Porinaa

 Löysin kaupan juureshyllyltä uuden tuttavuuden; keltajuuri. Niitä tuolla kattilassa nyt porisee, kaivelin kaapeista kaveriksi sitä sun tätä - pottua ja porkkanaa, sipulia, nokkosta, korvasientä - ja saattaa olla että paisthautan kanajauhelihaakin sinne. Oikee romusoppa. Saa nähdä tuleeko siitä syötävää. 

Väsymys on vähän laantunut, jaksaa tehdäkin välillä jotain. Oon leiponutkin, muun muassa sitä jossain vaiheessa kovasti hehkutettua japanilaista maitoleipää. Siihen tuli hunajaa enkä mie oikeen tykänny. Kyllä sitä söi ja loput pani pakkaseen. 

Muun muassa käärin hopeasalavan kaksinkertaiseen verkkoon. Keräsin kukkaruukut paria lukuunottamatta pois. Mies ajeli nurmikkoa viimisen kerran tälle vuodelle ja piha näyttää melkein siistiltä. 

Mies on muuten ollu lähes juomatta kolmisen viikkoa. Ainoo arkipäivä millon joi kaljaa oli synttäpäivä, ja viime viikonloppuna joi sit jotain väkevämpiä mut ei paljoa. Mieki maistoin vuoden 2019 glögiä, ei ollu enää oikein hyvää :D mut ei siitä mahakaan kipeeksi tullu, vaikka pelkäsin. Mutta hieno homma kuitenkin, sekin ilahduttaa kun sitä vaan muistaa aatella. Mies kun on sitä mieltä, että kyttään hänen juomistaan ni en ees huomannu, että se oli ollu jo kaks viikkoa juomatta sillonku aloin kyseleen, että ootko ollu viikon kuivilla. Se onki sit kuulemma niin, että mie huomaan juomisen, mutten juomattomuutta. Pöh. 

Voi olla että se on alkanu miettiin omaa terveyttään, ja arvella että oudot asiat voi liittyä alkoholinkäyttöön. Pisteet sille siitä; useinhan alkoholistit kieltäytyy ajattelemasta, että terveysongelmat vois mitenkään liittyä juomiseen. 

Juhannusruusu on näteissä väreissä. Jotenkin tänä syksynä on kauniimmat värit kuin monestikaan. Joskus ruska on nimensä mukaisesti ruskeaa, nyt on ollu haavatkin tosi hienossa oranssissa. Täytyy nauttia kun kohta on sitä ruskeaa, mustaa ja rumaa.

Väriä elämään

 Mulla on taas vaihteeksi nukkumisen kanssa ongelmia. Koko päivän väsyttää, mutta sitten kun pitäis illalla nukahtaa, niin ei vaan uni tuu. Väsyttää, vaan ei nukuta. En viittis joka ilta nukahtamislääkettäkään ottaa, pyörin sitten ja valvon. Eilen illalla piti hakee särkylääkettä, kun nivelet särkee. Syksyn kylmänkosteusko lie syynä, mutta pyykkien ripustaminenkin sattuu joka kohtaan käsissä. Lenkillä on välillä vaikeuksia saada koiran valjaat kiinni taluttimeen, kun sormet ei toimi. 

Miten se mahtais olla parempi - mennä nukkumaan joka ilta samaan aikaan, vai mennä nukkumaan vasta sitten kun tuntuu siltä, että nukuttaa oikeesti? Oon tehnyt enimmäkseen tuota ensinmainittua jo senkin takia, että mies herää (se menee tälläkin viikolla kuuteen töihin ja tarvii unta) siihen kun kömmin sinne sen taakse ja koirat tulee ja tallustelee päällä ennenkuin asettuvat nukkumaan. 

Ja vaikka mua nukuttaiskin, niin miehen satunnainen kuorsaaminen (ei oo ees paha) valvottaa ja kun se valvottaa tarpeeksi kauan, ei enää nukutakaan. 

Eihän sillä mun nukkumisella silleen oo väliä, kun ei tarvi käydä töissä, mutta esimerkiksi tänään jouduin skippaamaan joogan kun en jaksanut ajatellakaan ennen viittä heräämistä ja autolla-ajoa, tuskin olisin ollut edes ajokunnossa. Ja ulkona sataa, en lähe sateella ajeleen pyörällä ku muutenkin on ollu taas flunssan oireita. Yskä ja nuha on kyllä koronan jäljiltä muutenkin, mutta sen lisäksi vielä muuta. 

