Joulu-ulinaa

 Tykkään paketoida lahjoja. Joskus olen haaveillut ilmoittautuvani partioon ihan vaan, että pääsisin joulun aikaan niiden paketointipisteelle hommiin. Viime aikoina oon ostanut ruskeapohjaista paksua joulupaperia, ja valkoisenakin sitä on aika paksua, että oon unohtanut, miten surkeaa laatua nuo tavallisemmat paperit on. Nyt kun oli tarjolla vain sitä samaa ruskeaa, mitä meillä jo oli, niin ostin tuollaista porokuvioista punaista, ettei olis kuusen alla kaikki lahjat saman värisiä. 

Virhe. Jos tavarassa on joku hiukankin ulospistävä kohta, paperi repeää siitä. Jos pitää vähän paremmin muotoilla, menee sormi läpi. On sitten viis kerrosta paperia ja paljon roskiin heitettyä, mutta loppuupahan nopeemmin. Sain jo pois jouluiset nimitarrat, jotka oli varmaan 10 vuotta jo ollu meillä (työsuhde-etuja) ja pari levyä pahvisia nimilappuja, sekin tyydyttää kun saa roinaa pois nurkista. Vaikka tässä muodossa ne kyllä jää vielä nurkkiin, ennenkuin menevät roskiin tai uuniin. 

Haettiin Mummun Poika emäntänsä kanssa ja vietiin ne emäntänsä siskolle viikonloppukylään. Ja käytiin ostoksilla ja mies kävi hammaslääkärissä ja sitten se jopa vei mejän koirat lenkille! Se ei oo IKINÄ ennen täällä kotona sitä tehny, ja nytkin ensin tarjoutui tulemaan vaan lenkkiseuraksi mutta mie sanoin, että ei se mun vaivoja vähennä eikä aikaa säästä. Mulla oli ruuanlaitto ja joulupakettien käärintä hommana, ja kumpaakaan niistä se ei suostunu ottaan omaksi osakseen. Koirien lenkitys oli vähiten huono vaihtoehto. Ja teki sit ihan oikean lenkinkin, eikä mitään pikapissatusta. 

Oli jo jossain alennusmyynnitkin alkanu, ostin puoleen hintaan parit valosarjat. Yhen veivasin tuohon mun kalaan, jonka aioin jo syksyllä heittää nuotioon mutta en sit vielä saanu aikaseksi. Minusta se on ihan kivan näköinen tälleen:

Ja jotain tarpeellista joululahjaakin sain alennuksella. Nyt on tuhlailtu tälle vuodelle. 

Yritin laulaa joululauluja eilen - salaa mieheltä, kun se ei halua kuulla ja se oli vielä saunassa - mutta en mie näköjään ikinä saa laulaa. Aiemmin perhe käski olla hiljaa ja nyt ei koiratkaan anna laulaa. Tai toinen ainakaan - kun istuin sohvalla laulamassa läppäri sylissä (katoin sieltä sanat) niin tää yks hätääntyneenä pyörii siinä, tönii mua etujaloilla ja tökkii kuonolla että mikä mua vaivaa ja miksi ulvon. Ei sentään liittynyt kuoroon. 

Aivomato

 Kaikki on hyvin, joulu tulossa eikä mitään stressiäkään siitä - mitä nyt vettä sataa ties kuin monetta päivää peräjälkeen - mutta mua ahistaa ja masentaa ihan huolella. Yritin kuunnella jouluradiota, ja sieltä tuli vaan typerää kotimaista, pateettista amerikkalaista tai melankolista perinteistä. Ärsytys vaan kasvoi joka kanavanvaihdolla. Itkeä tirautin kun mies lähti töihin ja sano että "sun ei sentään tarvi töihin lähteä". Eihän minusta oo mihinkään. Tarpeeton ja turha. 

