Rummutusta ja jauhamista

Taas kökötän yksin mietteissäni täällä lahon katon alla. Toistaiseksi rankka vesisade on pysynyt ulkopuolella, hyvin ovat teipanneet ja ruuvanneet pressun. Huomenna pitäs tulla taas virolaiset työmiehet katon kimppuun.

Niin, se kattohomma on oikeesti vieläkin vähän jossittelun ja ehkäilyn varassa. Luulin, että on tutkittu ja asianmukainen suunnitelma tehty, mutta nyt selvisikin, että se on ylläolevalla tolalla. Sellanen firman ulkopuolinen tarkastaja, jonka anoppi hommas kattoa kattomaan, on suunnitelman tehny, mutta ei sekään oo ees tutkinu, kuinka pitkälle ne kattotuolit on mädäntyneet ja onko yhtään mitään, mille rakentaa uusi katto. Voi olla seinähirsissäkin jo mätä. Se tyyppi on kyllä semmonen "voisi tehdä näin tai voisi tehdä noin" - jahkaaja.

Kuopuksen vein kauheassa kaatosateessa seisakkeelle, lähti poikakaverin kans hengaileen. Ei oo sitäkään paljon kotona näkyny, ei sairaalareissukaan hidastanu menoa. Eilen hain sen puol kymmenen maissa seisakkeelta kotiin. Esikoinen on taas omalla poikakaverillaan. Ulos ei viitti mennä, mitä mie sielä satteesa ku ei koiratkaan halua. Musiikkia kuunnellut, löysin yhtäkkiä Prodigyn kun meinasin ensin kirjottaa Youtuben hakuun Procol Harumin, aattelin sit että kokeillaan nyt tuota. Sehän on hyvä! Liukuhihnalta tuli kappaleita, ja vain yksi piti skipata ja yhtä vähän "kelata eteenpäin". Piristi.

Jasmikkeen ihanat kukkaset alkaa olla maassa. Ja jotenkin - liekö johtunut muutenkin pahasta mielestä - se on tuoksunu tänä kesänä oudon karvaalle tai miten sitä nyt kuvais. Ikäänkuin olis liikaa hajuvettä. Liian vahvasti. Yleensä oon nauttinu siitä, nyt ei tehny mieli mennä lähelle. Piti kyllä kesken parhaimman kukkimisen leikata muutamia varsia pensaasta, että kattomiehet mahtuu liikkuun.

Onneksi koko aamun rummuttanut sade alkaa vähitellen hiljetä ja tulee valoisampaa. Pistin kynttilän palamaan - tai tuoksutuikun - kun oli niin hämärää ja liekki näkyy. Ja haisee. Miten sekin nyt ottaa mun nokkaan niin kovasti. Mulla on varmaan joku aivokasvain joka häiriköi aivojen hajukeskusta. (Nyt piti deletoida aivokasvaimesta lähtenyt ajatusketju. Älkäämme rohkaisko moisia aatoksia.)

Itku on ollu viime aikoina hyvin herkässä, ihan mikä tahansa saa kyyneleet tulemaan. Esimerkiksi tämä uutinen. Hieno uutinen, ei ees surullinen. (Ja tämä pätkä, mikä yleensä ilahduttaa sujuvuudellaan...)Siellä rippijuhlissa kaikki laulut sai vedet silmiin. Vitsailinkin asiaa ihmetteleville, että itku tulee ku joku sanoo päivää... Mutta täällä kotona yksin on hyvä vollottaa. Ei oo ketään kenen takia pitäs hävetä. Tai ketä pitäs suojella huolestumasta mun hyvinvoinnista.

On tää ollu kyllä kummallinen kesä. En paheksu helteiden puutetta, mutta olis nyt vähän lämpimämpi voinu välillä olla. Ei mua myöskään haittaa hyttysten puute, mutta säälittää ku linnunpojat kuoli nälkään. Kuun puolivälin jälkeen me käydään kyllä Reposaaressa, sillon vois olla hyvä ilma. Ilmatieteen laitoksen tiedotteissa on toistunut sanapari "harvinaisen kolea".

Vois vaikka tehä salaatin. Taas. Tai siivota.

