Lenkillä uhkarohkeasti

Uskaltauduin ulos. En tiedä oliko se kauhean viisasta vielä, mutta ilma oli vain liian hieno! Ja tytär lähti kyläilyreissulle toisen koiran kans, niin lievitin jäljellejääneen ikävääkin sillä lenkillä. Tuuli ei onneksi ollu enää niin kova, vaikka kyllä se paikoitellen ihan hyvästi puhalsi vieläkin. Oli korvaläpät ja huppu ja kolme lämpöastetta, ja nyt ainakin korva on kipee ja palelee...

Taivaalla oli hauskoja höytyväpilviä. Se sinisyys oli taas niin huikaiseva. 

 Tie oli jäässä, paikoitellen ihan sileällä, vedenpeittämällä jäällä, mutta onneksi oli nastakengät. Ei mulla ollu hätäpäivää, eikä koirallakaan - niin kauan kuin käveli neljällä jalalla. Sillä on tapana pompottaa takapäätä vaan yhen jalan varassa, ja sillon luiskahti nurin.

 Kevätojia! Taannoin oli lapsuusmuistopuhetta ojista, kyllä mie niistä tykkään kovasti vieläkin :) Nyt en vaan enää koe vastustamatonta tarvetta mennä niihin.

Takaisin pihalle päästyämme onneksi huomasin autossa ollessa, että oravat oli syömässä. Tai toinen. Niitä kateltuani totesin, että ne on pari - toinen piti vahtia linnunpöntön katolla kun toinen söi siemenautomaatista. Vähän huonosti näkyy mutta jos tarkkaan katsoo niin huomaa:

Osan aikaa vahti tuijotti minua tiukasti, mutta ehti se myös sukia itseään, rapsutella ja kirputtaa. Koira oli takapenkillä niin kärsivällisenä, ei puhua pukahtanut vaan odotti mun kans pitkän aikaa, että orava sai syötyä ja sitten ne meni pienen piirileikin jälkeen matkoihinsa peräkanaa. Toinen, kyläilyvuorossa oleva koira ei olis kyllä totisesti jaksanu hiljaa odottaa.

Mies rynnii paikasta toiseen kuvauskopterin kanssa.