Käpertymisiä.

Kokoonkäpertymisen aikaa. Niin aattelin tänäaamuna, kun vein esikoisen junalle kaatosateessa. Tihkusadetta, luki sääennusteessa, muuten. Melkoista mitätöintiä. Mutta annoin itselleni luvan olla negatiivinen, kokoonkäpertyvä, inhoava, lopen tympiintynyt marraskuuhun ja sen vesisateeseen. Ei aina tarvi yrittää olla positiivinen hampaat irvessä.

Järkyttyneenä oon seurannu Kalifornian tulipaloakin. Siellä on rutikuivaa ja täällä lätimärkää. Luultavasti ihmiset - etenkin rikkaat malibulaiset - on tottuneet siihen, että maailma on hyvä paikka ja rahalla saa mitä vain. Mutta rahallakaan ei saanut tulta pysähtymään. Rahalla sais ehkä ilmastonmuutosta hidastettua, mutta siihen sitä ei niiltä riitä. Samanlainen mentaliteetti on valtaamassa alaa myös rokotteiden suhteen; ei rokoteta ties minkälaisten harhakuvitelmien takia, mutta luotetaan, että jos tauti sitten tuleekin (mitä ei tietenkään ensisijassa pidetä edes mahdollisena) niin kyllä sairaanhoito hoitaa kuntoon. Ihmiset!

Ihmiset kutoi töppösiä Aarollekin, mitä ne oikein kuvitteli? Että ovat uniikkeja ajatuksineen, että presidentin vauvalla ei ole tarpeeksi töppösiä, että Presidentin Poika pitää Juuri Minun tekemiäni villasukkia joskus jalassaan?

Aaro-pojan syntymän jälkeen

 presidenttipari sai lukuisten onnittelujen lisäksi huiman määrän lahjoja,

 joista suurin osa oli itse kudottuja villasukkia.

Ne hiton villasukat on sitten ongelmajätettä, joista pitää päästä eroon. Siellä ne uniikit villasukat nyt on Porin sairaalan komerossa ja jaetaan sekalaiselle joukolle vauvoja. Hyvähän se on, jos käyttöön tulee, mutta voi olla että joku, joka tunnistaa kuvassa (tai Porissa) suurella vaivalla Itse Presidentin Pojalle tekemänsä tossut, tuntee itsensä aika pettyneeksi. 

Eilen ihan yhtäkkiä ilman mitään näkyvää syytä toinen koira alkoi ontua etujalkaansa. Koettelin sitä varvas kerrallaan lapaan asti, eikä se mitenkään aristanut mitään kohtaa, mutta ontui kuitenkin. Annoin kipulääkettä, se vähän auttoi, mutta lenkki kutistui pikku kävelyksi, josta osan kannoin toista, kun se ei halunnu kävellä ja anovasti mua katteli. Parina päivänä sitä ennen on toinen koira kävelly kolmella jalalla normaalia enemmän. Tällä rodullahan on polvivikoja, näiltä niitä ei ole tutkittu mutta selkeästi jotain vaivaa on tuossa yhdessä polvessa. Sekään ei arista, eikä onnukaan kun kävelee normaalisti, mutta toisinaan vaan pitää sitä yhtä jalkaa ilmassa. Ja nyt on pitäny normaalia enemmän. 

No, ei meitä ketään huvita tuossa kelissä mitään hirmulenkkejä vetääkään, joten ihan hyvään saumaan tuli lepoaika. Käperrytään suosiolla kokoon. 

Toisen karvat tekee hauskan pisaran :)

 Onni on lämmin kuiva koti. Lämpimät ihanat koirat. Kaapissa ruokaa ja tilillä vielä rahaa. Paras perhe ja siskot. Eläke! Ei tartte raataa ankeassa varastossa ikävien ihmisten seassa puuduttavan tylsää työtä ja raahustaa sinne aamupimeällä sateessa ja tulla pois iltapimeällä sateessa. Voin ottaa tirsat tai mennä ulos tai kattoo telkkaa sensijaan. 

