Nihilistin murinoita

Pimiää on. Ja päivällä harmaata.

Kaivelin kynttiläkaappia, ja löysin sellasen lasisen tuikkujutun, missä oli tuikunpidikkeen alapuolella geelimömmöä, jossa "kultahippuja". Ajattelin, että siihenpä nyt laitan tuikun palamaan, mutta sitä ennen se täytyy putsata. Pestä ei mömmön takia voinu, joten otin "laiskan emännän siivousliinan" (niitä valmiiksi märkiä paketissa) ja hankasin semmosella. Se räksähti hajalle mun käsissä! Onneksi oli enimmäkseen sen liinan sisässä, mutta ainakin yksi siru putosi allaolevaan koirankoppaan. Ja yksi siru löytyi sormenpäästä. Hyh. Halpislasia.

Löysin ne aikaisemmin syksyllä ostamani tuoksutuikutkin, mutta ei niitä nyt passaa poltella ku keittiössä palaa iso ruusuntuoksuinen kynttilä. Eilen laittelin ulos tulia, mutta ne on niin lohduttoman näköisiä tuollaiset tuikkutulet siinä valtavassa pimeydessä, joka syö kaiken valon. Sellanen ulkotuli löytyi saunapolun varteen, se nyt vähän näkyykin.

Saatiin tytön kanssa ite lämmittää sauna, ajoissa, kun yleensä mies sen haluaa tehdä ja se aina venyttää lämmitysaikaa. En käsitä, mikä siinä on, ettei voi laittaa ajoissa tulia kiukaan alle, kun 2/3 saunojista haluais aikaisin saunaan. Jotain vallankäyttöä sekin on. Sillä oli taas joku tilaisuus työpaikalla, taas oli ilmaista kaljaakin. Ihme paikka. No, se tuli sieltä just sopivasti kun sauna oli lämmin.

Eilen lähdin sille monta päivää suunnittelemalleni lenkille, jonka karttamittauksieni perusteella luulin reilun neljän kilsan mittaiseksi, mutta Simply Walkin mukaan se oli kilometrin pidempi. Kartalla tulee vedettyä mutkia suoraksi. Inhottava ilma oli taas, niin tihkutti vettäkin alkumatkasta, että mietin jo takaisin kääntymistä, aattelin että kastuuhan siinä. Onneksi loppui välillä, alkaakseen sitten kyllä uudelleen... ja viimeiset sadat metrit oli jotenkin kamalan raskaat, ihmettelin ku en neljää kilometriä muka jaksanu kävellä. No olihan siinä ylämäkeäkin, ja kännykkäsovelluksen mukaan tavallista ripeämpi vauhtikin oli. Endorfiinit ei kyllä nyt toiminu, mutta muuten olin tyytyväinen saavutukseeni, semminkin kun se ilma oli vastenmielinen. Että sain lähdettyä.

Pää vaan pitää tyhjentää, ei voi päästää sinne niitä ajatuksia siitä, miten rumaa ja märkää ja inhaa on. Kylmää ei kyllä nyt oo. Hiki tulee, eikä oikein voi takkiakaan riisua matkalla, kun sitten kastuu paita sateesta.

Ainoa kuvaamisen arvoinen asia reissulla oli tämä. 

Joku elukkakin taas meitä puikki karkuun, koirat havaitsi sen, mie en nähny ku heiluvia kasveja sen menon jäljiltä. Mun täytyy katella niin paljon jalkoihini, etten kompastu, niin en näe ympäristöä.

Ilmatieteen laitos uutisoi taannoin, että taas yksi satelliitti on lähetetty taivaalle.

Uusi satelliitti tuottaa lisää tietoa ilmanlaadusta ja UV-säteilystä 

Varhain keskiviikkona 7. marraskuuta laukaistiin Metop-sarjan kolmas 

satelliitti, joka tuottaa laajasti tietoa ilmakehän kemiasta, ilmanlaadusta 

ja UV-säteilystä.

Ja sitten vielä Suomi100 -satelliitti on lähdössä tässä kuussa. Eikö sitä avaruusromua ole siellä jo tarpeeksi? Ihminen on kyllä mestari roskittamaan. 

Tällainen roskameri ympäröi jo maapalloakin. 

Onhan se tieto hyvästä tietenki, mutta kun tiedonkeräin lopettaa toimintansa, pitäs se siivota pois. Jotain romunkerääjiä on toki avaruuteen toimitettukin, mutta kovin paljon ei ole tuloksia hehkutettu. 

