Uskon asioita

Tämä on poikkeuksellinen kirjoitus multa, normisti multa tulee epämääräistä tekstillistä ölinää ja tajunnanvirtaa mutta tätä asiaa oon pohdiskellut jo useamman viikon ja jutussa mainittu keskustelu etiäisistä sai minut kirjottamaan mietiskelyni julki, vaikka ne saattaa olla vähän leimallisiakin mietteitä. Asiaan:

Moni varmaan tietää, että olen ns. tiedeuskovainen. < kyseessä on mahdollisesti uskovaisten lanseeraama termi, kun he väittävät että tiedeusko on samanlainen uskonto kuin heidänkin jumaluskontonsa, ja sehän on ihan hauska termi kuvaamaan tieteeseen perustuvaa maailmankatsomusta. Käyttäkäämme siis sitä.

Kuitenkin - kuten varmaan kaikilla - mullakin on tietyissä asioissa uskonpuute; en aivan täysin allekirjoita väitettä, että joku asia on olemassa ja totta vasta, kun se on tieteellisesti todistettu. Mittareilla, kaksoissokkotesteillä, vertaisarvioituna tutkimuksena. Monet tiedeuskovaiset nauravat paskaista naurua, jos koittaa sanoa että kaikki asiat ei ole noilla keinoin tutkittavissa. 

Kuten uskovaisetkin "tietävät", että on olemassa se, mihin he uskovat, minäkin "tiedän" että on asioita, joita ei voi mitata eikä punnita eikä kaksoissokkouttaa. Aloin pohtia asiaa, kun luin taannoin keskustelua ns. etiäisistä, jotka on etenkin pohjoisessa ihan normielämään kuuluva juttu jota tuskin kukaan kyseenalaistaa. Mullekin ne on, oli varsinkin lapsuusvuosina ihan tuttu ilmiö, yleensä esiintyi ulko-oven käymisenä jonkin aikaa ennen kuin sieltä oikeasti tuli joku. Meillä lapsuuskodissa oli hyvin persoonallisen kuuloinen ovi, se ei vaan kolahtanut vaan sillä oli ensin avatessa palautusjousen venymisestä johtuva ääni ja sitten lukkokielestä tuleva omanlaisensa loksahdus. Toisilla voi olla toisilla aisteilla havaitut etiäiset, mulla se on ollu yleensä ääni.

Etiäiset ON olemassa, mutta eihän niitä voi mitata. Ne tulee jos tulee, eikä jokaisen ihmisen edellä tule etiäinen, eikä jokainen kolaus ole etiäinen. Ei niitä voi tilata tutkimusta varten. 

Sama homma telepatian kanssa. Se tulee tai ei tule. Ihan naurettavaa tehdä koeolosuhteita, jossa joku tuijottaa vihreää lappua ja sermin takana toinen koittaa arvata, minkä väristä lappua se tuijottaa. Eihän se oo telepatiaa. 

Mistä tullaan taas siihen, että mikä on "oikea" etiäinen, ja mikä on "oikeaa" telepatiaa. Mulla on oma mielipiteeni, jonkun toisen mielestä etiäinen on sitä, että "naisvieras on tulossa, jos nenän vasenta puolta kutittaa, miesvieras, jos oikeaa puolta kutittaa" tai on jotain muita vastaavia ennuskutituksia tai -merkkejä. Tuollaiset on mun mielestä vaan niitä vanhan kansan keksimiä höpöjuttuja. Mun äidillä oli niitä useita, kuten että jos teki uuden leivän ennenkuin oli syönyt edellisen loppuun, on tulossa vieraita. Tai jos vasenta kättä kutitti, se tiesi rahaa, mutta jos oikeaa niin rahan menoa. Mutta ei äitikään niitä etiäisiin sekoittanut. 

Telepatia on ehkä epäselvempi juttu. Hyvin usein tuli puhelinsoitto ihmiseltä, jolle oli ajatellut soittaa (tämä oli lähinnä aikana, jolloin ei ollut meseä ja wappia) mutta yleensä kyseessä oli ihminen, jota muutenkin ajatteli usein. Eikä se joka kerta soittanut. Mulla on ollu yks erittäin selvä telepaattinen kokemus, johon en sen syvemmin nyt paneudu, mutta sen takia olen vakuuttunut että telepatiaakin ON. 