Neulegraffiti on muuten valmis, kunhan sade hieman taukoaa niin meen viritteleen sen paikalleen. Joulukorttien teko ei onnistu. Siivoilin askartelutarvikelaatikkoani, ajattelin että josko se inspis löytyis kun niitä juttuja käsittelee. Heitin roskiin kaikenlaista, jota heti sitten olisin tarvinnu :) jotain harjoitelmia tein, yhden asiallisen kortin, yhden creepyn ja yhden surkean. Korttipohjina ostetut "kartonki"palat on niin ohuita, että jos niihin suhauttaa kultamaalia, ne käpristyy. On siis käytännössä paperia. Tyttären pienen luonnoslehtiön sivut on paksumpaa paperia! Mur. 

Kyösti

Käsittämätöntä, miten voi koskettaa täysin vieraan koiran poismeno. Monta kertaa ollu kyyneleet silmissä. Varmaan kuolen surusta sitten, kun oma koira lähtee. Toisaalta onhan niitä lähteny, ja vielä hengissä oon. Joku sairaskohtaus tullu, jotenki en oo aatellu, että koirillekin voi tulla semmosia. Sydänkohtauksia tms. Mistä sen lopulta tietää, mikä sillekin tuli.

Isälle soitin, sille oli jo aamulla mun isosisko tuonu kakun ja jotain, mistä en saanu selvää. On sillekin tullu semmonen vanhuksen kimakka ääni, kuulostaa että senkin aikaansaaminen on työlästä. Omien lasten isä sai kortin, ja lupasin viiä sen Heseen, kun se sitä toivoi. Vaikkei se ookkaan mun isä.

Äsken huomasin, että oon viime aikoina alkanu aika sujuvasti välillä käyttään "mä" sanaa "mie"n sijasta toisinaan. Ei se ottanukaan ku 35 vuotta Rovaniemeltä poismuuton jälkeen. Luokkakaveri alkoi määkiä heti kun muutti Helsinkiin. Pakko kai sen oli koittaa sulautua massaan, semmonen pinnallinen pissis kun oli. Ei siihen aikaan kyllä pissiksiä tunnettukaan, mutta ehkä joku bimbo sit. Oli olevinaan niin hienoa ja makeeta. Ja minua suretti joutua muuttaan sinne, tiesin sen jo sillon.

Pakko työntyä ulos koirien kans, vaikka on taas tuommonen ilma. Tuuleekin kylmästi ja kovasti ja mulla on muutenkin niska kipee ja jäykkä, sai vissiin kylmää. Yllätys.

Raahautumista tihkusateessa

Pakko päästä kirjottaan, vaikkei mitään kivaa kirjoitettavaa edes ole. Mutta se helpottaa aina oloa. Toisaalla juuri oli juttua blogiystävien tärkeydestä - miehän en oo tästä blogista kertonu lähimmilleni (paitsi perheelle, joskus saattavat lukeakin, ainakin mies) just sen takia, että a) on sitten jotain puhuttavaa jos livenä tapaa b) voin marmattaa täällä niistäkin :) marmatanhan toki perheestänikin, mutta sen voin hyvin sanoa niille kasvotustenkin. Ja mistä sen tietää, kuka tätä lukee...

Miksiköhän näen aina vaan unia, että muutan uuteen asuntoon? Viimeksikin oli niin paljon tilaa, että lasten pieniksijääneille vaatteille oli oma iso vaatehuone :) tosin sen lattialla meni sokeritoukkia, jotka oli isoja ja lihavia ja ne pomppi ainakin metrin korkeudelle. Sit jos niitä kädellä läiskäs alaspäin (niinku olis pompottanu palloa) ne räjähti harmaaksi pölyksi.

Viime yönä en kyllä uneksinu asunnosta, vaan oli koira ollu isossa leikkauksessa, ja mun auto oli hukassa parkkipaikalla, jossa oli sekaisin kirppispöytiä ja autoja. Tai koira siis oli parhaillaan leikkauksessa ja mun piti se hakea eläinlääkäriltä, mutta ensin halusin löytää auton, jotta voin laittaa koiran sinne sitten suoraan. Koira löytyikin yllättäen jo leikattuna kirppispöydältä! Siellä se oli puoliksi vaatteisiin hautautuneena, ja mun olis pitäny sen kanssa käydä siellä eläinlääkärillä hakemassa kipulääke. Mutta mie vaan vaelsin etsimässä autoa. Joku mies kauppas mulle jotain hintaan kymmenen euroa, sanoin että ostan jos autat mua etsiin mun auton. Se alko kauppaamaan mulle autoliikkeen autoa. En löytäny omaani ennenkuin uni loppui. Kyseinen koira herätti, enkä olis halunnu herätä... mutta ne on viime aikoina tottunu herään viiden, kuuden maissa ja nyt kello läheni jo seitsemää. Päätä särki vaihteeksi ja muutenkin oli jo herätessä myrtsi olo.

