Hg 139

Taas on korsi kannettu yhteiskunnan hyväksi kun kävin luovuttamassa verta. Kuusi (6!!) kutsua ehti tulla, ennenkuin pääsin - oli reissua Reposaareen ja flunssaa ja flunssasta toipumista ettei voinu mennä, ja voi sitä huonoa omatuntoa. Mutta ei sinne saa ees mennä jos ei tunne itteensä terveeksi. En mie ehi koskaan kaipailla ja ite ettiskellä tietoa luovutustilaisuuksista, kun mulle pätkähtää aina kutsu heti, kun säädetty aika on kulunut edellisestä. Nollaplussa kun kelpaa kaikille muille paitsi ei reesusnegatiivisille. Oman ryhmän puutteessa ainakin.

Koitin houkutella esikoistakin verenluovutukseen, kun se on sen 18 täyttänyt, mutta onneksi se ei sit lähtenytkään, olis ollu turha reissu ku enhän mie muistanu että se otti hiljattain sen tatskan ja siitä tulee 4 kuukauden luovutuseste.

Mie otin kerrankin itelleni aikaa sen homman kans, ei ollu kuskia oottamassa eikä kukaan kaipaillu pariin tuntiin niin sain syödä ruisleipää mahan täydeltä ja juoda kahvini ihan rauhassa. Sitten käveleskelin keskustaan ettiin anopille synttärilahjaa. Se täyttää vissiin seittemänkymmentä huomenna. En oo varma, eikä mieskään muista millon sen äiti on syntyny, mutta kaipa se jotain sellasta täyttää ku se kerran juhlatkin pitää.

Taas kuulin yhden entisen työkaverin menehtyneen - vatsasyöpään. Sekin huolehti kunnostaan (ja ulkonäöstäänkin edelleen; oli joskus 70-luvulla jonkun sortin missi) ja eli varmasti terveellisesti, ja silti niin kävi. Sitähän ei tiedä, mitä luontaistuotteita ja käärmeöljyjä se käytti, viattomaksi luulluilla ja testaamattomilla lisäravinteilla on joskus fataaleja vaikutuksia pitkäaikaiskäytössä, ja luulen että tämä henkilö saattoi hyvinkin olla altis joillekin "nuorennuslääkkeille". Kolmekymmentä vuotta itseään nuorempi poikaystävä sillä ainakin silloin oli, kun asiasta viimeksi olen jotain kuullut. Surullista mutta väistämätöntä on, että ihmiset kuolee. Minusta ei kyllä kukaan pääse sanomaan, että "sekin niin terveellisesti eli ja silti sairastui", ennemminkin sanotaan "ihme kun ei kuollut jo aikaisemmin".

Luin muuten äskettäin kirjan rutosta. Hieno ja mielenkiintoinen teos; tiesittekö että ruttoa on kotoperäisenä (eli voi puhjeta kellä vaan millon vaan, jos sattuu saamaan bakteerin) koko ajan muun muassa Yhdysvalloissa? Ja on kehittynyt uusia kantoja, jotka on vastustuskykyisiä antibiooteille. Sekin on niin karmea ja tappava tauti, että on aika kuumottavaa (muotisana) ajatella että kehittyneessä länsimaassakin on mahdollisuus saada se. Ebolaankin on jo rokote, mutta ruttoon ei ole saatu kehitettyä toimivaa rokotetta. Antibioottiresistenssin ruton epidemia olis melko paska nakki. Sellaisen voi tuoda tuliaisena Suomeenkin vaikkapa joku Aasiassa lomaillut ihminen. Eipä ehkä suomalainen terveyskeskuslääkäri osaa diagnosoida yskää keuhkorutoksi...

