14 minuuttia

...on päivä pidentynyt puolessatoista viikossa! Ou jee. Kauan on vielä kevääseen.

 Näin yöllä unta, että olin mummolassa, mummokin oli vielä elossa mutta se oli nykyaikainen, sillä oli kännykkä ja sinivalkoraitainen pusero. Joka tapauksessa pirtin puolelle oli ilmestyny uuni, josta lieskat lensi niin korkealle, että maali hehkui katossa. Sitten se katto romahtikin. Se uni on tehny flashbackeja mun mieleen pitkin päivää, ja hyvin voi pitää paikkansa että se katto on siellä romahtanut. Onhan se jo vuosikausia vuotanut ja lumikuorma tekee helposti tuhojaan semmosessa lahorakennuksessa.

 Inha päänsärky tuli yöllä, heräsin siihen ja otin migreenilääkkeen. Ei auttanu, aamuyön puolella piti hakee kaks ibumaksia vatsansuojalääkkeen kera. Ei auttanu sekään. Mietin, onko mulla hartiat niin jumissa, että sen takia särkee... oon saanu kyllä sen lahjakortin sinne hierojalle, mutta en vaan oo saanu soitettua - on ollu kaikkee semmosta epävarmaa, joka on hankaloittanu ajan varaamista. Nyt ne epävarmuudet on poissa, mutta kello puoli kolme perjantaina... Ja vihaan sitä soittamista. Vihaan.

Tein lumityöt, aattelin että verenkierron vilkastuminen vois helpottaa. Ei auttanu. Vai auttoiko sittenkin hiukan?

Lenkillä käyminen ainakin piristi. Mukava ilma vaihteeksi, ei tuullu eikä ollu liian kylmä. Kuopus voi taas paremmin. Ikävää että sen loma meni sairastaessa.

Kuusi minuuttia

Sen verran pysty oleen koirien kans lenkillä, kun niillä ei ollu sukkia jalassa. En vaan jaksanu pukee, muutenkin niin kyllästytti se vaatteiden paljous, kun pitää olla niin paljon ja tuntuu että joka paikka on täynnä pomppaa ja pusakkaa ja välihousua ja villasukkia. Ja niitä sitten pitää pukee itelle ja koirille ja tulee kuuma ja ulkona kylmä vaikkei siellä ehdi ollakaan edes niin kauaa kuin pukeminen kesti. Täytyy tehä toinen reissu sukkien kera. 

Uuniakin lämmitin, kun oli sisälläki kylymä ja välillä kuuma heti jos jotain tekee. Väliajat on sitten sopivaa :)

Kuopus ei oo parantunu, mutta kuulemma pärjää, ja keksin mie sen taudinkin yhtäkkiä - sehän on tullu sieltä navetasta, missä oltiin jouluaatonaattona. Siellä on ollu sitä mahatautipöpöä. Netin mukaan menee ohi neljässä päivässä, nyt on viides ja vielä oksentaa syötävät ja juotavat. Jotain se on saanu kuitenki pysymään sisälläki (esim. aamulääkkeet) kun se vielä tolpillaan on, eikä vaikuta kuivuneeltakaan. Mie sille keittelen velliä ja teetä oksennettavaksi.

Sit totesin, että en voi enää anopille puhua oikein mitään. Kehuin sen ovikranssia (joka sopii niiden ulko-oveen, joka on iso, tumma ja katoksen alla) niin se teki mullekin semmosen. Siinä sen omassa on valot, jotka on pistokkeella toimivat, ja anoppi valitti, kun ei löytänyt samanlaisia valoja mistään siihen mun kranssiin, ja selitti mistä ehkä voisin jotain löytää. Siis meillä on ovikoristeet jo kummassakin ovessa, tuollainen iso muhkea kapistus ei edes sovi meille kun on pientä ja vaatimatonta ja mitään valoja niissä ei vois ees pitää, kun ei ole pistorasioita. 