Tälle päivälle on ennustettu oikeaakin sadetta, eikä vain tihkusadetta. Tihku tulee ja menee kyllä ihan omia aikojaan, sitä ei kannata kattoa ennusteesta ollenkaan kun ne ei sitä pysty ennusteleen. Eikä sitä näy oikein sadetutkassakaan. Mutta eipä se niin paljon haittaa, jos ei sitten oo tosiaan pitkällä kävelyreissulla. Ankeaahan se kyllä on.

Koiranulkoiluttajat on kyllä aina liikkeellä, oli keli mikä hyvänsä. Yleensä täällä saa kulkea aika rauhassa, ei oo muita kulkijoita, ainakin jos menee metsään. Eilen osui samalle lenkille peräti kolme muuta koiraihmistä/seuruetta. Piti muuttaa suunnitelmia ja tehdä eri lenkki kuin oli aikomus. Sinänsä mukavaa, että tuli sitten tehtyä vähän pitempikin lenkki säästä huolimatta.

 Kuvattavaa ei paljoa ole, jotenkin tuntuu että muut on jo löytäneet, kuvanneet ja blogiin laittaneet kaiken kauniin, mitä tuolta ulkoa nyt on mahdollista löytää tänä aikana. Ei viitsi "matkia".  Tähän olis pitäny laittaa jotain mittakaavaksi, tuo hauska ruusuke oli varsin pieni.

Tähän sitten oli pakko laittaa mittakaava, kun tuo mato oli noin suuri :) en muista kovinkaan monesti nähneeni näin isoa kastematoa. Eikä tuo ollu ees pisimmilleen venyttyneenä, vaan matkasi ihan rauhassa. Nostin sen pientareelle.

Meillä on vaihteeksi varistelua, kun kuopuskin meni poikakaverilleen. Näkyi viestissä kyselleen, että jos jäis toiseksikin yöksi... mie en välttämättä kauheasti pidä siitä, kun siellä ei oo ketään aikuista katsomassa päältä. En todellakaan tiedä, mitä lapseni tekee siellä... onhan se kyllä täysi-ikäinen reilun kahden kuukauden päästä, mutta tuskin mikään "vastuullinen aikuinen". Vaikka onhan se jo alkanut reippaasti omia asioitaan hoitamaan.

Päivät kuluu niin äkkiä, etten tajunnut isänpäivän olevan jo tänä viikonloppuna. En ehtinyt lähettää saati tehdä isälle korttia, ja se on aika ennenkuulumatonta. Että mun isä jää vaille mun korttia. Sitä ei ole kyllä tapahtunut vuosikausiin. Soitan sille siitä eestä. Meän tytöt ei vissiin kans välitä isäänsä muistaa. Onnetonta. Ei ne arvosta sitä, että on isä, vaikka esikoisen poikakaverikin on siitä huomauttanut, kun sen isähän kuoli työtapaturmassa kun poika oli kahdeksanvuotias.

Kaikenlaisia asioita sitä pitää itsestäänselvänä, ennenkuin menettää ne. Tai on vaarassa menettää.

Ruusuntuoksuinen kynttilä. Hyvin vahva tuoksu, mutta onneksi ei huono :) muuten sais tämänkin polttaa ulkona, niinku taannoin sen omenakanelintuoksuisen.

Oon yrittäny katella netistä jotain joulukortti-ideoita, mutta ei siellä oo mielusta. Luovuus sen kun vähenee kun ikä karttuu. Joskus oli aika, kun olisin voinut vain askarrella, mutta nyt ei oikein iske mikään.

Neulegraffiti ehkä edistyy.

Nihilistin murinoita

Pimiää on. Ja päivällä harmaata.

