Olen kohtuuttoman iloinen

 Blogia pidempään lukeneet saattaa muistaa, kun kymmenkunta vuotta sitten kävi ilmi, että meidän 2000-luvun alussa suoritettu katon pellitys oli tehty väärin, ja katto oli lahonnut ja suorastaan mädäntynyt. Minä olin siitä jo huomautellut että jotain on vialla, mies ei välittänyt huomautuksista ennenkuin tuli talvi ja pahemmin mädäntynyt talon pääty höyrysi pakkasessa. Kyselin Apotiltakin silloin mielipidettä, ammattilainen kun on. Viimein mies kurkisti ilmanvaihtoaukosta ja totesi, että pellin alta on osittain romahtanut ja haju on kamala. Kumma ettei sisäpuolella näkynyt eikä haissut mikään, eikä edes niitä muurahaisia näkynyt, jotka oli tehneet pesän lahoihin kattorakenteisiin. 

Kyseltiin katonkorjaustarjouksia ja saatiin, ja otettiin tietysti halvin. Sekin oli liikaa meille, oli pakko ruinata isältä lainaa, jonka se sit anto kymppitonnin ennakkoperintönä. Kun kattoa alettiin repiä auki, paljastui totaalinen tuho ja sopimus piti tehdä uusiksi tuplaten isommalla hinnalla. Onneksi firmalla oli tarjota rahoituskanava, muuten olis jouduttu kodittomiksi. Lainaahan me ei oltais saatu mistään, kun mies on ottanut joutavia lainoja niin että ei enempää saanut, ja minä eläkeläisenä vielä vähemmän. 

Eilen maksoin siitä katosta viimeisen erän pois. En koskaan ennen ole odottanut laskua, mutta nyt odotin että saan tietää paljonko se viimeinen erä korkoineen ym. on. Se maksu on kuitenkin syönyt mun tuloista ainakin neljäsosan joka kuukausi, ja nyt tunnen oloni ihan rikkaaksi kun mulla yhtäkkiä on kolmesataa enemmän käytössä joka kuukausi. Tosin historia on opettanut, että silloin kun on rahaa, tulee myös menoja. Jos ei tule niin säästän ensi syksyn mahdollista pohjoisenreissua varten. Asuntoauto on alustavasti varattuna jo, mikäli saadaan tarpeeksi rahaa kokoon. 

--------------------------------------------------------------------------------------------

Eilen oli myös eka päivä, tai ilta, kun kaivelin paksumman takin päälle. Kylmä aika on siis virallisesti alkanut. Sisällä olen jo kauan hiihdellyt villasukat jalassa, mutta eilen etsin myös huopatohvelit jalkaani. 

Ja oudon kevyt oli lenkillä käydä. Usein mun jalat painaa tonnin ja joskus sykekin on niin korkealla, että älykello luulee mun treenaavan vaikka vain hissukseen tallustelen. Harvinaista, mutta kivaa päästä liikkumaan rivakasti ilman että kuolee heti. 

Anoppi toi miehen synttäreille yli kk sitten jonku maksaruohon kukkia, ja ne on vieläkin kukassa. Hämmästyksekseni huomasin jokin aika sitten, että ne on tehneet juuria ja jopa uusia alkuja. Kun alut oli tarpeeksi isoja, katkaisin ne pois ja istutin multaan, nyt toivotaan parasta vaikka aika onkin huono kasvien kasvattamiselle.

Esikoisen Netflix-tiliä oon hyväksikäyttänyt ja katsonut sieltä Housen vanhoja jaksoja. Sit se tarjos mulle katsottavaksi The Good Doctor-sarjaa, josta en tienny aiemmin mitään. Se on aika pöljä (esim. keskustelivat päistään kiinni olevien kaksosten erottamisesta, kun niillä oli "yhteinen alaonttolaskimo", ja mieki tiiän että alaonttolaskimo ei oo päässä)(saatto olla kyllä käännösvirhekin) mutta oon sitäkin katellu samalla kun kudon. House tahtoo olla välillä vähän ahistava, mutta se on sarja jota mies kattoo mun kans - meillä on tosi vähän mitään mitä yhessä tykättäs kattoa. Areenasta oon kattonu Ellisin ja Lynleyn jaksot. Siellä ei nyt oo oikein mitään mulle.

