Yhtenä yönä

Herään, kun koira tallustelee sängyssä, etsii paikkaa. Nenää kirvelee. Käännän kylkeä. Toivon, että koira pian löytäisi paikkansa. Ei löydä, tulee kaivamaan tassulla minua, pyytää apua. Työnnän sen "väärälle puolelle" peiton alle, se ryömii siellä jalkopäähän. Ahdasta, toinenkin koira on siellä, makaa kuin kivi paikallaan. Kuumaa ja ahdasta. Uni kaikkoaa liian kauas. Käännyn selälleni ja ujutan toisen jalan pois peiton alta, ihana viileys! Mitä kello on? Kurkistan miehen yli, 2:19. Voi ei, vielä pitkä aika... ja ehkä kolme tuntia unta vasta takana.

Nenää kirvelee kovin, se on haittapuoli tukkoisuutta avaavassa nenäsuihkeessa. Hapuilen öljysuihkeen sängyn vierestä, se suihkaisee vaisusti pari kertaa ja jää pumppaamaan tyhjää. Loppui sitten sekin juuri kun olis tarvinnut. Suutakin kuivaa.

Sormeilen toisella kädellä lattiallalojuvaa piikkimattoa, kuin nikotinisti savukeaskia tai suklaaholisti konvehtirasiaa. Pitäisiköhän...? Se kyllä usein auttaa, mutta mies voi herätä kalinaan, ja koirat saattaa äityä taas tallusteleen. Yritän toimia hiljaa. Kun nousen istumaan, huomaan että kivenä makaava koira on mun lisäviltin mutkassa ihan uppeluksissa. Lämmin varmaan on, mutta tuskin kovin mukavaa. Kieputtelen siltä pään vapaaksi, se pyristelee kokonaan ulos rullastaan ja ravistelee. Hilaan piikkimaton selän alle ja asetun sille, koira tulee myös peiton alle, lämpimänä ja pehmoisena liukuu kylkeä pitkin jalan kohdalle.

Nyt on hyvä. Onhan? Nyt miettimään mukavia asioita, niin uni tulee takaisin. Mies kuorsaa. Hyvä että kuorsaa, ilma kulkee jotenkin. Onpahan elossa. Hetikohta ajatus valuu mitä jos- tasolle miettimään, että jos ei oliskaan. Mitä jos se kuolee, mitä jos se jättää, mitä jos... on vaikea saada ajatuksia aisoihin, kun ei ole oikein mitään kiinnekohtaa. Paitsi oma hengitys, koirien hengitys, miehen hengitys... Sitten tulee nälkä. Maha kurnii. Mies kääntää kylkeä, kääntyy minuun päin. Kuorsaus loppuu, mutta nuhanenä alkaa pihistä, tuhista ja kurluttaa. Se on hyrisevää kuorsausta häiritsevämpää, joka hengenvedon jälkeen jää odottamaan, minkälaista ääntä tällä kertaa tulee.

Nälkä. Nenänkirvelyä, vaikka yritän hengittää hitaasti nenän kautta ulos, jos keuhkoista tuleva kosteus vähän auttaisi. Pihinää ja kurlutusta. Ei tule mitään. Hapuilen yöpaidan lattialta, yritän saada sitä oikein päin käänneltyä. Mies havahtuu. Jähmetyn. Mies jatkaa unihengitystä, minä yöpaidan pukemista. Nappaan toisen koiran kainaloon, ettei se hääläis mua odotellen ja häiritsis nukkuvaa, ja hiivin alakertaan.

Vettä kattilaan ja tulelle. Hunajaa lusikallinen kuppiin ja kiehuvaa vettä päälle, hengitän höyryä ja juon, kun on hieman jäähtynyt. Auttaa. Nenää ei kirvele, mutta räkä alkaa vuotaa ja limakalvotkin turpoaa taas. Aina jompikumpi. Lataan kahvinkeittimen valmiiksi odottamaan miehen heräämistä.