Reissu on käyty

Lapin ja Norjan reissu on käytynä ja ostin taas lefsejä, ne on kyllä hyviä. Osan laitoin pakkaseen, en tiedä miten ne kestää mutta sittenhän tuon näkee. 

Niistä innostuneena kattelin lefsenteko-ohjeita netistä, ja kummallista kyllä kaikissa suomenkielisissä ohjeissa ne tehdään perunamuusista, vaikka pussin kyljessä ja ulkomaankielisissä ohjeissa on vaan vehnäjauhoja. No, jäi eilen muusia tähteeksi niin tekaisin taikinan ohjeen mukaan - jauhoja tosin enemmän, kun muusi oli löysähköä - ja tulihan niistä ihan hyviä vaikkei ne lefseä ole nähneetkään. Lähinnä ohuita makeita perunarieskoja. Pieni opetteleminen niissä toki oli, ennenkuin sai koossapysyviä mutta tarpeeksi ohuita.

Reissuun kun lähdettiin, niin heti parin kilsan päässä kotoa lensi vastaantulevasta bussista joku murikka tuulilasiin ja teki valtavan ja häijynnäköisen häränsilmän tuulilasiin, onneksi ei häirinnyt näkökenttää ja auton omistajalla/vuokraajalla oli tuulilasivakuutus. Tarra päälle ja menoksi. Keski-Suomessa käytiin pizzalla ja morjenstamassa sukulaisia, saman tien jatkettiin Rantsilaan asti. Yövyttiin vanhalla kivilouhoksella, jossa oli hitosti sääskiä, hirvikärpäsiä ja kyykin nähtiin, jälkeenpäin kuultiin että niitäkin oli tuhottomasti. Ilta meni siis aika tiukasti siellä autossa, mitä nyt kävin koiran kanssa iltapissilenkillä. Saatto näyttää ohiajavista hiukan oudolta, kun siellä korpitiellä keskellä ei mitään yhtäkkiä muori kävelee kroksit jalassa koiran kans. Auto kun oli piilossa siellä louhoksella. Yöllä valvotti tukassa ryömivä hirvikärpänen, kun en millään saanu sitä kiinni.

Seuraavana päivänä satoi, joten ajeltiin vaan pohjoista kohti ja Enontekiöltä Norjan puolelle. Yövyttiin levähdysalueella, jolla kartassa on nimi "Ássebákti kulturminneområde", siellä kulki vanha postitie joka oli patikkareitti, mutta joku oli pykännyt aidan keskelle polkua niin siitä ei pitkälle päässyt. Aamulla takaisin Suomen puolelle sen verran, että käytiin kiertämässä Sulaojan lähde. 

Haaveissa oli käydä katsomassa Rappan putoukset, mutta sinne olis pitäny kiivetä käytännössä pystysuoraa kalliota, kyllä mie sinne olisin päässyt mutta takaisin tullessa olisin taatusti vierinyt alas jyrkännettä. Jätettiin siis väliin. Päätettiin sen sijaan käydä katsomasa Trollholmsundin peikot, dolomiittimuodostelmat ihmeellisellä valkoisen kivimurskan peittämällä rannalla. Onneksi oli koiralle tossut, oli aika terävää kivikkoa.

 Hammerfestissä käytiin mutka, mies tahtoi kuvata siellä maailman toisiksi suurimman kiven :D Yö vietettiin tylsästi vaan levikkeellä.

Sitten Altaan, kalliopiirustukset käytiin kattomassa museossa, ja jotain muutakin, ja seuraavaksi yöksi ajeltiinkin Altan kanjonin patikkareitin lähtöpaikalle. Olihan seikkailu se tiekin, kapoinen kuoppainen hiekkatie ja jyrkkä nousu, mutta mies oli sen verran jo tottunut isoon autoon että hyvin me sinne päästiin. 

Kävely kanjonille ei ollut reitin tasaisuudesta huolimatta helppo, kengät kastui suossa (mun oli tarkoitus pakata kumpparit mukaan, mutta ne unohtu autoon) ja niissä koskissa, jotka piti ylittää millon huteria lankkuja pitkin ja millon vaan loikkien vedenhuuhtomalta kiveltä toiselle. Eipähän tarvinnu varoa kastelemasta kenkiä, ku ne oli jo märät. Koiralla oli hieman ongelmia, jossain vaiheessa se putosi tai kahlasi koskeen ja jumittu sinne, miehen piti taiteilla takaisin ja nostaa se pois sieltä. Mutta hirmu reipas se muuten oli, jaksoi sen 14 kilsan tallustelunkin kuin ei mitään. Minä sensijaan olin melko raato.

