Anpiaisia

 Oonpa ollu viime aikoina tosi laiskana blogimaailmassa. Mut niin muussakin maailmassa, millähän sitä sais itteensä vähän virtaa? 

Masis yrittää päälle, taistelen sen kanssa joka päivä. Oon yrittäny olla herkuttakin, että sais olon vähän keveämmäksi kun Lapissa sitten pitäs jaksaa patikoida, jos on kelejä. Tai tottahan siellä patikoidaan vaikka sataiskin, mutta ehkä ei niin paljon. Mutta siis herkuttomuus ja masis on tupla-ankeus. 

Ystävä kävi ja vei mut metsään, se kyllä piristi hetkeksi. Sanoin sille, että en oo ees kanttarelleja saanu kerättyä, siellä ne on mettässä, ja sitten mentiin keräämään ne pois. Löyty paljon vajaan 3 km:n kävelyn matkalta.

Samalla reissulla Jesperikin oppi yhtäkkiä, että se voi syödä mustikoita suoraa varvuista (aiemmin se oli syöny vain jos sille kädestä tarjos) ja sittenhän se olis vaan ahminu mustikoita eikä liikkunu mihinkään. Sellasta se nyt on ollu sitten, metsässä kulkeminen. Jumittelua. Välillä oon vaan pysähtyny ja ottanu meditoinnin kannalta sillävälin ku koira syö mustikoita. 

Vanha koira ei silleen jaksais enää nuoren koiran intoa...

Tänään onkin vaihteeksi sateinen päivä. Käytin hyödykseni sitä ja keräsin lehtokotiloita, ne on lisääntyny yhtäkkiä ihan julmetusti. Tällasella sadekelillä ne on näkyvissäkin, sai poimia melkein kuin jotain marjoja. Mulla oli peltisessä maitotingissä kiehuvaa vettä (eihän se kiehuvana tietenkään kauaa säilynyt) ja sinne nakkelin kotilot, haisi ihan jolleki simpukkakeitolle. 176 laskujeni mukaan sain kypsennettyä, ennenkuin tuli toinen tuholaistorjuja: 

Maanantaina (vai olikohan se tiistai no ihan sama) yritin mennä kerään omenia, ni huomasin kauheen ampiaistrafiikin kukkapenkissä. Siellä oli iso reikä maassa ja ampparit meni sisään ja tuli ulos. Olin ihan AAAAA ja soitin tuholaistorjujalle, saivat mahdutettua meät tälle päivälle. En kyllä tiedä tuliko siitä hommasta yhtään mitään, ku ei se muka löytäny pesää. Myrkytti kylläkin ja jotain sumujäätä (ehkä samaa millä jäädytetään syyliä?) suihkutti, että jos hyvin käy niin kuningatar kuoli. Muussa tapauksessa meillä on entistä kiukkuisempia maa-ampiaisia. 

Jesperi kun tahtoo olla vähän semmonen kärpästennapsija, kaiken pörisevän yrittää napata ja onhan se vähän ikävää jos se saa ampiaisenpiston suuhunsa. On kyllä melko oppivainen, saattas loppua napsiminen siihen. 

Mut joo, nyt on parempi pysytellä sisätiloissa ja liikkua mahdollisimman vähän pihalla, vaikka ilman pitäiskin kirkastua kohta.

Kuka vei Koistisen luudan?

 On muuten ollu sitten ahdistavia unia pari yötä. Nukun huonosti ja sitten kun nukun, näen unia että olen koditon, olen asunut eksän (jonka kanssa erottiin vuonna 1994!!!) kanssa ja se on lähteny toisen matkaan (mikä ei aikanaan ollut edes eron syy) ja toisissa unissa joudun luopumaan tästä rakkaasta kodistani tai mulla ei ole avainta omaan asuntooni ja viime yön unessa olin hukannut tai multa oli varastettu lompakko ja puhelin. Ja mun pihalla oli mun oma hauta, ja ihmettelin miten sellaseen on voitu saada lupa. Samaisen unen lopussa oli laulu, jonka sanoista muistan vain tuon otsikon.

Liekö asiat liian hyvin kun unien pitää sitten olla ahdistavia ja kurjia. 

