Päivähän alkaa olla jo työpäivän mittainen.
Tälleen ne tulee kuitenkin vietettyä enimmäkseen.
Olin ihan hämmentynyt, kun koirat oli yökylässä kuopuksella. Ihan itse jouduin esipesemään ruokapadan ennen tiskikoneeseen laittoa, itse noukkimaan pudonneen juustonpalan ja syömään leivästä sen viimeisenkin reunapalan. Automaattisesti jätin sen leivänlopun, kun oon totuttanu koirat siihen että ne saa pienet muruset mun leivästä. Kuvassa oleva etenkin on siitä tarkka, se huomauttaa kyllä asiasta, jos unohdan jättää jämät.
Käytiin viikonloppuna Pornaisissa, Orimattilassa ja Rengossa kuvaamassa kirkkoja. Tai mie olin lähinnä seurana. Vitsailinkin, että käytin koiria Pornaisissa kakalla. Keräsin kyllä pussiin, siellä oli ystävällisesti yksi koirankakkaroskistarralla varustettu roskapönttö, minne pystyi sujauttamaan käytetyn pussin.
Rengossa oli tällanen sympaattinen Renkajoki, jossa pieni koskikin. Siinä on jonkun hieno vanha talo kesämökkinä ihan joen partaalla, pieni laituri josta vois vaikka uimassa käydä vuoden ympäri. Kade!
Miehellä on viimeinen vajaa työviikko, sitten alkaa täydet viikot. Ajattelin yllättää sen varaamalla jostain mökin tai huoneen yheksi yöksi, mutta sitten aloin miettiä että jos sillä onki jo jotain muita suunnitelmia (se ei aina puhu niistä) niin ylläri ei olekaan kiva ja rahat menee hukkaan. Niitäkään ihan kylvettäväksi asti ole. Esittelin sille siis ajatukseni, saa nähdä mihin se päätyy.
Mutta sellasta oon miettiny - ehkä jatkona niille "olenpas-ajelehtinut-muiden-tuuppimana-koko-elämäni" -ajatuksille - että huonon itsetunnon takia en ole juuri luottanut omiin mielipiteisiinikään, tai olen arvottanut tiettyjen ihmisten mielipiteen niin korkealle, että oon omani hukannut. Olen pelännyt, että minulle nauretaan tai minua vaaditaan perustelemaan asioita, joita en osaa perustella. Toistellut muiden sanoja. Toki muiden sanat on hyviä silloin, kun ne kuvaavat omia ajatuksiani paremmin kuin omat sanani, mutta usein olen myös korvannut omat ajatukseni toisten ajatuksilla. Näin vanhaksi jouduin elämään, ennen kuin alan edes tiedostaa asian. Ne muut ihmiset on useimmiten ihan samanlaisia tavan talliaisia ku mieki.
Tietysti ryhmähenki painostaa, jos haluaa olla osa ryhmää (mitä tietysti ulkopuolelle jätettynä olen usein epätoivoisesti janonnut) niin on ajateltava kuten ryhmä. Olen sentään jo alkanut ajatella omiani, mutta en halua (vielä) puhua julkisesti niistä. Ja lisäksi hyvin puhuva ihminen saa minut vieläkin hämmennyksiin. Miettimään, miten se asia oikeesti onkaan. Hyvä esimerkki on kannabiksen laillistaminen; "ryhmäni" on vahvasti sen kannalla, mutta kun juuri luin poliisi Martti Karjulan kokemuksia ja mielipiteen asiasta, oma epäilevä suhtautumiseni sai lisää pontta. Voin nyt kertoa rehellisen ja painokkaan mielipiteeni, että en osaa sanoa. Puolensa ja puolensa. Myös Päivi Räsäsen oikeudenkäynti on tragikoominen farssi. Kiemurrellaan ja väännellään sanoja ja tulkitaan niitä ja upotaan semmoseen suohon, ettei siitä tule selkoa.
Aluevaaliehdokkaani sentään pääsi läpi, vaikkei ollut edes kolmen suuren jäsen :)
Mä äänestin nuorta innokasta jonka tiesin jäävän rannalle, mutta hyvä mieli silti tuli.
VastaaPoistaTuo kääryle kuvastaa täydellisesti tän talven fiiliksiä, mutta onneksi se valon määrä lisääntyy nyt jo ihan huomattavasti.
Mulla on sama ongelma varmamielipiteisten kanssa ja vähän muutenkin. Niin hyvin ymmärrän!
Valo tuo omat ongelmansa, mutta onhan se ihana :)
PoistaTuo Rengon paikka on ihana! Kesäaikaan olen käynyt samassa kohtaa ja ollut kade.
