Pupuja, piirakkaa ja piinaa

Maariankämmekkä

Kesä tuli takaisin. Heräilin tänä aamuna rauhassa ja ihan ilman päänsärkyäkin, keittelin kahvit ja luin kirjaa ja istuin pihalla auringossa, ja sillon vasta hoksasin, etten oo kattonu ollenkaan kelloa koko aamuna. Sehän oli kuin lomalla olis ollu.

Pakkasin aamiaisleivän ja vesipullon selkäsäkkiin ja lähdin koirien kans lenkille, ajatuksena vähän pidempi kävely - pieniähän nämä minun pidemmätkin on, vähän yli viis tuli nyt kilometrejä. Puolitoista tuntia meni evästaukoineen. Hiekkatiellä, jonka reunoilla on kataja - lehtipuupusikkoa, sattui sellanen yllätys, että rusakko pompahti puskasta eteen, muutaman metrin päähän. Onneksi sattui flexit olemaan suht lujasti käsissä, koirathan sekos täysin. Ja pupukin säikähti, singahti saman tien yhdellä loikalla tien toiselle puolelle pusikkoon.

Oon kattonu Areenasta sen Prisman kolmiosaisen sarjan "pysy nuorena" tms., ja siinä mitattiin vapaaehtoisilta erilaisia suureita elämästä ja kropasta, ja niiden perusteella sitten määritettiin elimistön ikä. Yhtenä mitattavana asiana oli liikuntaan käytetyt minuutit viikossa. Niitä piti muistaakseni olla 150. Mutta se pelkkä minuuttimäärä ei riittäny (mullaki tulee heittämällä tuo 150) vaan piti sykkeenkin olla sitten kova. Olin jotenkin järkyttynyt, kun sain sellasen käsityksen, että liian matalalla sykkeellä liikkuminen ei ole hyödyllistä. Ihan kuin mullekin olis ihan sama, makaanko sohvalla vai vaeltelenko metsissä.

Kieltäydyn uskomasta, etteikö siitä olis hyötyä. Jos ei muuta niin mielenterveydellistä. Ja varmaan nämä mun polvet olis tätäki huonommassa jamassa jos ei olis ees tän vertaa liikuntaa ja lihastyötä. Kyllähän ne kipeytyy kävellessä, ja lonkat, mutta ei kai se ihme kun tämmöstä kilokasaa joutuvat kanniskelemaan ympäriinsä.

Koitin nauttia mukavan tuulisesta kesäpäivästä, mutta melkeen koko päivän jossain naapurissa vissiin hakattiin nauloja kiveen. Välillä oikein kaksissa miehin. Sellanen kilke alkaa jossain vaiheessa ärsyttää, kun sitä joutuu vasten tahtoaan kuunteleen... menin välillä sisälle mutta kun kuulostelin että hiljeni ja tulin taas ulos, se alkoikin uudestaan.

Eilen kävin muuten tsekkaamassa kanttarelitilanteen, oli niitä mutta osa oli jo aika kuivunu. Runsaan pannullisen sain paistettavaksi. Syömättä jääneet laitoin lautaselle tiskipöydälle odottamaan kaappiinlaittoa, ja sitten riisipakettia tavoitellessani pudotin kaapista kahvipurkin niiden päälle, se lensi nurinniskoin koirien ruokapaikalle. Mies keräs suurimman osan pois, mutta osan koirat söi, ja toisella oli sitten huono olo ja se oksensi valtavan oksennuksen illalla makkarin lattialle. Luulen, että se johtui sienistä. Toiselle ei ehkä kelvannu niin paljon - ite olin siinä muissa touhuissa enkä kattonu niin tarkkaan.

Tänään leivoin mustikat piirakkaan. Ihan hyvä tuli persikkarahkapiirakan ohjeella, ehkä perunajauhoa oli liikaa täytteessä ja makeutta olis saanu olla enemmän (en tietenkään aatellu sitä että purkkipersikat on makeampia kuin mustikat) ettei tulis niin helposti syötyä paljon. Mutta yksin mie sen kumminkin taas syön, kun ei kuopuskaan oo kotona. En kuitenkaan tiiä, teenkö ainakaan täytettä samalla ohjeella uudestaan. Nätti siitä kyllä tuli, minun mielestä :) Siihen täytteeseen vaahdotettiin kerma ja munanvalkuainen. Kuohkeutta varmaan haettiin sillä, mutta se perunajauho tekee siitä hieman liisterimäisen.

Oon jotenkin halveksinu itteeni sen takia, että en voi katsoa ahdistavia, masentavia ja huonon lopun saavia elokuvia/sarjoja, enkä myöskään halua lukea sellaisia kirjoja. Usein katson lopun uusista kirjoista, taannoin en katsonut kun oli ihan hyväksi todettu kirjailija, mutta se tappoikin sankarittaren siinä lopussa. Tajusin vähän aikaa sitten, miksi: koska eläydyn niin vahvasti, että se tunnetila siirtyy minuun. Jos kirjan päähenkilöllä on ongelmia, mulla menee mieli matalaksi sen takia. Valvon välillä yölläkin miettien jotain kirjaa! Tai sarjaa... Jos paha ei saa palkkaansa, se jää jäytämään pitkäksi aikaa. Ihan typerää. Mutta tässä on syy. Äsken luin "Katsokaa kuinka onnellinen olen" (Holly Bourne) ja mua ahdisti kun se nainen oli siinä niin tyhmä, ettei nähnyt tilannetta vaikka se tuotiin lautasella eteen. Mutta hyvä kirja se kuitenkin oli. Ja sen, mitä nyt luen - Nina Lykke, Ei, ei ja vielä kerran ei - piti olla hyvä mutta alku ainakin on pitkäpiimäinen. Ehkä se siitä paranee. Toivottavasti se ei ainakaan vainoa mua yöhön asti. Iltalukemisena onkin nyt Koiramme-lehtiä, monta on jääny puolitiehen sinne sängyn viereen. Sopivan rauhallista luettavaa.