Sairaalareissu, tatska ja ainaista rahanmenoa

No, kai me tässä toistaiseksi voidaan asua. Pankki lupas että saadaan maksaa osamaksulla se remontti, jonka hinta siis lisääntyi enemmän kuin tuplasti. Tällä hetkellä näyttää siltä, että asia siis jollain tavalla järjestyy, mutta järjestymisestä saa maksaa kyllä hitosti. Mie en varmaan edes elä niin kauaa, että kaikki nää velat on maksettu. Verovirasto toki muisti 660 euron lahjaverolla myös, mutta sehän oli odotettavissa. Ja kaksi pakkoa maailmassa on; maksaa verot sekä kuolla.

Tän kaiken jälkeen sitä kyllä arvostaa tätä pientä, ahdasta, pölyistä loukkoa ihan eri tavalla. Eikä rahanmeno tähän jää, jotenkin pitää vielä saada jätelain mukainen jätevesijärjestelmä jos kunta ei vedä tuota vesi- ja viemärijohtoa tuosta naapurista meille. Maksaahan sekin tietysti, mutta olishan se parempi niin, kuin että maksetaan ensin tonneja siitä, että jätevedet saadaan asianmukaiseen malliin ja sitten parin vuoden päästä toisia tonneja siitä, kun ne johdot vedetään tänne asti tuo viimeinen sata metriä. Kun luulen, että jos se vedetään, siihen on pakko liittyä, ainakin tuolla kylällä kun yhtä taloa myytiin, siinä kaupassa oli semmonen ehto että on liityttävä.

Ikkunoille pitää jossain vaiheessa tehdä jotain, ja luultavasti putkistolle myös. Kun petrooli loppuu, nousee lämmityskustannukset eli sähkölaskut etenkin talvella tulee olemaan jättisuuria, ne on jo nyt satasia kuussa, vaikka on lisälämmittimiä kaksin kappalein. Uunia toki voi ruveta taas käyttämään, mutta ei ennen kuin sitä on joku ammattilainen käynyt katsomassa, että onko se turvallinen. Hormi myös. Eikä se puukaan ole ilmaista. Kalliiksi tulee asuminen.

Olenkin sitä mieltä, että ainakin sitten, kun lapset lähtee omilleen asuun, pitäs myydä tämä. En toki halua hätyyttää lapsia, mutta ei niillä tunnu olevan mikään kiire poiskaan... ilmeisesti kotona on kumminkin hyvä asua ja olla. Harvoin meillä esimerkiksi tosissaan riidellään, kun se joillakin tuntuu olevan jokapäiväistä. Mulla ja miehellä on joskus erimielisyyksiä, ja tyttäret kinastelee jostain vaatteen lainaamisesta.

Kuopus oli eilisen päivän kaverinsa kanssa Kouvolassa kuvaamassa junia, ja sitä oli pyörryttäny ja oksettanu etenkin kotimatkalla ja sit kotona sen henkeäkin alkoi ahdistaa, ja vein päivystykseen. Nestehukka. Olivat tietty siellä SolarSoundissakin olleet juomatta, että ei tartte lähtee lavan edestä pissalle, ja sitten kuvausreissulla jääny syöminen ja juominen melkeen kokonaan. Verenpaine oli 84/47, mutta sain sen kuitenkin kotiin, vaikka ensin meinasivat että pitää lähtee viemään keskussairaalaan tarkkailtavaksi. Juottaa piti vaan kovasti. Päivystys oli just kohta loppumassa ja saatiin tosi nopeeta palvelua - tyttö sai sängyn alleen ja monitoroinnin päälle (happisaturaatio, respiraatio, ekg) ja reilun tunnin päästä oltiin taas kotona. Verikokeissa oli kaikki hyvin. Toki ne uteli moneen kertaan alkoholi- ja huumeasioista, ne lienee aika yleisiä syitä miksi nuori tulee tokkurassa päivystykseen.

Sillä on ollu pyörrytystä aika usein viime aikoina, täytyy kai kattoa että se juo tarpeeksi. Ei siinä oo ollu ennen mitään ongelmaa, vaikka syömisten kans kyllä on.