Huonosti nukkunut taas. Viime yönäkin heräsin kahdelta ja piehtaroin, kävin vessassa, otin piikkimaton selän alle mutta sekään ei auttanut. Torkahdin viimein neljän maissa ja havahduin siihen kun miehen nenä piippaili. Kun se loppui ja taas torkahdin, havahduin lentokoneen ääneen! Pienlentokone lensi tosi matalalla pimeessä. Äh. Puoli kuudelta nousin ylös ja kun olin hoitanut kuopuksen junalle, kävin tunnin nukkumassa. Näin unta, että katsoin valokuvia, joissa kiipesin pienten tytärteni kanssa puuhun tikkaita pitkin (rinnakkain, vaikka eihän silleen voi) ja jostain syystä sitten hyppäsin isolla loikalla lasten välistä maahan. Kuva oli siitä kiipeemisestä, loikasta, sit kuva missä putosin niin että vaan pää ja vähän hartioita näkyi alareunassa, ja viimeisessä kuvassa istuin maassa puun juurella kun sattui jalkoihin. Mulla oli punaiset ja oranssit vaatteet ja punertava tukka nutturalla. Inhottavan enteellisen tuntuinen uni. Tänne kirjoittamalla manaan sitä olemaan toteutumatta :) en halua vain auttaa lapsiani elämässä vähän matkaa ylöspäin ja pudota pois liian aikaisin. Ja kun tein sen unessa vielä lähes vapaaehtoisesti, vaikka joku painava syy siihen oli. Ei mahduttu kaikki tai jotain.

En kyllä jaksais näitä viikonloppuja.

Rajoja ja rakkautta ja muuta sälää

Nyt on taas jälkikasvumurheita, ihan kuin ei olisi kaikkee muutakin jo tarpeeksi. Mutta ei ne katso että millon on hyvä hetki aiheuttaa murheita. Äidin tehtävä on kai elää muita varten ja muiden asioita luotsaten, jälkikasvun tehtävä on olla tyhjäpäitä ja tehdä mitä kulloinkin huvittaa. Etsiä niitä rajojaan.

Olen odotellut pyykkikoneen ohjelman valmistumista - joka viivästyi kun en muistanut laittaa tauolta takaisin päälle, kun käväsin muualla - ja ajatuksiani tuuletellut lueskelemalla nettiä. Sienten syöminen vähentää dementian riskiä tai jotain sinnepäin, ja ihmiset ovat langenneet jälleen kerran huijareiden viesteihin ja lähetelleet LUOTTOkorttitietojaan muka verottajalle. Niinku nyt verokarhu mitään tekis ihmisten luottokorteilla. Jotku on kai jääneet tyhjäpäiksi nuoruuden jälkeenkin. Joojoo, en oo ite sen viisaampi, mutta ei mulla ole luottokorttiakaan. Tai on pankkikortissa Visa, mutta en oo koskaan sitä mihinkään käyttänyt. Enkä langennut sähköpostiansoihin. Vielä. Vaikka olis ihan viaton viesti, niin multa lähtee kyllä äkkiä mitämitä-viesti lähettäjälle, jos näyttää yhtään erikoiselta.

Mun periaatteenahan on "jokaisella on oma henkilökohtainen helvettinsä, ja ne ei ole vertailukelpoisia keskenään" ja että mun blogi on mulle henkireikä ja sellanen paikka, missä saan valittaa ihan kaikesta, mikä ottaa pattiin, vaikka olis katkennut kynsi... mutta välillä miettii onko itselläkään se maailmankuva ihan mallillaan. Toisilta kuolee puolisot yllättäen nuorena viereltä, joiltakin lapsi, ehkä vaikean sairauden ja pitkän kärsimyksen jälkeen. Joku on kuolemassa itse. Mutta eihän se lohduta, jos on paha mieli. Se ei yhtään pyyhi omaa tuskaa pienemmäksi. Ei vaikka kuinka koittais ajatella, koska itse sitä itsessään ja elämässään elää, eikä muiden. No, masennuksen taudinkuvaan kuuluvaa kylläkin. Tuli vaan mieleen turhia tuomitsevia ajatuksia, kun joku mainitsi, että kamalinta mitä ihmisen kohdalle voi sattua on avioero... se voi olla hänen elämässään toistaiseksi kamalin asia, mistäs minä sen tiedän.