Sitten uskoni siihen että on jotain toisia tasoja, ulottuvuuksia, universumeja tai millä nimellä niitä sit voiskaan kutsua, osittain limittäin tämän näkyvän maailman kanssa on kans erittäin ristiriidassa tiedeuskovien ajatusten kanssa. Aikanaan osallistuin keskusteluun kummituksista, jossa eräs ihminen pilkkasi minua ja sanoi että hänen hörhötutkansa viisari osoittaa punaista, kun esitin että ehkäpä jotain voi olla, mille ei ole vielä tutkimusvälineistöä. Ei se kuitenkaan enää sanonut mitään, kun muotoilin kysymykseni näin: Mikä aiheuttaa sen, että eri ihmiset eri aikoina toisistaan tietämättä näkee/kuulee saman hallusinaation samassa paikassa? Mun mielessä oli lähinnä jotkut Harmaat Rouvat jotka haahuilevat tietyissä rakennuksissa. Mutta ei niitäkään voi tutkia, koska ne joko tulee tai ei, näkyy tai ei. Niille ei voi antaa lomaketta täytettäväksi ja pyytää tulemaan tutkimukseen. Ja milläpä tutkit? Ja kuka kehittäisi tutkimusvälineistöä asiassa, jota kaikki merkittävät tiedehenkilöt pitää mummojen houreina?

Välillä tällasta.

 Veristä limaa, kirkasta limaa, veriripulia ja vesiripulia. Reilun kuudensadan euron kieppi sunnuntaikorvauksella päivystävässä eläinsairaalassa tiputuksessa ja antibioottia sekä muita lääkkeitä hakemassa. Vuoronperään ja yhtä aikaa kumpikin koira mahataudissa, nyt on menossa viides sairastupapäivä, mutta kyllä tästä selvitään. 

Kuinka paljon enemmän mahtaa koirat ymmärtää näistäkin asioista, kuin ihmiset... kun toinen sairastui, terve karttoi sitä. Tiesikö se, että se on tarttuvaa? Kun sitten eka sairastuja oli parempi ja toinen sairastui, niin eka ei väistynyt sairaan viereltä - tiesikö se, ettei enää voi tarttua, kun on jo sairastanut? Eihän ne voi semmoista tietää. Ihmettelin vain erilaista käytöstä. Ja pelkäsin, että nyt on tauti kuolemaksi ku kaveri karttaa vaikka normaalisti ovat melkein aina vieretysten. 

Ennen taudin eskaloitumista ehdittiin käydä viikonloppuna nauttimassa syksyisestä luonnosta.

Porinaa

 Löysin kaupan juureshyllyltä uuden tuttavuuden; keltajuuri. Niitä tuolla kattilassa nyt porisee, kaivelin kaapeista kaveriksi sitä sun tätä - pottua ja porkkanaa, sipulia, nokkosta, korvasientä - ja saattaa olla että paisthautan kanajauhelihaakin sinne. Oikee romusoppa. Saa nähdä tuleeko siitä syötävää. 

Väsymys on vähän laantunut, jaksaa tehdäkin välillä jotain. Oon leiponutkin, muun muassa sitä jossain vaiheessa kovasti hehkutettua japanilaista maitoleipää. Siihen tuli hunajaa enkä mie oikeen tykänny. Kyllä sitä söi ja loput pani pakkaseen. 

Muun muassa käärin hopeasalavan kaksinkertaiseen verkkoon. Keräsin kukkaruukut paria lukuunottamatta pois. Mies ajeli nurmikkoa viimisen kerran tälle vuodelle ja piha näyttää melkein siistiltä. 

