Pieni aalto

Kylläpä sitä sadetta taas riitti. Semmosta tihkua. Oli se ihan kivaa kasvoilla kun eilen taapersin saunan jälkeen sisälle, mutta muuten ankeaa. Tänään pitäs kirkastua.

Saatiin vävykokelaan joutilas näppis tähän mejän koneeseen, hieno valonäppis!

Mekaaninen, eli rallattaa kyllä kirjoittaessa ihan yhtälailla kuin vanha, mutta tästä sentään näkee kirjaimet :)

Käytin eilen kuopusta hammaslääkärillä ja vein sen kouluun, ja vaikka olin mielestäni nukkunut suht hyvin, kaaduin sohvalle ja nukuin kaksi tuntia. Olin jotenkin aivan kamalan uupunut. Lisäksi paluumatkalla alkoi autossa haista sähkön tai muun kuumuuden käry, pelkäsin että syttyy tuleen. En uskaltanu pysäyttää, kun aattelin jos se ei sit enää lähde käyntiin ja jään sinne korpeen. Oli pakko tuulettaa, kun kävi ihan kurkkuun se haju. Mun autossa kun on se akku siinä kuskin penkin alla, niin tietynlainen pelko on pyllyssä aina, jos jotain sähkövikoja on tarjolla...

Koiramme on ilomme

Eilen hokasin kaupassa kesäkurpitsoita, ja innostuin tekeen niistä vuokaruokaa uunissa, kun muulle perheellekin tuli uuniruokaa. Reseptiä piti hieman soveltaa kun ei ollu kaikkea tarvittavaa, ja se haisi pahalle ja näytti rumalle, mutta maistu hyvälle :) Tänään tähteitä.

Siinä sitä laktovegetaarista edullista sapuskaa nyt on. Aurajuusto ei kyllä oo laihduttajan ruokaa, eikä ees edullista, mutta yksi elämäni vähistä iloista. Tai ei niitä loppujen lopuksi niin vähänkään oo, kun aattelee - koirat, ulkoilu, jooga, perhe... siinä on enemmän kuin monella muulla. Ja ilojen määrä korreloi kyllä käänteisesti masennuksen määrän kanssa, mutta enpä nuolaise ennenkuin tipahtaa. Olen todennut jo monta kertaa, että elämä on aaltoliikettä.

Kuura- ja karpalohurmoksessa

Ääää oon lihonu. Silleen käy aina, kun vähän höllää kuria ja sallii itelleen jotain hyvää vähän useemmin. Nyt saa hetkeksi jäädä suklaat kauppaan, aamiainen oli puolikas mysliannos ja lounaaksi raavin köyhän salaatin niistä aineksista, mitä sattui olemaan kaapissa. No eihän sellaset nälkää pidä.

Edullista, terveellistä ja vähäkalorista ruokaa on vähän vaikee keksiä, kun maha ei kestä kaalia, sipulia, sieniä, vehnää, papuja, herneitä, linssejä, lanttua ja naurista ja vain rajoitetussa määrin porkkanaa ja bataattia. Peruna-punajuurisoppaa? Karppaus vois sopia mun mahalle, vaan ei kukkarolle. Kun katsoo netistä ruokaohjeita, ne on paljolti kaalilaatikkoa, linssisoppaa ja pastaruokia. Pasta on halpaa, mutta vehnätön sellanen ei enää olekaan. Sitäpaitsi olen ollu huomaavinani, ettei maissipohjaiset isona määränä sovi nekään.

Silti, vaikka kuinka olen lihonut, tein sen karpalojäädykkeen kun kerran olin siitä niin haaveillut!

Ainakin pakastimeen mennyt mössö oli just niin hyvää kuin pitikin! Laitoin sen jäätymään annoksina. Muut ei sitä kuitenkaan syö. No kuopuksella vois maistattaa. Vesi tulee kielelle kun ajatteleekin.

Yöllä oli revontulia, mie kävin keräämässä (varmaan ekaa kertaa elämässäni) pyykit tähtitaivaan valossa, ja katoin että pohjois - luoteistaivaalla olevan pilven takaa hohti valo, joka vois olla vaikka revontulia. En sit tullu kattoneeksi sähköpostia, jossa oli revontulihälytyksiä, viisi oli illan mittaan tullu. Harmitti kun en ollu kattomassa.

Pyykit ei kyllä ollu kuivuneet yhtään. Pitänee alkaa vähin erin lopetteleen ulos ripustelu. Tosin ensviikolle on luvattu aika lämpimiä kelejä.

 Aamulenkin kuurahurmosta.