Hienoja ilmoja on pidellyt tähän asti! Oon vaeltanut metsissä tyytyväsenä. Luonto on kaunis. Ainakin vielä. Metsässä se on toki kaunis sittenkin kun muualla on mustaa ja märkää. Koiratkin on jaksaneet ja olleet kunnossa. Mie en monestikaan oo jaksanu, mutta kun sinne mettään vaan menee niin kummasti väsy karisee. Ainakin joskus. Ainakin korvien välistä. 

Väriterapiaa :)

Mies täyttää tänään kunnioitettavat 48 vuotta, lupasin viedä sen syömään valitsemaansa ravintolaan. Nyt jännittää minkä se valitsee. Yhtenä vuonna se valitsi grillin ja makkaraperunat...

Nonii

 Vähän helpottaa. Aurinko pilkahtaa. Luonnossa on kaunista, yritän taapertaa siellä. 

Koiralla oli maha kipeä kaksi päivää. Se on muutenkin hoikka koira, ja kahden päivän melkein-paaston jälkeen kylkiluiden muoto näkyi ihon läpi. Ei sitä voi ylen määrin syöttääkään, tulee vaan taas uudelleen vatta kipeeksi. Viime yönä valvoin ja kuulostelin sen liikehdintää ja aloin pelätä, että sillä on taas mahakipua - laitoin kellon soimaan seitsemältä, että soitan eläinlääkärille mikäli vaikuttaa siltä, että se on taas kipee. Onneksi söi ihan mielellään ruokanappulan ja aamulääkkeen, mikä indikoi kivutonta mahaa. Eikun takaisin nukkumaan.

Oon lukenut Mma Ramotswen uusimpia seikkailuja, ja ne on kyllä sellasta hyvän tuulen lukemista. Toinen keskeneräinen kirja on Suomen maatalouden historia, se ei oo ihan niin hyväntuulista... ja kauhean painavakin on kirja. Mutta opin, että Vakka-Suomen nimi tulee siitä, kun siellä suunnalla on keskiajan loppupuolella ollut paljon puuastioiden valmistusta ja myyntiä. Paljon muuta siitä ei ole päähän jäänytkään, mutta enhän luekaan sitä oppiakseni, vaan huviksi. Vasta aikuisena olen huomannut, että historia on itse asiassa kiinnostavaa - koulussa sitä vain alkoi inhota kun kaiken maailman Pähkinäsaaren rauhojen solmimisvuodet piti muistaa. En vaan oo koskaan tullut toimeen numeroiden kanssa, paitsi niiden lehmien korvanumeroiden. Ja postinumeroiden. Mutta niissä on järkeä, jossain umpimähkäisessä 1323:ssa ei ole mitään kiinnekohtaa, pelkkä rajaviiva kartassa muiden rajaviivojen seassa. 

Mulla on ikkunassa imukupeilla kiinni pleksinen pieni lintulauta, ja kun siinä alkoi linnut käydä rapistelemassa, nakkasin pussinpohjallisen ihmisten auringonkukansiemeniä sinne. Ne sai hurjan suosion! Nyt on ihan liian aikaista alottaa linnunruokinta, mutta kai se on pakko nakata kourallinen sillon tällön tuohon. Ostin jo pussillisen kuorittuja siemeniä, ja hämmästyin kun siellä näytti olevan seassa jotain pellavansiemenen näköistä. Ei ollu pussin kyljessä mainintaa, mutta aika paljon niitä on. En tiedä kelpaako linnuille.