Itse henkilökohtaisesti en usko, että maapalloa pelastaa enää mikään. Ihminen on semmoinen peto, että se tuhoaa kyllä kaiken. No ei kaikkea, jotain elämää aina jää ihmisenkin jälkeen. 

Niitä luontokuvia vielä.

Viikonloppuna käytiin taas kuvametsällä, lauantaina pääsin jopa ilman koiria liikkeelle kun kuopus oli niiden kans kotona. Oli kyllä ihanaa! Ehti tutkia maailman ihmeellisyyksiä paljon paremmin, kun ei ollu kärsimätön, kitisevä ja jalkoja vasten pomppiva otus mukana. Oltiin Paalijoen rotkossa, ja siellä oli kyllä aika vaarallista pienen koiran kulkeakin. Mutta siinä on paikka, jonne haluan toistekin! Jotenkin ihan taianomainen.

Hyvin luonnontilaista on siellä, rungot on saanu kaaduttuaan jäädä maahan, kasvualustaksi kaikelle pienelle.

Sammalta ja kuusikkoa.

Rotkon pohjalle saavuttuamme oli tosi hiljaista, mutta yhtäkkiä kuului aika läheltä RYSKIS ja mentiin katsomaan, niin sieltä löytyi vastakaatunut laho haapa. Tai luulen haavaksi.

 Joki oli matala ja sameavetinen.

Toisella puolella meni kunnollinen, karttaankin merkitty polku, me rymyttiin tämän puolen pikkupoluilla, jotka loppui sitten kokonaan. Palattiin siis omia jälkiä takaisin, mitä nyt kierrettiin se valtava mäki, jonka yli tullessa kivuttiin. Rotkossa oli lohkareita, jotka oli aikojen saatossa irtoilleet Usminkalliosta.

Ei ehditty samoileen tuolla päällä, kun alkoi jo hämärtää. Päivät on ihan liian lyhyitä nykyisin. 

Paluutien vieressä oli tällanen sammalhattuinen kanto:

Vasta kuvasta huomasin, että sillä on naama. Muutenkin aloin kuvia selatessani näkemään naamoja vähän siellätäällä, tännekin laitoin niistä ainakin kaksi - toisessa möllöttää "karhu" sammalikossa ja toisessa kallio nauraa. Rouheassa kalliossa helposti näkee kasvoja ja muita muotoja, siksi varmaan muinaiset ihmisetkin on niitä pyhinä pitäneet.

Sunnuntaina suunnattiin Järvenpään Lemmenlaaksoon (miksi pitäny tuommonen nimi laittaa?) ja sehän on luonnonsuojelualuetta. 

 Meikäläinenkin aina suree hakkuita, mutta jos ei olis talousmetsiä, vaan kaikki olis luonnontilassa, niin ei metsässä olis mikään nautinto vaeltaa...

Tai jokia pitkin meloa.

Mutta ei sielläkään kaikki paikat ryteikköä ollu. 

Tietysti luontopolkua on huollettu ja kaatuneet puut katkottu polun kohdalta.

Jokunen puu oli vielä pystyssäkin, vaikka kasvualustana kaikenlaiselle muulle.

Koirat oli tuolla mukana, ja tässä hyvä esimerkki siitä, miten käy kun yrittää kuvata hienosti auringonsäteessä olevaa kuollutta kortetta. Koira tuli ja käveli sen yli. Polun pohja oli (liukas!) savinen, ja koirat sitä myötä myös savisia, ja kun se yks aina hyppii vasten jos pysähtyy, niin mun housut ja takkikin oli sit aika kuraiset, kun pois tultiin. Kengistä puhumattakaan. 

Lemmenlaakson pohjoispuolella on tämmönen mylly, jota kai Haarajoen myllyksikin ehkä tituleerataan. Varsin ankeafiiliksinen paikka. Mulle tuli tätä näkymää katsoessa joku kauhea tunnemuisto lapsuudesta, nimenomaan tuo myllyrakennuksen seinä, risukko ja siihen matalalta paistava aurinko. Sitten joku vieressä asuva tyyttäs ja osotti meän autoa, että pitäs siirtää pois, vaikka se ei ollu kenenkään tiellä. Ilmeisesti oli hänen tiellään. Myllyn toisella puolella oli kyltti "Yksityisalue", tuli siis olo että meitä ei todellakaan kaivata siellä kuvaamassa myllyä. En kyllä sinne enää halua palatakaan, ikinä. Pitäköön tunkkinsa ja myllynsä. Jotenkin sen kurjan miljöön kruunasi jatkuva pystykorvan haukku jonkin matkan päässä olevan talon pihalta. 