Olen kohtuuttoman iloinen - tai olin ainakin eilen - siitä katon loppuun maksamisesta, mutta muuten kyllä väsyttää ja kaikki on tyhmää. 

Isä

 Seitsemäs isänpäivä, kun ei ole tarvinnut korttia lähettää ja vaivaannuttavaa puhelua soittaa. Meidän isä oli semmonen joka ei puhunu mitään jos ei ollu asiaa, vastaili lyhyesti jos jotain kysyi. "Mitä sitä tyhyjää lääryämään" oli sen motto. Hyvin harvoin sen sai jotain juttelemaan, vanhempana kyllä muisteli muinaisia kysyttäessä. Ennen kuin sen kuulo huononi niin, että kaikenlainen smalltalk jäi pois. Haastattelin sitä muun muassa ajoista, jolloin se oli merimiehenä, ja sain kuulla hurjia tarinoita kuinka ne myrskyssä oli vieneet redillä olevalle laivalle ruokaa ku oli päiväkausia semmonen myräkkä ettei millään ollu päässy liikkeelle. Paitsi urheat nuoret poijjaat lähti pikkupaatilla sankaritekoja tekemään. 

Kun kuolema lähestyi, niin sitä oli selvästi tultu hakemaan; se puhui kahdelle veljekselle ja sisko kuuli sen sanovan niille muun muassa että hän taitaa kuolla tähän syöpään. Ei se olis halunnu kuolla. Viimeisenä yönä ku olin sen kans siellä sairaalahuoneessa, se katto mua niin onnellisen näköisenä kuin olis nähny vähintään enkelin, mietin mitähän se näki.

Mun lapsuusmuistoissa se usein korjailee autoa ja mie ihmettelen sen välineitä, pyöräilen pihalla paksurenkaisella pienellä pyörällä. Kerran se osu vahingossa akun napaan jollain ja sieltä tuli kipinäsuihku.  Sit isällä oli tapana joutoaikana (ja huonolla ilmalla?) käveleskellä huushollia ees taas ja mie sain olla sylissä samalla. 

Joskus pääsin sen mukana suunnistusmatkoille pitkin maakuntaa, urheiluseuran bussilla matkustettiin koko porukalla. Kerran oli iso porotokka keskellä tietä räkkää paossa, ja pari miestä meni husuttaan ne pois että bussi pääsi eteenpäin, ja porot täytti tien heti kun bussi meni ohi ja takana tulevat saksalaiset kuplavolkkarillaan (sarvet katolla) jäi sinne tokan keskelle jumiin. Isä oli kova suunnistaja ja hiihtäjä, palkintojakin sillä oli vaikka muille jakaa. 

Nyt lähden viemään lasteni isää syömään isänpäiväruokaa Papa's Smokeryyn. On siinä vähän jotain samaa kuin omassa isässäni, semmosta äkkiväärää ja "my way or highway"-tyyliä...

Päivä vain ja hetki kerrallansa

 Se on taas tätä mäejjaksa-aikaa. Eilen onneksi osuin lähtemään lenkille juuri, kun aurinko pilkisti ja tuuli puhalsi taivaansinen näkyviin. Sitten pilvistyikin heti, mutta kyllä tämä niljaisa ällösyksykin näyttää kauniilta täällä maalla, kun aurinko paistaa.

Tänään ei paistanut, mutta ehdin sentään ennen sadetta. Menin kunnon metsään, imin silmilläni sammalikon vihreyttä, kaarnan kauneutta, aistin metsän rauhaa ja tuulenvireen raikkautta. Latasin akkuja niin paljon kuin pystyin ennenkuin polku taas samoili hakkuuaukolle. 

Kunta kyseli asukkaiden mieluisista virkistäytymismetsistä, laitoin vakipolkuni sinne ja kun sai vapaamuotoisesti ilmaista asioita, kirjoitin siitä että kun kaikki metsät kaatuu. Siinä ei paljon virkistyskäyttöä ajatella. Eipä se mitään auta, yksityiset kaataa kun tulee pikkurahasta puute. 

