Muutama yksityiskohta

Kiusaan muutamalla kuvalla vielä. Tosiaan yövyttiin siellä Pellossa, leirintäalueella nimeltään Pellon Helmi. Ei ollu kummonen helmi, näppärää oli se, että mökissä oli kaksi pientä kamaria ja tupa, niin saatiin jokainen oma rauha. Eri asia sitten, jos/kun lähistöllä oleva moottorirata aukeaa, niin mekkalaa riittänee. Nyt se onneksi oli kiinni. 

Siinä lähellä oli vanha louhos, joka oli täyttynyt vedellä, ja se kyllä oli ihan hieno.  On kuulemma suosittu sukelluskohde.

Pellossa oli Janin grilli, jolta haettiin muonaa, ja siellä oli hoonosoomimyyjä joka ei tahtonu ymmärtää minua enkä mie sitä. Ja huutele nyt sit tuosta pienestä luukun rakosesta... porohampsa oli kyllä ihan ok.

Kilpisjärven Kilpishallista bongasin sikahintaisia suklaarusinoita :)

 

Norjan kaupassa lastenruokahyllyssä oli kuivaturskaa. 

Rovijoki. Siellä näkyy tytär ja mies rannalla. 

Norjalaisten pihat oli järkiään tällasia, samettinurmikoita. Ja talot valkoisia, mustakattoisia. 

Ja vesi turkoosia ja kirkasta! Ja kylmää. 

Ramberg. Upea hiekkaranta, ja sinne valui puro jossa oli niin kirkas ja puhdas vesi, että se ei värjännyt valkoistakaan hiekkaa eikä sen mukana kulkenut roskia. Aina jossain näkyi näitä hiekkarantojakin ainaisten kivilohkareiden välissä. Iso koira hämmästeli aaltoja ja piti hauskaa levänriekaleiden kanssa.

Se lammasfarmari, joka piti sitä Rytenin parkkipaikkaa ja polkua, oli laittanut hyvän vessankin meille kävijöille. Kaikki tarvittava löytyi.

Tässä on näkymiä Tjeldbergstindeniltä, jolle mieki sain kiivettyä. 

Kiviset oli polut, mut onneksi ei kovin mutaiset :) ainakaan tässä ylempänä.

Mies jo aiemmin puhui kiipeiltyään Rytenille ja Reinebringenille ja pariin muuhunkin paikkaan, että norjalaiset hilpasee kevyelle päiväkävelylle huipuille, ja ite on ihan puolikuollut. Tännekin tuli isä parin ehkä alakoululais- tai esikouluikäisen tytön kanssa piknikille, ja tuolla ylempänä näkyvällä polulla kantoi hartioillaan toista tyttöä, kun se ei jaksanut. Täytyy olla aika varmajalkainen! 

Ylemmässä kuvassa näkyy niinikään huippu ja sinne johtava halkeama, josta piti köyden avulla kiivetä kun se oli niin jyrkkä. Loivempikin polku meni, mutta tultiin sitä sit takaisin.

Eikä sekään varsinaisesti hirmu loiva ollut, kuten näkyy. Putoaa tyhjyyteen.

Ihme kyllä korkeanpaikan kammo ei juuri vaivannut, vaikka paikoitellen polut kulki vaarallisen näköisesti. Ehkä siksi, kun piti keskittyä siihen, mihin jalkansa laittaa, eikä joutanut miettiin että mitä jos putoaisin.

Vuoren kiviaines oli kuin jähmettynyttä taikinaa. Luin netistä, että Lofoottien kalliot on prekambrikauden aikaisia, ja sen alussa maankuori oli kauttaaltaan sulaa. Ehkä tuossa näkyy sulan kiven muotoja? 

Pikkukajavat pesi talon ikkunaräystäillä Åssa. Nepä piti hassua ääntä. Elämänpinna, sellainen tuli myös karimetsosta, joiden näin kalastelevan kun istuskelin kalliolla Djupfjordenin sillan alla. Ainoa paikka, missä pääsi istumaan kalliolla ja katselemaan merta. Vaikea sinne oli kyllä päästä, ja sieltä pois... kivi on niin karheaa, että sormien iho on koetuksella, kun nelivedolla etenee. Toisaalta eipähän lipee jalkakaan niin helposti.

Joitakin itelle tuntemattomia kasveja osui kohdalle, mutta tämä oli mielenkiintoisin. En kyllä tiedä onko tämä edes kasvi...

Kartturin kaveri 💗