Esikoinen lähtee tänään puolestaan hakemaan tatuointia itelleen. Tatuointikielto oli siihen asti, kun täyttää 18, ja nyt se on saavutettu. On se tutkinut asioita ja vertaillut tatuoijien kädenjälkiä eikä valkannut vaan halvinta, että toiveita on saada asiallinen leimakin. Toisin kuin yhdellä tutullaan, joka otti kauhean tatskan ulkomailla... ison ja ruman. Nuori ihminen saa hävetä sitä lopun ikäänsä, jos ei sit poistata joskus, ja siinäkin on varmasti kova homma. Tytär on suunnitellu itelleen kyllä vaan pientä.

Perse edellä sitten, kun ilo ei kerran käy.

Sen kerran, kun uskallan laittaa oikein otsikkoon iloa ja positiivisuutta, niin lyödään takaisin oikein kunnolla. Että älä unta nää, että sulle mitään iloa tässä tarjoiltais. Kehtaatkin, omahyväinen paskiainen, kuvitella muka selviäväsi tästä. Ja vielä "ilolla".

Tiedättekö sen "Apinan käsi" -tarinan? En löytänyt pikaisella googlauksella, mutta suurpiirteisesti se menee niin, että mies saa jostain apinan käden, jonka haltijalla on mahdollisuus toteuttaa kolme toivetta. Se toivoo ekaksi, että saisi jostain xxx määrän rahaa, jolla kuitata joku kiinteistövero, ja sit sen poika kuolee onnettomuudessa, ja henkivakuutus on just sen xxx verran. Mies suree kovin ja toivoo, että saisi pojan takaisin, ja sit keskiyöllä tai jotain kuuluu koputus ovelta kun poika on haudan takaa tulossa takaisin jonain zombiena. Ja sillä hetkellä miehen vaimo riistää apinan käden itelleen ja toivoo edellisen toiveen pois.

Minun mummo aikanaan toivoi kovasti saavansa miehekseen minun papan, oikein Jumalalta rukoili sen saavansa. Ja sitten sen elämä oli surkeaa mokoman alkoholisoituneen, vittumaisen äijän rinnalla.

Mie en ole taikauskoinen enkä muutenkaan usko mihinkään hömppään (horoskoopit, ennustukset yms.) mutta mielen voimaan uskon, tyyliin itsesuggestio. Sanotaan, että ajatuksen tasollakin pitäisi pyrkiä kohti tavoitetta - kun ajattelee asioita, joita toivoo, niin kuulemma erinäiset elämän ratkaisutkin sitten vie kohti sitä tavoitetta.

Aarrekartta, joka mullakin on vaiheessa, mihin pitäs kerätä hyviä ja ilahduttavia asioita ja niitä haaveita, joita kohti pyrkii.

Viime talvena olin lopen kyllästynyt tähän ahtaaseen, tunkkaiseen, pölyiseen kämppään, johon ei edes siivous tehonnut (enkä edes jaksa - kun tietää ettei se missään näy, kun ei ole mitään paikkaa mihin rojut raivata piiloon, enkä usein jaksa vaikkei niin olisikaan) ja toivoin, että joskus olis avarampi asunto.

No, nyt kajastelee sitten arvaamattoman lähellä se muutto avarampaan asuntoon. Ei sitä nyt vielä tiedä, korjauksesta on tulossa suunnitelma, josta kattofirma tekee hinta-arvion, ja jos jotenkin saadaan kikkailtua rahaa sen maksamiseen, niin se korjataan, muussa tapauksessa pitää jättää talo vain lahoamaan näille sijoilleen ja muuttaa pois. Neljännes katosta on revitty auki, pressu on siinä päällä tuumaustauon ajan.

En mie halunnu, että se näin tapahtuis. Mutta tapahtuu mikä tapahtuu, ja sen kanssa on elettävä. Ja se siitä toivomisesta ja tavoiteasiasta. Palaan takaisin pessimismiin ja pahimman mahdollisen skenarion odottamiseen. Kun on valmiiksi alimmalla oksalla, ei putoa korkealta. Ellei satu olemaan talousmetsässä kasvavan männyn alimmalla oksalla.

