Perse edellä sitten, kun ilo ei kerran käy.

Sen kerran, kun uskallan laittaa oikein otsikkoon iloa ja positiivisuutta, niin lyödään takaisin oikein kunnolla. Että älä unta nää, että sulle mitään iloa tässä tarjoiltais. Kehtaatkin, omahyväinen paskiainen, kuvitella muka selviäväsi tästä. Ja vielä "ilolla".

Tiedättekö sen "Apinan käsi" -tarinan? En löytänyt pikaisella googlauksella, mutta suurpiirteisesti se menee niin, että mies saa jostain apinan käden, jonka haltijalla on mahdollisuus toteuttaa kolme toivetta. Se toivoo ekaksi, että saisi jostain xxx määrän rahaa, jolla kuitata joku kiinteistövero, ja sit sen poika kuolee onnettomuudessa, ja henkivakuutus on just sen xxx verran. Mies suree kovin ja toivoo, että saisi pojan takaisin, ja sit keskiyöllä tai jotain kuuluu koputus ovelta kun poika on haudan takaa tulossa takaisin jonain zombiena. Ja sillä hetkellä miehen vaimo riistää apinan käden itelleen ja toivoo edellisen toiveen pois.

Minun mummo aikanaan toivoi kovasti saavansa miehekseen minun papan, oikein Jumalalta rukoili sen saavansa. Ja sitten sen elämä oli surkeaa mokoman alkoholisoituneen, vittumaisen äijän rinnalla.

Mie en ole taikauskoinen enkä muutenkaan usko mihinkään hömppään (horoskoopit, ennustukset yms.) mutta mielen voimaan uskon, tyyliin itsesuggestio. Sanotaan, että ajatuksen tasollakin pitäisi pyrkiä kohti tavoitetta - kun ajattelee asioita, joita toivoo, niin kuulemma erinäiset elämän ratkaisutkin sitten vie kohti sitä tavoitetta.

Aarrekartta, joka mullakin on vaiheessa, mihin pitäs kerätä hyviä ja ilahduttavia asioita ja niitä haaveita, joita kohti pyrkii.

Viime talvena olin lopen kyllästynyt tähän ahtaaseen, tunkkaiseen, pölyiseen kämppään, johon ei edes siivous tehonnut (enkä edes jaksa - kun tietää ettei se missään näy, kun ei ole mitään paikkaa mihin rojut raivata piiloon, enkä usein jaksa vaikkei niin olisikaan) ja toivoin, että joskus olis avarampi asunto.

No, nyt kajastelee sitten arvaamattoman lähellä se muutto avarampaan asuntoon. Ei sitä nyt vielä tiedä, korjauksesta on tulossa suunnitelma, josta kattofirma tekee hinta-arvion, ja jos jotenkin saadaan kikkailtua rahaa sen maksamiseen, niin se korjataan, muussa tapauksessa pitää jättää talo vain lahoamaan näille sijoilleen ja muuttaa pois. Neljännes katosta on revitty auki, pressu on siinä päällä tuumaustauon ajan.

En mie halunnu, että se näin tapahtuis. Mutta tapahtuu mikä tapahtuu, ja sen kanssa on elettävä. Ja se siitä toivomisesta ja tavoiteasiasta. Palaan takaisin pessimismiin ja pahimman mahdollisen skenarion odottamiseen. Kun on valmiiksi alimmalla oksalla, ei putoa korkealta. Ellei satu olemaan talousmetsässä kasvavan männyn alimmalla oksalla.

Tällasen katon alla me ollaan asuttu. Saman näköinen se on kaikkialta, mutta tuo kohta oli ekana romahtanut.