Jesperille saatiin lemmikkipassi viime tingassa, en mie ollu aatellu että ku edellisistä rokotuksista ei oo mitään kirjallista tietoa, niin pitää olla kuukausi rokotuksen jälkeen kotimaassa, ennenkuin saa matkustaa ulkomaille. Rokotus tulee voimaan tasan sinä päivänä, kun ollaan Norjan rajan tuntumassa. Jos asiat menee kuten on suunniteltu. Ruotsissa emme siis käy, ei ole ekinokokkoosilääkitystä. Mutta ei sinne ole asiaakaan. 

Kovasti on jo välillä matkakuumetta. Meillä on varattuna hotelli Tundreasta "sviitti", joka on sellanen pitkulainen kapea parakki. 

 

(kuvat Tundrean nettisivulta)

Sieltä tehdään sitten ekskursioita Norjaan ja mihin sitten mennäänkin. Keleistä riippuen. Koirat varmaan tykkää kun ikkunat on lattiatasolle asti, saa kytätä kulkijoita :D

Siinä mun viimeyön unessa, missä mun lompakko varastettiin (löyty myöhemmin tyhjennettynä) olin juuri nostanut matkaa varten 700 euroa käteistä... onneksi oli vain uni. 

Eilen tehtiin koirien kanssa 5 km:n kierros kanttarellien perässä, sain 2 paistinpannullista. Pienimmät jätin kasvamaan. Pieniähän ne kaikki meinas ollakin, mutta isot meneekin puiseviksi. 

Sitten trimmeröin Jesperin, tänään pitää vielä viimeistellä tupsut pois ja saappaat lyhyemmiksi. Sitten saakin kasvattaa talvikarvan. Pyysin miestä tilaamaan Temusta halvan trimmerin (tai kaksi - toinen pienempi naama-ja varvaskarvoille) ja on toistaiseksi ollu huisin hyvä. Kivijalkakaupasta ostettu kun kuoli yhtäkkiä, onneksi oli takuu voimassa ja kuitti tallessa niin sain rahat takasin. 

Mies tekee ympäripyöreitä päiviä ja lupasi jopa tehdä töitä ekana lomaviikkonaan. Se on väsyny ja pinna kireelläkin välillä. Olispa oma auto millä käydä joskus jossain... toki sähköpyörälläkin nyt pääsee pitkiä matkoja, kun siinä on uusi akku, mutta sit ei voi ottaa koiria mukaan. Pitäs olla semmonen peräkärry, missä jotkut kuljettaa lapsiaan. Maksaa vaan liikaa.

Kivifilosofiaa

 Aina mun puutarhurointi näillä hellekeleillä loppuu siihen kun poltan itteni nokkosiin tai siloviholainen puree. Tänään plakkarissa kaksi silonpuremaa ja yksi nokkosenmyrkky. Suututtaa, mut en nyt jaksa ruveta hävittään sitä murkkupesää, ehkä myöhemmin. 

 Mummun Tyttö on ollu yökylässä ja sanoin, ettei oo kiirettä hakea. Nauttii kun saa pyyhkäistä ulos milloin huvittaa ja juosta pihalla niin paljon ku jaksaa. Tytär, koiran omistaja, tuntuu olevan hieman hysteerinen lämpöhalvauksen pelossaan, mutta nytkin MT makaa kyljellään tossa vieressä keittiön lattialla eikä ees läähätä. Pakastin nakinpaloja avuksi kuumuuteen. 

 

 Omat koirat ei vaan oikein tykkää, kun MT on niin raisu ja iso ja kovaotteinen leikeissään. 

 Kävin muuten kirkkokonsertissa, ei ollu hääviä. Odotin komeaa ja elähdyttävää musisointia, olikin pelkkää tiluliita. No onpahan käyty niin ei tarvi enää käydä.

 Kelit on ollu kyllä helteisiä, lenkillä käyty aamulla ja illalla lyhyesti. No tiistaina oli niin leppeä ja mukava ilma, että jaksettiin tallustella nelisen kilsaa aamusta, mutta enimmäkseen ei oo jaksettu. Pihalla (varjossa) ja kuistilla oleiltu. Oon lukenu paljon ja kutonu sukkia. 

