torstai 7. syyskuuta 2017

Rajoja ja rakkautta ja muuta sälää

Nyt on taas jälkikasvumurheita, ihan kuin ei olisi kaikkee muutakin jo tarpeeksi. Mutta ei ne katso että millon on hyvä hetki aiheuttaa murheita. Äidin tehtävä on kai elää muita varten ja muiden asioita luotsaten, jälkikasvun tehtävä on olla tyhjäpäitä ja tehdä mitä kulloinkin huvittaa. Etsiä niitä rajojaan.

Olen odotellut pyykkikoneen ohjelman valmistumista - joka viivästyi kun en muistanut laittaa tauolta takaisin päälle, kun käväsin muualla - ja ajatuksiani tuuletellut lueskelemalla nettiä. Sienten syöminen vähentää dementian riskiä tai jotain sinnepäin, ja ihmiset ovat langenneet jälleen kerran huijareiden viesteihin ja lähetelleet LUOTTOkorttitietojaan muka verottajalle. Niinku nyt verokarhu mitään tekis ihmisten luottokorteilla. Jotku on kai jääneet tyhjäpäiksi nuoruuden jälkeenkin. Joojoo, en oo ite sen viisaampi, mutta ei mulla ole luottokorttiakaan. Tai on pankkikortissa Visa, mutta en oo koskaan sitä mihinkään käyttänyt. Enkä langennut sähköpostiansoihin. Vielä. Vaikka olis ihan viaton viesti, niin multa lähtee kyllä äkkiä mitämitä-viesti lähettäjälle, jos näyttää yhtään erikoiselta.

Mun periaatteenahan on "jokaisella on oma henkilökohtainen helvettinsä, ja ne ei ole vertailukelpoisia keskenään" ja että mun blogi on mulle henkireikä ja sellanen paikka, missä saan valittaa ihan kaikesta, mikä ottaa pattiin, vaikka olis katkennut kynsi... mutta välillä miettii onko itselläkään se maailmankuva ihan mallillaan. Toisilta kuolee puolisot yllättäen nuorena viereltä, joiltakin lapsi, ehkä vaikean sairauden ja pitkän kärsimyksen jälkeen. Joku on kuolemassa itse. Mutta eihän se lohduta, jos on paha mieli. Se ei yhtään pyyhi omaa tuskaa pienemmäksi. Ei vaikka kuinka koittais ajatella, koska itse sitä itsessään ja elämässään elää, eikä muiden. No, masennuksen taudinkuvaan kuuluvaa kylläkin. Tuli vaan mieleen turhia tuomitsevia ajatuksia, kun joku mainitsi, että kamalinta mitä ihmisen kohdalle voi sattua on avioero... se voi olla hänen elämässään toistaiseksi kamalin asia, mistäs minä sen tiedän.

Mies tuossa juuri taannoin lohdutti minua, että ei me olla edes köyhiä, kun oli lukenut siitä ravintoloitsijasta, joka jakaa ylijäämäruokaa perheille, joilla ei ole rahaa edes ruokaan. Minusta se oli melkein rehvastelua, koska tämä meidän talous on niin veitsenterällä; kuin korttitalo, minkä romahduttaa pienikin tönäisy tai yhden osasen murtuminen. Tilanne voi muuttua hyvin radikaalisti. Ja aina, ihan aina löytyy joku, jolla on jotenkin vielä huonommin kuin itsellä. Ei siinä ole mitään ylpeilyn aihetta. Ja aina se vertaa johonkuhun, jolla on enemmän velkaa kuin meillä - onhan niitä, monilla on myös suuremmat tulot millä maksaa ja kenties arvokkaampaa omaisuutta, mikä on sillä lainalla hankittu.

Ja anoppi yrittää vieläkin auttaa kovasti, onhan se herttaista mutta se ei ymmärrä, että meillä tehdään asiat toisella lailla. Esimerkiksi näissä puuhommissa. Mies on hyvin tarkka mm. pinoamisessa ja haluaa tehdä sen itse, mutta eipä ole ikinä sen tekemä korkeakaan pino kaatunut edes myrskyssä. Kansia on joskus kovassa tuulessa lennellyt ja sen myötä jokunen päällimmäinen mennyt epäjärjestykseen. Liiterissäkin on hyvin pysyny kuivien puiden kasat kuosissa. Kolme mottia kuivaa harvennushakkuupuuta (=aikamoista sälää) tuli tiistaina, ja anoppi olis tullu kantamaan niitä sisään, siis kasaan liiterin lattialle. Niillä kai tehdään niin. Mutta ei niistä olis läjään mahtunut mejän pieneen liiteriin kuin osa, ja sittenkin olis ollu jo mahdotonta liikkua siellä enää niin, että olis voinu siististi pinota niitä. Sit se oli huolissaan, että peitetäänkö me ne kun kohta sataa (ei satanu ees) ja onko tarpeeksi isoa pressua ja kun pitäs saada sisään ennen talvea. Tehtiin eilen muutama tunti miehen kans hommia ja saatiin ne pinoon liiteriin. Mie täytin laatikoita ja ronttasin liiterin kynnykselle, mies pinosi. Silleen me ollaan aina tehty, mistä lie anoppi saanu päähänsä että niitä viikkokaupalla lojutettais siinä keskellä kulkureittiä.