Tällasen katon alla me ollaan asuttu. Saman näköinen se on kaikkialta, mutta tuo kohta oli ekana romahtanut.

Eilen leivoin, että saan ajatuksia välillä vähän muualle, ja kerrankin, nyt kun sitä ei ole kukaan katsomassa, mun leipomukset oli lähes täydellisiä! Laitoin mustikkapiirakkapohjaan nesteeksi pakastemustikoista valunutta mehua (niin, käytän niitä pois sieltä, kun uudet on metsässä poimimista vaille vaikka ei niitä tuohon pakastimeen kannata ees kerätä) ja taikina oli niin hyvää että olis tehny mieli siltään syödä, vaikka kovin kaunistahan se ei ollu. Miten se onkin aina parempaa raakana kuin paistettuna? Ahneempi koira sit loppuillan vahti jäähtyviä piirakoita ja vaati osuutta itselleen. Tai luultavasti kaikkea.

Mutta yön nukuin paremmin kuin pitkään aikaan! En muista edes heräilleeni ennenkuin aamulla. Mietin nousenko, mutta nukahdin uudelleen. Tänään pitäs keksiä sit jotain muuta, millä saada ajatukset pois hedelmättömästä pyörimisestä ahdistavan asian ympärillä.

Sadetta luvattu taas, mutta niin vain vein pyykit ulos kuivuun eikä oo satanu. Sadetutkassa ei ees näy missään täällä sadetta. Sama juttu Seinäjoella, festarikävijät on varustautunu sateeseen kun luvattiin rankkaakin sadetta melkein koko illaksi, mutta koko saldo oli noin 10 minuuttia pientä ripeksintää. Jostain luin, että meteorologin painajainen tämmönen sää, kun sataa ja paistaa ja ukkostaa vuorotellen yhen päivän aikana. Niinpä. (Kolme minuuttia tän julkaisemisen jälkeen tuli päivitetty ennuste, johon sade oli korvattu puolipilvisellä)

Ilolla eteenpäin

Toisaalta ärsyttää erinäiset asiat, toisaalta on kyllä asioita, mistä olla iloinen. Esimerkiksi se, että jaloleinikit aukeilee. On niissä oransseja ja keltaisiakin.

Vastapainoksi on toki muita kukkasia, jotka ei ole edes kasvaneet, tai jos vähän onkin niin kukkia ei oo näkyny. Valmiina taimina ostetussa päivänsinessä ei ainakaan.

Sitten on kattoremonttijuttu hieman edennyt.

Pihalle on tullut puutavara, peltitavara ja jätelava. Jonka kuski jätti vähän keskelle kulkuväylää kylläkin. Ja tätä kirjoittaessa tuli remonttimiehet.

Ja se ilahdutti, kun viime viikonloppuna autoin puhelimitse tyttöä ja poikakaveriaan parkkeerausasiassa kun ne oli isossa kaupungissa elokuvissa ja pojan ajokokemus on vielä niukka eikä ihan kaikki liikennemerkit vielä muistissa, ja sit poika oli sanonu minusta että "se on ihan paras" :) Luultavasti siksi, kun minut saa helpommin kiinni kuin hänen työssäkäyvän äitinsä...

No, mie jään tänne sitten virolaisten remonttimiesten kanssa kun mies tyttöjen kera lähtee huomenaamulla sinne festarireissulleen. Hotelli on kuulemma täynnä harrikkaväkeä, niillä on joku miitti siellä samaan aikaan.

[edit: no eipä tarvi iloita enää kattoasiasta. Se on niin mätä, ettei korjaajat voi tehdä sille mitään.]

Ylläreitä

 Tiesin kyllä istuttaneeni pari kolme vuotta sitten itse siemenestä kasvatettuja neilikantaimia tähän kukkapenkkiin, mutta luulin niiden jo kuolleen ja hukkuneen muuhun biomassaan ja toisekseen - kuten punapäivänkakkarankin kanssa - niiden olleen kunnolla punaisia. Nyt yhtäkkiä siellä kasvaa tällaisia pitkävartisia neilikantapaisia kukkia. Palavarakkaus sentään on sen punaista, mitä kuuluukin, kun muut tuppaa oleen valjuja.

