temmeltämään, tulee ongelmia.

Kaikenlaista sain tehtyä tänään. Yllättävää. Tiskikoneen tyhjennystä, tk:n takaisinsoittopalveluun soittamista (ei oo vielä soitettu takaisin), se eläinlääkärille soitto, pitkä lenkki koirien kans kun aurinkokin pilkisteli, joulukorttitehdas pyöri hetken aikaa... eikä päätäkään ole särkenyt. Kuopus on saanut hoitoneuvotteluajan ensi vuodelle. Vasta. Mutta kai se on parempi sekin kuin ei mitään. On sillä vaikeaa ollu tänäänkin... Esikoinen on ollu koko viikon kotona flunssassa.

Pienet on muna siat - no niin, piti kirjoittaa mun asiat, mutta tuo mulle tyypillinen lyöntivirhe sai mut nauraan niin että jätän sen muidenkin iloksi. Oon joskus täälläkin valittanut, että käsien koordinaatio ei oo synkassa, toinen lyö jo seuraavan kirjaimen ennenkuin toinen on ehtinyt painaa välilyöntiä. Munasiat on kyllä yhdyssana. Pienet munasiat. Ja pienenee vaan elon piiri. Siinäkin vaanii menetyksen vaara - jos ne pienet piirit murenee, ei jää mitään.

Kuvituskuva