Juttelin ostaneeni hyasintteja, ja ihmettelin, kun yleensä joulun aikaan on kauppojen hyasintit enemmänkin ylikukkineita, ja nyt ne oli vallan nuppuisia vain. Olisin halunnu tuoksua kotiin, kun omat oli jo kuihtunu mun lomareissun aikana. Anoppi soitti joulunpyhien jälkeen kolunneensa jotain puutarhamyymälöitä etsiessään mulle hyasinttia...!!? Siis mullahan OLI hyasintteja, ja mitä mie enää joulun jälkeen niillä tekisin?

Miksi se on tullu tuommoseksi, että jos mie jotain kehun tai jostain puhun, se luulee, että sen on ostettava semmonen mulle, tai tehtävä? Ja kun vietiin sille vähän koreampi joulukukka-asetelma ku mentiin sinne syömään (kun ei mitään muuta ollu) niin se valitti, kun hän vain sellasen jouluruusun meille toimitti - joo, ja kranssin, ja ison kassin suklaata, satasen joulurahaa mulle ja ties kuin paljon lapsille... en mie ymmärrä. Sitten tietysti pitää olla kohteliaasti kiitollinen. Ja olenhan mie, mutta tulee vaan kauhean huono omatunto, kun se näkee vaivaa ihan turhaan. 

Nyt puen koirille sukat ja haalarit ja toiset haalarit ja meen ulos, kun siellä on vielä valoisaa. Jos sitten enää on valoisaa, kun saan ne kamppeet puettua niille ja vielä ittellenikin...

Pythonesque

Kuulemma joku myrsky. Ei sitä täällä huomaa, vähän puut ulkona huojuu ja lunta sataa melkein vaakasuorassa. Sähkötki on tallella - vielä.

Heräsin taas miehen herätyskellon ääneen, ehti soida niin kauan että en sit saanu enää unta. Selkään ja mahaan sattui, tyyny oli huonosti, nälkä, kuuma... mie en tosiaan ymmärrä, miks sen täytyy aina samaan aikaan nousta, vaikka työt alkaa usein eri aikaan. 6-8. Silti aina herätys neljän jälkeen, ja nytkin kun se menee kasiin, se meni sit takas nukkuun kun joi ensin vähän kahvia ja istui koneella hetken. Mutta se on hänen tyylinsä. Mutta täällä mie sit valvon, vaikka voisin nukkua.

Kaikenlaisia kirjahaasteita on nyt taas kun vuosi alkoi. Olis kiva sellaseen osallistua, mutta oon niin julmetun ronkeli kirjojen suhteen, ettei siitä tulis kuitenkaan mitään. En vaan pysty lukeen kirjaa, joka ei ole ns. hyvä. Tuun vaan pahalle tuulelle semmosesta.

Elokuvien suhteen vähän sama homma. Oon aina ollu ikävää elokuvaseuraa, kun vahingossa möläyttelen ajatukseni julki - "miten se on nyt jo kuiva, vaikka just putos veteen" - ja kiinnitän huomioni epäolennaisuuksiin, klaffivirheisiin ja sensemmosiin. Se on vain merkki siitä, että elokuva ei ole niin hyvä, että se veis mukanaan ja siihen eläytyis. Se on vaan pahentunu ajanoloon, näen elokuvan vain näyttelijäsuorituksina ja lavasteina ja juonena tai juonen olemattomuutena, en tarinana, johon tempautua mukaan. Ei ne ole viihdettä mulle. Joskus tykkäsin Fast & Furious- leffoista Vin Dieselin takia, mutta nyt seki tuntuu vaan mörisevältä, teennäiseltä esittäjältä, ei enää sytytä.

No katsoin nyt pari päivää sitten Monty Pythonin Elämän tarkoituksen, siinä ei haittaa, vaikka em. asioihin kiinnittäiskin huomiota. Mies sen mulle netistä tilas, siis jonku suoratoistopalvelun kautta. Olen toki sen jo ennenkin nähnyt, mutta siitä tiesinkin, että tykkään. Surrealistista huumoria. Brianin elämän olisin mieluummin halunnu nähdä, mutta sitä ei löytyny.

Kun aattelee, mitkä maailmat vois avautua kirjojen ja elokuvien kautta, niin ihan harmittaa tämmönen rajoittuneisuus!