Nähtävyytenä se ei ollut tosiaankaan mokoman reissun arvoinen, vielä kun luuli päässeensä perille, piti laskeutua jyrkkää rinnettä montakymmentä metriä sinne rotkoon, että pääsi jollekin kielekkeelle mistä sen kanjonin edes näki. Ja sitten henkihieverissä kiivetä sieltä ylös että pääsi aloittamaan paluumatkan autolle. 

Kuski ei ollut niin väsynyt, etteikö olis innolla taas lähtenyt ajamaan kohti seuraavaa suunniteltua kohdetta eli Sørstraumenia, Norjan toiseksi vuolainta vuorovesivirtaa. Tosin jossain on väitetty jonkun toisenkin olevan toiseksi vuolain. Yöksi Røykfossenin lähelle, jonne heti aamulla suorittiin. Hienot kosket, ja joen suussakin oli hienoja kuohuja. Seuraavaksi mies lähti valloittamaan Breikågenin kun minä kävelin koiran kanssa vain rannalla.

Sitten olikin taas sade/ajopäivä. Furuflatenista löytyi mukava levike missä yöpyä, että aamulla pääsi Steindalsbreenille vievälle polulle. Sepä oli melko rankka, pitkä nousu heti alkuun ja mun oli käännyttävä ennen viimeisen kiviröykkiön ylittämistä takaisin, kun arvelin ettei voimat riitä jos vielä joudun kipuamaan. Mun päämäärä oli nähdä jäätikkö ja näin sen, ja mieskin sanoin etten menettänyt juuri mitään. Mahtava jäätikköjoki meni siinä polun lähettyvillä ja välillä vieressä.

Samana päivänä vielä palattiin Suomeen ja Kilpisjärvelle, yövyttiin siellä ja patikoitiin hieman Saanan ympärystässä ja ajettiin Äijäkoskelle yöpymään. Sieltä taas sadepäivän ajoa Kalajoelle, jossa oli pilattu hienot maisemat rakentamalla loma-asuntoja ja vissiin ihan normiasuntojakin ranta melkein täyteen. Tosi tylsä paikka, sellanen rahatpois-ranta. Loppuloma vietettiinkin sitten Siikarannassa, se on aina mukava paikka. 

Lääkekokeilu, vitutus ja masennus jatkuu, mutta kyllä välillä valokin pilkahtaa. Reissussa ei masentanut kuin loppuvaiheesa, kun mies äityi kaljotteleen.

Kun joku ei onnistu niin mikään ei onnistu

 Otsikon lausahdus on esikoiselta, kun se kuunteli mun peppurointia yrittäessäni tehdä paarmankarkotinta. Tuntuu että mikään ei pysy käsissä, langan sain kyllä neulansilmään mutta neula ei pysy kädessä joka tutisee ja heiluu omia aikojaan eikä ote pidä. Huimaa ja korvissa viheltää, pinna on niin lyhyt ja kireällä että sekin soi ja iltaöisin levottomat jalat pitää hereillä. 

 Ja kaikki pannaan tietysti nyt vasta-aloitetun uuden mielialalääkkeen piikkiin. Eilenillalla/viimeyönä aattelin kyllä jo että en helvetissä jatka tämmöstä, mutta josko nyt vielä toisen viikon ja ehkä vähän päällekin, niin näkee tasaantuuko. Ja vaikuttaako muutenkin kuin haitoilla. 

 Lääkäri määräsi myös keskustelukäynnit MiePässä, että ammatti-ihminen seuraisi miten lääkkeen vaihto vaikuttaa, mutta eka vapaa aika oli elokuun lopulla, että siitä ei nyt paljoa apua ole tähän vaihtohetken seurantaan. 

 Kävin vähän ekstempore Keski-Suomessakin sukuloimassa, jouduin puhumaan englantia (ei sukulaisille sentään) ja voi että hävetti se oma sössöttäminen. Luen sujuvasti mutta kun ite pitäs puhua niin en muista sanoja enkä osaa lausua niitä vaikka muistaisinkin. Minä, jonka lausuntaa opettaja aikanaan koulussa kehui...