Mies tuossa juuri taannoin lohdutti minua, että ei me olla edes köyhiä, kun oli lukenut siitä ravintoloitsijasta, joka jakaa ylijäämäruokaa perheille, joilla ei ole rahaa edes ruokaan. Minusta se oli melkein rehvastelua, koska tämä meidän talous on niin veitsenterällä; kuin korttitalo, minkä romahduttaa pienikin tönäisy tai yhden osasen murtuminen. Tilanne voi muuttua hyvin radikaalisti. Ja aina, ihan aina löytyy joku, jolla on jotenkin vielä huonommin kuin itsellä. Ei siinä ole mitään ylpeilyn aihetta. Ja aina se vertaa johonkuhun, jolla on enemmän velkaa kuin meillä - onhan niitä, monilla on myös suuremmat tulot millä maksaa ja kenties arvokkaampaa omaisuutta, mikä on sillä lainalla hankittu.

Ja anoppi yrittää vieläkin auttaa kovasti, onhan se herttaista mutta se ei ymmärrä, että meillä tehdään asiat toisella lailla. Esimerkiksi näissä puuhommissa. Mies on hyvin tarkka mm. pinoamisessa ja haluaa tehdä sen itse, mutta eipä ole ikinä sen tekemä korkeakaan pino kaatunut edes myrskyssä. Kansia on joskus kovassa tuulessa lennellyt ja sen myötä jokunen päällimmäinen mennyt epäjärjestykseen. Liiterissäkin on hyvin pysyny kuivien puiden kasat kuosissa. Kolme mottia kuivaa harvennushakkuupuuta (=aikamoista sälää) tuli tiistaina, ja anoppi olis tullu kantamaan niitä sisään, siis kasaan liiterin lattialle. Niillä kai tehdään niin. Mutta ei niistä olis läjään mahtunut mejän pieneen liiteriin kuin osa, ja sittenkin olis ollu jo mahdotonta liikkua siellä enää niin, että olis voinu siististi pinota niitä. Sit se oli huolissaan, että peitetäänkö me ne kun kohta sataa (ei satanu ees) ja onko tarpeeksi isoa pressua ja kun pitäs saada sisään ennen talvea. Tehtiin eilen muutama tunti miehen kans hommia ja saatiin ne pinoon liiteriin. Mie täytin laatikoita ja ronttasin liiterin kynnykselle, mies pinosi. Silleen me ollaan aina tehty, mistä lie anoppi saanu päähänsä että niitä viikkokaupalla lojutettais siinä keskellä kulkureittiä.

Tänäiltana sit sataakin. Lähden ulos kun ei vielä sada ja pyykkikin tuli valmiiksi.

Ruumis

 Tavallaan tykkään tästä uudesta ikkunanäkymästä. Näkee pitkälle. Ihmettelin tuota kuvaa, kun se näyttää vinolta vaikka puutkin on suorassa, mutta taidetaan olla sen verran rinteessä, että maa ON vino.

Eilen jaksoin pitkästä aikaa vähän tehdä asioita, kuopuksella oli vapaapäivä kun se oli viikonlopun koulussa, ja se innostui tekeen mokkapaloja joten miekin leivoin gluteenittomia ja tällä kertaa vehnättömiäkin pullia, kun Moilas-jauhoseosta ei oo tehty vehnätärkkelyksestä niinku se toinen. Lisätään vain maito, hiiva, rasva ja muna. Viimeistä en kyllä lisännyt, kun kaikki talouden munat meni mokkapaloihin.

Sitten kävin kirjastossa ja pururatalenkillä koirien kans. Miehen kotiuduttua tehtiin yhdessä puuhommia. Saatiin anoppilasta klapikone lainaan, ja kyllähän siinä voima jyllää! Mutta on se ergonomisesti ajatellen hankala. Painava masiina maata pitkin, ja sitä pitää sit painaa kaksin käsin eri nappuloista, joista toinen on siellä ihan alhaalla sivussa. Ottaa selälle, toisaalta eipä niitä painavia pöllejä jaksais kovin ylös nostaakaan.

Nyt on pyykkikone käynnissä, jahka ohjelma tulee valmiiksi, meen jatkaan halkomahommia.