Jostain on putkahtanut meille harsosääski. Lepatteli tässä tietokoneruudun edessä, sitten kun sille nosti käden niin se tuli sille istuun. Vein sen sitruunapuuhun, jos se ei tuntis oloaan niin hämmentyneeksi siellä, kun on kasvi ja parempi valo kuin tietsikassa.

Kuopuksen maha ei eilisiltaan mennessä ollu parantunu, sillä meni koko eilinen kipristellessä ja kaikki, mitä se yritti syödä, tuli ylös. Lämpökin nousi 37,4 asti, mutta juuri kun olin valmistautumassa viemään sitä päivystykseen takaisin, lämpö laskikin. Pahoinvointilääkkeestä sille tulee jotain ikäviä sivuoireita, joiden takia se ei halunnu sitä ottaa, mutta kun tosiaan kaikki tuli ylös niin illemmalla se viimein sen otti. Sai jotain pientä syötyä niin, että pysyi. Jos tänään vielä on samanlainen niin vien kyllä uudelleen näytille. Ei se kyllä ite halua, ei oo hääviä istua päivystyksessäkään...

Ja eka

Selvisin tälle vuodelle! Aatto oli sutinaa, kun mies oli töissä ja esikonen tulossa kotiin, ensin mejän piti se hakee mutta sit sen poikakaveri toikin sen, ja mie halusin käydä verenluovutuksessa kun pisarat oli surullisena tyhjillään - vaikka näyttää ne edelleenkin olevan suuri osa - ja kutsukin tuli. Uusi kutsu tuli muuten silloin, kun olin vielä "luovutustelineessä". 

Kuopuksella oli maha kipeä, oli alkanu edellisenä päivänä ja paheni ja tuli pahoinvointiakin, sitä piti käyttää päivystyksessä varmuuden vuoksi. Sen jälkeen miehen kans riennettiin klo 18 alkavaa ilotulitusta katsomaan, kotona ehdittiin kiepahtaa (mie olin jotenkin niin jäässä, istuin toppatakki päällä peiton mutkassa sohvalla) ja taas seuraavaa näytöstä katsomaan. 

Siinä vaiheessa alkoikin jo sataa räntää, ja puolenyön tulitukset jätin suosiolla väliin. Oli ne kuulemma ollu komeat. Muutenkin just kun tultiin sieltä ekasta näytöksestä, oli koirat tyttöjen kans pihalla (olin pyytäny että käyttävät ennen kuutta, mutta ei ollu viesti menny perille) ja sitten pamahti ihan siinä lähellä ja kumpikin koira säikähti. Nehän ei silleen paukkuarkoja oo ollu, mutta rajansa silläkin. Tällä kertaa sitten oli koirillakin epämukavuutta, ne vähän tutisi ja oli vaisuja kun ulkona pamahteli. Ei yleensä täällä juuri pauku, mutta nyt nähtävästi oli paukuttelevat naapurit kotosalla ja ostaneet pommejakin. 

Tyytyväisenä ne sitten oli mun vieressä peiton alla puolenyön aikaan, kun enempi paukkui. 

Eilen pääsin sitten laskemaan ne vuoden aikana mitatut kävelyt - siis mitatut, aina ei oo kaikkia lenkkejä mitattu. Sain kokoon 725,4 kilometriä, mikä on päivää kohden jaettuna 1,995 km. Paras kuukausi oli lokakuu 88,4 kilometrillä, huonoin oli helmikuu ja 23,7 km. Sillon oli pakkasia ja flunssa. Top 3 oli loka-, heinä- ja toukokuu.

Lintuja en bongannut kuin 93, meni jotenkin into siihen hommaan, kun mieskin antoi vaihdossa lintukuvausvehkeet pois kun otti jonkun hienomman kameran. Ei tuu sillen sitten mentyä niiden lintujen perässä itekseen. 