 Ollaan vähän mietiskelty reitti- ja yöpymispaikkoja syksyn pohjoisenreissuun. Norjassa näyttää olevan paljonkin tienvarsiparkkeja, joihin varmaan voi yönseuduksi pysähtyä. Varmaan vois jotain nähtävyys/retkeilyasioitakin katsella. Mies vain himoitsee sinne Kilpisjärvelle menoa, pelkään että huristellaan kaasu pohjassa Pohjois-Norjan reissu ja pysähdytään vasta sinne. 

 Tukka on ohentunut niin paljon, että pyysin tytärtä eilen katkaisemaan sen jostain lapojen alapuolelta. Onhan se kevyempikin nyt, ja kun latvoissa ei ole enää "hiirenhäntää" niin tuntuu paksummaltakin. 

 Mustikoita! Jesperin kanssa ei enää metsään viitsi mennä, kun se vaan jäkittää syömässä mustikoita koko ajan. Ostin sen poimurin tuossa talvemmalla ja nyt en muista mihin laitoin sen. Löytyy ehkä jouluna. Muutaman marjan kävin käsin poimimassa, ja metsämansikoitakin löytyi mukillinen. Laitoin pakkaseen ku en osaa syödä niitä siltään ja piirakka pitää tehä aprikooseista, joita anoppi toi kaupasta tuliaisiksi. Aprikooseja! Kuka tuo tuliaisiksi jotain aprikooseja, ei meillä kukaan syö semmosia. No toi se jätskitkin. Ja löysin hyvänkuulosen ohjeen aprikoosileivonnaiselle. Ainahan senkin voi pakastaa :D 

 Oon niin kovasti mässäillyt tässä kesän aikana, se laihdutuskuuri on nyt tuhoutunut kokonaan. Siskokin paistoi lättyjä ja syötiin niitä hillon ja kermavaahdon kanssa. 

 Kovia sateita ja ukkosia oli viikonloppuna, mutta yllätys: meillä ei. No yksi sadekuuro meni. Vähän jyrisi jossain kaukana.

Mood.

Reissua ja lääkäriasiaa

 Hääpäivämatka tehty ja mukavaa oli. Saatiin perähytti - en oo ees tienny että semmosia on, oon luullut että kaikki ikkunalliset hytit on laivan sivuilla. Lisäksi se ikkuna oli sellasessa syvennyksessä, mihin mahtui kaksi aikuista istumaan ja katsomaan laivan peräaallokkoa. Ikkuna oli hieman kallellaan niin että siitä pystyi katsomaan suoraan alaspäin vellovaan mereen. Maarianhaminassa laiturille. Miinuspuoli hytissä oli se, että kaikenlainen potkurien toiminnasta johtuva meteli kuului sinne, ei sillä tasaisella jyrinällä niin väliä - sehän vaan unetti - mutta satamassa kun laivaa ujutettiin pienelle laituripaikalle (kuten siellä Maarianhaminassa neljän jälkeen aamulla) kuului ihan ihme vonkunoita ja ryminöitä. Herääminen oli taattu, jopa hyväuninen mies havahtui.

Tukholma on kuulemma juhannuksena tosi hiljainen, mutta ei kyl ollu ainakaan Gamla Stan. Aivan täynnä turisteja. Ruotsinkieltä siellä ei paljoo kuullut, kuten ei suomenkieltäkään Helsingin päässä mennessä. Eikä laivalla, jossa suurin osa matkustajista tuntui olevan kaakkois-aasialaisia. 

Me mentiin Emelie-laivalla Masthamnenista - siitä Vikingin terminaalin läheltä - Nybrokajenille ja sieltä Kungsträdsgårdenin kautta vanhaan kaupunkiin. Mies räpsi kuvia joka välissä, oli helle ja mie join ihan liian vähän vettä, tuli sit huono olo. Tai oikeestaan se huono olo tuli heti alkumatkasta pehmisjäätelöstä, jonka ostin kuninkaanlinnan edustalta jäätelökioskista, liekö ollu huonosti pesty pehmiskone ja helteessä muhinut. Oli tuntikausia maha tosi täyden tuntuinen (siks ei varmaan tullu juotua sitä vettäkään) ja kipeekin. Ja vaikka se jätski oli "mellan" niin se oli aivan kauheen iso, paljon isompi kuin Suomessa myydään. Mulle olis riittäny lasten koko. 