Mies on muuten ollu lähes juomatta kolmisen viikkoa. Ainoo arkipäivä millon joi kaljaa oli synttäpäivä, ja viime viikonloppuna joi sit jotain väkevämpiä mut ei paljoa. Mieki maistoin vuoden 2019 glögiä, ei ollu enää oikein hyvää :D mut ei siitä mahakaan kipeeksi tullu, vaikka pelkäsin. Mutta hieno homma kuitenkin, sekin ilahduttaa kun sitä vaan muistaa aatella. Mies kun on sitä mieltä, että kyttään hänen juomistaan ni en ees huomannu, että se oli ollu jo kaks viikkoa juomatta sillonku aloin kyseleen, että ootko ollu viikon kuivilla. Se onki sit kuulemma niin, että mie huomaan juomisen, mutten juomattomuutta. Pöh. 

Voi olla että se on alkanu miettiin omaa terveyttään, ja arvella että oudot asiat voi liittyä alkoholinkäyttöön. Pisteet sille siitä; useinhan alkoholistit kieltäytyy ajattelemasta, että terveysongelmat vois mitenkään liittyä juomiseen. 

Juhannusruusu on näteissä väreissä. Jotenkin tänä syksynä on kauniimmat värit kuin monestikaan. Joskus ruska on nimensä mukaisesti ruskeaa, nyt on ollu haavatkin tosi hienossa oranssissa. Täytyy nauttia kun kohta on sitä ruskeaa, mustaa ja rumaa.

Väriä elämään

 Mulla on taas vaihteeksi nukkumisen kanssa ongelmia. Koko päivän väsyttää, mutta sitten kun pitäis illalla nukahtaa, niin ei vaan uni tuu. Väsyttää, vaan ei nukuta. En viittis joka ilta nukahtamislääkettäkään ottaa, pyörin sitten ja valvon. Eilen illalla piti hakee särkylääkettä, kun nivelet särkee. Syksyn kylmänkosteusko lie syynä, mutta pyykkien ripustaminenkin sattuu joka kohtaan käsissä. Lenkillä on välillä vaikeuksia saada koiran valjaat kiinni taluttimeen, kun sormet ei toimi. 

Miten se mahtais olla parempi - mennä nukkumaan joka ilta samaan aikaan, vai mennä nukkumaan vasta sitten kun tuntuu siltä, että nukuttaa oikeesti? Oon tehnyt enimmäkseen tuota ensinmainittua jo senkin takia, että mies herää (se menee tälläkin viikolla kuuteen töihin ja tarvii unta) siihen kun kömmin sinne sen taakse ja koirat tulee ja tallustelee päällä ennenkuin asettuvat nukkumaan. 

Ja vaikka mua nukuttaiskin, niin miehen satunnainen kuorsaaminen (ei oo ees paha) valvottaa ja kun se valvottaa tarpeeksi kauan, ei enää nukutakaan. 

Eihän sillä mun nukkumisella silleen oo väliä, kun ei tarvi käydä töissä, mutta esimerkiksi tänään jouduin skippaamaan joogan kun en jaksanut ajatellakaan ennen viittä heräämistä ja autolla-ajoa, tuskin olisin ollut edes ajokunnossa. Ja ulkona sataa, en lähe sateella ajeleen pyörällä ku muutenkin on ollu taas flunssan oireita. Yskä ja nuha on kyllä koronan jäljiltä muutenkin, mutta sen lisäksi vielä muuta. 

Hienoja ilmoja on pidellyt tähän asti! Oon vaeltanut metsissä tyytyväsenä. Luonto on kaunis. Ainakin vielä. Metsässä se on toki kaunis sittenkin kun muualla on mustaa ja märkää. Koiratkin on jaksaneet ja olleet kunnossa. Mie en monestikaan oo jaksanu, mutta kun sinne mettään vaan menee niin kummasti väsy karisee. Ainakin joskus. Ainakin korvien välistä. 

Väriterapiaa :)

Mies täyttää tänään kunnioitettavat 48 vuotta, lupasin viedä sen syömään valitsemaansa ravintolaan. Nyt jännittää minkä se valitsee. Yhtenä vuonna se valitsi grillin ja makkaraperunat...

Nonii

 Vähän helpottaa. Aurinko pilkahtaa. Luonnossa on kaunista, yritän taapertaa siellä. 