Lenkille en oo päässy pariin päivään, koiraparat. Tosin ei nekään olis arvostaneet vesisateessa lenkkeilyä, kyllä mie sen tiiän ja se vähän lieventää mun huonoa omatuntoa. Rintaan pistää kolmatta päivää peräjälkeen ja tiiän että sen kans pitäs käydä päivystyksessä mutta eihän siellä mitään oo. Ei koskaan oo, kuvittelen vaan aina kaiken. En viitsi lähteä turhaa vaivaamaan, on niillä oikeitakin sairaita. Voi johtua siitä ylävatsavaivasta, joka on tottavie tutkittu perin pohjin, tai voi olla psykosomaattista tai ihan vaan lihasperäistä, jumissa ja kipee kun oon joka paikasta muutenkin. 

Kyllä mie kohta lähen ulos, vaikka satas akkoja äkeet selässään. Pakko. Ja miehen eteiseen laittama räsymatto piristää kans - se on jännä miten pienet asiat ilahuttaa, mutta ei niitä vaan ite osaa keksiä. Ei tiedä mistä ilahtuis, ennenku se tapahtuu ihan yllättäen. 

Yritän kaulita itseäni positiivisuuden kaulimella. Pikkusen kerrallaan. 

Mummon syntymästä tänään 110 vuotta. 

Kuppitorttuja toppikurttuja

Surffailen torttutrendien aallonharjalla kun tein muffinssivuuissa torttuja. Ekasta satsista tuli ihan kivoja.

Kukkamuotti olis saanu olla isompi, mutta nuo tähdet oli ihan sopivan kokoisia.

Kuvat tuli nyt väärään järjestykseen, alla ennen uunia ja yllä uunin jälkeen. 

Sen totesin, että tuota valmiina levyinä olevaa taikinaa ei kannata myssätä uudelleen kokoon ja kaulita, sellasesta taikinasta tehdyt tortut jää koviksi eikä kohoa sellasiksi lehteviksi kuin suoraa levyistä tehdyt. 

Paistoin vielä pari normi tähtitorttua muffinsivuuissa, ja ihan hauskoja niistäkin tuli, mutta jotenkin mulle tuli vaan mieleen kiinalaisnaisten sidotut jalat... 

Masennusmato vaan tahtoo ryömiä aivostossa, vaikka kaikki on hyvin. Varsin hyvin. Ulkonakin lunta ja pakkasta - vielä vähän aikaa. Kohta sekin on mennyttä ja musta loka-marraskuu palaa takaisin. Niin, en osaa nauttia hetkestä vaan mietin vain että kohta tulee kamalaa. Niin se on ollu aina. Opettelu on kesken vieläkin. 

Oon kutonut koirille viidettätoista villapaitaa, ja se sekä kylmä ja jooga yhteisvaikutuksena on aiheuttanu niska- ja pääkivun, johon ei taida auttaa mikään. Pakko keskeyttää kutominen ja yrittää jumpata, joogahan jäikin jo joulutauolle. Vaikka viikottainen joogatuokio onkin mulle ilo, niin tunnen helpotusta kun se on tauolla; eipähän tarvi kuskata miestä aamulla aikaisin töihin ja sitten käydä joogassa ja taas iltapäivällä ajaa hakemaan mies. Sen lisäksi että siitä on mulle vaivaa, niin tunnen itse olevani vaivaksi kun mun joogan takia pitää järjestellä. 

Meillä on uunin lämmityksestä, petroolilämmittimestä ja ilmalämpöpumpusta huolimatta kylmä. Keittiössä polven tasalla 14-16 astetta nopeesti sen jälkeen, kun petroolilämmitin sammutetaan, sivupöydällä missä yleensä pidän läppäriä, oli eilen 12 astetta. Ei ihme, että hiirikättä palelee. Monta vaatekerrosta päällä ja lämmin aamutakki kaiken yllä, jalassa villasukat ja vilttitossut. Onneksi voi lämmittää saunan melkeen millon haluaa...

Mmmm talvi

 Ihmettelin aamulla touhuillessani, että onpa kylätiellä hiljaista, mutta sehän onkin itsenäisyyspäivä. Illalla vielä nuoriso (tai nuorisomieliset) rälläili takavetoautolla liukkaudesta nauttien, ja pelkäsin että joudun niiden takia valvomaan yön, mutta nukuin ihan hyvin. Mitä nyt aamulla herätessäni olin valmiiksi väsynyt ja harmissani, kun uni loppui. 