Kaivelin kynttiläkaappia, ja löysin sellasen lasisen tuikkujutun, missä oli tuikunpidikkeen alapuolella geelimömmöä, jossa "kultahippuja". Ajattelin, että siihenpä nyt laitan tuikun palamaan, mutta sitä ennen se täytyy putsata. Pestä ei mömmön takia voinu, joten otin "laiskan emännän siivousliinan" (niitä valmiiksi märkiä paketissa) ja hankasin semmosella. Se räksähti hajalle mun käsissä! Onneksi oli enimmäkseen sen liinan sisässä, mutta ainakin yksi siru putosi allaolevaan koirankoppaan. Ja yksi siru löytyi sormenpäästä. Hyh. Halpislasia.

Löysin ne aikaisemmin syksyllä ostamani tuoksutuikutkin, mutta ei niitä nyt passaa poltella ku keittiössä palaa iso ruusuntuoksuinen kynttilä. Eilen laittelin ulos tulia, mutta ne on niin lohduttoman näköisiä tuollaiset tuikkutulet siinä valtavassa pimeydessä, joka syö kaiken valon. Sellanen ulkotuli löytyi saunapolun varteen, se nyt vähän näkyykin.

Saatiin tytön kanssa ite lämmittää sauna, ajoissa, kun yleensä mies sen haluaa tehdä ja se aina venyttää lämmitysaikaa. En käsitä, mikä siinä on, ettei voi laittaa ajoissa tulia kiukaan alle, kun 2/3 saunojista haluais aikaisin saunaan. Jotain vallankäyttöä sekin on. Sillä oli taas joku tilaisuus työpaikalla, taas oli ilmaista kaljaakin. Ihme paikka. No, se tuli sieltä just sopivasti kun sauna oli lämmin.

Eilen lähdin sille monta päivää suunnittelemalleni lenkille, jonka karttamittauksieni perusteella luulin reilun neljän kilsan mittaiseksi, mutta Simply Walkin mukaan se oli kilometrin pidempi. Kartalla tulee vedettyä mutkia suoraksi. Inhottava ilma oli taas, niin tihkutti vettäkin alkumatkasta, että mietin jo takaisin kääntymistä, aattelin että kastuuhan siinä. Onneksi loppui välillä, alkaakseen sitten kyllä uudelleen... ja viimeiset sadat metrit oli jotenkin kamalan raskaat, ihmettelin ku en neljää kilometriä muka jaksanu kävellä. No olihan siinä ylämäkeäkin, ja kännykkäsovelluksen mukaan tavallista ripeämpi vauhtikin oli. Endorfiinit ei kyllä nyt toiminu, mutta muuten olin tyytyväinen saavutukseeni, semminkin kun se ilma oli vastenmielinen. Että sain lähdettyä.

Pää vaan pitää tyhjentää, ei voi päästää sinne niitä ajatuksia siitä, miten rumaa ja märkää ja inhaa on. Kylmää ei kyllä nyt oo. Hiki tulee, eikä oikein voi takkiakaan riisua matkalla, kun sitten kastuu paita sateesta.

Ainoa kuvaamisen arvoinen asia reissulla oli tämä. 

Joku elukkakin taas meitä puikki karkuun, koirat havaitsi sen, mie en nähny ku heiluvia kasveja sen menon jäljiltä. Mun täytyy katella niin paljon jalkoihini, etten kompastu, niin en näe ympäristöä.

Ilmatieteen laitos uutisoi taannoin, että taas yksi satelliitti on lähetetty taivaalle.

Uusi satelliitti tuottaa lisää tietoa ilmanlaadusta ja UV-säteilystä 

Varhain keskiviikkona 7. marraskuuta laukaistiin Metop-sarjan kolmas 

satelliitti, joka tuottaa laajasti tietoa ilmakehän kemiasta, ilmanlaadusta 

ja UV-säteilystä.

Ja sitten vielä Suomi100 -satelliitti on lähdössä tässä kuussa. Eikö sitä avaruusromua ole siellä jo tarpeeksi? Ihminen on kyllä mestari roskittamaan. 

Tällainen roskameri ympäröi jo maapalloakin. 

Onhan se tieto hyvästä tietenki, mutta kun tiedonkeräin lopettaa toimintansa, pitäs se siivota pois. Jotain romunkerääjiä on toki avaruuteen toimitettukin, mutta kovin paljon ei ole tuloksia hehkutettu. 