Oikein harmitti, kun sitten tulikin vesisateet, en jotenkin ollu odottanu ollenkaan. Olin tuudittautunut siihen "lokaloimuun" kun piti olla ihanaa ja kesäistä ja aurinko paistaa ja lämmin olla. Ei sitten.

Karpaloiden poksetta

Oon miettiny, että huolimatta yli kahdenkymmenen vuoden yhdessäolosta, meillä ei miehen kanssa ole juuri mitään yhteistä esim. puheenaihetta. Sitä ei kiinnosta mun jututa eikä mua sen jutut. Pelänny, että mistä me sit puhutaan ku lapset lähtee kotoa ja jäädään kaksin. Mutta on meillä ainakin keväisin ja syksyisin (niin kauan kun fysiikka kestää) näitä yhteisiä retkiä miehen kuvaamisen ohessa. Mie tykkään luonnossa liikkumisesta ja mies tykkää kuvata luontoa. Jos nyt kaikkee muutakin. Innostuu millon mistäkin, nyt on ollu pimeäkuvaus ja suot mielenkiinnon kohteena.

Eilen käytiin parillakin suolla, ekalla käytiin ihan suosuolla rämpimässä, sen reunoilla oli isoja vanhoja puita, luonnonsuojelualue kun oli.

Hirmusti oli karpaloita! En voinu olla keräämättä niitä yhden pienen jäädykkeellisen verran :)

Ja koirat kun huomas, että mättäillä kasvaa herkkuja, niin nehän ryhty syömään. Pokse vaan kuulu kun isot, mehevät karpalopallot meni suussa rikki. Arvasin, että maha tulee kipeeksi, ja niin tais tulla...

Toisella mentiin vaan reunoja pitkin, ja kierrettiin lampea. Oli tosi ihanaa! Kuvat on tylsiä mutta on ihan pakko laittaa tänne - mun sielunmaisemaa? Jos kerta mulla on suohirviön sielu. Tai jonkun käärmeen?

 Tässä kohtaa oli kaatunut puunrunko, jolla levähdettiin ja odoteltiin perässä tulevaa miestä.

 Ulpukanlehdissäkin on ruska!

Noita keloja siellä riittää. 

Lammen ympäri kiertävä reitti on jotain 4-5 km, mutta aurinko laski ja alkoi hämärtää, mentiin semmonen puolitoista kilsaa ja tultiin takaisin. Poseerasin niemenkärjessä.

 Oho tuli kuvat väärässä järjestyksessä. Ihan sama. Niemi kuvattuna vastarannalta ja itse niemeltä, kuva miehen ottama tietty ja mie vaan ruutukaappasin sen Lightroomista, kun en jaksanu ruveta eksporttaamaan. Ylempi kuva on otettu lähempänä auringonlaskua, huomaa että on jo hämärämpää. Sitten kun käveli rannalta metsään, humahti tosi hämäräksi - veden äärellä on aina paljon valoisampaa.

Päällä oli se aiemminkin mainitsemani mummomallin tuulitakki, ja tulihan todettua sen käytännöllisyys taas. Ekalle suolle mennessä mulla oli vielä tuulihousutkin jalassa, kun luulin että on kylmä ja märkää, ja sit tietysti rämpiessä tuli kuuma. Autolle tultaessa mulla oli mukana pussillinen karpaloita, korvaläpät, hanskat, pipo, tuulihousut, koiran kakkapusseja ja nameja sekä puhelin. Kaikki takin taskuissa. 

Mörrimöykyn kolo.

Ruusuja ja appelsiinintuoksuisia kynttilöitä

Ostin ison monivärisen ruusukimpun, tekosyynä miehen synttärit. Kyllä miehellekin voi ostaa kukkia, varsinkin kun niitä saa itsekin katsella :) Ostin mie sille viikonlopuksi kaljaakin ja tarjosin hyvät ravintolasapuskat. Oli tarkoitus tarjota koko perheelle, mutta kuopus lähtikin Turkkuseen poikakaverinsa kans.

Ne uudet rillitkin viimein sain. Menee taas aikansa, ennenkuin totun niillä näkemään, sivusilmänäkymä ainakin on ihan vääristynyt. Nyt voin ottaa lukulasit vinttiin ja lukea molemmat silmät auki niin, ettei ala heti päätä kivistämään. Toivottavasti.

Rahaa kyllä meni, mutta ei siitä sen enempää...

Sairaalallakaan ei tarvinnu lyödä nyrkkiä pöytään, magneettikuvauslupaus tuli ihan pyytämättä. Se on sitten eri asia, löytyykö siitäkään mitään vai pitääkö tytön niitä kipuja kattella loppuikänsä. Reippaasti tyttö selitti vaivansa ite, mun ei tarvinnu ku pari kertaa tehdä tarkentavia huomautuksia. Fiksu ja sympaattinen lääkäri, mutta kyllä ne taitaa tuolla lastenkirurgian puolella ollakin mukavimmasta päästä, luulen. Muutaman kuukauden päästä kuopuskin joutuu siirtymään aikuisten julmaan ja karuun maailmaan...