Mutta miksiköhän en enää osaa nukkua aamulla, vaikka saisin? Vaihdevuodet? Vanhuus? Oon kamalan iltauninenkin, eilenkin menin ehkä puoli yhdeksän maissa nukkumaan - en silleen kelloa katsonut, mutta kasin jälkeen aloin iltatoimiin, joihin sillä kertaa kuului myös koirien harjaus. Onnellisena menin kirjan kanssa piikkimatolle sänkyyn, mutta tosi äkkiä tuli semmonen väsy, että piti laittaa kirja pois. Sitten heräsin viideltä. Eilenaamulla sama, mutta sillon olikin energiaa ja kävin aamulenkillä auringonnousun aikaan.

Lenkkihikien kuivuttua hankin uuden hien imuroimalla, on ollu jo pitkään kamalan roskainen lattia. Koirat kantaa hiekkaa ja lehtiä pihalta sisään. Sitten olinkin taas niin poikki, että nukuin kolmen tunnin päikkärit. !!! KOLMEN! Kaheksan tunnin yöunet ja kolmen tunnin päikkärit, niistä on eläkeläisen elämä tehty. Hmp. 

Pyhäinpäivänä pössähtää

Blogi näytti niin synkältä, piti ihan ensitöiksi ruveta säätämään iloisemman väristä taustaa, kun muutenkin on otettava kevät tähtäimeen. Sanokaa, jos joku ottaa liikaa silmänpohjaan, niin muutan. Jos osaan.

Meillä on jotain ihme häikkää katuvaloissa - eilen ne oli päällä, kun lähdettiin kuopuksen kanssa katsomaan, joko hautausmaalla lainehtii liekkimeri pyhäinpäivän kunniaksi (eipä juuri) mutta kun tultiin takaisin siinä puoli yhdeksän maissa, oli katuvalot pimeenä. Tänäaamuna ne paloi, kun kuudelta heräsin, mutta kohta sammuivat eikä oo sen koommin syttyneet. Häiriöt alkoi viime viikonloppuna, kun kelloja käännettiin ja valojen sammumisaikaa siirrettiin myös. Täällähän säästetään sammuttamalla katuvalot puolenyön ja viiden välillä. Onneksi kuopuksella oli tehokas lamppu mukana, se tiiraili sillä peurojen kiiluvia silmiä :) sillä on nyt semmonen harrastus, peurojen ja muiden eläinten bongailu.

Ihana, rakas kuopukseni myös irtokarkkeja kerätessään otti mullekin maissipalloja, joissa on suklaakuori... poikkesin herkkulakostani noin kuuden maissisuklaapallon verran, oli kyllä sen arvoista! Ei tää lakkoilu muutenkaan oo enää niin kamalaa. Kaipa se suklaan mussutus on mulla vaan paha tapa.

Tämä keltahytykkä (googletin) kasvaa koivupöllissä. Hauska väriläiskä, kun muuten alkaa nyt jo olla se kurjan harmaanruskeenmusta ankeus. On jotain vihreääkin vielä, mutta sekin on ankeaa vihreyttä. Semmosta "kuolen kohta"-vihreyttä. Eilen kävin aamupäivällä koirien kans lenkin, ja kyllä oli surkeaa. Sumu oli niin isoina pisaroina ilmassa, että vaatteet kastui, ja takastullessa alkoi tihuttaa vettäkin. Korpin ronkkuna kruunasi alakulon. Koirat käveli haluttoman näköisenä perässä, ja punaisessa isossa villapaidassaan etenkin tuo luppakorvainen näytti ihan Muumitarinan Surku -koiralta. Vasta, kun tultiin risteykseen, mistä lähdettiin kotiinpäin, tuli koiriin vauhtia.

Mutta märässä syksykelissä jäkälät hehkui! Koiria pidellessä (ja koska oli niin hämärä päivä) en saanu tämän tarkempaa kuvaa otettua, mutta tässä nyt on jäkälää hattuna kannonnokassa.

Monta pientä hauskaa juttua jää kuvaamatta, kun pitäs ensin koirat köyttää kiinni johonkin kauemmas ja mennä sit kuvaamaan. Oli mulla hetken aikaa koirat irtikin, mutta ei ne juuri arvostaneet asiaa. Ja nehän tulee heti nokkansa kanssa kuvaan.

Lämmin on kyllä ollu, pari päivää sitten punoin taas yhden lintukodon, vähän sellasen pienemmän. Pajua olis vielä, mutta märässä ja kylmässä ei oo kiva punoskella. Pitäs tehdä joku isompi juttu, kun niitä paksumpia pajujakin on.