Itse henkilökohtaisesti en usko, että maapalloa pelastaa enää mikään. Ihminen on semmoinen peto, että se tuhoaa kyllä kaiken. No ei kaikkea, jotain elämää aina jää ihmisenkin jälkeen. 

Niitä luontokuvia vielä.

Viikonloppuna käytiin taas kuvametsällä, lauantaina pääsin jopa ilman koiria liikkeelle kun kuopus oli niiden kans kotona. Oli kyllä ihanaa! Ehti tutkia maailman ihmeellisyyksiä paljon paremmin, kun ei ollu kärsimätön, kitisevä ja jalkoja vasten pomppiva otus mukana. Oltiin Paalijoen rotkossa, ja siellä oli kyllä aika vaarallista pienen koiran kulkeakin. Mutta siinä on paikka, jonne haluan toistekin! Jotenkin ihan taianomainen.

Hyvin luonnontilaista on siellä, rungot on saanu kaaduttuaan jäädä maahan, kasvualustaksi kaikelle pienelle.

Sammalta ja kuusikkoa.

Rotkon pohjalle saavuttuamme oli tosi hiljaista, mutta yhtäkkiä kuului aika läheltä RYSKIS ja mentiin katsomaan, niin sieltä löytyi vastakaatunut laho haapa. Tai luulen haavaksi.

 Joki oli matala ja sameavetinen.

Toisella puolella meni kunnollinen, karttaankin merkitty polku, me rymyttiin tämän puolen pikkupoluilla, jotka loppui sitten kokonaan. Palattiin siis omia jälkiä takaisin, mitä nyt kierrettiin se valtava mäki, jonka yli tullessa kivuttiin. Rotkossa oli lohkareita, jotka oli aikojen saatossa irtoilleet Usminkalliosta.

Ei ehditty samoileen tuolla päällä, kun alkoi jo hämärtää. Päivät on ihan liian lyhyitä nykyisin. 

Paluutien vieressä oli tällanen sammalhattuinen kanto:

Vasta kuvasta huomasin, että sillä on naama. Muutenkin aloin kuvia selatessani näkemään naamoja vähän siellätäällä, tännekin laitoin niistä ainakin kaksi - toisessa möllöttää "karhu" sammalikossa ja toisessa kallio nauraa. Rouheassa kalliossa helposti näkee kasvoja ja muita muotoja, siksi varmaan muinaiset ihmisetkin on niitä pyhinä pitäneet.

Sunnuntaina suunnattiin Järvenpään Lemmenlaaksoon (miksi pitäny tuommonen nimi laittaa?) ja sehän on luonnonsuojelualuetta. 

 Meikäläinenkin aina suree hakkuita, mutta jos ei olis talousmetsiä, vaan kaikki olis luonnontilassa, niin ei metsässä olis mikään nautinto vaeltaa...

Tai jokia pitkin meloa.

Mutta ei sielläkään kaikki paikat ryteikköä ollu. 

Tietysti luontopolkua on huollettu ja kaatuneet puut katkottu polun kohdalta.

Jokunen puu oli vielä pystyssäkin, vaikka kasvualustana kaikenlaiselle muulle.

Koirat oli tuolla mukana, ja tässä hyvä esimerkki siitä, miten käy kun yrittää kuvata hienosti auringonsäteessä olevaa kuollutta kortetta. Koira tuli ja käveli sen yli. Polun pohja oli (liukas!) savinen, ja koirat sitä myötä myös savisia, ja kun se yks aina hyppii vasten jos pysähtyy, niin mun housut ja takkikin oli sit aika kuraiset, kun pois tultiin. Kengistä puhumattakaan. 

Lemmenlaakson pohjoispuolella on tämmönen mylly, jota kai Haarajoen myllyksikin ehkä tituleerataan. Varsin ankeafiiliksinen paikka. Mulle tuli tätä näkymää katsoessa joku kauhea tunnemuisto lapsuudesta, nimenomaan tuo myllyrakennuksen seinä, risukko ja siihen matalalta paistava aurinko. Sitten joku vieressä asuva tyyttäs ja osotti meän autoa, että pitäs siirtää pois, vaikka se ei ollu kenenkään tiellä. Ilmeisesti oli hänen tiellään. Myllyn toisella puolella oli kyltti "Yksityisalue", tuli siis olo että meitä ei todellakaan kaivata siellä kuvaamassa myllyä. En kyllä sinne enää halua palatakaan, ikinä. Pitäköön tunkkinsa ja myllynsä. Jotenkin sen kurjan miljöön kruunasi jatkuva pystykorvan haukku jonkin matkan päässä olevan talon pihalta. 