Aikoinaan dkt-ryhmässä puhuttiin keinoista, joilla kohottaa masentunutta mieltä, ja esitettiin mm. vitsien lukeminen erääksi keinoksi. Mun mielestä se oli ihan tyhmä neuvo, kun en koe ns. perinteisiä vitsejä ("pikku-Kalle meni kauppaan", "suomalainen, ruotsalainen ja norjalainen oli saunassa") hauskoiksi, varsinkaan jos ne on pitkiä. Mutta onneksi mulla on lapsia, joilla on samanlainen huumorintaju ku mulla: yks päivä kun ryvin surkeudessa, tytär lähetti tällasen, täysin älyttömän ja typerän meemin joka nauratti minua kauheasti:

Ensin aattelin, että onpa huonosti kirjotettu taas, ihan sekava, mutta tuo loppukaneetti sai nauramaan. Jos se olis kirjoitettu "Myyrä kasvaa maan alla, on siis juures" niin ei se olis ollu ollenkaan niin hauska. 

Ehkä sitä masentuneena nauraa väärille asioille...

Synkkä mieli pujahtaa syksyiltani yksinäisyyteen

 Onhan se välillä kaunis, tämä syksy. Mustikanvarpujen kirkuva puna suorastaan särkee silmiä. Kunnon väriterapiaa!

Mutta voihan väsy. Sitä riittää. Tänäaamuna heräsin koiran levottomuuteen viiden jälkeen, ja tunnin turhaan unta odoteltuani nousin hakemaan särkylääkettä, kun olkapäät oli taas ihan tulessa. Ja vähän muutkin nivelet. Join kupillisen kahvia ja söin jogurtin ja menin takaisin sänkyyn - heräsin 12 jälkeen. Ja edelleen väsyneenä. Ei se näytä riippuvan heräämisajasta, oon aina väsyny ja nukun huonosti, vaikka olisin väsynyt. Paitsi päivällä nukun tosi sikeästi, jos otan päikkärit. Silloin ei särje paikkoja eikä vanhat paska-asiat pyöri mielessä. 

En vaan kestä näitä etenkin syksyllä tulevia tunnetakaumia lapsuudesta. Nytkin kun olin iltalenkillä, sellanen tuli vahvasti: hiljaisuus, jonka rikkoo taivaalla vaimeasti huriseva pienkone ja kaukana haukkuva koira, maassa keltaiset koivunlehdet. Nämä jos vielä yhdistää matalalta paistavaan, puunoksien välistä siilautuvaan aurinkoon niin lohduton, yksinäinen olo on taattu. Olis mielenkiintoista tietää, mitä surua mulla on ollut tuollaisella hetkellä, kun se tuska on niin syvälle polttomerkitty minun sieluun. Tai ehkä ei, siitä tulis vaan yksi vanha paska-asia illalla ja yöllä mietittäväksi. 

Ja kiitos vaan sille eläinlääkärille, nyt mie vaan ootan ja pelkään että koska tuo koira kuolee. Aamuisin kuulostelen hengittääkö se ja jos on mun peiton alla niin että onko lämmin vai kylmä. Vatsavaivoja ollu tänäänkin - Mummun Poika kun vieraili tässä alkuviikosta ja sen herkut oli repussa ja reppu koirien ulottuvilla, niin ne oli syöty parempiin suihin kun käytiin kaupassa. Sitten ahneella koiralla oli hankala olla koko yön ja aamuyön puolella se rupes oksenteleen. Kaikki tuollaisethan ottaa varmasti myös sydämelle. 

Kun puhuin tuosta kuolemanodotuksesta miehelle, se sano "no kai me otetaan sitten joku kodinvaihtaja" ja mie totesin joo, jos sinä hoidat sen eläinlääkärit, ruuat, kynsienleikkuut, lenkitykset, pesut ja turkinhoidot ym. ni ei se sit halunnukaan. Hänellä ei ole aikaa sellaseen. Sanoin, että no jos ei ole koiralle aikaa niin ei sellasta sillon oteta. Mutta lisäsin, että oli meillä koiria silloinkin kun molemmat käytiin töissä. Mutta kun mulle pitäs kuulemma olla päiviin jotain ohjelmaa ja vaikkei asiaa ääneen sanotakaan, niin luulen että jollekulle on mieleen se, että jokin sitoo minut kotiin niin, etten voi vaikka siskolle lähteä muutamaksi päiväksi tuosta vaan. 