Eilen leivoin, että saan ajatuksia välillä vähän muualle, ja kerrankin, nyt kun sitä ei ole kukaan katsomassa, mun leipomukset oli lähes täydellisiä! Laitoin mustikkapiirakkapohjaan nesteeksi pakastemustikoista valunutta mehua (niin, käytän niitä pois sieltä, kun uudet on metsässä poimimista vaille vaikka ei niitä tuohon pakastimeen kannata ees kerätä) ja taikina oli niin hyvää että olis tehny mieli siltään syödä, vaikka kovin kaunistahan se ei ollu. Miten se onkin aina parempaa raakana kuin paistettuna? Ahneempi koira sit loppuillan vahti jäähtyviä piirakoita ja vaati osuutta itselleen. Tai luultavasti kaikkea.

Mutta yön nukuin paremmin kuin pitkään aikaan! En muista edes heräilleeni ennenkuin aamulla. Mietin nousenko, mutta nukahdin uudelleen. Tänään pitäs keksiä sit jotain muuta, millä saada ajatukset pois hedelmättömästä pyörimisestä ahdistavan asian ympärillä.

Sadetta luvattu taas, mutta niin vain vein pyykit ulos kuivuun eikä oo satanu. Sadetutkassa ei ees näy missään täällä sadetta. Sama juttu Seinäjoella, festarikävijät on varustautunu sateeseen kun luvattiin rankkaakin sadetta melkein koko illaksi, mutta koko saldo oli noin 10 minuuttia pientä ripeksintää. Jostain luin, että meteorologin painajainen tämmönen sää, kun sataa ja paistaa ja ukkostaa vuorotellen yhen päivän aikana. Niinpä. (Kolme minuuttia tän julkaisemisen jälkeen tuli päivitetty ennuste, johon sade oli korvattu puolipilvisellä)

Ilolla eteenpäin

Toisaalta ärsyttää erinäiset asiat, toisaalta on kyllä asioita, mistä olla iloinen. Esimerkiksi se, että jaloleinikit aukeilee. On niissä oransseja ja keltaisiakin.

Vastapainoksi on toki muita kukkasia, jotka ei ole edes kasvaneet, tai jos vähän onkin niin kukkia ei oo näkyny. Valmiina taimina ostetussa päivänsinessä ei ainakaan.

Sitten on kattoremonttijuttu hieman edennyt.

Pihalle on tullut puutavara, peltitavara ja jätelava. Jonka kuski jätti vähän keskelle kulkuväylää kylläkin. Ja tätä kirjoittaessa tuli remonttimiehet.

Ja se ilahdutti, kun viime viikonloppuna autoin puhelimitse tyttöä ja poikakaveriaan parkkeerausasiassa kun ne oli isossa kaupungissa elokuvissa ja pojan ajokokemus on vielä niukka eikä ihan kaikki liikennemerkit vielä muistissa, ja sit poika oli sanonu minusta että "se on ihan paras" :) Luultavasti siksi, kun minut saa helpommin kiinni kuin hänen työssäkäyvän äitinsä...

No, mie jään tänne sitten virolaisten remonttimiesten kanssa kun mies tyttöjen kera lähtee huomenaamulla sinne festarireissulleen. Hotelli on kuulemma täynnä harrikkaväkeä, niillä on joku miitti siellä samaan aikaan.

[edit: no eipä tarvi iloita enää kattoasiasta. Se on niin mätä, ettei korjaajat voi tehdä sille mitään.]

Ylläreitä

 Tiesin kyllä istuttaneeni pari kolme vuotta sitten itse siemenestä kasvatettuja neilikantaimia tähän kukkapenkkiin, mutta luulin niiden jo kuolleen ja hukkuneen muuhun biomassaan ja toisekseen - kuten punapäivänkakkarankin kanssa - niiden olleen kunnolla punaisia. Nyt yhtäkkiä siellä kasvaa tällaisia pitkävartisia neilikantapaisia kukkia. Palavarakkaus sentään on sen punaista, mitä kuuluukin, kun muut tuppaa oleen valjuja.

