Asiantuntijat konvehteja testaamassa

 Meillä on kuulemma surkea koronatilanne. Ihmiset vaan hilluu ja kyläilee entiseen tapaan, ja pöpö leviää. Mie keksin tavan pitää maskia niin, ettei rillit huurru, mutta ei se yhtään mukavaa ole silleenkään. 

Appelsiineja kuluu. Makeannälkään on mainio lääke kun pienii aplarin kulhoon, laittaa raejuustoa ja mantelirouhetta sekaan ja lappaa ääntä kohti. Joskus laitan banaaninkin sinne sekaan. Herkkuahan se on, vaikka sitä ei lasketa herkuksi mun herkkulakossa. Tosin viime viikolla (vai olikse edellisviikonloppuna) ostin pikkupurkin Pringlesiäkin, että en ihan sataprosenttisesti ole lakossa ollu. Paino on kumminkin hitaasti mutta epävarmasti hilautunut vähitellen alemmas, välillä ottanu takapakkia vai pitäskö sanoa etupakkia, kun onkin noussut. Näissä lukemissa en kuitenkaan ole tainnut juuri olla sitten vuoden 2014. Kyllä se piristää, paremmin tai ainakin pidempiaikaisesti kuin suklaan mässyttäminen. Melkein harmittaa että joulu tulee ja pilaa mun hyvän laihdutusmoodin. 

Eilen ja tänään on satanut jotain vastoin ennusteita. Tutkakuvissakaan ei aina näy. Kai se lunta on olevinaan, mutta ei hiutaleina vaan pieninä palluroina. Maa on osittain, varovaisesti valkoinen. Vähänkäytetyt tiet näyttää talvisilta, vaikka pientareilla ja metsissä lumi häviää varpujen joukkoon. 

Tänään tuntuu olevan väsypäivä. Edellisten menkkojen loppumisesta 2vk ja taas on, ja lisäksi jotain minkä epäilen kielivän virtsatietulehduksesta. En tiedä, kun ei mulla semmosta oo koskaan ollu. Niin lievänä kyllä, että juoskentelen tässä nyt paljon ja katon tapahtuuko muutosta mihinkään suuntaan. Ja poski on edelleen lievästi kipee. Anoppi oli keuhkokuumeesta sairaalassa, sille tehtiin nyt jo toinen koronatesti. Negatiivinen. Ja mie ruikutan pikkuvaivoistani... 

Unien laatu on tosiaan muuttunut. Nyt nään unissani paljon ihmisiä vuosien varrelta, viime yönä olin laiva-ym. matkalla työkaverien seurassa, mutta enimmäkseen eksyksissä. Etsin hyttiäni ja vessaa, ja vessat oli ihmeellisiä pieniä koppeja, mihin hädin tuskin mahtui istumaan. Yhdessä niistä oli kalapehmoja. Välillä on ala-asteen, välillä yläasteen koulukavereita ja aikuisena tuntemiani ihmisiä, osa jo ammoin kuolleitakin. Pitkiä, monipolvisia unia. Mutta sentään nukun. 

Viikon päästä sallin itelleni jouluherkkuja. Kaapissa on kyllä suklaata... en älynny pitää koirien ulottuvilta pakettia, missä oli konvehtilaatikoita, ja ne ehti repiä yhden auki ja syödä muutaman konvehdin. Punnitsin loput ja totesin, että 30-40 grammaa jogurttitäytteisiä konvehteja ei edellytä oksennuttamista. Laitoin jouluherkuksi säästämäni konvehtilaatikon pakettiin ja jätin muovipussiin ne paketista revityt. Ja nyt on syötävää sisältävät lahjat visusti koirien ulottumattomissa. 

Menen keräämään voimia, että jaksan lähteä lenkille.