Kirjastossa tulostin tällasen:

En vaan hoksannu että sehän olis pitäny olla kahtena kappaleena, mutta ehkä mies voi kopioida töissä. Ja sit pitäs saada kaksi täysivaltaista ihmistä allekirjoittaan se... en tiedä käykö omat perheenjäsenet, ainakaan hoitotestamenttiin ei käy, mutta ei noissa ohjeissa ollu mitään mainintaa ketkä ei kävis. Olishan meillä kaksi täysi-ikäistä täällä. Ihan kauheaa on, että jos tarttis kaksi täysi-ikäistä ihmistä, jotka ei oo mulle sukua, mutta jotka tuntee minut hyvin, niin olispa vaikee löytää! Anoppi ehkä? Sehän ei varsinaisesti oo sukua. Sen mies ei varmaan suostu katsomaankaan päin mitään ruumisasiakirjaa, se ignooraa koko kuoleman mahdollisuudenkin.

Paitsi että kun asiaa tarkistin, ei hoitotahtoon nykyisin tarvita ees todistajia välttämättä. On sitten muuttunut sekin asia.

Kuulin juuri, että toinen niistä kahdesta ihmisestä, joita voin oikeiksi ystäviksi kutsua, on saanut syöpädiagnoosin. Että siinäkin mielessä on hyvä hoitaa itsekin kuntoon näitä asioita, ei tiedä millon sitä on ite vuorossa.

Kahden jääkaapin loukussa

Flunssa alkaa talttua, mutta aika naatti on tullu oltua. Just kun olis ollu tuota puuhommaakin ja viikonloppu, että olis voitu porukalla tehä... no kuopuksella on koulua la ja su, mutta me muut ollaankin sitten oltu liian kipeitä. Olis navettahommaakin ollut, mutta ei pysty.

Eilen käytiin miehen kans jääkaappikaupoilla, ja en ois millään jaksanu. Välillä meninkin pötkötteleen auton takapenkille, kun homma kesti. Mies oli sitä mieltä, että ku oon maksanu näitä lasten ym. menoja nyt, niin hän olis kustantanut sen uuden jääkaapin, mutta kun Gigantista löytyi sopiva (esittelykappale halvemmalla) niin ei sitä saanukaan semmosilla osamaksuilla, mikä sille kelpas (suunnitteli maksavansa pois veronpalautuksilla), eli mie maksoin senkin.

Päikkäreiden jälkeen taas jaksoi, meni vajaa tunti kun miehen kans yhteistyössä vaihdettiin kaapin kätisyys (oli vähän kinkkisempi kun oveen meni sähköjohtojakin) ja vaihdettiin uusi vanhan tilalle. Kätisyydenvaihdossa meni ehkä niin, että mie olin äly (vaikkakin välillä hieman hidas) ja mies oli voima. Kumpaakin tarvittiin. Vanha jääppi seisoo nyt tuossa keskellä keittiötä poisvientiä vaille. Ei tästä pitkä matka oo lähimmälle SER-pisteelle, että kaipa me saadaan se jossain vaiheessa kyytsättyä poiskin. Säästettiin satasen verran, kun lainakärryllä tuotiin kotiin ja ite vaihdettiin kätisyys ja ite viedään vanha pois. Eikä tarvinnu ruokia ja pakasteita lämpimässä pitää, kun sai kylmetettyä uuden kaapin ennen tavaroiden siirtoa.

Aika monessa paikassa käytiin useampanakin päivänä noita kaappeja katsomassa ja mies etsi netistä vertailuja ja käyttäjäkokemuksia ja päätyi sitten haluamaan sen yhden tietyn kaappimallin. Paitsi että se ei mahtunut tuohon koloon, kun oli muutaman sentin liian korkea. Olis pitäny repiä pois yläkaapin pohja. No, onneksi mies sentään tällä kertaa taipui sen verran, että ei tarvinnu ruveta keittiötä hajottaan.