 Jaloleinikkien sensijaan piti olla oransseja ja keltaisia. Tuo näyttää minusta sitten kyllä punaiselta, mikä on aukeamassa. No, hyvä että edes kukkii. Taustan oranssit on samettikukkia.

Pihtihäntä oli parissa (tai vähän enemmässä) päivässä tehnyt pesän pihalle lojumaan heitetyn tyhjän uimapatjan alle. Suunnittelin hyötykäyttää kyseistä välinettä myöhemmin, ja toiveikkaasti ajattelin että sade sen puhdistaa silleen kätevästi ulkona... mutta eipä sitä sadetta sitten sen jälkeen olekaan kunnolla tullut. Ei sitä sillon tuu ku odottaa... Käänsin sen nyt kuitenkin ja löysin tuon pesueen.

Jotenkin sympaattisia nuo vauvapihtihännät, siinä ne hääri hämmentyneenä ja emo painatti itsekkäästi vaan karkuun. Se ei ole ihan noin symppiksen näköinen.

Eilen oli ihanan lämmin päivä ja nyt on taas kylmä. Kävin kyllä aamukävelyn teepaitasillani, sillon paisto vielä aurinko mutta nyt on pilvistä, kylmää ja tuuleekin. Katoin sääennusteesta, että pilvistä on mutta ei pitäs sataa, että voisin muka ripustaa pyykkiä ulos. No, nyt sataa. Pisarat ja sateen todennäköisyysarviot muutetaan ennusteeseen sitä mukaa, kun katsotaan ulos ja todetaan millanen sää on. Kyllä se on varmaan vaikeaa olla meteorologi tekemässä sääennustetta. Onneksi ei tarvi olla, voi vaan täällä mäläkättää asiasta. Mutta mihinköhän mie saan nuo pyykit kuivuun, ku eilisetkin on vielä märkänä kuivaustelineellä. No, ehkä uimapatja ainakin puhdistuu hieman. Huomaatteko, miten pinnistelen positiivista ajattelua kohden :)

Nyt viikonloppuna kun olin ihmisten ilmoilla, sain itseni parikin kertaa kiinni hävettävästä ajattelusta koskien kanssaeläjieni vaatetusta. Yritän olla avarakatseinen ja pitää sen periaatteen, että itse kukanenkin pukeutukoon niin kuin haluaa ja mukavaksi kokee - sitä mieltä mie olen, mutta en silti voi olla välillä ajattelematta että näyttääpä vähän hassulta. Rumaltakin. Ehkä silmä niin tottuu median tyrkyttämään "täydelliseen" ihmisvartaloon, että kun minihameessa (sellasessa laajahelmaisessa korkeavyötäröisessä kellohameessa tyyliin 90-luku) kikkuloi iäkäs naisihminen, jolla on sinertävät, suonikohjuiset luurangonlaihat länkisääret, niin mulle tulee mieleen että itse panisin tuossa tilanteessa hieman pidemmän hameen, jos hame pitää olla. Tai ainakin sukkahousut. Sitä tuntee itsensä tirkistelijäksi kun näkee toisen rumana. Niinku pitäs kovasti katella muualle. Hassua ettei samaa tunnetta tule silloin, kun samoissa vaatteissa näyttäytyy joku kaunis sopusuhtainen nuori nainen. Miksei? Toki tiedän itsekin näyttäväni rumalta - etenkin kun en usein edes muista katsoa peiliin lähtiessäni ulos - mutta en kyllä yritäkään pukeutua samoin kuin ehkä saatoin kesällä 20 vuotta sitten pukeutua. Mutta nykyään voin mennä ilman rintaliivejä, mikä ei olisi sopinut 20 vuotta sitten :) sitä asiaa ei tosin ole korjannut aika, vaan kirurginveitsi.

On kyllä hyvä, kun en uskonut sääennustetta ja kävin koirien kanssa pienen lenkin heti aamuseitsemältä! Nyt olis ottanu pattiin, kun alkoikin sataa ja eilenkin jäi lenkitys vähän lyhkäseksi. Silloin oli taas melkeinpä liian kuuma, ja unohdin vesipullon kotiin.