Mulla oli aiemmin ostamani valoverkko ulko-ja sisäkäyttöön, ollut jonkun vuoden vintissä ja nyt ripustin sen varaston seinälle kun se pari vuotta vanha valoletku niin huonosti enää palaa. No, ei pala verkkokaan hyvin - valmiiksi jo monta lamppua pimeenä. Höh. En oo tienny, että tuollaisetkin pilaantuu paketissaan parissa vuodessa. On tuo saunapolku ihan kamalan pimee nyt vielä, kun ei ole yhtään lunta ja varsinkin kun katuvalotkaan ei aina pala.

Miehellä oli työpaikan virkistyspäivä, olivat syömässä ja juomapiikki auki ties mihin asti. Se kyseli multa aiemmin kyytiä, mie pitkin hampain lupauduin, vaikka sanoin etten yhtään pidä siitä että ilmaista viinaa on tarjolla ja muistutin, miten aiemmilla kerroilla on käynyt. No, torstaina se sitten sanoi, että meneekin omalla autolla, totesi itsekin että tahtoo mopo lähteä käsistä hänellä sellasissa tilaisuuksissa. Ei se oo ihan toivoton tapaus ♥ tai sitten alkaa aikuistua. Tällä hetkellä monella seurueen jäsenistä ei oo varmaankaan kovin virkistynyt olo, mutta mies tuli ennen ysiä kotiin, joi muutaman kaljan ja tuli nukkuun jo ennen puoltayötä. Joku kyllä soitti sille yöllä, mie säikähdin ihan rutosti puhelimen ääneen herätessäni, mutta onneksi ei sen enempää häiriötä tullut. 

Oon muuten tehnyt vuoden ennätyksen lokakuun mitatuissa kävelykilometreissä! Siitäkin kuuluu kyllä miehelle kiitos, kun se on raahannut mua mukanaan ties missä. Minimin ja maksimin välillä on liki kuusikymmentä kilometriä, mutta minimi tulikin helmikuussa, jossa on vähemmän päiviä, sit oli sitkee flunssa ja kovia pakkasia, jotka vähensi ulkoilua.

Summittainen sana otsikoksi tähän

Taas kuudelta hereillä, vaikka sais nukkua myöhään. Päätä särki, nyt on ollu jo ainakin vuorokauden putkeen - lääke vähän vaimentaa välillä. Eilen aamulla herätessä oli säryn lisäksi jotenkin kipeeksitulevan oloinen olo, lämpöä vähän yli 37 mutta särkylääke kohensi olemusta sen verran, että pääsin joogaan. Ehdin jo varautua siihen, etten lähtisi, mutta kun aika tuli niin heitin vain joogavaatteet päälle ja läksin. Hyvä kun läksin.

Paitsi että poissaollessani koira oli kaivellut mun lankapussukasta purkkaa (!) en edes muistanut/tiennyt, että siellä sitä oli, kun käsityöpussi oli autossa mukana metsäreissuilla ja minigrip-pussi solahtanut sinne repun sijasta. Syönyt sitä ja oksennellut pitkin kämppää. Siitä oli varmaan jo jonkin aikaa (jooga kestää puolitoista tuntia) mutta kun koira oli pirteä, oksennutin sen vielä kerran. Ja sit se oksentaminen ei meinannut loppua ollenkaan... koira parka. Mutta ainakin maha tuli tyhjäksi. Varmuuden vuoksi syötin sille ruokanappuloita koko päivän iltaan asti vähän väliä, ja illalla se oli jo oma reipas itsensä. Sitä ei sitten tiedä, kärsiikö maksa vaurioita. Eläinlääkäriasemasivustot sanoo, että pitäisi viedä lääkäriin, mutta päätin nyt tällälailla. Sen näkee sitten, oliko väärä päätös. Joskus aiemmin koiran syötyä ksylitolia soitin ell-asemalle, ja sieltä sanottiin että seuraile, ja jos menee huonommaksi niin sitten tulla. Hoito-ohjeeksi verensokerin ylläpitoa. Että hieman liian halukkaasti nuo sivustotkin kehottaa lääkärille, ehkä. Varmuuden vuoksi?

Kuopuksella oli etäpäivä sopivasti hammaslääkäriaikapäivänä. Tehtävänä oli käydä eläinkaupoissa katsastamassa asiakaspalvelua. Löysin hyvän sadehaalarin halvalla, mutta vain yhden... aina tälleen. En tiedä onko ne jotain esittelykappaleita, jotka sinne alelaariin joutuu, mutta aina on vain yksi kappale yhtä kokoa. Ei koskaan kahta samanlaista ja -kokoista. Elän taas yli varojeni, käyttörahat loppui jo ajat sitten.