VastaaPoistaMä olen usein ryhmässä hiljaa, kuuntelen vain muiden mielipiteitä. Töissä eri juttu, koska "pitää", mutta omassa elämässä. Mä mielummin pidän omana tietonani, tunnen pääseväni helpommalla niin, kun ei tarvii perustella, selitellä ja jankata. Mielipide kyllä on, mutten koe, että mun tarvitsisi sitä useinkaan tuoda julki. Oonko siis vaan laiska?
Toivottavasti sun yllätys kuitenkin onnistuu, vaikka etukateen onkin tiedossa. Olishan se vähän vaihtelua.
No, täytyy sen antaa vähän kypsytellä, hidas hämäläinen kun on ;)
PoistaIhanat nappisilmät ja nenännypykkä kurkistaa turkin sisältä :)
VastaaPoistaEn ole ikinä ollu mikkään ryhmäläinen.
Etkö? Edes työryhmässä? Minun ei onneksi tarvi enää olla siinäkään ryhmässä...
PoistaEn todellakaan oo mikkään palaveri ihminen! Usiassa työpaikassa huomasin miten höpöttäjät oli suosittuja, vaikka oisivat ollu kuinka laiskoja.
PoistaVoi ihana, miten ihana kuva koirulista! 💖
VastaaPoistaOlenkohan minä osannut koskaan olla hiljaa? Ehkä joskus. Olen ilmaissut ennemminkin melko voimakkaastikin oman mielipiteeni. Ja iän myötä kasvoin huomaamaan, ettei sekään ole ihan se paras juttu.
Nykyään maltan olla välillä hiljaa, välillä todeta, että asiassa on puolensa ja puolensa. Tuntuu hyvältä 😊.
Sitä kutsutaan muistaakseni assertiivisuudeksi, kun osaa olla sopivasti jämäkkä ja sopivasti joustava. Se on SE taito. Jokainen askel omassa toiminnassa kohti kauempaa ääripäätä tuo lähemmäs optimia 💖
Kyllä se joka suuntaan kumartelu onkin stressaavaa! Vaatii sitä itsetuntoa nähdä, kumpi ääripää milloinkin on kauempana. Ei pitäs miettiä liikoja, elämä tuntuu hankalammalta aina ku alkaa miettiin näitä :)
PoistaKiitos kun kävit blogissani kommentoimassa! Lupasin tulla katsomaan miten 'kuivettunut mielikuvituksesi' on.
VastaaPoistaLuin muutaman postauksesi ja ilahduin, oikeasti! Mietit ja pohdit asioita. Mielikuvituksesi tai sinä ET ole kuivettunut!!!
Minä olen kuin Susanna. Olen aina kertonut mielipiteeni ja myös kun sitä ei ole kysytty. Olen yrittänyt oppia. Pitämään suun supummassa. Voinhan kirjoittaa! :)
Olen sosiaalinen erakko. Tykkään välillä olla ihmisten ilmoilla mutta palaan 'omaan pesään' riemulla ja nautin omasta rauhasta ja yksityisyydestä (miestäni sentään siedän).
Olen myös vähän anarkisti, en tykkää olla laumaihminen enkä muutenkaan viihdy isoissa joukoissa. Mutta jos on joku tehtävä niin kyllä silloin puurran ja puhallan yhteen hiileen :)
Saamamieni kommenttien innoittamana aloitan tulevalla viikolla uuden 'idean'. En tiedä vielä miten sen toteutan mutta tulen kertomaan kun postaus on julkaistu.
Kaipaan oikeasti lukijoita jotka kertovat mielipiteensä/ajatuksia - kukin omalla tavallaan.
Ehkä saamme yhdessä jotain uutta ja virkistävää tänne blogistaniaan. Ja pyydät tietty omat tuttusi mukaan!
Mukavaa alkavaa viikkoa!
Kiitos samoin :) ja kiitos kommentoinnista. Noita haasteita kun mietit, niin aikanaan oli sellanen kuin Watery Wednesday, ihana valokuvahaaste. Se yhtäkkiä vaan loppui, mutta siitä nautin silloin kovasti - tosin talviaikaan on Suomesta vaikea löytää vettä ulkoa. Joku ulkomainen haaste se olikin. Joskus vielä ruukasin kuvailla kaikenlaista kivaa, mutta nykyään koirien kanssa ei aina pysty pysähteleen, vaikka näkyiskin kivaa kuvattavaa. Tai pystyy, muttei viitsi kun pitäs ettiä niille paikka mihin kiinnittää taluttimet ja sitten mennä zoomaileen kameran kans sillävälin ku koira kiljuu että mihin sie ny meet, tule takas, älä jätä, mennään eteenpäin, en jaksa odotella.
PoistaMUTTA sitten koen myös sen pakon ja velvollisuuden. Kun haasteeseen lähtee niin ei passaa kesken heittää. Ja kun siitä tulee pakko niin se ei ole enää kivaa. Puolensa ja puolensa tässäkin :)