 Yhtenä päivänä löysin tuon harmaankirjavan kiven 200-vuotiaalta polulta, poimin mukaani ja mietiskelin siinä, että kiviä ei arvosteta ollenkaan niin paljon kuin pitäis. Ne on kumminkin olleet täällä jo ennen meitä ja tulee tänne jäämään meidän jälkeen. Tuokin on miljoonia vuosia sitten muodostunut maankuoressa, kovassa paineessa ja kuumuudessa, halkeillut ja halkeamat täyttyneet uudella, eri sulamispisteen omaavalla kiviaineksella. Tai, kuten ruskean kiven kohdalla, meren pohjaan on - aikana ennen kovin kummoisen elämän olemassaoloa - laskeutunut hiukkasia jotka on kivettyneet. Sitten on tulleet uudet valtaisat luonnonvoimat ja murskanneet ja palaset on hioutuneet ajan kuluessa sileiksi, tuo ruskea meren rannalla ja tuo harmaa on ajautunut tänne mannerjäätikön kasaamaan moreeniharjuun, johon ihminen on polkunsa tehnyt. Ja sitten mie poimin sen ja teen siitä tarinan tänne. Tarina häviää, mie häviän, ihmiskunta häviää, kivikin ehkä joskus hioutuu tomuksi, joutuu maankuoren sisään ja muotoutuu uudelleen. 

 Naapurin koira jouduttiin lopettaan pitkän sairastamisen jälkeen, ja koska elämänkoiran kuoleman vuosipäivä alkaa olla lähellä, tulee kipeitä muistoja ja itkin sen omistajan kanssa ja oon eilen ja tänään vahingossa kutsunu omia koiria elämänkoiran nimellä. Siinä paikassa, missä se viimeisen kerran lenkillä ollessa seisoi omilla jaloillaan, se tulee aina mieleen. Oon jopa laittanu muistamisia kivelle siihen viereen, neljä mustikkaa tai kanervanoksa tai kukkanen. Höpsöä, tiedän. Kyyneleet on silmissä nytkin. 

Muuten en oo mustikoitakaan poiminu, mitä nyt suuhun tai "uhrikivelle".

 Käsittämätöntä, että tänään on taas perjantai. Miehen juominen huolestuttaa. Kohta se varmaan saa jonku haimatulehduksen tai sydänkohtauksen. 

Siloviholaisen purema sattuu muuten aika kamalasti. 

Paarmoja, hyttysiä, ukkosia, nokkosia

 Oon paljolti viettänyt aikaa kuistilla. Taannoinen ukkonen ja sade tuli enimmäkseen siellä seurattua, komiasti välähtelikin! Ja rakeet ropisi peltikattoon oikein kunnon rominalla. 

Kuistillaoloon on paljolti syynä paarmat ja muut, joille kuten tunnettua oon sekä henkisesti että ruumiillisesti yliherkkä. Ja onhan siinä myös varjoisaa porotuspäivinä.

Tänään ei ole porottanut, mutta tuntuu oudolta ettei ole edes satanut - pilvistä ja kosteaa ja tukalan lämmintä. Aiemmin tälle päivälle oli ennusteessa sadetta ja ukkostakin, mutta ne siirrettiin pois.

Sain omituisen tarmonpuuskan ja pesin ikkunat ulkoa - ei niitä paljoa ole, kolme isoa ja 11 pientä, mutta kyllä siinä hommassa hiki tuli. Sitten kun vielä otin ja nypin talon viereisestä, viime syksynä tehdystä kaivannosta kaikki nokkosenalut (25 litran saavi melkein täyteen) niin migreenin tulo tänään tai huomenna on lähes sataprosenttisen varmaa. Mut en vaan voinu jättää niitä viimeisiä nokkosia nyppimättä, vaikka niska oli hajoamispisteessä. Oon kyllä koittanu venytellä, mut en tiedä mitä oikein pitäs tehdä ettei tulis pääkipua. Sen lisäksi on vielä paarmanpuremaa, hyttysenpistoa ja nokkosenpolttamaa.