Siinä kaappeja katsastaessa huvitti tällanen yksityiskohta:

Luvataan että ei sormenjälkiä, ja kauheet sormenjäljet on jo ovessa :D

Entisestä kaapistahan (vm. 2009) irtos kädensija hyvin pian käyttöönoton jälkeen, ja kun ovea piti avata reunasta, hajosi tiiviste siitä. Sitten jostain syystä meni rikki sisäosan pohjan muovi, ja kun aina välillä se takaosan vedenpoistoreikä meni tukkoon ja vesi valui pohjalle, se valui tietysti siitä halkeamasta eristeisiin. Niiden kastuminen alkoi vaikuttaa siten, että jääkaapin pohja oli tosi kylmä ja pakastimessa kauheet jäät koko ajan niin, ettei meinannut laatikoita saada liikutettua. Pakastimen oven tiivistekin meni huonoksi ja jäätyi. Luultavasti söi sähköä ihan kiitettävästi - vaikka miehen mielestä tuskin. No sen näkee kulutuksen muutoksesta, söikö vai ei, vaikka meillä kyllä kulutus vaihtelee kumman paljon päivittäin. 

Molemmilla koirilla on juoksuaika, aikamoinen rättiralli meneillään. Ei olekaan ollu ku kerran aiemmin samaan aikaan juoksut näillä. Sterilointi pitäs niillekin suorittaa, siinä olis seuraava isompi menoerä. On kohtutulehduksen mahdollisuus joka juoksun jälkeen aina suurempi. Kuulemma on eläinlääkäreitä, jotka ei tervettä koiraa leikkaa, mutta on se kamalaa oottaa että koira sairastuu hengenvaarallisesti ennenkuin leikataan...

Pöljän pottusoppa ja muita mokia

Ehkä viikko sitten käytiin Lidlissä, ja siellä oli flunssainen kassa. Välillä niisti nenäliinaan ja samoilla käsillä lääppi ihmisten ostokset koodinlukijan läpi ja ojensi kuitin. Niinhän se on toimittava, ei nuhasta saa saikkua ja kuka joutaa kassatyössä joka niiston jälkeen käsiä desinfioimaan. Mietin ääneen miehelle poistullessa, että moneenkohan se onnistuu tuossa hommassa tartuttaan sen flunssansa.

No, nyt meillä on koko perhe flunssassa. Kaksi saikkulaista, joista toisen lääkärireissulle tulin mukaan ja kävin apteekissa. Mies kävi sillä samalla lääkärillä, joka oli 20 vuotta mun työpaikkalääkäri ja jolle oon murheeni vuodattanut monta kertaa, ja minua sitten ilahutti ku mies sano että se oli kysyny mitä mulle kuuluu :) muisti vanhan kanta-asiakkaansa ja miehenkin itse asiassa niiltä ajoilta, kun se oli samassa työpaikassa mun kans.

Esikoista piti käyttää myös sairaanhoitajalla, koulu vaatii todistuksen. Samalla reissulla käytiin kaupassa, olin ostanu aiemmin kanaa ja ostettiin sit muita tarvikkeita kanasoppaa varten.

Paitsi että jääkaapissa ei ollu sitä kanaa.

Olin ihan satavarma, että oon ostanu broilerinfileitä, muistan vielä tilanteenkin kun seisoin siinä liha-altaan vierellä ja mieskin oli siinä. Mutta ei. Juuri ihan hiljattain puhuin perheelle siitä, kun mun on vaikea muistaa ja erottaa, mitä asioita olen vain ajatellut, ja mitä ajattelemisen jälkeen myös tehnyt. Tai mitä asioita olen vain ajatellut, mitä sanonut ääneen. Ajatus- ja reaalimaailma sekoittuu, ja unet vielä maustaa soppaa. Siitäkin puhuin, että käyn niin usein keskusteluja eri ihmisten (myös kuviteltujen, esim. valmistaudun mahdollisesti tulevaan keskusteluun mt-paikassa) kanssa mielessäni, että varmaan minusta tulee yks niistä höperöistä, jotka väittelee itekseen kovaan ääneen kadulla kulkiessaan. Tai niinku se nuori nainen Helsingissä, joka hoki mennessään "Mut ku mä en oo tehny mitään pahaa!"

Tälleen se sitten näkyy arjessa - joko jääkaapissa on monta pakettia broileria (tai margariinia tai maitoa tai jotain), kun en muista että ostin jo ja ostan lisää, tai sitten sitä ei ole ollenkaan. Tai joko kerron jonkin asian moneen kertaan tai sitten en ollenkaan, kun luulen vain kertoneeni. Tuli sopasta ihan hyvää, juustoinen peruna-kasviskeitto.