Hieman kauniimman, mutta ohuemman päiväkirjan ostin tälle vuodelle. Se näköjään alkoi jo marraskuun 26. päivä, mutta eihän sillon oo mitään järkeä alottaa uutta päiväkirjaa. Tammikuun eka sen olla pitää. Vanha sininen voi mennä roskiin. Uusi on kyllä niin harmaahiirulainen, että se on taatusti monta kertaa hukassa :)

Sain joululahjaksi puhelimen kotelon, tai sellasen suojakuoren, ja sain valita ite minkälaisen haluan. Valitsin mielestäni kirkkaan värisen violetin (arvon jonkin aikaa pinkin ja violetin välillä, molemmat yhtä kirkkaita kuvan mukaan) ja sehän onkin luonnossa ihan tumma ja huomaamaton. Mutta hyvä ja mun näköinen. Halusin kirkkaan siksi, kun mulla tuppaa puhelinkin olemaan täällä kotona aina hukassa, ja mustalla sohvapöydällä se on suorastaan näkymätön... tässä rojukaaoksessa menee melkein mikä tahansa hukkaan.

Ja taas kun muut on juonu, mulla on päänsärky. Mies tosin ei tainnu tällä kertaa kovin paljoa pämpätä, kun kieltäydyin kuskaamasta niitä katsomaan sitä puolenyön ilotulitusta. Hirvee räntäsade ja hirvee ruuhka ja tunku ja kun muutenkaan en halunnu sinne mennä. Aistin taas pientä syyn siirtämistä minun niskoille, kun tytöt halus sinne ja mies korkkas kaljan - että ei pääse ku mie en suostu ajaan sinne - mutta kieltäydyin syyn ottamisesta ja lopulta mies tyytyikin siihen yhteen ja meni autolla tyttöjen kans myrskyyn tulituksia katteleen.

Otin sulamaan sen lopun joululohesta, mutta se ei ollu suolaantunut tarpeeksi vaikka kaikki suola oli hävinnyt. Ihan ohjeen mukaan tai vähän enemmänkin laitoin suolaa, mutta liekö ollu epätasaisesti. Se oli vielä kohmeessa kun maistoin, laitoin sitten lisää suolaa ja viipaloin vasta tänään. Onkin sitten suorastaan tönkkösuolattua. Voi olla, että jatkossa tyydyn ostamaan graaviloheni valmiina, tai olen syömättä. 

Suomut kalaruuassa on muuten tosi luotaantyöntävää. Samoin kuin kuorenpalat katkarapu- ja munaruuassa. 

Viiminen kerta!

Heheh, taas on jotakuinkin vuosi selvitty! Yhtään rakettia ei oo tähän talouteen ostettu - mies on selvinnyt monen raketinmyyntipisteen ohi sortumatta :) Voi olla, että jos sää sallii, mennään katsomaan jotain ilotulituksia, mitä täälläpäin aiotaan järjestää. Näyttäähän tuo ennuste vähän kehnolta kyllä puolen yön tulia ajatellen, mutta onneksi on aikaisempiakin.

Viimeisen kerran tälle vuodelle vähän valitan. Oon eilen ja tänään kompuroinut imuriin, jonka mies jätti taas lojumaan käytettyään sitä omiin juttuihinsa. Aina se jää. Mainitsin asiasta sillon eilen, vastas "no se nyt jäi". Mie sanoin "aina jää". Se sano "no ei se kyllä aina jää". Mie "aina". En maininnu sitä, että aina sen myös pitää kieltää kaikki kritiikki :) Ja imuriinhan se ei koskenu. Toisten pitäs sen jäljet korjata. "No onko se niin vaikeeta viedä se pois?" se kysyy, mutta annas olla kun on lasten jättämistä tavaroista kyse - hänelle se todellakin on vaikeeta, hän ei kuulemma niiden jälkiä ala korjaamaan.

Viime aikoina tuohon on myös ilmestynyt iso muovinen droonilaukku, lattialle, tilaa viemään. Mie oon siihenkin jo pari kertaa jalkani lyönyt. Meillä ei olis tilaa tuollaiselle, mutta aina on olevinaan tilaa miehen jutuille. Kuopuksen reissulaukku on keittiön lattialla, siihenkin oon kopsahtanut. Tänään sinne ilmestyy myös esikoisen reissulaukku.