Koiravanhuskin on kipee, se venäytti vissiin selkänsä tai jotain. En nähny ku se oli mun takana tulossa pihalla, kun oltiin lenkiltä kotiin palaamassa, yhtäkkiä se vaan rääky kauheasti, piti toista jalkaa kippurassa ja oli koko koira ihan krampissa ja tärisi ja huusi. Mulla oli vanhentunutta koiran kipulääkettä kaapissa, annoin hätäensiavuksi sitä ja sit ku myöhemmin yritin tutkailla mihin sitä sattuu, niin se taas vaan huusi ja pakeni mua, luuli vissiin että se olen mie joka sitä satutan. Lopulta se kuitenkin käveli kaikilla tassuilla vaikkakin selkä köyryssä ja rääkyi aina jos se hyppäs jonneki ylemmäs, portaalle tai sohvalle. Tarpeiden teko ei tahdo onnistua. 

Nyt se on lääkärin määräämällä lepolomalla ja kipulääkekuurilla. 

Elämä on hiljaista. Hyvä niin. 

Sitruuna ja siloviholainen

 Piti tulla vielä kirjaamaan ylös, että karsin sitruunapuuta raakalla käjellä. Se ei oo voinu oikein hyvin ja juuretkin näky tunkevan pohjareiästä, joten päätin pienentää sekä lehvästöä että juurakkoa - isompaa ruukkua ei enää voi laittaa, muuten tulee mahdottomaksi siirrellä sitä ulos ja sisään.

Lähtötilanne oli tämä, kellastuvia lehtiä (se pahuksen vihannespunkki!) ja kun nostin multapaakun pois ruukusta, alkoi kihistä muurahaisia. Olivat mokomat tehneet pesän sitruunapuun juuristoon! Siloviholaisia vielä, jotka puree siitten niin maan perkeleellisen kipeesti. Eihän siinä voinu mitään tehdä ennen kuin ne oli saatu pois. Upotin veteen ja törkeästi hukutin. No, panin kyllä tikun sillaksi, jos joku haluaa tulla pois, mutta nehän lähti vaan kiipeen puuhun. Pyyhin rungon tolulla, se vähän hidasti.

Siinä se sitten oli tuntisotalla vedessä, ja murkut vaan hengaili siinä, ehkä siks ku ei ollu enää pesää mihin mennä ja liekö kuningatarkin hukkunut. Myrkytin loput, että sain homman hoidettua ja puun takaisin ruukkuun. 

 

Nyt se on huomattavasti pienempi, toivottavasti tokenee. Oon jo menettäny toivoni, että se ikinä kukkisi, sitruunoista puhumattakaan.

En vaan tiedä, mihin sen nyt laittaisin, kun niitä muurahaisia on siinä koivupöllissäkin, minkä päällä tuo on useamman vuoden kesiään viettänyt. 

Tuli vaan mieleen, kun äsken ihailin pihalla kukkivaa punakoisoa, ja hetken päästä ne viholaiset oli mun kengissä ja puri niin pirusti. Niiden puremat ei kutia, vaan särkee ja jomottaa. Etsin sen pesän, keitin kattilallisen vettä ja kaadoin niiden niskaan. Mauriaiset, punamuurahaiset ja keltiäiset saa olla, mutta siloviholaisia en halua pihalleni.

Ja kun tässä pihakuulumisia kerron, niin ihan ite viime kesänä kerätyistä leijonankidan siemenistä on kasvanut kukkeja, jotka on juuri avanneet nuppunsa :) että ei tässä ihan toivottomia viherpeukaloita olla, vaikka se onkin vähän keskellä kämmentä!

Tähän joku otsikko

 Tuli juhannuksena pyöräiltyä yli 50 km ihania maalaisteitä pitkin poikin (sähköpyörällä toki) ja sain toisen jalan akillesjänteen niin kipeeksi, että se on ihan tosi kipee välillä. Varpaillaan ei voi olla ku sattuu, ja välillä nykii ja natisee niinku jänne kulkis aivan kuivassa nahkaputkessa. 

Aina joku paikka kipiä, sitä tämä vanheneminen vissiin on. 

Ruuvasin sen pesälevyn sillon maaliskuussa, ja kyllä siellä joku on pesinyt, mutta en halunnu häiritä niin että olisin tutkaillu kuka pesii. Saattaa olla vaikka harmaasieppo, sehän tekee pesänsä mihin sattuu. Mustarastas se tuskin on, vaikka sitä ajatellen sen laitoin.