Illalla mässäiltiin buffetissa, mie tosin maltillisesti mutta mies sai vaihteeksi huonon olon. Kasvisruoka on selkeästi lisääntynyt sitten viime näkemän, liharuoka vähentynyt. Mie asioin lähinnä kalapöydässä; kampelaa, lohta, silliä, silakoita ja mätiäkin. Ja jälkiruokapöydästä vohvelia ja kermavaahtoa! 

Ahvenanmaalla meri oli tummanvihreä

Viidestoista päivä mulla oli lääkärin aika, halusin vähän päivittää depiksen hoitoa kun ei oo kymmeneen vuoteen edes tarkistettu lääkitystä tai mitään muutakaan. Lääkäri suositteli uutta lääkettä edellisen tilalle (kun melkein kaikki mahdollinen lääkitys on jo läpikäyty) ja aikoi konsultoida psykiatria. Soitti sitten 18. päivä lisätietoja hoitohistoriasta, olin keränny sille kaikki muistamani lääkkeet mitä oon syöny ja terapiahistoriankin laittanut ylös. Lupasi taas konsultoida ja että joku ottaa yhteyttä sitten. 22. päivä on psykiatri antanut sen konsultaatiovastauksen, eli maanantaina, nyt on perjantai eikä mitään oo kuulunut. Niillä on siellä vissiin kaikilla loma. Aattelin soittaa kiireettömään numeroon tänään ja kysellä perään, aukee vartin päästä.

Monimutkaiseksi on mennyt tämä terveyskeskustouhukin, toki hyvänä muutoksena chat-mahdollisuus mutta sinne mennessä pitää aina täyttää oirekysely, ja miks täyttäisin sen taas jos vaan haluun että joku soittaa mulle ja laittaa reseptin. Soittoa toivon siksi kun yksi aika oleellinen oire jäi kertomatta kun se ei liity varsinaisesti asiaan mutta mielestäni vaatii verikokeen, nimittäin tämä karvanlähtö. Mulla on tippunu varmaan kolmasosa hiuksista, en usko enää että se johtuis hilseihottumastakaan. Ja yhdistettynä väsymykseen ni vois ehkä rautavaraston ja kilppariarvot kattoa. Jälleen kerran. On sitä historiaakin huonon ferritiinin kanssa, mut oon kyllä syöny rautaa säännöllisen epäsäännöllisesti ja edellinen verenluovutuskin meni miten meni.

Huomenna taas vanha kynniytyy festareille. Ei jaksais eikä kauheesti kiinnostais niinku ei oikein mikään nykyään. Edes käsityöt ei innosta. 

Ohjelmaa riittämiin

 Siikarannassa oli ihanaa, niinkuin aina. Parina päivänä tuuli kovaa ja meri kuohui, vähän saatiin sadettakin ja paljon auringonpaistetta. 

 Mies unohti kameran kotiin, mutta sentään sillä oli droonit mukana niin käytiin vähän kuvausreissuillakin.

 Tässä Ahlaisista rehevärantaista jokea, jolla on monta nimeä: Noormarkunjoki, Eteläjoki ja Kristiskerinjoki. Sahakoski siinä oli, mutta ihan partaalle ei lähdetty kun polut oli vähän epäilyttäviä. Droonillahan pääsee kyllä kuvaamaan. Tuollakin reissulla sain monta uutta lintua listalleni, punavarpusia oli useammassakin paikassa kertomassa, että nice to meet you.

 Vanha mummokoira sairastui haimatulehdukseen, joutui tiukalle dieetille ja sille aloitettiin gabapentiinilääkitys. On siinä huonomuistisella emännällä muistaminen, kun on yksi sydänlääke aamuin illoin, yksi kerran päivässä, nesteenpoistolääke kaks kertaa päivässä kuten myös gabapentiini eli tuttavallisesti Pentti, Kapasen Pentti. Ja koko ajan on sellanen olo, että jotain on unohtunut. 