Koiralla oli maha kipeä kaksi päivää. Se on muutenkin hoikka koira, ja kahden päivän melkein-paaston jälkeen kylkiluiden muoto näkyi ihon läpi. Ei sitä voi ylen määrin syöttääkään, tulee vaan taas uudelleen vatta kipeeksi. Viime yönä valvoin ja kuulostelin sen liikehdintää ja aloin pelätä, että sillä on taas mahakipua - laitoin kellon soimaan seitsemältä, että soitan eläinlääkärille mikäli vaikuttaa siltä, että se on taas kipee. Onneksi söi ihan mielellään ruokanappulan ja aamulääkkeen, mikä indikoi kivutonta mahaa. Eikun takaisin nukkumaan.

Oon lukenut Mma Ramotswen uusimpia seikkailuja, ja ne on kyllä sellasta hyvän tuulen lukemista. Toinen keskeneräinen kirja on Suomen maatalouden historia, se ei oo ihan niin hyväntuulista... ja kauhean painavakin on kirja. Mutta opin, että Vakka-Suomen nimi tulee siitä, kun siellä suunnalla on keskiajan loppupuolella ollut paljon puuastioiden valmistusta ja myyntiä. Paljon muuta siitä ei ole päähän jäänytkään, mutta enhän luekaan sitä oppiakseni, vaan huviksi. Vasta aikuisena olen huomannut, että historia on itse asiassa kiinnostavaa - koulussa sitä vain alkoi inhota kun kaiken maailman Pähkinäsaaren rauhojen solmimisvuodet piti muistaa. En vaan oo koskaan tullut toimeen numeroiden kanssa, paitsi niiden lehmien korvanumeroiden. Ja postinumeroiden. Mutta niissä on järkeä, jossain umpimähkäisessä 1323:ssa ei ole mitään kiinnekohtaa, pelkkä rajaviiva kartassa muiden rajaviivojen seassa. 

Mulla on ikkunassa imukupeilla kiinni pleksinen pieni lintulauta, ja kun siinä alkoi linnut käydä rapistelemassa, nakkasin pussinpohjallisen ihmisten auringonkukansiemeniä sinne. Ne sai hurjan suosion! Nyt on ihan liian aikaista alottaa linnunruokinta, mutta kai se on pakko nakata kourallinen sillon tällön tuohon. Ostin jo pussillisen kuorittuja siemeniä, ja hämmästyin kun siellä näytti olevan seassa jotain pellavansiemenen näköistä. Ei ollu pussin kyljessä mainintaa, mutta aika paljon niitä on. En tiedä kelpaako linnuille.

Aikoinaan dkt-ryhmässä puhuttiin keinoista, joilla kohottaa masentunutta mieltä, ja esitettiin mm. vitsien lukeminen erääksi keinoksi. Mun mielestä se oli ihan tyhmä neuvo, kun en koe ns. perinteisiä vitsejä ("pikku-Kalle meni kauppaan", "suomalainen, ruotsalainen ja norjalainen oli saunassa") hauskoiksi, varsinkaan jos ne on pitkiä. Mutta onneksi mulla on lapsia, joilla on samanlainen huumorintaju ku mulla: yks päivä kun ryvin surkeudessa, tytär lähetti tällasen, täysin älyttömän ja typerän meemin joka nauratti minua kauheasti:

Ensin aattelin, että onpa huonosti kirjotettu taas, ihan sekava, mutta tuo loppukaneetti sai nauramaan. Jos se olis kirjoitettu "Myyrä kasvaa maan alla, on siis juures" niin ei se olis ollu ollenkaan niin hauska. 

Ehkä sitä masentuneena nauraa väärille asioille...

Synkkä mieli pujahtaa syksyiltani yksinäisyyteen

 Onhan se välillä kaunis, tämä syksy. Mustikanvarpujen kirkuva puna suorastaan särkee silmiä. Kunnon väriterapiaa!

Mutta voihan väsy. Sitä riittää. Tänäaamuna heräsin koiran levottomuuteen viiden jälkeen, ja tunnin turhaan unta odoteltuani nousin hakemaan särkylääkettä, kun olkapäät oli taas ihan tulessa. Ja vähän muutkin nivelet. Join kupillisen kahvia ja söin jogurtin ja menin takaisin sänkyyn - heräsin 12 jälkeen. Ja edelleen väsyneenä. Ei se näytä riippuvan heräämisajasta, oon aina väsyny ja nukun huonosti, vaikka olisin väsynyt. Paitsi päivällä nukun tosi sikeästi, jos otan päikkärit. Silloin ei särje paikkoja eikä vanhat paska-asiat pyöri mielessä. 