Tottahan se on, että koirien olemassaolo on minut sängystä saanu ylös niinäkin aamuina, jolloin en olis halunnu nousta. Ne sellaset aamut on lisääntyneet viime kuukausina. Vuosina? En tiedä. Ei vain ole tarmoa eikä kiinnostusta mihinkään. Muutaman vuoden olen laittanut esim. lenkkeilykilsoja ylös, mutta tänä kesänä sekin on alkanut olla tylsää. Moni lenkki jäänyt mittaamatta, puhelin unohtunut kotiin tai ei vaan oo huvittanu. Sähköpyöräilyjä en oo ees mitannu, en pidä sitä "urheiluna" vaikka kyllä siinäkin hiki tulee, hengästyy ja lihakset väsyy. Niiden kilsojen laittaminen verrannollisiksi tavan pyöräilyn kilsoihin olis huijausta. Tälläkin viikolla kävin joogassa sillä. 

Mutta pimeyttä hyödyntääkseni ostin tällasen aurinkokennopallovalon. Vaihtaa väriä. On ihan hieno tuossa aurinkovarjon paikalla pöydän keskireiässä.

Muutama yksityiskohta

Kiusaan muutamalla kuvalla vielä. Tosiaan yövyttiin siellä Pellossa, leirintäalueella nimeltään Pellon Helmi. Ei ollu kummonen helmi, näppärää oli se, että mökissä oli kaksi pientä kamaria ja tupa, niin saatiin jokainen oma rauha. Eri asia sitten, jos/kun lähistöllä oleva moottorirata aukeaa, niin mekkalaa riittänee. Nyt se onneksi oli kiinni. 

Siinä lähellä oli vanha louhos, joka oli täyttynyt vedellä, ja se kyllä oli ihan hieno.  On kuulemma suosittu sukelluskohde.

Pellossa oli Janin grilli, jolta haettiin muonaa, ja siellä oli hoonosoomimyyjä joka ei tahtonu ymmärtää minua enkä mie sitä. Ja huutele nyt sit tuosta pienestä luukun rakosesta... porohampsa oli kyllä ihan ok.

Kilpisjärven Kilpishallista bongasin sikahintaisia suklaarusinoita :)

 

Norjan kaupassa lastenruokahyllyssä oli kuivaturskaa. 

Rovijoki. Siellä näkyy tytär ja mies rannalla. 

Norjalaisten pihat oli järkiään tällasia, samettinurmikoita. Ja talot valkoisia, mustakattoisia. 

Ja vesi turkoosia ja kirkasta! Ja kylmää. 

Ramberg. Upea hiekkaranta, ja sinne valui puro jossa oli niin kirkas ja puhdas vesi, että se ei värjännyt valkoistakaan hiekkaa eikä sen mukana kulkenut roskia. Aina jossain näkyi näitä hiekkarantojakin ainaisten kivilohkareiden välissä. Iso koira hämmästeli aaltoja ja piti hauskaa levänriekaleiden kanssa.

Se lammasfarmari, joka piti sitä Rytenin parkkipaikkaa ja polkua, oli laittanut hyvän vessankin meille kävijöille. Kaikki tarvittava löytyi.

Tässä on näkymiä Tjeldbergstindeniltä, jolle mieki sain kiivettyä. 

Kiviset oli polut, mut onneksi ei kovin mutaiset :) ainakaan tässä ylempänä.

Mies jo aiemmin puhui kiipeiltyään Rytenille ja Reinebringenille ja pariin muuhunkin paikkaan, että norjalaiset hilpasee kevyelle päiväkävelylle huipuille, ja ite on ihan puolikuollut. Tännekin tuli isä parin ehkä alakoululais- tai esikouluikäisen tytön kanssa piknikille, ja tuolla ylempänä näkyvällä polulla kantoi hartioillaan toista tyttöä, kun se ei jaksanut. Täytyy olla aika varmajalkainen! 

Ylemmässä kuvassa näkyy niinikään huippu ja sinne johtava halkeama, josta piti köyden avulla kiivetä kun se oli niin jyrkkä. Loivempikin polku meni, mutta tultiin sitä sit takaisin.

Eikä sekään varsinaisesti hirmu loiva ollut, kuten näkyy. Putoaa tyhjyyteen.

Ihme kyllä korkeanpaikan kammo ei juuri vaivannut, vaikka paikoitellen polut kulki vaarallisen näköisesti. Ehkä siksi, kun piti keskittyä siihen, mihin jalkansa laittaa, eikä joutanut miettiin että mitä jos putoaisin.