Mies lähti taas yökuvaileen. Täällä me esikoisen kans nyhjätään, sekin lähtee huomenna koiranhoitohommiin muualle.

Pohjoisessa on jo satanu lunta, tänne on seuraavat pakkaset ennustettu tulevaksi su-ma yöllä, silti ensviikolle neljäntoista asteen päivälämpötiloja. Hienoja syyssäitä luvassa!

Kylmää ja lämmintä

Toisaalla oli juttua lenkkivaatteista, ja sen kunniaksi - no ihan muutenkin kyllä - vedin aamulla päälle Lidlistä ostamani housut, jotka oli kai tarkoitettu liikuntaan. Juoksuun varmaan. Aika ihonmyötäiset, mutta mukavan lämpimät. Lenkille lähtiessä oli oikein urheilullinen olo! Tosin mietin, miten mun mummomallin tuulitakki sopii niiden kanssa, mutta päätin viis veisata siitä. Oon muutenkin millon missäkin vaatteissa lenkillä, kyllä ainakin täkäläiset on tottunu. Mutta olipa kevyt jalka. Kylmä tuuli!

Ennen lenkillelähtöä ripustin pyykit vielä ulos, ruoho oli rapeaa yöpakkasen jäljiltä ja yöpaidassa tuli kylmä. Ei oo kesä enää, ei. Nyt lämpiää pönttöuuni.

Kuopus tulee tänään kotiin, huomenaamulla lähdetään taas ajeleen isoon kaupunkiin sairaalaan sen jalan takia. Saatiin aika kirurgian polille. Kunpa mulla olis kanttia vaatia hoitoa, onhan se nyt onnetonta, että tyttö on vieläkin rampa, vaikka mokomasta nilkkamurtumaleikkauksesta (joka meni ensin pieleen ja piti uusia seuraavana päivänä) on jo yli kaksi vuotta. Oon vaan vähän liian hiljainen, arka ja taipuisa lyömään nyrkkiä pöytään. Jos ei nätisti puhumalla onnistu, niin siihen se sitten jää. Mutta vähän sillä asenteella kyllä lähden, että jotain täytyis tapahtua, ei enää riitä röntgenkuva ja nilkan kääntely "sattuuks tää" ja "hyvin liikkuu" ja "kaikki on kunnossa". Ei enää tässä vaiheessa. Jos jalka pettää alta kävellessä ja seisomaannousu on tuskallista, niin eihän se ole kunnossa sillon. Eikä kyseessä voi olla sellanen krooninen kipukaan, missä tuntoaisti ikäänkuin tottuu kipuun ja tuntee sitä vaikka vaiva on jo poissa, koska jalka on välillä toiminut melkein normaalisti. Nyt se on taas pahentunut äkillisesti ilman mitään myötävaikuttavaa tapahtumaa.

Väsyvalitusta

Taas valvoin yöllä jonkin verran, ei löydy hyvää asentoa kun aina johonkin sattuu tai on muuten hankala, koirat on millon missäki ja nousee ylös ravisteleen ja juomaan ja nyt toinen kävi alakerrassakin ja toinen oli huolissaan - kyllä mie sen aamulla tajusinkin, miksi; ainakin kaksi oksennusta oli keittiön lattialla.

Vein tytön kuuden junaan enkä saanu nukutuksi enää sen jälkeenkään - toisen tytön jalka on tullu taas kipeeksi ja mietin, miten sen kans toimis. Koululääkäri on vasta 3 viikon päästä ja toisaalta tuo ei oo akuutti vaiva kun on kyse yli 2 vuotta sitten leikatusta jalasta ja sen oireilusta, mutta toisaalta on, koska se estää normaalin kävelyn ja lisäksi sattuu kovin. Joogan takia en voinu soittaa takaisinsoittoajanvaraukseen, kun en olis voinu kuitenkaan vastata ku ne soittaa takas (no tässä kohtaa huono omatunto soimasi, että kamala äiti, kun panee joogan oman lapsensa hyvinvoinnin edelle) ja nyt kun soitin, en voi sit mennä päikkäreille takaisinsoittoa odotellessa. Annetaanhan sieltä aina aika, jolloin soiton olis tarkoitus tulla, mutta käytäntö on osoittanut, että se voi tulla ihan millon tahansa. Sit pitäs vaan olla kiitollinen soitosta, vaikka se tulis kuinka huonoon hetkeen. Sitten on vielä se, että tyttö asuu asuntolassa toisessa kunnassa, mutta ilmeisesti siellä tk:ssa ei saa muita kuin kouluterveydenhoitoon liittyviä asioita hoitaa. Hampaat myös, vaikka meän tyär käy kyllä omassa hoitolassa täälläpäin.