Eilen iltapäivällä tuli ihan sairas väsymys, varmaan koirastressinkin takia, otin sohvalta tyynyn pään alle ja nukuin lattialla tuokion. Lattialla! En oikein ymmärrä miksi sinne menin. Toki esikoinen oli vallannut sohvan, mutta kyllä siihen olis puoli-istuvaan asentoon mahtunut, silleen oon ennenkin siinä torkahtanut.

Pyykkiä latasin koneeseen heti herättyäni, ja totesin, että tällä hetkellä enemmistö pyykistä taitaa olla harmaata. Oli aika, jolloin se oli enimmäkseen punaista, ja nyt punapyykkiin menee vain mun vaatteita ja isännän oranssit työpaidat. Jossain välissä lapset - etenkin kuopus - pukeutui vain mustaan, ja tummaa pyykkiä oli eniten. Ajan muutos näkyy pyykissäkin.

Silittelin tuossa taannoin miehen päätä, ja huomasin että sillä on neandertalilaisen kyhmy. Olen toki silitellyt ennenkin, mutta en oo ajatellu asiaa. Niitä kyhmyjä osalla nykyihmisistä löytyy. Mulla sitä ei mielestäni ole (harmi! olisin mieluusti huolinut moisen) ja sitten kokeilin tyttöjen päitä, kun ne sattu oleen molemmat kotona. Niillä on kummallakin samanlainen pyöreä kuhmu niskassa, mitä taas mulla tai miehellä ei oo... ei neandertalikyhmyä. Silmätkin niillä on samanväriset, mutta eriväriset kuin vanhemmillaan. Vihreämmät kuin mulla, ruskeammat kuin isällään.

Lueskelin taannoin blogia, jossa mietittiin noita lasten perimiä piirteitä... ajattelin, että jotkut vanhemmatkin on jotenkin samannäköisiä, liekö parinvalinta tapahtunut tuttuuden perusteella. Vaikka nyt Selänteen pariskunta. Sillon lapsetkin varmaan muistuttaa vanhempiaan. Meillä ollaan kai niin erinäköisiä ja -mallisia, että lapsista on kehkeytyny ihan omanlaisiaan. Sitten on perheitä, joissa kaikki lapset on isänsä näköisiä, tai kaikki on äitinsä näköisiä. Mun äiti pelkäs mejän lasten perivän isän puolella kulkevan ison ja turpean nenän, mutta kun se ei oo isälle periytyny niin ei sit tullu meillekään, onneksi. Tosin tää äitin puolen possunnenä ei nyt oo juuri kauniimpi :)

Uutisissa on taas päällimmäisenä se, kuka on rikkain ja kenellä on minkäkinlaiset verot. En voi ymmärtää, miksi tuollainen kiinnostaisi. Kyllähän se tuntuu ihmisiä kiinnostavan. Toisaalta tuskin kaikkia kiinnostaa neandertaalikyhmyt tai perinnöllisyydetkään :)

Jäiset varpaanjäljet

Joo kyllä nää tylsät luontokuvat kohta loppuu, kun tulee talvi ja nyt kun kukaan ei mua raahaa mukanaan, kun on arki ja kylmää ja raadantaa.

 Tiesittekö, että osterivinokasta kasvaa Suomessakin ihan luonnossa? Mie en. Luulin, että niitä saa vaan kaupasta. Nimikin niin eksoottinen, eihän ostereitakaan oo Suomessa. Tää on ihan jonku tuntijan ("sieni-ihmisen"?) tunnistama, tosin ei sataprosenttisesti kun näki vaan kuvan, mutta kun lueskelin intternetistä tuntomerkkejä niin hyvinkin voi olla se.

 Tämä on ufo. (Kaikki mikä intternetissä lukee, ei ole totta.)

 Vanha kivilouhos umpeenkasvaneen lammen reunalla.

Kyllä on melkoisia jysäyksiä ollut, kun tuolla on kalliota räjäytelty.

Isoja kantikkaita kiviä ympäriinsä, ei pelkästään kasoissa. Tuohon olis taas näköjään tarvinnu koiran tai jotain muuta mittakaavaksi, mutta ihan yhtä kantikas se on tuollaisenakin. Olisin vieny sen kotiin, jos olisin saanu. Pihalla olis komee, ja vois talvella aina pitää tulia sen päällä. Siis sellasia pihatulia, ei nuotiota sentään.

 Torvijäkälä oli ottanut botoksia ja laittanut huulipunaa.