Mutta miksiköhän en enää osaa nukkua aamulla, vaikka saisin? Vaihdevuodet? Vanhuus? Oon kamalan iltauninenkin, eilenkin menin ehkä puoli yhdeksän maissa nukkumaan - en silleen kelloa katsonut, mutta kasin jälkeen aloin iltatoimiin, joihin sillä kertaa kuului myös koirien harjaus. Onnellisena menin kirjan kanssa piikkimatolle sänkyyn, mutta tosi äkkiä tuli semmonen väsy, että piti laittaa kirja pois. Sitten heräsin viideltä. Eilenaamulla sama, mutta sillon olikin energiaa ja kävin aamulenkillä auringonnousun aikaan.

Lenkkihikien kuivuttua hankin uuden hien imuroimalla, on ollu jo pitkään kamalan roskainen lattia. Koirat kantaa hiekkaa ja lehtiä pihalta sisään. Sitten olinkin taas niin poikki, että nukuin kolmen tunnin päikkärit. !!! KOLMEN! Kaheksan tunnin yöunet ja kolmen tunnin päikkärit, niistä on eläkeläisen elämä tehty. Hmp. 

Pyhäinpäivänä pössähtää

Blogi näytti niin synkältä, piti ihan ensitöiksi ruveta säätämään iloisemman väristä taustaa, kun muutenkin on otettava kevät tähtäimeen. Sanokaa, jos joku ottaa liikaa silmänpohjaan, niin muutan. Jos osaan.

Meillä on jotain ihme häikkää katuvaloissa - eilen ne oli päällä, kun lähdettiin kuopuksen kanssa katsomaan, joko hautausmaalla lainehtii liekkimeri pyhäinpäivän kunniaksi (eipä juuri) mutta kun tultiin takaisin siinä puoli yhdeksän maissa, oli katuvalot pimeenä. Tänäaamuna ne paloi, kun kuudelta heräsin, mutta kohta sammuivat eikä oo sen koommin syttyneet. Häiriöt alkoi viime viikonloppuna, kun kelloja käännettiin ja valojen sammumisaikaa siirrettiin myös. Täällähän säästetään sammuttamalla katuvalot puolenyön ja viiden välillä. Onneksi kuopuksella oli tehokas lamppu mukana, se tiiraili sillä peurojen kiiluvia silmiä :) sillä on nyt semmonen harrastus, peurojen ja muiden eläinten bongailu.

Ihana, rakas kuopukseni myös irtokarkkeja kerätessään otti mullekin maissipalloja, joissa on suklaakuori... poikkesin herkkulakostani noin kuuden maissisuklaapallon verran, oli kyllä sen arvoista! Ei tää lakkoilu muutenkaan oo enää niin kamalaa. Kaipa se suklaan mussutus on mulla vaan paha tapa.

Tämä keltahytykkä (googletin) kasvaa koivupöllissä. Hauska väriläiskä, kun muuten alkaa nyt jo olla se kurjan harmaanruskeenmusta ankeus. On jotain vihreääkin vielä, mutta sekin on ankeaa vihreyttä. Semmosta "kuolen kohta"-vihreyttä. Eilen kävin aamupäivällä koirien kans lenkin, ja kyllä oli surkeaa. Sumu oli niin isoina pisaroina ilmassa, että vaatteet kastui, ja takastullessa alkoi tihuttaa vettäkin. Korpin ronkkuna kruunasi alakulon. Koirat käveli haluttoman näköisenä perässä, ja punaisessa isossa villapaidassaan etenkin tuo luppakorvainen näytti ihan Muumitarinan Surku -koiralta. Vasta, kun tultiin risteykseen, mistä lähdettiin kotiinpäin, tuli koiriin vauhtia.