Roinaa ja tähtiä

 Ai että mua kyllästyttää tuo kauhea joulukrääsämäärä. Ei mun mielestä ennen ole ollu "runsain määrin erilaisia hauskoja joulutavaroita" kuten joulusilmälaseja (jotain kimalteisia pahvikehyksiä), vilkkuvia tonttulakkeja ja muita täysin tarpeettomia roinia laarikaupalla. Ja halvalla kuin mikä. Hyi. Ymmärrän kyllä kynttilät ja jouluvalot ja joulukoristeet, mutta en "turhaa" kamaa. Kertakäyttöroskaa.

On ollu ihanan kirkkaita ilmoja parina päivänä, ja iltaisin tähtitaivas. Mukavaa niiden moniaiden harmaantuhnuisten päivien jälkeen. Koirat kävi sydänkontrollissa, ja tilanne on säilynyt ennallaan; ei ole siis aggressiivisesti etenevä vajaatoiminta. Onneksi. Puolen vuoden päästä taas kuunteluttamaan. 

Eilenillalla epäilin jo jotain aivoinfarktia, kun yhtä Matkahuollon kautta menevää, itsemaksettua lähetystä laittelin. Ensin katsoin kartasta lähintä noutopaikkaa, että osoitan paketin sinne. Ja pää löi tyhjää - en muistanu osoitetta. Kymmeniä lähetyksiä olen siihen osoitteeseen kirjoittanut eikä enää vuosiin ole tarvinnut sitä katsoa mistään, kun olen muistanut ulkoa, ja yhtäkkiä en muistanukaan. Eikä siinä kaikki: seitsennumeroisen aktivointikoodin kirjoittaminen paketin päälle ei onnistunut. Ei toisellakaan kertaa. Ymmärsin kyllä numerot, mutta en saanut päähäni missä järjestyksessä ne on. Piti repiä paketti auki kun suttua oli jo liikaa, paketoida se uusiksi ja numero kerrallaan piirrellä se luku. Eipä oo sellastakaan ennen ollu.

Ne muutamat joulukortit kirjotin tänään, lehmäkortteja ja vähän muitakin. Kaipa sekin on perinne, joka tulee kuolemaan, kun posti ei enää kuljeta kunnolla postia ja muutenkin ihmiset on alkanu jättään koko korttirumban pois jouluvalmisteluista. Ei oo yhtään joulufiilistä vaikka joulu on parin viikon päästä... Enemmän mie ootan kai sitä talvipäivänseisausta. Tai sen jälkeistä aikaa.

Maailma oli hetkisen kaunis

 Kun ei odota lunta, ja asennoituu että koko alkutalvi on mustaa ja ankeaa, niin pieni lumisade ilahduttaa kovasti. Piristää. Lunta tuli enemmän kuin pitikään (siis sääennusteen mukaan) mutta ihan lumitöihin ei jouduttu.

Miehen autossa on vielä kesärenkaat, se on käytelly mun nastakkailla varustettua autoa työmatkoilla. Paitsi eilen pääsi omallaan, ja mie kävin sitten kirjastossa. Siellä oli maskipakko. Takaisin ajaessa oikeen sydämestä otti, kun oli niin harmaata ja hämärää.

Villieläinten jälkiäki näki, kun oli vähän lunta :) Lähdin seikkailemaan tuonne vähän syrjemmälle viime viikonloppuna, sanoin vielä miehellekin että "siellä on hiljasta" ku meän nurkilla on viikonlopuilla aina sutinaa kun kaikki tulee tänne päiväkävelylle. No, ei ollu tällä kertaa hiljaista, oli toinen koira, maastomoottoripyöriä, autoja ja jopa pieni kauhakuormaaja. 

Tällanen silta tuli vastaan, näytti huteralta mutta oli metallia ja kantoi hyvin minut ja koirat, kun heittelin niitä vastarannalle puolivälissä. Ne tottu Lapin-reissulla kyllä siihen, että niille annettiin vauhtia ojien yli, ja sit ku vielä sanoo samalla "hops" niin ne tietää että hypätään. Sit me oltiin kaikki oikein iloisia ja helpottuneita, kun selvitettiin tuollainen pelottava juttu yhdessä. 