Halusin kiivetä tähän kalliolle, vaikka poluntapainen nousi melkein pystysuoraa seinämää paikoitellen, ja mieskin huuteli takaa että ei ehkä kannata... sanoin vain, että kyllä ylös pääsee, alastulo onkin sitten eri juttu. Löysin kuitenkin loivemman polun alas, ettei tarvinnut koipia katkoa. Koirat loikki kuin pienet gemssit perässä, niitä ei haitannu jyrkkyys. Oli luonto tehny sopivia jalan- ja kädensijoja kiipeilijöille. Kartasta katsoen 20m korkea kallio.

Parkkipaikalta pois lähtiessämme pölähti poliisit paikalle maijalla, ja vasta ku ne kyseli ollaanko nähty sellasta ja sellasta tyyppiä, että on renkaita puhkonu autoista, huomattiin että viereisen auton renkaat oli tyhjät. Saattoivat löytää sen tyypin sieltä puskista, jotain ainaki huutelivat sinne. Ilmeisesti jotain henkilökohtaista oli sitä yhden puhkotturenkaisen auton omistajaa kohtaan, eikä yleistä aggressiota. Hassua tulla sinne ulkoilualueen parkkikselle mettän keskelle ihan vaan renkaita puhkoon. Ihmisten katkeruus on kauhea tauti. 

Pyörähdettiin vielä katsoon jäistä uimarantaa, ja herranen aika kun joku oli siellä ihan vasta käynyt uimassakin! Joku paikallinen Cara :) 

 Jäätyneet jalanjäljet vaan näkyi laiturilla.

Itsekin olin jotenkin ihan jäässä kun tulin kotiin reissusta. Vois oikeestaan laittaa tulet uuniin nytkin, vaikka vielä on uunin kylki vähän lämmin. Varpaita palelee vaikkon villasukat, tänään on vieläkin kylmempää kuin eilen - kymmenen miinusta oli mittarissa aamulla.

Aika outoja unia näin taas, ja just ennen heräämistäni unessa soi Matchboxin Midnite Dynamos. Arvatkaa, oliko herätessä taas korvamato? Mutta tuo on sentään hyvä ja iloinen kappale, mikäs tuota on hyräillessä :)

Lunta etsimässä

Aag, heräsin ennen viittä! Aika oli siirtyny sijoiltaan viime yönä. Ihmettelin, miksei vielä pala ees katuvalot - ne syttyy viiden maissa. Ensin lähti koirat alakertaan, sit mies niiden perään tarkistaan, ettei ne haluu ulos, ja mie totesin että ei varmaan enää uni tuu ja lähin myös. Mies meni takaisin sänkyyn, kun koirilla ei kerran ollut hätä ulos. Innolla ne hetken päästä kuitenkin sinne lähti, ja heti ulko-ovelta painoivat ihan täydet lasissa jonkun (kissa?) perään tontin toiseen päähän. Vielä ei oo riistakamera lähettäny sähköpostiin kuvaa, jos joku on haahuillut pihalla. Se on tullu oudoksi; lähettelee tunteja myöhässä niitä kuvia ja ihan sekaisessa järjestyksessä. Mutta joo, toinen koira ei sitten ymmärtänyt pissillä käydä, säntäili vaan eestaas pöhkönä.

Herkkulakkoni toistaiseksi vaikein päivä oli tällä viikolla. Kohta kuukausi takana, painossa ei oikeastaan huomaa. No eilen söin mätitahnaleipiä, suola kerää nestettä joten ei kannata nyt ees punnita. Suututtaa ja harmittaa vaan. Ja perjantaina tein lättyjä, kun kuopuksen teki mieli jotain hyvää - ja minun tietty myös, aina. Söin mieki muutaman. Hyviä oli, pulla- ja munkkijauhosta tehtyjä ja vaniljasokerilla ja kanelilla vähän piristettyjä.

Joulusuklaat kaupoissa vähän häiritsee kyllä. Nyt on kohuttu siitä, kun Fazer on pienentänyt paketin sisältöä mutta hinta pysyy samana. Fazer väittää, että asiakkailta on tullut sellaista palautetta, että se paketti on huono, että pitää saada hienompi paketti konvehdeille. Uskokoon ken haluaa. Kyllä suurimmalle osalle ostajista se itse suklaa on se, mitä halutaan, eikä hieno pahvi suklaan ympärillä. Ostakoon hienoutta haluavat lahjanostajat sitten sen rasian erikseen, jos haluavat arvostaa lahjansaajaa jotenkin enemmän.