Joulukuusi on alkovin ovensuussa, alkovin lattialla sen edestä siirretty pärekori, jossa on uunipuita ja sytykkeitä - puita on myös muovilaatikossa olkkarissa, mutta laatikko on työnnetty tuolin alle - tuolin, jossa ei voi istua, koska miehen asentama kaiutin on seinässä sillä kohtaa. Alkovissa on myös puolitoistametrinen vaateteline, koska vaatteet ei enää mahdu kaappeihin. Pari kassia, joissa on joulukoristeita. Taittopatja siskon yöpymisen jäljiltä. Sinne ei siis mahdu pyykinkuivausteline, koska siellä ei sitten mahdu edes käymään. Tai oli se siellä, koska se ei mahtunu muuallekaan. Tyhjensin sen justiin, ährästin siellä pussien ja muun roinan seassa, että sain sen telineen tyhjäksi ja nostettua joulukuusen yli olkkarin puolelle, jossa täytin sen pestyllä pyykillä. Se on taas kohta siirrettävä, koska muistin juuri, että mies käski mun lämmittää uunia. Siirrän sen siis telkkarin eteen, ja kun esikoinen tulee, teline on taas siirrettävä johonkin, koska tyttö tahtoo kuitenkin katsoa telkkaria.

Niin kovasti toivoisin, että olis tilaa vähän enemmän! Tosin ainahan se tila täyttyy, mikä on. Jos antaa täyttyä... unissa sitten muutan uusiin tilaviin koteihin.

Viime yönä unessa muutin siskoni kanssa omaan lapsuudenkotiini. Se tuli varmaan uneen siitä vanhojen karttojen katselusta... vuonna 1955 kotini paikalla ei ollu muuta ku luonnontilaista maata

mutta 1978 nelostiekin oli ilmaantunut ja seutu näytti tältä:

Nykyään se näyttää tältä:

Tuostakin näkee, miten entinen valtaväylä on muuttunut paikoin pyörätieksi ja varsinainen autotie on käännetty kulkevaksi toiseen suuntaan. Tuosa "va":n kohdalla.

Niin, oon aina ihaillut ihmisiä, jotka jaksaa olla kiinnostuneita jostain ihan innostukseen asti, ja harmitellut, että mulla ei semmosta oo. Mutta onhan mulla aina välillä! Kartat vaikka. Tähtitaivas ja ilmakehän ilmiöt - pilvet, sää, ilmavirrat. Kivet, geologia, mannerliikunnot, tulivuoret, jääkauden jättämät jäljet. Fauna ja flora. Lääketiede ja eläinlääketiede. Valikoidusti historia. Paleontologia. Tänä vuonnakin luin yksitoista lääketiedettä ja sen historiaa käsittelevää kirjaa. 11/59, melkein viidesosa vuoden aikana luetuista kirjoita. Dekkareita 23/59. Tietokirjoiksi laskettavia 24/59.

Ehkä parasta mun "lukuvuodessa" oli Viveca Stenin kirjojen löytäminen ja "Viisaita ja veijareita geologian maailmassa" -kirja.

Tuossa kun puhuin niistä kurjan fiiliksen kuplista, joita nousee menneisyyden mudasta, niin tässäpä oli asiaa sivuava juttu nykypäivästä. Ei mulla ollu oikeestaan kavereita, ja isällä ja äidillä oli ne omat murheensa ja elämänsä. Koen, että olin ylimääräinen vaiva ja riesa, ja ylipäätään synnyinkin vain äidin jonkinlaisena juonena isän pitämiseksi itsellään. Onnistui 9 vuoden ajan. Laskin vain 1+1 kun kävi ilmi, että isällä oli toinen nainen 10 vuotta ennen eroamista.

Pistin nyt tulet uuniin, mutta huomasin, että eihän meillä oo sisällä tarpeeksi puitakaan. Unohdettiin vissiin sahata niitä. No, käyn koluamassa liiteristä jotain. Onhan se jo aika vaihtaakin yöpaita päivävaatteisiin.

