Ketaralla

Ennen reissua kattelin kartasta vähän pidemmälle kuin ihan siihen nurkkiin ja kylälle, ja huomasin pienen saaren, jonne meni kartan mukaan silta. Se oli nimeltään Ketara - vieressä oli Pikku-Ketara, joka on ehkä joskus ollut myös saari tai luoto, mutta maankohoamisen myötä imeytynyt kiinni Tahkoluotoon. Matalaa ja kivistähän se meri siinä oli, ilmakuvasta kuvittelin, että saaren rannassa on avaraa, mutta se paljastuikin ruovikoksi.

Tiestä pystyi päättelemään, että kulkijoita oli, ihan moottorikäyttöisillä vehkeilläkin. Rannasta löytyi selvästi merestä kerättyjä sotkuisia verkkokasoja, ihmisten pitäis kyllä huolehtia verkoistaan paremmin, kun ne on sellasia kuolemanloukkuja eläimille. Muillekin kuin kaloille. Onneksi joku niitä näkyi keräilleen pois. Siinä niitä ihmetellessäni näin myös haikaran ruovikossa, ja myöhemmin kuului varoitusräähkäisy ja ainakin viisi haikaraa nousi lentoon.

Sitten löytyi se silta, ja voi mahtava millainen silta!

Kivistä ladottu, eikä ihan vastakaan. Tukeva, kuin muuri, ja päälle oli aseteltu isoja laakeita kiviä kulkemisen helpottamiseksi. Tuollainen kivinen onkin ainoa, mikä kestää merenkäynnin ja jään puristuksen. Keskellä oli muutaman metrin pätkä puista siltaa, lahoa ja hajonnutta, mutta pääsi siitä vielä keinottelemaan yli. Koiria pelotti kyllä. Oli siinä joskus muinoin ollut kanaverkkoinen, puukehyksinen ovikin, mutta se oli romahtanut alas.

Saaressa oli myös talon rauniot, ja palanutta puuta. Piippu oli jäänyt pystyyn, ja kiviset rappuset ja polku, ja perustukset. Kuvaa siitä ei ole, ainoa missä se näky oli niin tärähtänyt, että poistin. Joku siellä siis oli asunutkin pienessä mökissä, viinimarjapuskia oli vielä pihalla.

Tämä sitkeä rantaleppä lienee nähnyt asukkaatkin, ja ehkä palon, jos se talo tosiaan oli palanut. Polkuja siellä risteili ja joku kai piti venettään siellä.

 Matalikkoa, jotain lintuja tuolta räpisteli karkuun, ja myöhemmin, kun aioin mereen pistävälle kallionkielekkeelle, tuli räyskä kimppuun. Elämänpinna, ainakaan aiemmin en oo sitä tunnistanut, muistuttaa paljon kalatiiraa jos ei ole vertailukohdetta, mutta äänestä ei voi erehtyä. Ei se nyt ihan kosketusta ottanu, mutta tosissaan tuntui olevan. Mentiin sitten suosiolla koirien kanssa takaisin tiheikköön.

Hienoja kiviä sielläkin!

 Ylemmässä kuvassa ne meni ite tuohon, mutta alempaan kuvaan istutin ne poseeraamaan.

Tästä kivestä en ollu ees varma, onko tämä luonnollinen vai ihmisen tekemä. 

Tavallaan aika outo saari tuo. Mie ku oon unelmoinut siitä merenrantatalosta, niin tuollaiselle pikkusaarellehan se olis oivallista rakentaa, olis luullu että siinä olis ollu mun unelmien paikka... mutta siellä oli jotenkin outo fiilis. Sellanen, että en ehkä yötä jäis sinne olemaan. Ehkä ei nyt suoranaista pahuutta ollu ilmassa, mutta surua ja onnettomuutta. Merkityksessä ei-onnellinen.  

Paluumatkalla oli muutakin hylättyä:

Lasikuituvene kestää ajan hammasta. Oli siellä sellanen moottorivenekin, ja sekin näytti siltä ettei sillä oo ihan eilen ajettu. Tuskin koko kesänä. Moottori tosiaan paikoillaan. Mua aina mietityttää tarinat näiden takana. Hylätyn veneen, palaneen talon.