Alkaa se musta pilvi taas kerääntyä pään päälle. Eilen väsytti ja tympi uskomattomasti. Mies kysyi, olisinko innokas lähtemään jonnekin kuvausreissulle sen kans, ja mie sanoin, että haluaisin vain syödä suklaata pimeässä peiton alla. Tunsin ihan fyysistä pahoinvointia ajatellessani, että johonkin pitäisi lähteä, ulos kylmään vaeltamaan, vaikka järki sanoi, että se tekee hyvää. Kiukuttelin kohteen valinnastakin, kun se muuttui sen jälkeen, kun lupasin lähteä mukaan.

Mutta hyväähän se teki. Ensin kyllä taivallettiin harhaan, mun Karttapaikasta screenshottaama kartta ei oikein vastannut todellisuutta vaikka ne yleensä on hyviä - sen verran kuitenkin ettei ihan eksytty. Otin sen ihan vaan lenkkeilyn ja liikunnan kannalta ja olihan siellä ihan kiva taivaltaa.

Luntakin oli jonkin verran, ja jäätä, mitä meillä kotona ei ollu. Miehen autolla oltiin liikkeellä, ja siinä on kesärenkaat...

Kohteena oli tällä kertaa Janakkalassa sijaitseva Kirkkokallio, ja olihan siellä paljon muitakin kallioita, mannerjään sileäksi hiomia.

Ja puut ne kasvaa sitkeesti ihan ihmeellisissä paikoissa. Miten tuossakin on voinu isot puut pysyä?

Kirkkokallion päällä on iso kivenjärkäle.

On sinne kallion päälle jääny muitakin kiviä, mutta tuo on ihan järjettömän kokoinen, sen päällä kasvaa puitakin ja alla on onkalo. 

Pieneltä tuntui olo sen vieressä.

Kallioimarretta ja pieniä kuusiakin kasvaa kiven kyljessä. 

Siellä oli lappuja, joissa sanottiin ajoharjoittelun moottoriajoneuvoilla olevan kiellettyä, mutta kyllä siellä nytkin joku pärräsi. On se kumma, kun niiden pitää tunkea joka paikkaan rälläämään, vaikka ihan selkeästi useaan otteeseen kielletään!

Kartta osas ohjata meidät kuitenkin hienojen kallioiden kautta autolle, vaikka alkumatka menikin mönkään. Sen lisäksi, että kartta ja todellisuus ei siellä vastanneet toisiaan (esim. kartassa tie jatkui samanlaisena, mutta käytännössä se muuttui kinttupoluksi, ja samanlaisia polkuja meni useita, joita taas ei kartassa ollut) niin oon huomannu että mun kognitiiviset kyvyt on jotenkin menny huonoksi. En tiedä, johtuuko se siitä, että kun mun ei tarvi mitään työn puolesta älytä, niin kyky siihen on surkastumassa. Esimerkiksi oon ennen tullut tosi hyvin toimeen karttojen kans, ja nyt tuntuu, että mie en aina saa tolkkua niihin. Vasen ja oikea nyt on menny ennenkin sekaisin, mutta nyt menee itä ja länsikin. Kartassa on mutka, ja mie en tiiä mihin suuntaan se kääntyy siinä tiellä, mitä kuljen... Sitten kun mies on vielä semmonen hätähousu, että mennä vaan pitää ilman, että on tarkka käsitys siitä mihin mennään, niin kovassa kiireessä vielä vähemmän tajuaa mitään. Ja kun pitää tihrustaa kännykän kuvasta samalla, kun pitelee kahta koiran flexiä käsissä...

En nyt muista, mutta jonkun muunkin asian kanssa oli jokin aika sama juttu - liekö ollut käsityö tai olisko ollu johtokelan, jatkojohdon, auton lämmitysjohdon ja riistakameran johdon järkevä sumpliminen - en vaan käsittänyt, miten pitää toimia, ja sitten kun viimein käsitin niin ihan nolotti miten voi olla semmonen pönttö.

Mulla on muuten nyt semmonen käsityö, jolla ei ole mitään tarkoitusta. Se on silkka terapiakäsityö. Kieputan erivärisiä lankoja pahvilevyn ympäri, katkaisen ne ja sitten solmin summamutikassa pätkät yhteen, annan langanpäiden töröttää valmiista kudelmasta. Ehkä laitan sen ulos jonkun tolpan ympärille. Onhan niitä kaupungeissakin. Enkä ymmärrä, mihin on joutunu ne taannoin valmiiksisaamani koiran oranssit paidat, ne kun olis hyviä näillä keleillä ja näkyiskin hyvin.