Tässä kiivetään Janakkalan Kukonnokassa sijaitsevalle Linnamäelle. Sieltä jostain löytyi hyppyrimäki.

Ihanan hengästyttäviä nousuja myös. 

Nyt on taas lumet lähteny ja loskatkin. Ruoho vihertää mutta muuten on niiin harmaata. Hyi. Eilen ulkona tallustellessani mietin, miten olen luovuttanut tässä elämässä. Kun monilla ihmisillä on kaikenlaisia ilonaiheita tai vaikka harmin aiheitakin, jotka ikäänkuin - tässä vaiheessa piti jäädä taas pitkäksi aikaa miettimään, onko sellasia sanoja edes olemassa, jotka kuvaa sitä mitä yritän kertoa. Asioita, jotka toimii laukaisijana, sysää toimintaan, pitää ihmisen liikkeessä. Ja musta tuntuu, että mulla ei ole mitään. Illalla juttelin miehelle, että se on oikeastaan ainoa tällä hetkellä, "mitä mun elämässä on" koirien ohella. Lapsilla on oma elämä, vaikka kyllähän ne tässä välillä pyörähtää jopa yökylässä. Käytän koirat lenkillä, teen ruuan ja siinä se mun elämä.

Mies tuumi, että tartteeko sitä aina niin kovasti ollakaan jotain. Ja niinhän se on - tähänhän olen pyrkinyt ja tästä unelmoinut, että ei olisi mitään, ja nyt sen seurauksena tunnen tarpeettomuutta. Turhuutta. Ehkä se on tämä harmaus ja ankeus, kalseus ja jatkuva hämäryys, mikä saa miettimään tuollaisia, koska oikeasti, järjen tasolla olen ihan tyytyväinen näin luovuttaneena. Mutta olis se kiva, jos joskus jostain asiasta vielä innostuisi. 

Päivät niinkuin varisparvi raahautuu

Päivät soljuu väsyneesti ja tapahtumaköyhästi. Jälkimmäinen on osin ensinmainitun syytä, mutta ei paha asia sinällään. Mieluummin näin kuin ikävien asioiden kanssa taistelu. 

Ja varoituksena säikyille: postauksen viimeisessä kuvassa on jalaton matelija.

Kuopus on yksityissairaalassa parhaillaan toipumassa jalkaleikkauksesta. Poikakaveri sai vapaata intistä, että pääsee sitä hakemaan ja hoitamaan. Ku jonku aikusen pitää olla kotona paikalla ensimmäisenä yönä. Ennen sellanen aikunen on ollu äiti tai isi, nyt se on poikakaveri... mutta oltiin me varalla, jos poikkis ei olis saanukaan vapaata. 

Talvikin käväisi, tässä "talviomenia". 

Tässä ollaan valinnan edessä.

Oikeastaan ei, kun otin tuon kuvan taaksepäin. Tultiin tuolta vasemmalta. Polut oli sulia, vaikka lunta oli muualla. 

Possu antoi idean jalkakylpypommien tekoon, etsin netistä ohjeen ja pienensin sitä kolmasosaan ja tein laventelintuoksuisia jalkakylpypingviinejä. Ne lihoi ihan silmissä! Tuotos alkoi kuohua, vaikkei sen kai pitänyt niin tehdä. Tai ei olis pitäny, mutta kun tekijä oli ensi kertaa asialla ja soodalla on taipumus kuohuilla. Siksihän sitä leivonnaisiinkin laitetaan. No, kyllä ne silti toimi. Tulipahan kokeiltua.

Nyt on kuulemma uusi villitys ne kierrekynttilät, joita kaulitaan littanaksi ja sitten väännetään jengoille. Mie en oo innostunu, ne mitä oon nähny on enimmäkseen rumia ja säännöttömiä, paljon kauniimpia kierrekynttilöitä saa kaupasta ostamalla. 