Sitten maksoin veroja. Kiinteistöveron ja lahjaveron peräjälkeen, ja kun molemmissa vastaanottajana oli Verohallinto, livahti eka erä lahjaveroa samalle tilille kuin ensinmaksamani kiinteistövero. Eikun soittamaan sitten sinne, että apua apua. Kissa syö rapua. Lupasi tyyppi siellä hoitaa asian mallilleen.

Asiamiespostissa odottaa kuopuksen kouluvaatteet, 229 euroa. On sekin kumma, ettei voi olla koululla jotain kokintakin repluja yhteiskäytössä, vaan jokaisen pitää ostaa kaksi kappaletta takkeja nimibrodeerauksella niin ettei niitä voi sitten enää edes myydä eteenpäin, jos ei koekaan alaa omakseen. Älytöntä. Ostaakohan automekaanikotkin nimikoidut omat työhaalarit? Vähän epäilen.

[Edit: ei ollukaan tällä kertaa vikaa mun muistissa ja järjessä - broileri oli unohtunu auton kylmälaatikkoon. Ei siitä kyllä enää voi ruokaa tehdä...]

Surusta raskas

Pitihän se arvata, että itku tulee siitäkin, kun vanha rakas kotikoivu kaadettiin. Sen juurella on tullut kuitenkin asuttua liki 20 vuotta. Ja puiden kaato itkettää muutenkin, vaikkei olis edes "oma". Tosin ei se tuokaan ollut oma, vaan kunnan. Siinä mielessä helppo juttu, että sieltä tuli koneet ja monta miestä sahoineen, oksat ja roskat hoidettiin pois ja me saatiin puut vaikkei nyt ihan ilmaiseksi. Ja onhan niissä toki hommaa, ei ne valmiina klapeina ole...

Nyt on sisällä tosi valoisaa ja rinnassa suru. Täytyy varmaan hommata joku rullaverho ainakin toiseen keittiönikkunaan, kun muutenkin ohikulkijat tänne toljottaa ja nyt näkeekin. Suoraa tiskipöydälle ja hellalle.

Mennyttä

Tein pitkästä aikaa masennustestin netissä, ja täppejä asetellessani ärsyynnyin taas niistä vaihtoehdoista. Olen joskus tehnyt kyllä vastaavan testin, jossa on yritetty muokata asiallisemmaksi esim. painokysely niin, että kysytään painon vaihtelusta, ei vähenemisestä, mutta tässä se oli vanhassa muodossa. Minä en ole maailman ainoa, jonka henkinen pahoinvointi oireilee syömisenä. Rasvaa, sokeria ja suolaa nam. Yök.

Ja se, että pitää verrata erinäisiä asioita (esim. itkemisen määrää) "tavalliseen" tai "aiempaan". Mikä on se tavallinen itkun määrä? Kuinka kauas aiempaan pitää verrata? Verrataanko viime viikkoon, viime vuoteen, aikaan ennen masennusta? Jos ei itketä enempää kuin viime kuussa (koska silloinkin itketti) mutta paljon enemmän kuin viime kesänä? Siinä lukee "vastaa sen mukaan, miten olet tuntenut viimeisen viikon aikana" eli ehkä pitää sitten verrata sitä edeltäneeseen viikkoon... (=sarkasmia).

Luulin kyselyä täpittäessäni, että mullahan menee hyvin, tunsin pystyväni antamaan vähämasennuksisia vastauksia, mutta vakavan puolellehan se tulos kuitenkin lipesi. Ehkä se on aiheellista mennä sinne hoitoon, jos pääsee. Tein muuten tuolta löytyvän syömistapakyselynkin, mulla on kohtalainen taipumus ahmimishäiriöön. Täytyy kysyä kuopukselta, onko se tehny tuon pakko-oirekyselyn, vaikka se on kyllä ihan selvää, että sillä on semmoisia. Sekin raukka on kerännyt aikamoisen listan elämäähankaloittavia vaivoja. Sosiaalisten tilanteiden pelko, paniikkihäiriö, pakko-oireet, tic-oireet... no nuo ticit ei varsinaisesti haittaa elämää tällä hetkellä, tietääkseni. Paitsi ehkä meidän muiden elämää, kun pitää kuunnella niitä kovia vihellyksiä. Tiesin kyllä tic-oireista ennen kuin perheessä oli niitä, mutta nykyään näen niitä ihan vieraillakin ihmisillä, kun silmä on ikäänkuin harjaantunut näkemään niitä.