 Jaloleinikkien sensijaan piti olla oransseja ja keltaisia. Tuo näyttää minusta sitten kyllä punaiselta, mikä on aukeamassa. No, hyvä että edes kukkii. Taustan oranssit on samettikukkia.

Pihtihäntä oli parissa (tai vähän enemmässä) päivässä tehnyt pesän pihalle lojumaan heitetyn tyhjän uimapatjan alle. Suunnittelin hyötykäyttää kyseistä välinettä myöhemmin, ja toiveikkaasti ajattelin että sade sen puhdistaa silleen kätevästi ulkona... mutta eipä sitä sadetta sitten sen jälkeen olekaan kunnolla tullut. Ei sitä sillon tuu ku odottaa... Käänsin sen nyt kuitenkin ja löysin tuon pesueen.

Jotenkin sympaattisia nuo vauvapihtihännät, siinä ne hääri hämmentyneenä ja emo painatti itsekkäästi vaan karkuun. Se ei ole ihan noin symppiksen näköinen.

Eilen oli ihanan lämmin päivä ja nyt on taas kylmä. Kävin kyllä aamukävelyn teepaitasillani, sillon paisto vielä aurinko mutta nyt on pilvistä, kylmää ja tuuleekin. Katoin sääennusteesta, että pilvistä on mutta ei pitäs sataa, että voisin muka ripustaa pyykkiä ulos. No, nyt sataa. Pisarat ja sateen todennäköisyysarviot muutetaan ennusteeseen sitä mukaa, kun katsotaan ulos ja todetaan millanen sää on. Kyllä se on varmaan vaikeaa olla meteorologi tekemässä sääennustetta. Onneksi ei tarvi olla, voi vaan täällä mäläkättää asiasta. Mutta mihinköhän mie saan nuo pyykit kuivuun, ku eilisetkin on vielä märkänä kuivaustelineellä. No, ehkä uimapatja ainakin puhdistuu hieman. Huomaatteko, miten pinnistelen positiivista ajattelua kohden :)

Nyt viikonloppuna kun olin ihmisten ilmoilla, sain itseni parikin kertaa kiinni hävettävästä ajattelusta koskien kanssaeläjieni vaatetusta. Yritän olla avarakatseinen ja pitää sen periaatteen, että itse kukanenkin pukeutukoon niin kuin haluaa ja mukavaksi kokee - sitä mieltä mie olen, mutta en silti voi olla välillä ajattelematta että näyttääpä vähän hassulta. Rumaltakin. Ehkä silmä niin tottuu median tyrkyttämään "täydelliseen" ihmisvartaloon, että kun minihameessa (sellasessa laajahelmaisessa korkeavyötäröisessä kellohameessa tyyliin 90-luku) kikkuloi iäkäs naisihminen, jolla on sinertävät, suonikohjuiset luurangonlaihat länkisääret, niin mulle tulee mieleen että itse panisin tuossa tilanteessa hieman pidemmän hameen, jos hame pitää olla. Tai ainakin sukkahousut. Sitä tuntee itsensä tirkistelijäksi kun näkee toisen rumana. Niinku pitäs kovasti katella muualle. Hassua ettei samaa tunnetta tule silloin, kun samoissa vaatteissa näyttäytyy joku kaunis sopusuhtainen nuori nainen. Miksei? Toki tiedän itsekin näyttäväni rumalta - etenkin kun en usein edes muista katsoa peiliin lähtiessäni ulos - mutta en kyllä yritäkään pukeutua samoin kuin ehkä saatoin kesällä 20 vuotta sitten pukeutua. Mutta nykyään voin mennä ilman rintaliivejä, mikä ei olisi sopinut 20 vuotta sitten :) sitä asiaa ei tosin ole korjannut aika, vaan kirurginveitsi.

On kyllä hyvä, kun en uskonut sääennustetta ja kävin koirien kanssa pienen lenkin heti aamuseitsemältä! Nyt olis ottanu pattiin, kun alkoikin sataa ja eilenkin jäi lenkitys vähän lyhkäseksi. Silloin oli taas melkeinpä liian kuuma, ja unohdin vesipullon kotiin.