Kääretortunkin tein, mutta siitä en ottanut kuvaa. Siitä hienosti onnistuneesta suorakulmaisesta pohjasta tuli ikävä kyllä suunnikas, kun se matkalla sokeroidulle leivinpaperille lennähtikin koirien koppaan. Onneksi paperi alaspäin, ettei tullu karvaseksi. Täytteeksi sitruunarahkaa, mutta vähän kuivakkaaksi jäi silti. 

Kolmen- neljän kilon pudotus on nähtävästi vaikuttanu edullisesti mun polvien jaksamiseen. Oikea polvi ei oo juuri ollu kipee (paitsi sillon ku tulin sen 35 metrin alastulon sadan metrin matkalla) ja vasenkin vain vähän. Että jotain hyötyäkin siitä. Tänään on kyllä ollu syömähimo. Ja otsa- ja poskisärky... riistakamera otti minusta kuvan kun tulin lenkiltä, ja näytin siinä kyllä vähintään niin huonovointiselta kuin tunsin olevanikin. Kaulaa myöten punaisenkirjava ja naama roikkui. 

Jonain päivänä on paistanut aurinkokin. 

Tässä on kuopuksen aljo. Viljakäärme. Se viime viikolla loi nahkansa ja sunnuntaina söi rotan. Kaunis olento on hän, ja yllättävän vilkas. Luulin, että käärmeet on vaan tolleen kasana möllöttämässä päivät pitkät. Tuo jätskirasia on ns. wet box, siellä on märkää turvetta. Kärmes on viihtynyt kuulemma siellä ruokaa sulattelemassa.

 

Päivystystä

 Tänään pitäisi tuleman kuriirin paketti, ja sitä sitten kyttään tässä ikkunan ääressä siihen asti kun se tulee. Pikaisesti kaikki vessakäynnit sun muut, en halua että kuski tulee sisälle asti. Ja nopeuttaahan se sitä itteeki. Onneksi sataa, niin ei harmita lenkille pääsemättömyys.

Tässä on tämän marraskuun puolivälin moodi. Ja ilme. Eilenkin istuin sohvalla katsomassa telkkaria vaikka kuinka kauan. Areenasta dokumentteja ja yritin katsoa tallennettuja eläinlääkäriohjelmiakin, mutta jostain syystä se tallennussysteemi oli ihan sekaisin. Aiotun ohjelman sijasta näytti jo katsottua aivan eri sarjaa, ja sitäkin keskeltä jaksoa. Suututti. Aina suututtaa kun ei hienot systeemit toimi kuten pitää. 

Sain muuten viime viikolla heikot reisilihakseni kauhean kipeiksi yllättäen, kun valitsin tällasen reitin lenkillä. 35 metrin pudotus sadan metrin matkalla, oli aikasen jyrkkää ja hyvin varovaisesti sai kulkea. Päästin koiratkin irti, etteivät kiskase mua kumoon. Toinen meni ilosesti eellä, mutta toinen palas vähän väliä tarkistamaan, onko mulla kaikki ok. Tai miks sit tulikaan. Ehkä varmistaakseen, etten karkaa. 
 Viikonloppuna mies oli töissä, ja mie en meinannu yhtään käsittää, että on viikonloppu. En käyny näissä "omissa" metsissä lenkilläkään, kun aivan armoton ihmis- ja koiravirta meni molempina päivinä sinnepäin. Sunnuntaina tapasin yhen kylän miehen, ja jäin sen kanssa rupatteleen pitkäksi aikaa. Se kerto vähän "juorujakin" toisten kyläläisten asioista :) Oli hauskaa jutella, mutta aina mulle tulee tuollaisten juttutuokioiden jälkeen semmonen häpeä, kuin olisin nolannut itseni. Ehkä vedän vaan jotain ylipirteää roolia keskustellessa, ja sitten tyhjenen kuin ilmapallo ja joudun alakulon valtaan. Yritän liikaa. Oma minäni lähtis vaan meneen eikä jäis jutteleen, ja sitten kun rooliminäni jääkin juttelemaan, siitä tulee joku ristiriita. Kuka tietää. 