En vaan kestä näitä etenkin syksyllä tulevia tunnetakaumia lapsuudesta. Nytkin kun olin iltalenkillä, sellanen tuli vahvasti: hiljaisuus, jonka rikkoo taivaalla vaimeasti huriseva pienkone ja kaukana haukkuva koira, maassa keltaiset koivunlehdet. Nämä jos vielä yhdistää matalalta paistavaan, puunoksien välistä siilautuvaan aurinkoon niin lohduton, yksinäinen olo on taattu. Olis mielenkiintoista tietää, mitä surua mulla on ollut tuollaisella hetkellä, kun se tuska on niin syvälle polttomerkitty minun sieluun. Tai ehkä ei, siitä tulis vaan yksi vanha paska-asia illalla ja yöllä mietittäväksi. 

Ja kiitos vaan sille eläinlääkärille, nyt mie vaan ootan ja pelkään että koska tuo koira kuolee. Aamuisin kuulostelen hengittääkö se ja jos on mun peiton alla niin että onko lämmin vai kylmä. Vatsavaivoja ollu tänäänkin - Mummun Poika kun vieraili tässä alkuviikosta ja sen herkut oli repussa ja reppu koirien ulottuvilla, niin ne oli syöty parempiin suihin kun käytiin kaupassa. Sitten ahneella koiralla oli hankala olla koko yön ja aamuyön puolella se rupes oksenteleen. Kaikki tuollaisethan ottaa varmasti myös sydämelle. 

Kun puhuin tuosta kuolemanodotuksesta miehelle, se sano "no kai me otetaan sitten joku kodinvaihtaja" ja mie totesin joo, jos sinä hoidat sen eläinlääkärit, ruuat, kynsienleikkuut, lenkitykset, pesut ja turkinhoidot ym. ni ei se sit halunnukaan. Hänellä ei ole aikaa sellaseen. Sanoin, että no jos ei ole koiralle aikaa niin ei sellasta sillon oteta. Mutta lisäsin, että oli meillä koiria silloinkin kun molemmat käytiin töissä. Mutta kun mulle pitäs kuulemma olla päiviin jotain ohjelmaa ja vaikkei asiaa ääneen sanotakaan, niin luulen että jollekulle on mieleen se, että jokin sitoo minut kotiin niin, etten voi vaikka siskolle lähteä muutamaksi päiväksi tuosta vaan. 

Tottahan se on, että koirien olemassaolo on minut sängystä saanu ylös niinäkin aamuina, jolloin en olis halunnu nousta. Ne sellaset aamut on lisääntyneet viime kuukausina. Vuosina? En tiedä. Ei vain ole tarmoa eikä kiinnostusta mihinkään. Muutaman vuoden olen laittanut esim. lenkkeilykilsoja ylös, mutta tänä kesänä sekin on alkanut olla tylsää. Moni lenkki jäänyt mittaamatta, puhelin unohtunut kotiin tai ei vaan oo huvittanu. Sähköpyöräilyjä en oo ees mitannu, en pidä sitä "urheiluna" vaikka kyllä siinäkin hiki tulee, hengästyy ja lihakset väsyy. Niiden kilsojen laittaminen verrannollisiksi tavan pyöräilyn kilsoihin olis huijausta. Tälläkin viikolla kävin joogassa sillä. 

Mutta pimeyttä hyödyntääkseni ostin tällasen aurinkokennopallovalon. Vaihtaa väriä. On ihan hieno tuossa aurinkovarjon paikalla pöydän keskireiässä.

Muutama yksityiskohta

Kiusaan muutamalla kuvalla vielä. Tosiaan yövyttiin siellä Pellossa, leirintäalueella nimeltään Pellon Helmi. Ei ollu kummonen helmi, näppärää oli se, että mökissä oli kaksi pientä kamaria ja tupa, niin saatiin jokainen oma rauha. Eri asia sitten, jos/kun lähistöllä oleva moottorirata aukeaa, niin mekkalaa riittänee. Nyt se onneksi oli kiinni. 