Mies napsi Jesperistä eilen pihalla kuvia kun se juoksi pallon kans. Se on kyllä ihana. Jesperi siis. No kyllä mieskin monesti on. 

Oon katellu Areenasta iltaisin Vera Stanhopen vanhoja jaksoja, on hyvä kattoo ku en muista niitä enkä oo varmaan kattonukaan niitä kaikkia. Samalla virkannut kesähattuja, mutta aina teen liian pienen - mulla on ollu tapana tehdä liian isoja joten vissiin sen pelossa heittäydyn toiseen laitaan. Ettei pipo pyöris päässä.

Hääpäivä osui juhannusaatolle, ja aattelin kerrankin tehdä semmosen kakun, mikä maittaa miehellekin:

Pizzaboston

Rumaa mutta hyvää, vaikka skippasin vahingossa yhden nostatuskerran. En mie kyllä tavan peltipizzaakaan nostata kahteen kertaan. Aina mie vaan yritän jotain leipoa vaikka en osaa...

Kunpa voisi onnea säilöä...

 Hyttyspilvet on hälvenneet onneksi. Paarmat on tullu tilalle, mut ei ne pahasti häiritse, varsinkin kun välillä huitoo sähköisellä kärpäslätkällä. 

Käytiin uusi reissu Siikarannassa, tällä kertaa oli kylmää ja tuulista siinä rannassa, mutta heti kun meni tien toiselle puolelle kylään, oli ihan helle. Huvittavaa ku me pukeuduttiin rantasään mukaisesti (tuuli kävi avomereltä) ja miehellä oli oikein pipo ja hanskatkin, ja sitten kun kävelyreitti kulki kylään ni siellä porukat oli shortsisillaan. Mutta metsässä oli heti sääskiä, kun tuuli laantui vähän. Ja siinä rannassakin, piti oikein hyttyssavu laittaa käryämään.

Käytiin me silti koirarannallakin, pitihän se Jesperille näyttää.

Mies piti isä-tytär- viikonloppuja, ensin yhen kans kahdessa Metallica-konsertissa ja sitten toisen kanssa kahden päivän Helsinki City Festival. Siinä välissä vaimon kanssa yksi viikko.

Sain miehen vanhan älykellon ku se osti uuden, ja se on muka mittaillu mun untakin... en tiedä miten se voi ranteesta tulkita nukunko ja miten, eikä se aina osaakaan, ottaa kevyenä unena sen, kun vaan makoilee hereillä, eikä laske kaikkia yöllisiä heräämisiäkään. Sen mukaan mun syvän unen määrä (ja joskus REM-unenkin) on liian matala, ja syvän unen jatkuminen myös. Kevyen unen määrä on korkea. Jos se olis niin ni se selittäs mun muistihäiriöitä kyllä. Vaikka en kyllä luota kelloon muussa kuin ajan näytössä... askeleitakin se mittaa vähemmän kuin puhelin, vaikkei puhelin oo ees aina mulla mukana. Nytkin sanoo että niitä on 6411 kun puhelimen laskurissa on melkeen 6800. 

Niin ja herätyksessä se on kans hyvä. Nyt ku mies on heränny neljältä aamuisin (jääräpää pomo kun määräsi väen lomautettavaksi, eri aikohin 1vko jokainen, eikä kuunnellu asioista paremmin perillä olevia ni sinne tuli jumalaton kaaos, töitä on sikana ja työntekijöitä liian vähän ni joutuu nyt sit paiskiin ylitöitä, kun jäärä joutu myöntään että lomautukset on tarpeettomia ja ne loput peruttiin) ni en taho saaha nukutuksi ja sitten kun saan, nukun liikaa. Nyt laitoin puol ysiltä herätyksen ja se oli hyvä juttu. 

Oon huomannu, että oon varmaankin onnellisimmillani sillon, kun kävelen koirien kanssa aurinkoisessa, mutta viileähkössä kesämaisemassa, kun ei ole hyttysiä eikä muita kulkijoita, kun tuuli antaa iholle tunteen kuin sukeltaisi haaleaan veteen, kuuluu linnunlaulua ja näkyy vihreää ja kaunista. 

Oletko ajatellut, milloin Sinä olet onnellisimmillasi?