Lauantain reissulla kuulin taas teeren syyssoidinta. Aika lähelle pääsin, mutta sitten tie muuttui niin irtohiekkaiseksi, että askelten rahina mykisti teeren. Ja minuaki häiritti se rahina, että voi olla niin erityisherkkä että omien askeltenkin ääni häiritsee!

Ja ahdistaa kun ihmisille pitäisi keksiä lahjoja! Kaupoissakaan ei tohdi kovin kauaa kierrellä, kun on tautia liikkeellä, netissä on aivan liikaa kaikkea ja kaupat niin kummallisia ulkomaalaisia, että en ymmärrä niistä mitään. Oon semmonen digimuumio, etten sisäistä uusia asioita. En ees löydä enää sitä hyvää pasianssisivua, jolla tykkäsin pelata tuolla toisella koneella, vaikka sillon se oli ihan ekana googlen listalla. Sitä olis voinu pelata kuriiria ootellessa. 

Metsä <3

Yksinäisen teeren syyssoidin

 Tänään taas päivä, jolloin jalat painaa tonnin. Kymmenen metrin nousu sadan metrin matkalla sai minut puuskuttamaan, sydämen hakkaamaan hulluna ja jalat maitohapoille. Tiistain jälkeen en ole taaskaan jaksanut mitään. Muuta kuin nukkua. No sain mie tänään työnnettyä itteni lenkille, siellä kuulin yksinäisen teeren syyssoidinääniä. Ja näin kauniita jäkäliä. Ihan tarkoituksella menin metsään katsomaan vihreyttä, sieltä vielä löytää jotain kaunista kun muualla on niin rumaa ja mustaa ja ankeaa.

Paitsi jaksoin nipin napin, monta taukoa pitäen haravoida pihatien (ei kuvassa) reunat siistimmäksi. Ne mustat liiskalehdet pois. 

Hissukseen syksyn kuluessa oon katellu kaupoissa sopivan pientä tarpeellista tai hauskaa tavaraa joulukalenteriin laitettavaksi; kerään tytöille pussijoulukalenteria. Löyty vanhat kalenterit siivotessa, ja aattelin yllättää tytöt sellaisilla. Nyt on enää luukku 24 tyhjänä kummassakin, tilasin Crazy Factorilta toiselle sormuksen, toiselle korvikset sinne laitettavaksi. Suurin osa on tietysti syötävää... rusinoista lähtien. 

Huomaan sen, että kun on väsynyt, tekee entistä kovemmin mieli syödä jotain makeaa. Mutta sehän on tuttu juttu. 

Ja viikonloppuisin tulee hankaluuksia, kun mies haluaisi lähteä mukaan kävelylle, mutta sillä on eri ajatukset aikataulusta, eikä se tajua että mun on lähdettävä silloin kun jaksan, eikä kello kuusitoista tai miten jolleki muulle sopii. Sit se on harmistunut. Ensviikonloppuna ei oo sitä ongelmaa, kun mies on töissä, mutta viime viikonloppuna meillä oli kaikesta huolimatta mukava reissu, johon yhdistettiin mm. Mäntsälässä käyminen. Katsoin kartasta sopivan mittaisen asumattomalla seudulla menevän metsätien, ja mentiin sitten sinne. 

Kiva auringonlaskukin sattui olemaan just sinä iltana. Siellä oli ilmeisesti sitten turnipsipeltoja tien vieressä, vai onko tämä turnipsi?

Joku muukin siellä käytti nähtävästi koiraansa lenkillä, ainakin jäljistä päätellen. Ja niistä tuoksuista, joita koirat veti joka puskasta antaumuksella...

Alhaalla näkyy osittaiset jalanjäljet mejän koiralta. Ei paljoo ton toisen koiran varvasta suuremmat. 

Paluumatkalla kotiin päin piti vielä pysähtyä ottamaan lisää auringonlaskukuvia.

En tiedä miten nää kuvat lataantuu kun en pysty pienentään niitä ennen blogiin siirtoa. Tai pystyisin varmasti, mutta en jaksa ruveta opiskeleen. Tänään on semmonen semiväsynyt päivä, kunhan pysyn liikkeessä niin en ehkä ryydy. Ehkä saan vielä tehtyäkin jotain pientä. 