Siinä lähellä oli vanha louhos, joka oli täyttynyt vedellä, ja se kyllä oli ihan hieno.  On kuulemma suosittu sukelluskohde.

Pellossa oli Janin grilli, jolta haettiin muonaa, ja siellä oli hoonosoomimyyjä joka ei tahtonu ymmärtää minua enkä mie sitä. Ja huutele nyt sit tuosta pienestä luukun rakosesta... porohampsa oli kyllä ihan ok.

Kilpisjärven Kilpishallista bongasin sikahintaisia suklaarusinoita :)

 

Norjan kaupassa lastenruokahyllyssä oli kuivaturskaa. 

Rovijoki. Siellä näkyy tytär ja mies rannalla. 

Norjalaisten pihat oli järkiään tällasia, samettinurmikoita. Ja talot valkoisia, mustakattoisia. 

Ja vesi turkoosia ja kirkasta! Ja kylmää. 

Ramberg. Upea hiekkaranta, ja sinne valui puro jossa oli niin kirkas ja puhdas vesi, että se ei värjännyt valkoistakaan hiekkaa eikä sen mukana kulkenut roskia. Aina jossain näkyi näitä hiekkarantojakin ainaisten kivilohkareiden välissä. Iso koira hämmästeli aaltoja ja piti hauskaa levänriekaleiden kanssa.

Se lammasfarmari, joka piti sitä Rytenin parkkipaikkaa ja polkua, oli laittanut hyvän vessankin meille kävijöille. Kaikki tarvittava löytyi.

Tässä on näkymiä Tjeldbergstindeniltä, jolle mieki sain kiivettyä. 

Kiviset oli polut, mut onneksi ei kovin mutaiset :) ainakaan tässä ylempänä.

Mies jo aiemmin puhui kiipeiltyään Rytenille ja Reinebringenille ja pariin muuhunkin paikkaan, että norjalaiset hilpasee kevyelle päiväkävelylle huipuille, ja ite on ihan puolikuollut. Tännekin tuli isä parin ehkä alakoululais- tai esikouluikäisen tytön kanssa piknikille, ja tuolla ylempänä näkyvällä polulla kantoi hartioillaan toista tyttöä, kun se ei jaksanut. Täytyy olla aika varmajalkainen! 

Ylemmässä kuvassa näkyy niinikään huippu ja sinne johtava halkeama, josta piti köyden avulla kiivetä kun se oli niin jyrkkä. Loivempikin polku meni, mutta tultiin sitä sit takaisin.

Eikä sekään varsinaisesti hirmu loiva ollut, kuten näkyy. Putoaa tyhjyyteen.

Ihme kyllä korkeanpaikan kammo ei juuri vaivannut, vaikka paikoitellen polut kulki vaarallisen näköisesti. Ehkä siksi, kun piti keskittyä siihen, mihin jalkansa laittaa, eikä joutanut miettiin että mitä jos putoaisin.

Vuoren kiviaines oli kuin jähmettynyttä taikinaa. Luin netistä, että Lofoottien kalliot on prekambrikauden aikaisia, ja sen alussa maankuori oli kauttaaltaan sulaa. Ehkä tuossa näkyy sulan kiven muotoja? 

Pikkukajavat pesi talon ikkunaräystäillä Åssa. Nepä piti hassua ääntä. Elämänpinna, sellainen tuli myös karimetsosta, joiden näin kalastelevan kun istuskelin kalliolla Djupfjordenin sillan alla. Ainoa paikka, missä pääsi istumaan kalliolla ja katselemaan merta. Vaikea sinne oli kyllä päästä, ja sieltä pois... kivi on niin karheaa, että sormien iho on koetuksella, kun nelivedolla etenee. Toisaalta eipähän lipee jalkakaan niin helposti.

Joitakin itelle tuntemattomia kasveja osui kohdalle, mutta tämä oli mielenkiintoisin. En kyllä tiedä onko tämä edes kasvi...

Kartturin kaveri 💗