Mutta märässä syksykelissä jäkälät hehkui! Koiria pidellessä (ja koska oli niin hämärä päivä) en saanu tämän tarkempaa kuvaa otettua, mutta tässä nyt on jäkälää hattuna kannonnokassa.

Monta pientä hauskaa juttua jää kuvaamatta, kun pitäs ensin koirat köyttää kiinni johonkin kauemmas ja mennä sit kuvaamaan. Oli mulla hetken aikaa koirat irtikin, mutta ei ne juuri arvostaneet asiaa. Ja nehän tulee heti nokkansa kanssa kuvaan.

Lämmin on kyllä ollu, pari päivää sitten punoin taas yhden lintukodon, vähän sellasen pienemmän. Pajua olis vielä, mutta märässä ja kylmässä ei oo kiva punoskella. Pitäs tehdä joku isompi juttu, kun niitä paksumpia pajujakin on.

Mulla oli aiemmin ostamani valoverkko ulko-ja sisäkäyttöön, ollut jonkun vuoden vintissä ja nyt ripustin sen varaston seinälle kun se pari vuotta vanha valoletku niin huonosti enää palaa. No, ei pala verkkokaan hyvin - valmiiksi jo monta lamppua pimeenä. Höh. En oo tienny, että tuollaisetkin pilaantuu paketissaan parissa vuodessa. On tuo saunapolku ihan kamalan pimee nyt vielä, kun ei ole yhtään lunta ja varsinkin kun katuvalotkaan ei aina pala.

Miehellä oli työpaikan virkistyspäivä, olivat syömässä ja juomapiikki auki ties mihin asti. Se kyseli multa aiemmin kyytiä, mie pitkin hampain lupauduin, vaikka sanoin etten yhtään pidä siitä että ilmaista viinaa on tarjolla ja muistutin, miten aiemmilla kerroilla on käynyt. No, torstaina se sitten sanoi, että meneekin omalla autolla, totesi itsekin että tahtoo mopo lähteä käsistä hänellä sellasissa tilaisuuksissa. Ei se oo ihan toivoton tapaus ♥ tai sitten alkaa aikuistua. Tällä hetkellä monella seurueen jäsenistä ei oo varmaankaan kovin virkistynyt olo, mutta mies tuli ennen ysiä kotiin, joi muutaman kaljan ja tuli nukkuun jo ennen puoltayötä. Joku kyllä soitti sille yöllä, mie säikähdin ihan rutosti puhelimen ääneen herätessäni, mutta onneksi ei sen enempää häiriötä tullut. 

Oon muuten tehnyt vuoden ennätyksen lokakuun mitatuissa kävelykilometreissä! Siitäkin kuuluu kyllä miehelle kiitos, kun se on raahannut mua mukanaan ties missä. Minimin ja maksimin välillä on liki kuusikymmentä kilometriä, mutta minimi tulikin helmikuussa, jossa on vähemmän päiviä, sit oli sitkee flunssa ja kovia pakkasia, jotka vähensi ulkoilua.

Summittainen sana otsikoksi tähän

Taas kuudelta hereillä, vaikka sais nukkua myöhään. Päätä särki, nyt on ollu jo ainakin vuorokauden putkeen - lääke vähän vaimentaa välillä. Eilen aamulla herätessä oli säryn lisäksi jotenkin kipeeksitulevan oloinen olo, lämpöä vähän yli 37 mutta särkylääke kohensi olemusta sen verran, että pääsin joogaan. Ehdin jo varautua siihen, etten lähtisi, mutta kun aika tuli niin heitin vain joogavaatteet päälle ja läksin. Hyvä kun läksin.