Tänään täytynee jo vihdoin pukea koirille tossut jalkaan ja käyttää vähän pidemmällä, aletaan varmaan kaikki olla sisäelämään kyllästyneitä. Eikä oo enää pariakymmentä astetta pakkastakaan, vain kuusitoista. 

Kaikki lähtevät joulupaketit on postitettu ja matkahuollotettu, ja muutenkin lahjaostokset tehty. Loppukuusta täytyy varmaan nipistää jostain lisärahaa elämiseen. Mies osti mulle etukäteisjoululahjaksi Kuoma-saappaat 💓 ne on ihanan lämpimät ja sujahtaa helposti jalkaan. Ite en raaskinu ostaa, kun olivat niin kalliit, mutta huomasin myöhemmin että ihan kepeesti ostin samalla summalla kuopukselle joulunaluslahjantapaiseksi ruokaa. Säilykkeitä, kuivaruokaa, keksejä, granolaa ym. ja vielä pyykinpesujauhepaketin. Se kun elelee suurin piirtein rahattomana eikä sitten syö, jos ei oo rahaa ostaa ruokaa. Eikä pyytele rahaa kuin joskus, jos puuttuu vuokrasta joku summa. Mie aina välillä sille kassillisen sapuskaa puoliväkisin ostan. On muutenkin ihan alipainon rajoilla.

Tässä välissä etsiskelin niitä koiran tossuja, ja löysin vain seitsemän. Olisin halunnut ehtiä ulos seuraamaan yhen seppeleenlaskun, mutta piti sit alkaa miettiä, mistä äkkiä keksii yhden koiransukan, ja ompelin sen fleecestä. Sitten menin hakemaan tarranauharullan, joka ei ollukaan siellä, missä luulin sen olevan. Ei mitään käryä missä se sit vois olla. Heitin sikseen, ehtiihän sitä myöhemminkin ulos.

Ärsyttää vaan ihan kohtuuttomasti tällaset kun kaikki on aina hukassa. Eilenkin - vai olikse toissapäivänä - hukkasin pienen muovisen läpykän, joka oli patterin suojana, kun se olis pitäny laittaa takaisin. Ei löytyny niin mistään, miehen kanssa kahden lampun voimin etsittiin. Piti sit improvisoida. Tänäaamuna koiran lääke pompsahti läpipainopakkauksesta ilmaan ja hävis. Se oli pakko löytää, ettei vaan mee väärän koiran suuhun, ja taas otsalamppu käteen ja etsimään. Se sentään löytyi! Löytyi myös erinäisiä epämiellyttäviä yllätyksiä, joista ei sen enempää...

Ruokapaikalla on paljon vieraita; tali- ja sinitiaisia, pikkuvarpusia, punatulkkuja, närhi ja käpytikka, mustarastas ja kaksi oravaa. Ainakin. Koko ajan ilma täynnä pyrähtelyä ja lepatusta. 

Lunta sataa. 

Pihlajanmarjoja ja piikkisarvia

 

Talven ensimmäinen jäälyhty. Pohjalla on punajuuren keittovettä, punaruskeaa. Vois tehdä lisää lyhtyjä, kun on tuota pakkastakin nyt. Tällä hetkellä höytäilee yksittäisiä lumihiutaleita ja aurinko pilkistää taivaanrannasta. Kohta meen lenkille, kunhan saan ripustettua pyykit.

Orkideat innostui taas jouluksi kukkimaan, molemmissa on nuppuja useammassa varressa. 

Meillä on pihakauris. Nimesin sen Pikkikseksi, kun sillä on pikkuiset piikkisarvet. Liekö ihan nuori pukki vielä. Jopa päiväsaikaan on tallustellut tuolla riistakameran edessä. Voi olla että syö keväällä tulppaanit sun muut, mutta onhan tuo kiva vieras. Vein sille linnunkauraa, ja ainakin joku on ne syönyt, en tiedä onko linnut vai Pikkis. Mutta kunhan ei kajoa hopeapajuun...