Vuoren kiviaines oli kuin jähmettynyttä taikinaa. Luin netistä, että Lofoottien kalliot on prekambrikauden aikaisia, ja sen alussa maankuori oli kauttaaltaan sulaa. Ehkä tuossa näkyy sulan kiven muotoja? 

Pikkukajavat pesi talon ikkunaräystäillä Åssa. Nepä piti hassua ääntä. Elämänpinna, sellainen tuli myös karimetsosta, joiden näin kalastelevan kun istuskelin kalliolla Djupfjordenin sillan alla. Ainoa paikka, missä pääsi istumaan kalliolla ja katselemaan merta. Vaikea sinne oli kyllä päästä, ja sieltä pois... kivi on niin karheaa, että sormien iho on koetuksella, kun nelivedolla etenee. Toisaalta eipähän lipee jalkakaan niin helposti.

Joitakin itelle tuntemattomia kasveja osui kohdalle, mutta tämä oli mielenkiintoisin. En kyllä tiedä onko tämä edes kasvi...

Kartturin kaveri 💗

Nelisentuhatta kilometriä myöhemmin

Nyt on istuttu autossa sitten ihan tarpeeksi vähäksi aikaa! Norjan reissu on takana, yövyttiin Äänekoskella, Pellossa ja Kilpisjärvellä mennentullen ja palatessa, jottei päivämatkat tulis kohtuuttoman pitkiksi. Ja silti kypsyin tyystin.

Yllä on kuva Hammerstad campingin mökin ikkunasta iltahämärän laskeutuessa. Rauhallisehko paikka, mitä nyt bussilastillinen suomituristeja tuli melskaamaan yökauden, kun taivaalla oli revontulia. Mieki näin ekat kunnon revontulet noin 40 vuoteen. 

Ihan kivahan siellä oli käydä, mutta ei Lofootit ollu oikein mun makuun. Esimerkiksi koirien kanssa liikkumiseen soveliaita polkuja ei juuri ollut, ainakaan noin pienten koirien. Joka paikassa oli mutaa ja kivenlohkareita, ja jos oli tasaista niin se oli suota. Tai merta. Mulla oli toiveet korkealla merenrantojen suhteen, mutta ne oli joko aivan rakkolevämattojen vallassa tai sitten suurten kivenlohkareiden.

Nauti siinä sit rannalla käyskentelystä, kun on tuollaista. Pusikkoa ja ryteikköä (aivan liian reheväkasvuista mun makuun), lohkareikkoa tai mutavelliä. Tietä pitkin oli pelottavaa kävellä ilmankin koiria, kun pientareet oli kapeita ja autot ajoi kahdeksaa kymppiä, tai enemmänkin. Myös rekkoja meni paljon.

Tuota kuvaa ottaessani kävelinkin aidan mettänpuolella, kävin katsomassa laskuveden tekemää hurjaa virtausta sillan alla. 

Se ihan kaatui takaisin mereen tuosta lahdenpoukamasta. Pelottavaa. Miten lie olis pelottanu kattoa Saltstraumenia. En oo tienny, että vuorovesi tekee tuollaisia virtauksia ihan tavallisten pikkusiltojenkin alle. 

Turismi tuo varmaan paljon rahaa noillekin saarille, mutta kyllä siellä taisi porukat olla kyllästyneitä meihin. Joka paikassa luki "no camping" "no parking" "private parking" jne. No Reinebringenille kiipeäjille oli sentään tehty jonkulaista luvallistakin parkkitilaa, ja joku yksityinen keräs hyvät rahat Rytenin-kävijöiltä, jotka sai parkkeerata sadan kruunun maksua vastaan lammaslaitumelle. Me tytön ja koirien kans käveltiin parkkikselta 750 metriä Rytenille päin, päätettiin että tää ei oo meille. Alkumatka oli sellasia pitkoksia, joiden väliin koiralla putos tassu ja joiden päälle oli naulattu kapeita puita poikittain, että oli tosi hankala koirien (ja vähän ihmistenkin) kulkea, joten keksin "hienon" oikopolun missä ei tarttis niitä kulkea takaisin - ja sehän oli toki sitten suota ja mutaa lopulta sekin. Vuoren kasvillisuus oli imenyt edellispäivien sateet kuin sieni ja valutteli niitä hiljalleen alaspäin. 