Ihanuuksia

No niin, jämähdin taas koneelle! En edes muista, mitä mun piti tulla katsoon, mutta googletin "vanhoja karttoja" ja vasta nyt hoksasin, että Maanmittauslaitoksella on mahtava palvelu - ladattavana omalle koneelle koko maasta vanhoja karttoja! ♥ Tai en tiedä kuinka uusi palvelu se lie, mutta ah, kerralla hupeni monta tuntia taas. Jänniä yksityiskohtia, mitkä on tiestössä muuttuneet täälläkin sitten -60 -luvun. Tai selvähän se, että tiestö on muuttunut, kun liikkuminenkin on muuttunut, mutta silti on hauska tietää, että se pieni pyörätie onkin ollut joskus valtaväylä. Ennen kuin on rakennettu valtatie läpi kylien.

Eiku nythän mie muistan; aloin etsimään vanhoja karttoja, jotta saisin mahdollisesti tietää, mistä kohtaa yksi historiakalenterin kuva on otettu. Tosin parikymmentä vuotta ennen näitä karttoja, mutta luulen arvaavani. Nälkäkin tuli, mutta en malttanu jättää karttoja vaikka oli sapuska valmiina, sen kun ottaa. Mutta "vielä katon tuon... ja tuolta... ja niin mites se yks paikka..."

Koirat ei halunnu kävellä. Ei ainakaan mettässä, perässä laahustivat ja syliinkin olis pitäny päästä. Mitä se semmonen lenkkeily on. Tiellä joten kuten menivät, en sit tiiä oliko jäätynyt loska (puista eilen tippui vettä ja se muhju sit jäätynyt) vaikeaa tassuille vai oliko siellä kulkenu susi kun oli niin kauhean vaikeaa. Typistyi lenkki, täytyy käydä toinen myöhemmin - on taas tulossa huonoja kelejä, jolloin ei pääse kunnolla kävelylle. Tiedossa on tuulta, vesisadetta, lumipyryä, pakkasta yhtä aikaa ja vuorotellen.

Mulla oli viime yönä taas olkapäät kipeet, mies haisi viinalle ja kuorsas, nälkä kurni mahassa ja valvoin jonkin aikaa. Sitten kun nukuin, se nälkä tuli uneenkin; olin metsässä jonkun porukan kans, ne hoiti metsää ja mie harmittelin, kun en tajunnu ottaa eväitä, kun en tienny että lähetään niin pitkälle. Sitten löysinkin laukustani ihania meheviä keltaisia luumuja ja söin niitä. Joku mulle pahoitteli, kun on niin köyhä, ettei oo tarjota munkkia mulle, ku vaan omalle porukalle. Mie ihmettelin unessa, miks sen pitää sitä pahoitella, en mie heidän munkkejaan ollu vailla. Mullahan oli luumuja. Ja mettämiehet karsi männyistä epämuodostuneita oksanpäätupsuja ja sanoi niitä chileiksi. Ei siis "chili" vaan "chile".

Miehelle on tullu salaatinhinku. Mitähän sille on tapahtunu, sitähän ei meinaa millään saada syömään kasviksia. Se osti kaupan salaattitiskistä toissapäivänä kipollisen, ja eilen toivoi ruokaisaa kinkkusalaattia, jonka tein. Söin mieki siitä, mutta se veti koko loppukulhollisen, ja sitä oli paljon! No se maistu minunki suussa vaihteeksi hyvältä, ja tein sitten tänäänkin jonkulaisen salaatin. Mies ite tosin on jossain kuvausreissullaan, mutta syön ite. Tonnikalaa ja riisiä seassa. Muuta ruokaa meillei olekaan, oon eläny kuin pellossa ku lapsetki on muualla. En oo autoakaan pariin viikkoon ajanu, sen katollekin on ilmestyny lumiukko :D

Pahaa ja hyvää

Toisaalla eräässä blogissa oli puhetta välttelystä. Meillä pershäröisillä kun on tällasia omia selviytymiskeinojamme, joiden avulla seilataan elämän karikoissa. Vaihtelevalla menestyksellä. Yksi esimerkki on ylivoimaiselta tuntuvien tunteiden, tilanteiden tai ihmistenkin välttely. Tästä sain kimmokkeen tarkastella omia dissosiatiivisuuksiani ja niitä tilanteita, joissa mulle tulee tunteita, joista pitää päästä äkkiä eroon ajattelemalla kaikenlaista muuta. Eli välttelemällä. Se käy niin automaattisesti, että sitä ei monestikaan edes pane merkille, mutta nyt kun panin, niin niitähän on tosiaan monta kertaa päivässä. 