Paitsi että poissaollessani koira oli kaivellut mun lankapussukasta purkkaa (!) en edes muistanut/tiennyt, että siellä sitä oli, kun käsityöpussi oli autossa mukana metsäreissuilla ja minigrip-pussi solahtanut sinne repun sijasta. Syönyt sitä ja oksennellut pitkin kämppää. Siitä oli varmaan jo jonkin aikaa (jooga kestää puolitoista tuntia) mutta kun koira oli pirteä, oksennutin sen vielä kerran. Ja sit se oksentaminen ei meinannut loppua ollenkaan... koira parka. Mutta ainakin maha tuli tyhjäksi. Varmuuden vuoksi syötin sille ruokanappuloita koko päivän iltaan asti vähän väliä, ja illalla se oli jo oma reipas itsensä. Sitä ei sitten tiedä, kärsiikö maksa vaurioita. Eläinlääkäriasemasivustot sanoo, että pitäisi viedä lääkäriin, mutta päätin nyt tällälailla. Sen näkee sitten, oliko väärä päätös. Joskus aiemmin koiran syötyä ksylitolia soitin ell-asemalle, ja sieltä sanottiin että seuraile, ja jos menee huonommaksi niin sitten tulla. Hoito-ohjeeksi verensokerin ylläpitoa. Että hieman liian halukkaasti nuo sivustotkin kehottaa lääkärille, ehkä. Varmuuden vuoksi?

Kuopuksella oli etäpäivä sopivasti hammaslääkäriaikapäivänä. Tehtävänä oli käydä eläinkaupoissa katsastamassa asiakaspalvelua. Löysin hyvän sadehaalarin halvalla, mutta vain yhden... aina tälleen. En tiedä onko ne jotain esittelykappaleita, jotka sinne alelaariin joutuu, mutta aina on vain yksi kappale yhtä kokoa. Ei koskaan kahta samanlaista ja -kokoista. Elän taas yli varojeni, käyttörahat loppui jo ajat sitten.

Eilen iltapäivällä tuli ihan sairas väsymys, varmaan koirastressinkin takia, otin sohvalta tyynyn pään alle ja nukuin lattialla tuokion. Lattialla! En oikein ymmärrä miksi sinne menin. Toki esikoinen oli vallannut sohvan, mutta kyllä siihen olis puoli-istuvaan asentoon mahtunut, silleen oon ennenkin siinä torkahtanut.

Pyykkiä latasin koneeseen heti herättyäni, ja totesin, että tällä hetkellä enemmistö pyykistä taitaa olla harmaata. Oli aika, jolloin se oli enimmäkseen punaista, ja nyt punapyykkiin menee vain mun vaatteita ja isännän oranssit työpaidat. Jossain välissä lapset - etenkin kuopus - pukeutui vain mustaan, ja tummaa pyykkiä oli eniten. Ajan muutos näkyy pyykissäkin.

Silittelin tuossa taannoin miehen päätä, ja huomasin että sillä on neandertalilaisen kyhmy. Olen toki silitellyt ennenkin, mutta en oo ajatellu asiaa. Niitä kyhmyjä osalla nykyihmisistä löytyy. Mulla sitä ei mielestäni ole (harmi! olisin mieluusti huolinut moisen) ja sitten kokeilin tyttöjen päitä, kun ne sattu oleen molemmat kotona. Niillä on kummallakin samanlainen pyöreä kuhmu niskassa, mitä taas mulla tai miehellä ei oo... ei neandertalikyhmyä. Silmätkin niillä on samanväriset, mutta eriväriset kuin vanhemmillaan. Vihreämmät kuin mulla, ruskeammat kuin isällään.

Lueskelin taannoin blogia, jossa mietittiin noita lasten perimiä piirteitä... ajattelin, että jotkut vanhemmatkin on jotenkin samannäköisiä, liekö parinvalinta tapahtunut tuttuuden perusteella. Vaikka nyt Selänteen pariskunta. Sillon lapsetkin varmaan muistuttaa vanhempiaan. Meillä ollaan kai niin erinäköisiä ja -mallisia, että lapsista on kehkeytyny ihan omanlaisiaan. Sitten on perheitä, joissa kaikki lapset on isänsä näköisiä, tai kaikki on äitinsä näköisiä. Mun äiti pelkäs mejän lasten perivän isän puolella kulkevan ison ja turpean nenän, mutta kun se ei oo isälle periytyny niin ei sit tullu meillekään, onneksi. Tosin tää äitin puolen possunnenä ei nyt oo juuri kauniimpi :)

Uutisissa on taas päällimmäisenä se, kuka on rikkain ja kenellä on minkäkinlaiset verot. En voi ymmärtää, miksi tuollainen kiinnostaisi. Kyllähän se tuntuu ihmisiä kiinnostavan. Toisaalta tuskin kaikkia kiinnostaa neandertaalikyhmyt tai perinnöllisyydetkään :)