Näin unta, että jouluaatto oli seuraavana päivänä, ja mitään jouluruokia ei ollu ostettu. En muka ollu ees huomannu, että kaupoissa on hyllyt täys kinkkuja sun muuta. Niinku semmonen olis mahdollista, että joulu tulis yllätyksenä... se tuli uneen varmaan siitä Lars Keplerin kirjasta, minkä sain loppuun eilen, ja se loppui jouluaattoon, jonka päähenkilöt vietti jossain ihan muualla kuin kotona.

Nyt alkoi viikko, jolle ei oo suunniteltuna ja sovittuna mulle yhtään mitään menoa <3 Nautin ajatuksesta. Perjantaiaamuna muu perhe starttaa kohti Seinäjokea ja Solarsound-festivaalia, me jäädään koirien kanssa kotiin. Lenkkeillään, tehdään ruokaa, syödään ja nukutaan. Tai no, koirat ei ehkä osallistu ruuanlaittoon muuten kuin siivoamalla mahdollisesti putoilevat ruuanpalat lattialta.

Pique-nique ja muut velvollisuudet

Pikkusen välillä ripsi vettä ja välillä paistoi aurinko kuumasti, ja välillä myös kylmä merituuli löysi tiensä talojen välistä Koffarille, niinkuin tuota puistoa alkuasukkaat kuulemma kutsuu. Ne stadilaiset. Sanoisinkohan mieki niin, jos olisin jääny sinne asumaan enkä vaan käyny seittemää vuotta asumassa... Helsingissä aina näkee kaikenlaista hassua, nytkin siellä kulki Rambo joka piti kainalossaan pumpattavaa Barbaraa. Ja ukkonenkin jyrähteli.

Rippijuhlissakin käytiin tyhjentämässä herkkupöytiä, tosin mun vehnäkiintiö tuli täyteen ennenkuin kukaan korkkas mansikkakermakakun (ite en tohtinu alottaa sitä) joten jäin sitten ilman sitä kun en uskaltanut ladata ylen määrin sitä pehmeää vehnämössöä mahaani. Mustikkakakku oli kyllä hyvää sekin. Ja tapasin erään karjanhoitopiireissä varsin tunnetun herrapariskunnan, joista toisen puolikkaan kanssa ollaan oltu samassa navetassa töissäkin, tosin hieman eri vuosikymmenellä. Olivat juhlakalun kummeja.

Tällasten ryhmäaktiviteettien jälkeen mulle tulee aina sellanen olo, että käyttäydyin typerästi ja olen turha ja pöljä, mutta olen silti tyytyväinen, että menin. Tiedostan vahvasti erakoitumistaipumukseni, ja työskentelen että saisin sitä hidastettua. Pääasia että on mukana, vaikka sitten ei niin kauheasti kommunikoiskaan ihmisten kanssa. Kuitenkin on tilanne semmonen, että ympäristöllä on tietynlaisia odotuksia mun sosiaalisesta toiminnasta - enemmän kuin esim. kaupassa, missä myös on joskus paljon ihmisiä. Ei se nyt niin vaikeaa pitäs olla, normaali käyttäytyminen seurassa...

Mutta kylläpä huomasin, miten mun jalat on valkoiset käsiin verrattuna! Ehkä pitäs hommata vaan pitkiä juhlamekkoja.

Päivän hyvä työ: pelastin kimalaisen koirien juomakupista. Luulin sen jo kuolleen, mutta kun kippasin vedet pois, se alkoikin mönkiä. Laitoin talouspaperille hunajaa ja kimalaisen siihen viereen kuivumaan ja vein aurinkoon, ja kyllä se siitä hetken päästä oli ainakin hävinnyt. Aika laiha semmonen märkänä on.

Kuulolla

Meinattiin käydä Sinebrychoffin puistossa miittaamassa ihmisiä. Siellä on Atrian Grillaamo -tapahtumakin ja ilmaista makkaraa sekä perunamunakasta... voipi jäädä mulla väliin, en oo kauhee grillimakkaran ystävä. Perunamunakasta en edes tunne. Paitsi omatekemäni. Mutta voi siellä kävästä kokemassa ihmispaljous ja ääniä.