 Mies, kuopus ja vävy menee tänään musiikkijutuille, miehelle se on kuvauskeikka ja sitä harmitti kun niin vähän on hyviä bändejä. Mun homma sitten on hakea ne yöllä, ja sama homma vielä huomennakin. Ensviikonloppuna on se risteily ja seuraavana viikonloppuna taas musajuttuja joihin mullakin on lippu. En tiedä miten jaksan, väsy on koko ajan ja aina, eikä se lähde nukkumalla. 

 Sisko taannoin käydessään vinkkas siperianteestä, joka oli sitä piristänyt, ja tekaisikin sitä hiukan. Join sitä joka päivä 2 viikon ajan enkä huomannut mitään piristymistä. Pitäiskö siihen uskoa, jotta se tehoaisi? Verenpaine mulla on kyllä laskenut - toki voi johtua pudonneista kiloistakin - ja omin nokkineni vähensin toisen vp-lääkkeen puoleen ku alko yläpainekin olla alle sadan ja senkin takia huono olo. 

 Mutta mikäs minun on ollessa, eihän mun tarvi jaksaa mitään. Kitkuttelen kohti kuolemaa päivä kerrallaan. 

Kylymä alakukesä

 Ois ihan mukavan lämmintä, jos ei tuulis Siperiasta niin hyytävästi. Taas on niin omituiset kelit, auringossa on melkein kuuma jos sattuu tyven hetki, ja kun aurinko menee pilveen ja tuulahtaa, ihan palelee. Kuin aikaisin keväällä; ei tiedä miten pukeutuis kun ulos lähtee.

Uhkarohkeasti oon kylvänyt ja istuttanut, vielä ei ole mitään noussut mutta ihmekös tuo kun päivälämpötilat nousee nihkeesti kymmenen yläpuolelle. Jumaltenkukka on sentään alkanut kukkia. 

Lehtokotiloita on kerätty yli 2000 jo nyt. Viime kesänä taisin herätä liian myöhään niiden keräämiseen, nyt on onneksi saatu osa pois lisääntymästä kesän aikana. Lisäksi oon lähes päivittäin trimmeröinyt puskia, ettei olis niin paljon kotiloille mieluisia paikkoja. Puskat alkaa toki heti tontin ulkopuolelta, vaikka kävin mie vähän trimmerin kans heilumassa tien varressakin, lupiineja katkoin. Kaipa tuo oja kuuluis virallisesti mejän huolehtia laittomien kasvien osalta. 

Elämä on tasaista. Onneksi. Tiedossa on Siikarannan lomanen ja juhannuksena Ruotsin-risteily helmihääpäivän kunniaksi. Se voi kuulostaa arkiselta, mutta kun koitettiin keksiä jotain vähän erilaisempaa, mitä ei oo ennen tehty yhdessä niin päädyttiin siihen. Juhannushäät oli aikanaan hauska konsepti, mutta nykyään kun koittaa juhlia hääpäivää niin kaikki paikat on täyteen varattuja ja tuplahinnalla koska juhannus. The Päivä osuu nyt sunnuntaille. 

Ihmiset on pöhköjä, jopa jotkut muuten fiksuiksi kuvittelemani. Pitäs ehkä poistua somesta vähäksi aikaa kokonaan, mutta oon liian addiktoitunut kyseiseen ajankuluun. Onneksi lähipiiri on järkeviä ihmisiä, olis kamalaa jos vielä perhepiirissä pitäs vääntää asioista. 

Mielenkiintoinen kirja luvun alla: Huotari/Valkama: Kuningas Daavidin pitkä varjo.

Äipäi

 Ei ollu kakkua ja kahvitkin keitin ite. Mies oli häipyny salille jo viideltä, tuli sitten kukkakimpun kanssa sieltä myöhemmin aamulla. Tytär tarjos lounaan ja toinen laittoi lehmäkuvia laitumellelaskusta. 

On hienoja ilmoja pidellyt, olen istunut pihalla aamuisin (ja päivisin) tuntikaupalla, tarpeen mukaan kunnolla pukeutuneena. Linnunlaulua kuunnellut ja kahvia juonut, välillä kirjaa lueskellut tai puhelinta plärännyt. Toissapäivänä taisin vähän käräyttää poskipäitäkin. Mut nyt on naapurin männikkö niin korkeaksi kasvanut, että iltapäivällä ei paljoa auringonläikkiä pihalta löydy. 20 vuotta sitten meillä oli pihakalusteryhmä yläpihalla, sitten keskipihalla ja nyt huomasin istujien siirtäneen tuoleja ihan toiseen reunaan tonttia. Kohta pitää mennä naapurin pihalle istuksiin jos haluaa olla auringossa. Hellekesinä varjo on kivaa mutta nyt on vielä viileä tuuli ja illalla ilma jäähtyy nopeasti. 