Ja nyt väsyttää niin että silmät menee ristiin. Sit jos ne sanoo että joo ei auta ku tulla päivystykseen, ni miten mie ajan näin väsyneenä kymmeniä kilometrejä sinne tänne... Oon kyllä totisesti tullu vanhaksi ja väsyneeksi. Tää ilmakin on taas niin harmaa ja painava. Piti sataa koko päivän, mutta ei oo satanu ku yöllä viimeks ja nyt on yli puolen päivän. Yöllä oli kyllä mukava kuunnella sateen ropinaa, siinä valvoessa.

Ihan selvästi väsy vaikuttaa mielialaan, tänään on pyöriny taas masennusmantra päässä. Olen kiukkuisesti väittänyt vastaan, toistaiseksi. En luovuta heti. Olis niin kiva tehdä kaikenlaista, mutta ei saa aikaiseksi ja kun aina väsyttääkin. Aloitin sen kaulahuivin, mutta siitä tuli liian leveä, ja nyt kun purin sen ja aloitin kapeamman, se ei edisty millään kun inspiraatio hävis. Silleen tahtoo käydä usein, kun pitää purkaa jo pitkälle ehtinyt tekele. Sitäpaitsi alkaa unettaa aina kutoessa.

Nyt pitäs kyllä jo soiton tulla.

Ulkoilun ilahduttava vaikutus

Sunnuntaina kävin miehen seurana kuvaamassa taas yhtä suota, oli oikeastaan umpeenkasvanut lampi ja tosi märkä. Koirilla oli kurapuvut päällä, mutta kyllähän tuo toinen mua katteli sen näkösenä, että ootko nyt ihan varma, että tämä tämmöinen rämpiminen on tarpeellista...

Joskus muinoin tuohon jäänyt siltarummunpätkä, josta on tullut aika hyvin maastoutunut pieni luola.

Siellä oli paljon tuoreitakin hirven- ja peuranjälkiä, mutta ihme kyllä ei hirvikärpäsiä. Yksi ainoa, sekin koirassa. Nähtiin ihan omin silmin valkohäntäkauriita hännät pystyssä laukkomassa... koirat oli niin matalia, ettei ne nähneet, mutta kyllä ne sitten haistoi tuoreet jäljet.

Tänäänkin ne haistoi jonkun jäljet mettässä.

Tuolla jossain joku oli, tai sinne se oli ainakin mennyt. Tosin ei nää oo aina ihan kartalla siinä, mihin päin se jäljitettävä on kulkenut, mutta nyt taisivat kuullakin jotain. Ei ne mihkään silti lähteneet, vaikka olivat irti.

Aivan upea ilma oli! Varmaan viimeisiä kauniita päiviä ennen synkeää loppusyksyä. Pieni tuuli kävi, mutta ihan hyvin tarkeni.

Välillä piti ihan hupparin hihoja nostella ja vetskaria avata. Naapurin isäntäkin oli pyöräilemässä metsässä. Kattelin suppiksia mutta ei näkynyt - tosin sehän ei tarkoita, ettei niitä ollu. Ne vain ei aina niin helposti ilmaise itseään ohikulkijalle.

Toisin kuin herkkutatit. Tämä yksilö on levinny maata pitkin oikein huolella, ennenkuin on alkanut kasvaa ylöspäin...

Tein eilen sitten sen linnunruokintahäkin, vaikka olin keväällä sitä mieltä, että en ruoki enää lintuja kun naakat ryöstää kaiken. Keksin vaan yhtäkkiä, että entisen kasvi"huoneen" kehikosta mie saan kätevästi sellasen talipötkö- ja -pallotelineen (mitenköhän kielioppisäännöt suhtautuu tuollaiseen jaettuun kolmisanaiseen yhdyssanaan? Talipötkö- ja talipalloteline vois olla järkevämpi muoto) ja siemenet voi olla siellä missä on ennenki ollu, ei naakat niistä silleen piittaa. Siinä on valmiiksi verkkotaso lattiaksi ja aitaverkkoa kiedoin ympärille. Muistin jättää oven :) Ei se kaunis ole, mutta rumempikin vois olla. Ja toivottavasti toimii halutulla lailla. Tilaa on alla sen verran, että jos jotain murusia tippuu niin niitä saa käydä syömässä ken tahtoo. Ja kyllä niille naakoillekin aina vanhoja leivänpaloja laitetaan.

Niin hieno ruska!