Ai niin, piti sanoa siitä selkätyynystä, eiku lantiotyynystä, mistä Pöllö vinkkas viime postauksen kommenteissa. Kävin hakeen ja kyllä se ihan hyvä on, vähentää kipuja. Tosin ei oo kauheesti tuoleja, missä sen kans vois mukavasti istua, mutta yks sentään. Sohvallakin oon sitä käyttänyt. Että kiitos, Pöllö!

Rymskis

 Taas yksi uusi sadepäivä. Harmaata, koleaa, märkää, rumaa. Onneksi on koirat, jotka saa hymyn huulille, ja kyllä mie tykkään noita lintujakin katella. Ilokseni kuusitiaisia on useampi. Uusi talimakkara pitäis viedä niille. Neljä komeaa ukkofasaania on tässä pyörinyt, ja yhden naaraan oon nähny. On sillä nyt keväällä valinnanvaraa, jos ei huuhkaja tai kettu vie. 

Aamulla kun heräsin, annoin vaan koiralle lääkkeen ja istuin sohvalle räpläämään kännykkää. Eli tutkimaan älypuhelinta. En halunnut lähteä mihinkään enkä tehdä mitään. No, käytin toki koirat pihalla ja pesin hampaat, mutta edes kahvia en lämmittänyt. Hyi miten tympeää. Onneksi se siitä sitten, sain puettua, tyhjennettyä astiat koneesta ja laitettua pyykit toiseen koneeseen pyörimään. 

Eilen oli mun autonkäyttöpäivä, eli aamulla mies töihin ja iltapäivällä hain sen pois. Se ite halus ajaa kotiinpäin, ja onneksi ajoi; peura tuli metsästä suoraa auton kylkeen. Tai kauris se oli, valkohäntäkauris.

 Mies on tosi tarkkanäköinen, se näkee ajaessa asioita mitä mie en näe, vaikka ihan olis mullakin silmät auki. Nyt se kerkis nähdä sivuikkunasta (miten voi edes nähdä sivuikkunan kautta mitään, kun katsoo eteenpäin tielle?!) kun kauris tuli metsästä ja ihan suoraan auton takaovea päin. Niin monta onnea onnettomuudessa - ei menny lasikaan rikki, vain ovi sisäänpäin lommolle. Ei osunu sivupalkkiin, keulaan tai muuhun, mistä olis ollu tuloksena pahempi loukkaantuminen. Ei osunu vajaata metriä edemmäs, jolloin olis aiheuttanu mulle paskahalvauksen kun istuin siinä etupenkillä. Mie en nähny mitään, kuulin vaan miehen manaamisen ja sitten jo kuulu rymäys. Sivupeilistä näin kun kauris pyöri tiellä jalat taivasta kohti, mutta se vain sit äkkiä nousi jaloilleen ja säntäs takaisin metsään. Poliisi arveli ettei soiteta mettämiehiä koirineen, kun ei ollu verijälkiä ja kaikesta päättäen eläin oli melko hyvässä kunnossa kun pintteli pois. Voipi kyllä olla aika kipee muutaman päivän.

En olekaan tainnut valitella omia vaivojani vähään aikaan, mutta onpa ollu alaselkä niin kipee, ettei oo pitkiä aikoja voinu istua. Onneksi ei nyt oo ollu mitään hirveän pitkiä ajomatkojakaan, se Repoveden reissu oli siinä ja siinä. Pelkääjän paikalla voi onneksi vääntelehtiä ja jumpata. Mitään pitkiä lenkkejä ei oo sateella viittiny tehä, ja joogastakaan ei nyt ollu paljoo apua. Itse asiassa taisin saada kaularankani rasittumaan siellä. Sekin jo kulunut ja raihnainen, niinkuin koko akka. 