Lepohetki Rytenin juurella. Huomaa ison koiran kuratassut.

Itse asiassa vähän kaikilla kallioseinämillä valui vesi. Siinä missä pohjoisempana se vesi tuli koskena ja putouksena ryöpyten, niin tuolla se vaan valuskeli pitkin poikin joka puolella.

Ilmathan meillä siis oli aivan erinomaiset - kun tultiin, satoi ja kun lähdettiin, satoi, mutta kaikkina muina päivinä oli poutaa ja jopa tosi lämmin välillä. Sellanen tuuri ei käy kuin kerran elämässä, että just se yks viikko, minkä viettää Lofooteilla, sattuu olemaan korkeapaineen aikana. Ja tosiaan ne revontulet. Ja niitä killistellessä olis halutessaan voinut nähdä myös Jupiterin, Saturnuksen, Neptunuksen, Uranuksen ja Marsin samalla taivaankannella. No Neptunus olis vaatinu ehkä vähän mun kiikaria järeämmän kaluston näkyäkseen.

Mutta norjalaiset ei osaa tehä kunnon leipää. Kaikki oli jotenkin likilaskuista jankkia, lisäksi mökin veitset oli niin tylsiä, että eväsleipiä tehdessä tuli hiki siitä sahaamisesta. Sitten keksin käyttää kaupan viipalointikonetta, ja homma helpottui selkeästi. Yks hyvä leivontatuote löytyi: Lefser med kanel og sukker! Tytär kuvaili että kuin olis jotain hyvää taikinaa syönyt. Ja miksei; voita, sokeria ja kanelia. Nam.

Pari asiaa, jotka pisti silmään: ukonhattua oli rikkaruohona siellä täällä asuntojen lähellä. En tiedä oliko luonnonvaraista vai viljelykarkulaista, kumpaakin lienee olemassa. Sitten karvarouskuja ja muitakin sieniä oli paljon, eikä ne näyttäneet olevan ollenkaan matojen vaivaamia. Olis ollu sienestäjän paratiisi.

Ihmeellisen vähän näkyi poroja tällä kertaa, mutta niistä mitä näkyi oli yllättävän moni valkoinen tai vaalea. 

Tähän viimeiseen (tällä erää) kuvaan liittyy hupaisa kauppa-asiointi: Kysyin myyjältä "do you have matches?" Myyjä oli ihan ??? ja mie koitin selventää että "tändstickor?" Myyjä änkytti "tändstikkk?" - tikut ei oo norjaksi samaa mitä ruotsiksi. Sitteku sanoi "fire sticks" niin se hiffas :) Fyrestik, nyt oon oppinu ainaki yhen sanan norjaa. Googlen kääntäjästä ei ollu apua postimerkkienkään ostossa, kun se kiepautti sanan jotenki englannin kautta (stamp= leima ja postimerkki) ja väitti että postimerkki on norjaksi stämpel. Mutta eihän se ole, stämpel on leima ja siinä asiassa ruotsi olis toiminu. Mutta siinä vaiheessa mie olin jo kuumeessa, joka nousi 39 asteeseen iltaan mennessä, ja aloin epäillä että koronatesti antoi väärän negatiivisen. Niinkuin olikin antanut. Norjassa oli käsidesiautomaatteja joka paikassa, mutta ne kaikki oli tyhjiä, eikä tullu sitten autossakaan oikein omia käytettyä. Se kostautui. Nyt oon jo paremmassa kunnossa, kuumetta oli pari päivää ja enää on nuha. 

Koskemattomuuteni on mennyttä!

 

Punkki se on, minun vatsanahassa. Kerran aiemmin, Yyterissä, oon pyydystänyt mahalla kipittävän punkin pois, mutta tämä ehti tunkea imukärsänsä minuun. Nyt kyttään, tuleeko punainen rengas, pyörylä on jo. Onneksi oon jo tottunut nyppimään punkkeja koirista, niin samalla tekniikalla se lähti tämäkin. Vaikka inhotti kyllä.