Näin unta, että jouluaatto oli seuraavana päivänä, ja mitään jouluruokia ei ollu ostettu. En muka ollu ees huomannu, että kaupoissa on hyllyt täys kinkkuja sun muuta. Niinku semmonen olis mahdollista, että joulu tulis yllätyksenä... se tuli uneen varmaan siitä Lars Keplerin kirjasta, minkä sain loppuun eilen, ja se loppui jouluaattoon, jonka päähenkilöt vietti jossain ihan muualla kuin kotona.

Nyt alkoi viikko, jolle ei oo suunniteltuna ja sovittuna mulle yhtään mitään menoa <3 Nautin ajatuksesta. Perjantaiaamuna muu perhe starttaa kohti Seinäjokea ja Solarsound-festivaalia, me jäädään koirien kanssa kotiin. Lenkkeillään, tehdään ruokaa, syödään ja nukutaan. Tai no, koirat ei ehkä osallistu ruuanlaittoon muuten kuin siivoamalla mahdollisesti putoilevat ruuanpalat lattialta.

Pique-nique ja muut velvollisuudet

Pikkusen välillä ripsi vettä ja välillä paistoi aurinko kuumasti, ja välillä myös kylmä merituuli löysi tiensä talojen välistä Koffarille, niinkuin tuota puistoa alkuasukkaat kuulemma kutsuu. Ne stadilaiset. Sanoisinkohan mieki niin, jos olisin jääny sinne asumaan enkä vaan käyny seittemää vuotta asumassa... Helsingissä aina näkee kaikenlaista hassua, nytkin siellä kulki Rambo joka piti kainalossaan pumpattavaa Barbaraa. Ja ukkonenkin jyrähteli.

Rippijuhlissakin käytiin tyhjentämässä herkkupöytiä, tosin mun vehnäkiintiö tuli täyteen ennenkuin kukaan korkkas mansikkakermakakun (ite en tohtinu alottaa sitä) joten jäin sitten ilman sitä kun en uskaltanut ladata ylen määrin sitä pehmeää vehnämössöä mahaani. Mustikkakakku oli kyllä hyvää sekin. Ja tapasin erään karjanhoitopiireissä varsin tunnetun herrapariskunnan, joista toisen puolikkaan kanssa ollaan oltu samassa navetassa töissäkin, tosin hieman eri vuosikymmenellä. Olivat juhlakalun kummeja.

Tällasten ryhmäaktiviteettien jälkeen mulle tulee aina sellanen olo, että käyttäydyin typerästi ja olen turha ja pöljä, mutta olen silti tyytyväinen, että menin. Tiedostan vahvasti erakoitumistaipumukseni, ja työskentelen että saisin sitä hidastettua. Pääasia että on mukana, vaikka sitten ei niin kauheasti kommunikoiskaan ihmisten kanssa. Kuitenkin on tilanne semmonen, että ympäristöllä on tietynlaisia odotuksia mun sosiaalisesta toiminnasta - enemmän kuin esim. kaupassa, missä myös on joskus paljon ihmisiä. Ei se nyt niin vaikeaa pitäs olla, normaali käyttäytyminen seurassa...

Mutta kylläpä huomasin, miten mun jalat on valkoiset käsiin verrattuna! Ehkä pitäs hommata vaan pitkiä juhlamekkoja.

Päivän hyvä työ: pelastin kimalaisen koirien juomakupista. Luulin sen jo kuolleen, mutta kun kippasin vedet pois, se alkoikin mönkiä. Laitoin talouspaperille hunajaa ja kimalaisen siihen viereen kuivumaan ja vein aurinkoon, ja kyllä se siitä hetken päästä oli ainakin hävinnyt. Aika laiha semmonen märkänä on.