Viipalekuvauksen tulos oli odotettu; ei mitään vikaa. Ihan persoonattomat ei mun sisäelimet kuitenkaan olleet, kun pernasta löytyi kysta. Se on kuulemma täysin harmiton ja normaali löydös kun kuvataan, eikä sillä ole merkitystä mihinkään. Mutta eipä nyt sit tarvi olla huolissaan, vaikka huolettomuus ei sitä ajoittaista kipua poistakaan. 

Vi-Sibliniä käski lääkäri syödä jos maha oikkuilee, tilasin sitä sit verkkoapteekista. Huvitti, kun siinä tilatessa tuli teksti, että tilaa vielä 29 eurolla, niin säästät postikulut - jotka oli 2,90 euroa. En tilannu kuin sen halvimman pienimmän visipliinin. 

Repovedellä

Luin sen Askolan elämäkerran loppuun eilen illalla, ja mietin että niin ne toiset vaan itse valitsee elämälleen suunnan ja pitää päänsä vaikka kaikki ei aina menekään niin hienosti. Sitten on tällasia minuja, jotka vaan ajelehtii elämän virrassa ja tempautuu sinne tänne muiden kiskomana ja työntämänä, alistuu olemaan päämäärätön haahuilija. No, ehkä mullakin joskus oli päämääriä, mutta en enää muista niitä. Enimmäkseen kai olen vain yrittänyt selvitä päivästä toiseen ja ollut ottamatta kohtuuttomia riskejä ilman takaporttia.

Mutta Askolan tapauksessakin näkyy se, että niin helposti naisen kohdalla se on joko tai, ura tai perhe. Kyllähän jotkut onnistuu ne sovittamaan yhteenkin, mutta usein nainen kuitenkin ajautuu mammaraiteelle ja sieltä pääradalle takaisin pääsy voi olla vaikeaa, ja ainakin sitä sitten lähtee hieman takamatkalta kisaan.

Meillä on sähkökatkoja, en enää ole pysynyt laskuissa miten monta kertaa on sähköt katkenneet, tulleet takaisin ja pätkineet ja katkenneet uudestaan. Kirjoitan tätä nyt offline-tilassa, enkä edes yritä mennä nettiin ennenkuin tilanne stabilisoituu. Laitoin ilmalämpöpumpunkin kiinni, ettei sen tarvi koko ajan avautua ja sulkeutua, vaikka kyllä se surisee aina kun virrat palaa. Siis meillähän ei ole yleensä koskaan sähkökatkoja, ei edes myrskyillä kun suuressa osassa Suomea on sähköt pois, enkä muista että tällasta pätkintää olis koskaan ollut.

Viikonloppuna ajeltiin vähän kauemmas, Repoveden kansallispuistoon, ja käytiin Olhavanvuorella.










Ja siellä juurellakin ihailemassa Suomen parasta kiipeilykallioseinää.


Siinä se hiljaa murenee. Mua vähän pelotti olla tuossa ihan juurella; mitä jos nuo valtavat kivilaatat olis päättäny irrota emokalliosta just sillon ku olin siinä alla?

Siellä olis kivikautinen kalliomaalauskin, mutta se oli niin hankalassa paikassa veden yllä, etten lähteny yrittämäänkään, vaikka sinne oli jonkinlainen lankkuviritys tehtykin. Mies kuvasi kopterilla siitä ja kyllä kuvassa joku punainen läntti näkyy.






Komiat maisemathan siellä oli, ja selvis kuivin jaloinkin, kun väisteli liejukot. Reilu 8 km tuli patikkamatkaa, ja sydänvikainen koira oli sit jo aika poikki. Seuraava päivä pidettiinkin lepopäivänä eikä käyty pihaa pidemmällä.

Isänpäiväksi leivoin kakun, kun meillä kävi yksi vieraskin ja kuopus myös. Ei mun tarvinnu yksin sitä kakkua syyä. Kuopukselle laitoin kotiinviemisinäkin ison palan kakkua.

Sähkötkin vaikuttaa nyt palanneen suhteellisen pysyvästi, uskalsin laittaa tekstin blogiin - mutta kun poistin muotoilun, meni kuvat hassusti. Mutta olkoon, en jaksa nyt värkätä sen kans. Eikä sähkötkään pysyny.