Tänäiltana sit sataakin. Lähden ulos kun ei vielä sada ja pyykkikin tuli valmiiksi.

12 kommenttia:

  1. Täälläki räköttää vielä, vaikka joku ennusteli saetta.
    Onko osa nykyvanhuksista vielä herranpelkosia, on toteltava kaikkea mikä kuulostaa viralliselta! Osa tietenki on valitettavasti höppänöitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No osa on, eikä ne höppänät lue näitä Hesarin varoituksiakaan...

      Poista
  2. Kyllä nuo lapset niitä murheita osaavat aiheuttaa. Pienet lapset pienet surut, isot lapset isot surut, pitää niin paikkaansa. Oma mammani sanoi aina, että niin kauan auttaa kun lapset tallaavat syliä, sitten on kovempaa kun ne alkavat tallata sydäntä. Ja paikkansa on pitänyt. Nyt tuntuu, että kaikki meillä ovat saaneet otteen elämästä ja pääsemässä hyvään alkuun. Se tuntuukin sitten niin hyvältä! Mutta jossain taustalla pikkupiru kyselee, että mitäs kohta tapahtuu?
    Voimia sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No se pikkupiru on mullakin, ja aina se on jotain keksinyt kun on liian helppoa ollut. Kiitos voimista!

      Poista
  3. Jälkikasvumurheissa se on lohduttavaa, että suurimmalle osalle tulee järki päähän iän karttuessa. Sillä sitä on itseään tyynnyteltävä, kun ei muuta voi. Voimia toivotan minäkin.

    Alkuviikko oli niin kaunis, mutta nyt Esteri avasi hanansa :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen kyllä aatellut tässä parina päivänä, että tää on niitä asioita, joita lapsi ei halua sit vanhempana muistella, tai aattelee että kyllä sitä oli nuorena niin tietäväinen ja niin jyrkkä ja aivan turhaan...

      Poista
  4. Tuo helvettien vertailu on kyllä todellakin juuri noin. Jokaisella meillä on omamme, eikä niitä kannattaisi vertailla.

    Yksi vanha sanonta myös kertoo jotain oleellista:
    'Älä turmele sitä, mitä sinulla on haluamalla sitä, mitä ei ole;
    muista, että se mitä sinulla nyt on, oli kerran niiden asioiden joukossa, mistä vain uneksit'.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, se on ihmisellä kummallinen taipumus tavallaan tottua ja jopa väheksyä sitä, mitä on. Usein sen arvon huomaa vasta, kun menettää sen, tai on vaarassa menettää. Been there, done that (haven't got the t-shirt) ja esim. moni eroaja palaa takaisin just siks. Toisaalta jos on paskat työkaverit ja masentuu töissä, ei yhtään auta aatella, että onneks on sentään työpaikka...

      Poista
  5. Uuh, nuo lapsihuolet ovat kyllä ikävimpiä. Pitäis jaksaa mutta kun omakin jaksu on vähissä niin ole siinä sitten tiukka ja tukeva ja vaikkamitä-äiti.

    Meille on luvattu sadetta koko viikonlopuksi joten taidan vaan lueskella ja levätä. Koita säkin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No äh, tänään pitäs käydä verenluovutuksessa kun oon missannut reissujen ja kipeenäolon takia jo varmaan kuusi avunhuutoa, ja huomenna on anopin synttärit mihin on pakko mennä...
      Ja äitinä on pakko jaksaa vaikka tosiaan omat voimat on mitä on.

      Poista
  6. Kyllä lapsista on sekä iloa että murhetta. Sanoin aikoinani kun lapsilla oli pahin murrosiän vaihe, että miksi ikinä näitä lapsia teinkään. Mutta nyt kun he ovat isoja ja on vielä lastenlapsiakin, niin pelkkää iloa heistä on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, eipä sitä lapsista haaveillessaan kukaan haaveile uhmaikäisistä rääkyjistä tai itsepäisistä teineistä, jotka ei usko mitään mitä niille sanoo - ja kaikki se kuuluu kuitenkin pakettiin. Enemmän tai vähemmän.

      Poista