Välttelisin varmaan niitä tilanteitakin, missä ikävät tunteet ilmaantuu, mutta ne tulee millon sattuu. Tänään esimerkiksi koiralenkillä. En saanut kiinni siitä, mikä sen laukaisi - siinä oli vieressä talo, jossa on usein äkäinen koira pihalla, mutta nyt taisivat olla reissussa. Sumuinen ilma, männyistä tippui vettä. Tällä kertaa en tosiaan edes työntänyt sitä pois aktiivisesti, mutta se hetken kuluttua hälveni itsekseen. Joku asia sen kai nosti vain pintaan. Hyvin monesti tuollaisina hetkinä mulle tulee mieleen lapsena koettu yksinäisyys ja ahdistus ja se, että on pakko tehdä jotain, mitä ei haluaisi. Mihinkään tapahtumaan en sitä muistoa pysty liittämään, se on lähinnä vain se tunne. 

Toinen hetki oli se, kun kävin vessassa samaan aikaan kun mies oli siellä, oli ajanut partansa ja siivoili konetta ja irtokarvoja pois. Pahoinvoinnin sekainen häpeä. Voi liittyä siihen, kun mulla oli lapsena ja pitkälle aikuisuuteen ns. ujo rakko, paruresis. En vaan voinu pissata toisten ollessa kuuloetäisyydellä, ja sen takia sitten pikkulapsena toisinaan pissasin housuun, vaikka olisin ns. käynyt vessassa. Mutta kun ei saanu mitään ulos, vaikka oli hätä. Ei mua kukaan ymmärtäny, eikä meillä saanu oikein puhuakaan mistään pissa-, kakka- tai muista navanalusasioista. Ja isä aina huusi vahingon takia, kammoksun vieläkin huutavia ihmisiä. Ehkä se partakarvahomma yhdistettynä vessa-asioihin toi traumaattisia tunnemuistoja. Harvoin näitä kuitenkaan pystyy tälleen jäljittään. 

Aina ei voi jäädä ihmettelemäänkään, vaikka tänään koiralenkillä pystyi. Usein välttely pitää ottaa käyttöön esim. kotoa lähtiessä - ei voi antautua vellomaan tunteessa, jos pitää laittautua matkaan. Vaikka tekis mieli mennä peiton alle piiloon. Mutta eihän sekään auta, maailma tulee perässä sinnekin.

Rakettialoite sai sitten sen 50 tuhatta allekirjoitusta. Kuulemma nopeasti alkoi nimiä tulla, kun rakettien myynti aloitettiin ja se räjäyttely alkoi myös ihan saman tien. Eli kiitti teille itsekkäät minähaluanräjäyttääNYT - tyypit :) Ensimmäinen etappi saavutettu, mutta sitähän ei tiiä miten eduskunta siihen suhtautuu. Ruotsissa ja Norjassahan on jo tiukemmat ilotulitelait. 

Mun lukuinto loppui. Tai on mulla yks vuosia sitten aloittamani kirja, jota olen loppuun lueskellut illalla ennen nukahtamista. Nukahtamisen yrittämistä. Sen välissä oli jomman kumman lapsen askartelema kirjanmerkkikin, jossa lukee Seppo Jokinen :) muistan, että siihen aikaan kahlasin läpi Jokisen tuotantoa, kun sen hienon merkin sain... mutta siis en saa kuuttakymmentä kirjaa listalleni. Oon kyllä jättäny merkkaamatta joitain sarjakuva-albumeita sille, että on niitä oikeasti yli sen. On vain vähän siinä ja siinä, voiko niitä laskea kirjoiksi...