Maailma oli hetkisen kaunis

 Kun ei odota lunta, ja asennoituu että koko alkutalvi on mustaa ja ankeaa, niin pieni lumisade ilahduttaa kovasti. Piristää. Lunta tuli enemmän kuin pitikään (siis sääennusteen mukaan) mutta ihan lumitöihin ei jouduttu.

Miehen autossa on vielä kesärenkaat, se on käytelly mun nastakkailla varustettua autoa työmatkoilla. Paitsi eilen pääsi omallaan, ja mie kävin sitten kirjastossa. Siellä oli maskipakko. Takaisin ajaessa oikeen sydämestä otti, kun oli niin harmaata ja hämärää.

Villieläinten jälkiäki näki, kun oli vähän lunta :) Lähdin seikkailemaan tuonne vähän syrjemmälle viime viikonloppuna, sanoin vielä miehellekin että "siellä on hiljasta" ku meän nurkilla on viikonlopuilla aina sutinaa kun kaikki tulee tänne päiväkävelylle. No, ei ollu tällä kertaa hiljaista, oli toinen koira, maastomoottoripyöriä, autoja ja jopa pieni kauhakuormaaja. 

Tällanen silta tuli vastaan, näytti huteralta mutta oli metallia ja kantoi hyvin minut ja koirat, kun heittelin niitä vastarannalle puolivälissä. Ne tottu Lapin-reissulla kyllä siihen, että niille annettiin vauhtia ojien yli, ja sit ku vielä sanoo samalla "hops" niin ne tietää että hypätään. Sit me oltiin kaikki oikein iloisia ja helpottuneita, kun selvitettiin tuollainen pelottava juttu yhdessä. 

Tässä kiivetään Janakkalan Kukonnokassa sijaitsevalle Linnamäelle. Sieltä jostain löytyi hyppyrimäki.

Ihanan hengästyttäviä nousuja myös. 

Nyt on taas lumet lähteny ja loskatkin. Ruoho vihertää mutta muuten on niiin harmaata. Hyi. Eilen ulkona tallustellessani mietin, miten olen luovuttanut tässä elämässä. Kun monilla ihmisillä on kaikenlaisia ilonaiheita tai vaikka harmin aiheitakin, jotka ikäänkuin - tässä vaiheessa piti jäädä taas pitkäksi aikaa miettimään, onko sellasia sanoja edes olemassa, jotka kuvaa sitä mitä yritän kertoa. Asioita, jotka toimii laukaisijana, sysää toimintaan, pitää ihmisen liikkeessä. Ja musta tuntuu, että mulla ei ole mitään. Illalla juttelin miehelle, että se on oikeastaan ainoa tällä hetkellä, "mitä mun elämässä on" koirien ohella. Lapsilla on oma elämä, vaikka kyllähän ne tässä välillä pyörähtää jopa yökylässä. Käytän koirat lenkillä, teen ruuan ja siinä se mun elämä.

Mies tuumi, että tartteeko sitä aina niin kovasti ollakaan jotain. Ja niinhän se on - tähänhän olen pyrkinyt ja tästä unelmoinut, että ei olisi mitään, ja nyt sen seurauksena tunnen tarpeettomuutta. Turhuutta. Ehkä se on tämä harmaus ja ankeus, kalseus ja jatkuva hämäryys, mikä saa miettimään tuollaisia, koska oikeasti, järjen tasolla olen ihan tyytyväinen näin luovuttaneena. Mutta olis se kiva, jos joskus jostain asiasta vielä innostuisi.