Kesän jäljiltä innostuin vähän kutomaankin, esikoinen tilasi säärystimet (ei ne oo vissiin ku vasta kolmannet tai neljännet, mitkä oon sille kutonu) ja kuopus villasukat, ku entiset on kävelty puhki.

Se lemmon komeetta

 Syksyä pukkaa. Viimeisetkin pihakukat paleltui (no lankaköynnös sinnittelee vielä) ja harmitti chian puolesta, kun se oli kasvanut niin komeaksi isoksi puskaksi paksuine varsineen. Olishan sen voinu sisään tuoda, mutta olis vaatinut valoa ja tilaa. Sen vie sitruunapuu, joka ei kyllä voi oikein hyvin. Saa nähdä miten sen kahdeskymmenesneljäs talvi menee. 

 Väsyäkin pukkaa, vaikka oon syöny rautaa ja D-vitamiinia ja muitaki vitamiineja, ja oli hemoglobiinikin taannoin verenluovutuksessa ihan kohtuullinen 139. Tytär lienee perinyt mummoltaan kovan hempan, sillä on aina 145. Ihan miehen lukemat. 

 Eilen illalla unohdin ottaa melatoniinin, ja sitten ei tullu uni, ja kun tuli niin kesti vaan vähän aikaa. Valvoin jostain puoli kahdesta puoli kuuteen. En menny sänkyyn pyörimään että mies saa nukkua, ja se taas ei osannu nukkua ku me ei oltu vieressä. Mie ja Jesperi - jolla on muuten tänään nimipäivä. 

Lemmon-komeettaa koittanut tiirailla, pari iltaa sitten vietin hyvän tovin pihalla näpit jäässä yrittäen saada sitä kaukoputkeen, mutta ei se vain näkynyt. Mies sai sen näkymään pitkällä valotusajalla ihan just sieltä missä sen pitikin olla. Ja toisena iltana se kävi ottamassa kuvan kun Lemmonin ja revontulet sai samaan otokseen. Taas kaipailin asuinpaikkaa, missä näkis enemmän taivasta. Toki sitä näkee, jos taivaltaa jonnekin keskelle peltoa, mutta siinä on aina se taivaltamisen vaiva. Jotku revontuletkin näkyy ja ei näy niin niitä pitäs sit ootella ja värjötellä kylmässä. 

 Saispa sen ison lottovoiton ni vois ostaa/rakennuttaa mökin meren rannalla. 

Sannan koekeittiöstä päivää

Appelsiinisoppa

4 aplaria

sokeria

perunajauhoja

Pese appelsiinit kuumalla vedellä ja astianpesuaineella. Ainakin ne pari, joista kuorit keltaisen osan kiehumaan vesitilkkaan siksi aikaa kun työstät loppuja. 

Kuori tarkkaan valkoinen osa pois, suolista eli poista siemenet ja kovat kalvonosat ja se valkoinen sieltä sisältä, paloittele kulhoon. Kaada kuorivesi siivilän läpi appelsiininpaloille, kippaa kuoret roskiin ja appelsiininpalat vesineen kattilaan. Lisää vettä ja tarvittaessa sokeria ehkä puoli viiva täys desilitra. Keitä vartti- puol tuntia ja suurusta pottujauhoilla.

Ei näistä Coopin napa-appelsiineista paljon muuhun olekaan, ei ainakaan sivistyneesti syötäväksi.

Tää on niin hyvää että söisin vaikka koko kattilallisen kerralla, jos vain maha vetäis! Ja mikä ihana tuoksu pitkin huushollia...

Intelligent designer

 Otsikon kuvitteellinen olento tuli taas mieleen tänäaamuna, kun yhtäkkiä kurkunkansi unohti miten toimitaan vettä juodessa, ja tuloksena sain sitten yskiskellä hyvän tovin. Miksi on laitettu hengitys- ja vedenkaatoreiät vierekkäin ja siihen vaan joku hutera luukku estämään väärään putkeen menemistä? 

Silmät on edelleen eri paria ja päätä/silmiäkin särkee, mutta onneksi lääke tehoaa. 