Toinen ongelma on kasvit, kun kaikki kivat kasvit vaatii sen aurinkoisen kasvupaikan. Kivoilla tarkoitan värikkäitä kukkia. Idän puolella tuli vapaata kukkapenkkitilaa niin sinne istutin vuorijumaltenkukkaa ja hopeatäpläpeippiä, jälkimmäistä koska sen sanotaan leviävän hyvin ja peittoavan jopa rikkaruohot. 

Vappuna tein munkkirinkilöitä ja tippaleipiä, ja tytär paistoi samassa öljyssä churroja. Herkuteltiin oikein kaksin käsin muutama päivä.

Jesperi on käynyt koirakoulussa, kurssi on hihnakäyttäytymisen opetteluun mutta on siinä muutakin. Ihan kiva kurssi, vielä on yksi kerta käymättä. 

Lintukuvausreissuilla ei ole käyty, kun tuo mies vaan kuntoilee. Kuuskymmentä lintua on listalla, ei varmaan sataa saa kokoon. Lounaissuomen merenrannalta varmaan löydän haahkan ja ehkä meriharakan, mutta sielläkään ei isoa lajikirjoa ole. Ehkä vielä joskus... harmittaa kun se oli/on se meän yhteinen harrastus ja minustahan ei ole laukkomaan mettissä miehen kans. 

Kahdeksan kiloa lähtenyt viime punnituksen jälkeen. Tässähän on kohta rantaruumis!

Heikkokuntoinen

 Hei vaan pitkästä aikaa. Kirjoittaja on ollut laiska. Väsynyt? Laiska. Saamaton. 

Ihottumani ei ollut onneksi psoriasista, diagnoosiksi tuli määrittämätön seborrooinen ekseema tai jotain. Lääkäreille on luotu ihan omat ICD-numerot niillekin tapauksille, mitä ne ei välitä määrittää. Kortisonilla sitten mennään hamaan tulevaisuuteen, ja perusvoitelulla. Olen jo kyllästynyt pläästimään itteeni ja kerjäämään selänrasvausta muilta. 

Ja varsinkin tänään on se piilokarsastus (en muista oonko kirjottanu siitä) vaivannut ihan huolella. Uskaltauduin kuitenkin auton rattiin, yhellä silmälläki näkee. Käytiin asioilla ja kävelyllä, ja huomasin siellä maakasassa versovia tulppaaninsipuleita hylättynä - toin kotiin tusinan verran. Hyvät tulppaanit! Silleen mie oon saanu aikanaan ne lehtokotilotkin pihalleni, ku oon raahannu jotain kasveja jostain jättömaalta. Eipä tullu mieleenkään sillon. 

"Kevyempi elämä" jatkuu, painoa on pudonnut muutama kilo. Mies on aivan höyrähtänyt, se juoksee ja käy salilla ja tankkaa kreatiinia ja magnesiumia ja ties mitä, se ei sit osaa olla ikinä kohtuullinen. Aina mennään äärilaitaan asti. Mut se ite tuntuu tyytyväiseltä ja sanoo ettei oo ollenkaan niin väsyny ja raihnainen olo mitä oli vielä loppuvuodesta. Kaljottelukin on rajoittunut viikonloppuihin ja silloinkin joskus jää jos se suunnittelee menevänsä aikaisin vapaapäivän aamuna salille. 

Tällanen komistus laskeutui mun nenälle tänäaamuna. Tai oli se jo päivää. 

"Sarvijaakko (Acanthocinus aedilis) on sarvijäärien heimoon (Cerambycidae) kuuluva keskikokoinen (12–17 mm) ja litteähkö kovakuoriainen, joka elää vain hyvin heikkokuntoisissa tai kuolleissa männyissä. " -Wikipedia-

Ehkä mun naama oli heikkokuntoisen tai kuolleen männyn näköinen.