Kevätpuuhia

Jaha se on huhtikuukin jo pitkällä. Ei kukaan aprillannu enkä oikeen mitään hauskoja piloja bongannutkaan. Vävykokelas täytti tänään 21 (onko se oikeestaan enää kokelas kun jo yli seitsemän vuotta on tyttären kanssa yhtä pitänyt?) on palmusunnuntai ja sattuneesta syystä ei sit kukaan virponukaan. En oo laittanu mitään pääsiäisjuttuja, ei pajunkissoja eikä rairuohoakaan. Ehkä jossain vaiheessa vois kimpun tulppaaneja ostaa.

Niin ja onhan ulkona nämä narsissit.

Mies on tehny viikonloppuna hurjasti pihahommia, ja mieki vähän koitin siinä risuja pätkiä. On poltettukin paljon oksia ja muuta biomassaa, mitä on viime kesän aikana kertynyt ja talvella kuivunut.  Tai siis mies poltti. Loppui viimeinkin se ruohikkopalovaara, mutta tuuli kyllä aika railakkaasti. Vähän liikaa roskienpolttoon ehkä.

Tänään käytiin kattomassa onko lintuja liikkeellä, sain monta uutta lintua listalleni. Kiikaroimalla pysty erottaan tundra- ja metsähanhetkin, ja olipa siellä seassa pari valkoposkeakin. Kanadalaisethan mie bongasin jo aiemmin. Samalla rannalla kuvaileva nainen sanoi aamulla nähneensä uiveloparinkin. Niitä mie en olekaan koskaan nähny. En kyllä tuntiskaan kuin koiraan.

Pieniä sukkia oon aikani kuluksi vääntänyt. Nämä on menossa keräykseen muistaakseni Tansaniaan. En sit tiedä, mihin loppujen lopuksi päätyvät. Kunhan ei roskiin, niinku ne mun Suomi 100-keräykseen kutomani sinivalkoiset pikkusukat. Oon huomannu, että mulle ei kertakaikkiaan sovi sellaset monimutkaiset kutomiset, joissa täytyy miettiä miten seuraava kerros taas menikään. Sellaset, joita täytyy ajatuksen kanssa kutoa. Mulla ei ajatus pysy kasassa. Hädin tuskin tavan sukan tekemisen verran. Parikin kertaa oon huomannu alkavani tekemään kantapääkavennuksia ilman, että on edes kantalappua vielä kudottu.

Nyt on muuten pätkäpaasto vähän tuottanut tulostakin. Yhtenä aamuna vaaka väitti mun laihtuneen yön aikana neljä kiloa. En kyllä uskonu. Ei se sit seuraavalla kerralla enää sellasia lukuja näyttänykään, kunhan narras. Mutta janottamaan on alkanu, varsinki iltaisin. Mietin tuossa jo miehellekin ääneen, että jokohan mie oon sen sokeritaudin kehittänyt itelleni. Täytyy pyytää lääkäriä (jos sinne pääsen) tutkimaan senkin. Sokerirasitustesti ei ehkä kyllä oo semmonen ensisijainen asia, minkä koronan kourissa koriseva terveydenhuolto äkkiä mulle järjestäis, enkä semmosta toki odotakaan.

On tämä outoa aikaa. Siskoa oli kielletty puhumasta kenenkään kanssa korona-asioista, siis työpaikalla oli kielletty. En tiedä miksi (kun se ei kerro!) mutta toivon, että kyse on vain siitä, ettei turhanpäiväisiä huhuja leviteltäis, eikä siitä että työntekijöiden suut tukitaan.

Talvi yritti tulla, mutta kevät ei antanu sille enää periksi.