Mies vaihtoi 30 vuoden varastohommat konttorirottailuun, joten siltä jäi kasa oransseja työpaitoja käyttämättömäksi. Päätin kierrättää niitä koiran sisähaalareiksi, mummokoira kun tahtoo nykyään olla hieman kylmissään sisälläkin. Helpommin sanottu kuin tehty!

Aloitin ekan haalarin jo päiväkausia sitten, hienosti kiinnitin lahkeetkin (tosin toisen nurja puoli ulospäin, mutta niin tapahtuu joka kerta, en jaksa enää välittää) ja sitten katoin että ei hele... laitoin ne väärään kohtaan. Motivaatio loppui sitten siihen, jatkuakseen eilen. Aloitin uuden haalarin ihan alusta, ja kun katoin sitä aiempaa räpöstystä niin huomasin, että lahkeet on ihan oikeassa paikassa, mutta sivukappaleet on ommeltu väärin päin mahakappaleeseen. Etupuoli taakse. Ei siinä mitään, mutta tein saman virheen toisenkin haalarin kanssa! Lisäksi ompelukone sylttäs vähän väliä kankaan sinne ohjainlevyn alle, millon oli lanka huonosti tai ties mikä pölyhitu väärässä paikassa niin kone ei voinu ommella millään. Kirosin ja raivosin ja pottuilin koneelle ja itselleni (miten voi olla että suht normaalijärkinen ihminen ei pysty lyömään yhtä hiton haalaria kokoon?!) ja yllätys yllätys; sain aikaiseksi haalarin!

Toinenkin on melkein valmis (ei tosin vielä sovitettu) mutta sitä täytyy vähän tuunata johtuen siitä että takaosan tarvittavat kappaleet sattuu oleen nyt etuosassa. Ehkäpä samanlainen erhe on sattunut sillekin, joka on suunnitellut henki- ja ruokareiän samaan aukkoon. 

Nystagmusta

 Tässä yks päivä oltiin menossa kauppaan ja esikoinen sano että "mä nyt laitan vaan tällasen pummihupparin ku mennään vaan lähikauppaan". Nauroin pummihupparille että mikäs se semmonen on, ja tarkemmin katsoen huomasin sen olevan mun huppari! Vasta 35 vuotta vanha eikä siinä oo reikiäkään kuin pari! No vähän kuluneet hihansuut ja pinttyneet... järkytyin moisesta nimikkeestä. En oo todellakaan mikään kertakäyttömuodin käyttäjä...

Mulle tuli loman aikana ikävä silmävaiva, silmät ei jotenki pelanneet yhteen, oli kohdistamisvaikeuksia ja pää tuntu oudolta sen takia, oikein välillä tuli huono olo ja huimas. Lisäksi vasen silmä alko nykiä inhottavasti ja häiritsevästi. Pari viikkoa sitä kattelin ja kärsin ja mietin pitääkö sen kans mennä optikolle, silmälääkärille vai tavan lääkärille; onko vika näössä, silmissä vai päässä. Päätin alottaa optikolta, kuvailin vaivani ja kun siellä oli sattumalta silmälääkärikin paikalla niin se konsultoi sitäkin. Silmälääkäri sano että tavan lääkärille jos siihen liittyy huimausta ja pahaa oloakin. Näöntarkastuksessa oli uutena löydöksenä vain lievä piilokarsastus. 

Lääkärille sainkin sit ajan heti soittoa seuraavalle päivälle ja testien jälkeen se lähetti neuron päivystykseen aivoverenkiertohäiriöepäilyllä, siellä tt-kuvattiin pää laskimotukosepäilyllä, ja arvaatte varmaan, ettei mitään löytyny. Vaiva jatkuu ehkä hissukseen lieventyen, ainakaan ei oo enää joka päivä pää kipee. Ehkä silmät tottuu siihen nykimiseen ja pyörimiseen. 

Tällasen sain sieltä muistoksi, hoitaja aiko pistää siihen kanyylin mutta siellä olikin laskimoläppä vastassa. Nyt reilun viikon päästä on vielä melkeen saman näköinen. 

Ruma syksy on tullu. Oon jo muutamia kourallisia pähkinöitä laittanu pihalle, on ne siitä hävinneet jonkun suihin. Nokkiin. 

Tänään vietetään miehen 51-vuotispäiviä, alan kohta koristeleen kakkua.