Enteitä ja ennustuksia

Usein hiekka- ja sorateillä kävellessäni katselen kiviä, ja poimin mukaani kivan näköisiä yksilöitä. (Voiko kiveä sanoa yksilöksi?) - Toisinaan kyllä mietin, tuleeko sille koti-ikävä :)

Tietysti tuollaiset sepelit on jo muutenkin tuotu paikalle muualta... ja sora-asemalla murskattu ja seulottu niin, että samasta kivestä on murusia useampikin, mutta mikä todennäköisyys on, että tällaset kahden kivilajin yhdistymät löytyy peräjälkeen samalla kävelyllä muutamien metrien päästä toisistaan? Tieltä, jolla olen sentään aikasen monta kertaa kulkenut. Yhtäkkiä nämä pisti silmään, ja pari muutakin kvartsipalaa loisti niin, että piti poimia mukaan. Otin hyvänä enteenä.

Ei sillä, että enteisiin uskoisin. En enää sen jälkeen, kun otin seitsemän vitivalkoista joutsenta hyvänä enteenä, ja tuli yksi elämäni paskimmista jaksoista. Tuntui alkuun niin hienolta mennä lehmänhoitajaksi paikkaan, jossa mulle oli sympaattinen asunto ja koko miljöö tosi mukava, kaikki tuntui natsaavan ja sitten se työnantaja osoittautuikin hirviöksi. Laihduin parissa kuukaudessa ainakin kahdeksan kiloa, ja lopulta lähdin sieltä ilman irtisanomisaikaa ja jätin sen jättivauvan pulaan, mutta se oli sille ihan oikein. Sai maistaa omaa lääkettään, kun oli joskus työntekijöitään irtisanonut suutuspäissään noin vain. Tarjosi tuplapalkkaa, jos olisin tehnyt vielä kaksi viikkoa (putkeen, ilman vapaapäiviä) mutta en suostunut. Oli niin mitta täynnä. Mulla ja silloisella avomiehellä meni 4 tuntia, kun pakattiin koko omaisuus poiskantokuntoon, ja miehen veli haki kuormurilla meät pois.

Mulla on jossain siltä ajalta päiväkirja, jota päätin lukea sitten, jos joskus vielä päähän pälkähtää ajatus lähteä karjanhoitajaksi johonkin. Ei ole tarvinnut lukea. Sen päiväkirjankin piti aluksi olla suloinen kertomus auvoisasta ajasta söpöjen lehmien parissa. Hyi.

Ajoin eilen siitä läheltä, sen takia nää vissiin on nyt pinnalle nousseet. Muistot. Ei siellä enää lehmiä ole, pellot on vuokrattu muille ja jättivauvakin on aikaa sitten kuollut. Sen traumatisoitunut lapsi siellä nyt asustelee. Tai tällasia juoruja oon kuullu, tyttären anoppikandidaatti tietää paljon kaikenlaista lähiseudun ihmisistä :)

Mun autossa on nyt nastat alla. Tälleen kahden auton taloudessa on hyvä laittaa vähemmän ajelevan auton alle nastat ajoissa, niin mies pääsee sillä sit töihin, jos sattuu että talvi tulee yön aikana. Mikäli mulla ei just satu oleen jotain menoa... Mies teki varsinaisen vaihtotyön anoppilan tallin välineillä, mie sitten katoin paineet anopin mutistessa vieressä, että kyllä meillä mies tekee kaikki tällaset ilmojenkin kattelut. Mittari hiukan temppuili alkuun, ja heti anoppi huuteli miehelleen että "tuu nyt kattoon" ihanku mie en olis osannu ite sitä hoitaa. Vähän ärsytti :) Käytännössä mies vaan tunkkas auton ylös ja aukoi sekä sulki pultteja, mie hoidin muun. Olisin voinu hoitaa sen pulttihommankin, mutta täytyy miehen nyt vähän antaa olla mies. Olen joskus tehnyt senkin itse, helppo homma paineilmatyökaluilla, mutta tuossa autossa on vissiin aika tarkkaa, että mihin sen tunkin laittaa. On siinä kyljessä merkkikin, mutta silti joku entinen omistaja on saanu pellin ruttuun siitä kohdalta, kun on nostanut liian reunasta.

Ei sitä lunta tullut eilen, vaikka ennustettiin 90% todennäköisyydellä. Onneksi on lotto vetämässä, jos sattuu oleen pienten todennäköisyyksien toteutumiskausi. Tällekin päivälle on ennustettu. Lunta ja eurojackpotvoittoja. Saapa nähdä.