Joulunpunaista

 Kun itsellä on mielessä kirjoittaa jotain, ei pitäisi ensin lukea toisten postauksia... ajatus sumenee ja pää täyttyy muiden ajatuksista. 

Eilen olin aivan käsittämättömän väsyny. Nyt oli kyllä sitä fatiikkia. Koira herätti vinkumalla kahdeksan aikaan - en tiedä miksi se vinkui, ei sillä ollut uloskaan kiire. Kiskoin itseni sohvalle ja soitin hammaslääkärin ajanvaraukseen, varauduin pitkään soittojonoon koska maanantai. Takaisinsoitto tulikin melkein saman tien, ja olin ihan unisen kuulonen. Sain ajan samalle aamulle. Söin vastentahtoisesti yhden leivän ja join kupillisen lämmitettyä kahvia ja lähdin. 

Eivät löytäneet mitään. Testejä tehtiin, koputeltiin, kaiveltiin, hiottiin (TAAS!) ja röntgenkuvattiin, mutta mihinkään tulokseen ei tultu. Toisen hampaan arkuus voi johtua mahdollisesti tulossa olevasta tulehduksesta, mutta sekin oli vahva ehkä. Ja iso lasku tulee. No, kipu on helpompi kestää, kun tietää, ettei siellä ole mitään kovin vaarallista kipuilemassa.

Hammaslääkärin jälkeen en ollu yhtään sen pirteempi, kaaduin sohvalle ja nukuin kolme (!) tuntia vaikka kahden viltin alla paleli kauheasti. Tuli kiire laittaa ruokaa ja vähän itsekin syödä. Nyhjötin hytisten loppupäivän (no käytin mie koiria pienen iltalenkin) ja kasilta aloin valmistautua sänkyyn. 

Tänään on onneksi jo vähän reippaampi päivä. Koirat oli jotain vailla ja lähdin niiden kanssa ulos, vahingossa kävelin ainakin tuplasti sen mitä aioin. Hieno aamu, valohoitoa. Pukeutuminen on hankalaa, kun on joko kuuma tai kylmä. 

Vakilukijat tietää, että mulla on taipumusta hypokondriaan ja omien oireiden hysteerisehköön tarkkailuun. Oon ihmetelly ku selkäranka tuntuu jäykältä ja kipeeltä, ja eksyin lukemaan selkärankareuman oireistoa. Rintakehäkipuja, nivelkipuja, moni oire täsmäsi mutta sitten kun pääsin lukemisessa siihen kohtaan, että selkä jäykistyy etukumaraan ja nivelet tuhoutuu, päätin ettei mulla oo semmosta. 

Tytöllä on 2 viikon päästä jalkaleikkaus, ja kukaan ei tiedä tuleeko kipsi, kepit se saa sieltä sairaalasta. Onneksi sen poikakaveri on lähihoitaja, jos se vaan saa armeijasta sillon vapaata... mie tietenkin menen sitten (pitää eka yön olla aikuista seuraa, ei saa olla yksin) mutta poikakaveri lienee mieluisampaa seuraa. 

Mutta onnellisena se kyllä asuu yksin, viimeksikin kun käytiin siellä niin huoneen lattia oli aivan täynnä maalausjuttuja sun muuta, ja tyttö sanoi että on kiva kun ei tarvi ruveta kesken kaiken siivoamaan :) Mie en sekaannu asiaan. Mutta jouluksi ne vissiin tulee meille <3 

Heheh, tässä välissä sain boostin tehdä jotain - vaihdoin verhot! Hyvä minä. Ja ripustin ikkunaan tollasen kynttelikköneliön, jonka oon joskus saanu siskolta, mutta joka on unohtunut vuosiksi piiloon. Löytyi siivotessa :) Muuten kyllä meni keittiö nyt vähän hämärämmäksi, kun tuli tummemmat ja paksummat verhot. Punaista.