Tämä mennyt kesä oli siitä harvinainen, että kertaakaan ei tarvinnut käyttää vintissä tuuletinta, että pystyi nukkumaan. Muistan tasan yhden yön, että oli kuuma. No melkein joka yöhän mulle yksi kuuma aalto tulee, mutta se on eri asia. Enempi on kyllä palellut, olen nukkunut lakanan ja kahden viltin alla kesäajan, mutta nyt jo pari yötä on mennyt oikean täkin alla. Nyt on täällä sisälläkin ollu kylmä, patterit on säädetty jonnekin 17:ään ja välillä melkein onkin niin kylmä. Eilen mies vähän herätteli petroolilämmittimiä, mutta alkaa olla polttoaine niin vähissä että pitää säädellä niiden käyttöä. Pitäis kutsua nuohooja katsomaan pönttöuunin hormin kunto, josko sitäkin voisi ruveta välillä lämmittämään. Saadaan sopuhintaan tuo koivu tuosta kunnan puolelta, jahka kaatavat sen ensin, siitä riittää kyllä puuta vähäksi aikaa, kunhan saadaan klapeiksi ja kuivaksi. Kunhan, jahka ja josko.

Tänäaamuna 07:12

Eilen urakoitiin miehen kanssa puuta pieneksi (ei pyytänyt kaveriksi, mutta totesi kyllä sitten miten helppoa se on kaksin, kun toinen syöttää puuta ja toinen käyttää sahaa). Moottorisahasta alkaa terät tylsyä (ja kanisterista bensa loppua) mutta on siinä nyt muutama mäntypölli, joita mie voin päivän aikana halkoa. Sanoinko mie siitä, kun naapuri halusi kaataa taas mejän rajalta puita, ku ne "varjostaa heidän pihaansa" - julmettu kuusi siinä niiden puolella kyllä saa seisoa, se ei sit varjosta :D mutta mitäpä me mokomista saunantausmännyistä, jos hän haluaa ne kaataa ja pätkikin metrisiksi, niitä on sit raahattu meille ja pienitty nyt. Siitähän se anoppikin meille melskas, että me ei oltais saatu antaa naapurille lupaa kaataa meidän puita, kun se sai niistä osan kaatopalkaksi. Mejän olis ite pitäny (käytännössä siis miehen) kaataa ne ja oksia rungot ja hävittää risut ja havut eikä antaa naapurille mitään. Mun mielestä se oli hyvä kauppa, kun tietää miten vaikeeta tuolle miehelle on jaksaa ees omaa työpäiväänsä, saati sitten riehua ammattitaidottomana puunkaadossa - sentään saatiin valmiiksi siivotut pätkät, en tiedä mitä naapuri teki niille oksille. Totes varmaan viimekeväisestä koivunkaadosta, että ei ne oksakasat mihinkään tuolta ojasta hävinny, kun se olis ollu mejän homma, joten jos meille olis roskat jätetty niin siihenhän ne olis naapurin silmien eteen jääny.

Alkaa olla vuosi siitä, kun käytiin Lapissa, ja nyt on iskeny kummallinen kaipuu sinne takaisin. Olenko saanut jonku lapinhulluustartunnan? Mie, joka olen siellä sentään asunu 16 ensimmäistä vuottani! En uskonu kaipaavani sinne enää ikinä takaisin, mutta kyllä se tälleen syksyllä menettelee, kun ei oo enää sääskiä ja mäkäräisiä. Maisemat on toki hienot. Ja jotenkin siinä asuntoautomatkailussa oli semmonen omanlaisensa tunnelma...