Kuulolla

Meinattiin käydä Sinebrychoffin puistossa miittaamassa ihmisiä. Siellä on Atrian Grillaamo -tapahtumakin ja ilmaista makkaraa sekä perunamunakasta... voipi jäädä mulla väliin, en oo kauhee grillimakkaran ystävä. Perunamunakasta en edes tunne. Paitsi omatekemäni. Mutta voi siellä kävästä kokemassa ihmispaljous ja ääniä.

Yksi vielä

No niin, hyvä kun en hävittänyt niitä muurahaisia, ei se kuulemma kannata. Ei ne tuossa kuivakkopenkissä haittaa, mutta kylläkin sellasissa paikoissa, missä kuljetaan ja seisotaan ja ne kiipee jalalle ja puree...

Totesin tänään, että onpa mukavaa, kun koirat ei naura mulle jos vahingossa tulee väärä sana jonkun oikeamman sanan tilalle. Niin, niillehän mie täällä höpötän. Kelles muulle. Ei naura vaikka kuinka änkytän, useimmiten kuuntelee (vaikkei ymmärräkään) eikä ignooraa mua. Reissussa huomasin miten vähän mieskään minua kuuntelee. Sitten monta kertaa meinasin alkaa jostain jutteleen, ja totesin että no ei sitä kuitenkaan kiinnosta, ja olinkin hiljaa. Mun jutut on niin pieniä ja tylsiä.

Olis kutsu rippijuhliinkin viikonloppuna, tekis erakolle hyvää mutta on niin vaivaannuttavaa siellä vieraiden seassa virsiä laulella. Kyseessä on poika, joka on tytöille tuttujen poikien pikkuveli, jonka kanssa ei oikein kenelläkään meistä ole mitään tekemistä. Kutsu tuli kortilla oikein jokaisen etunimen kera, ettei ole epäilystäkään, etteikö meitä kaikkia ole sinne nyt kutsuttu. Pitäskö etsiä joku tekosyy täältä [klik]...

Ei pitäs ylipääätään ajatella, ajattelu tekee mielen murheelliseksi.

Matka ja mehupurkkitalo

Perjantaina sain palkan taannoiselta työviikonlopultani ja kyselin mieheltä, mitä tehdään kun ollaan kaksin ja on luvattu lämmin viikonloppu. Ehdotin vaivihkaa minilomaa Puumalan suunnalla, kun siellä on kaunista ja miehelle löytyis kuvattavia maisemia. No ei se halunnut Puumalaan, mutta ajatus toiseen suuntaan lähtemiselle alkoi itää. Porin ja Reposaaren nurkathan on meille mieluisia, mutta kun sattui juuri Pori Jazz-viikonloppu niin eihän siellä ollut vapaata majoitustilaa. Lisänä vielä tuulivoimaloiden rakentajat.

Merikarvialla sijaitsevassa Mericampingissa oli yksi mökki vapaana, pienin ja lähinnä merta. Ollaan joskus ennenkin siellä käyty perheen kanssa. Yön hinta 25 euroa, mikä kertoikin siitä että mökki oli todella pieni. Olisko ollu vajaat kymmenen neliötä.

Mökki rannalta kuvattuna. On se siellä!

Mutta se oli tosiaan muutaman kymmenen askeleen päässä merestä ja näkymät portailta oli hienot.

Vähän vähemmän puita niin olis ollu vielä hienommat. Mutta sisällä oli kaikki mitä viikonloppuyöpymiseen tarvitsikin:

Jääkaappi, kahvinkeitin, sänky ja pöytä. Kaksi tuolia. Kaappi, jossa oli kyllä jotain muuta tavaraa, esim. ruokailuvälineet joista ei tarvittu kuin lusikkaa kahvin mittaamiseen. Koska eihän tuolla ruokaakaan voinut laittaa tai lämmittää. Toki leirintäalueella olis ollu joku yhteiskeittiö, jos olis ollu itellä kattilat sun muut.

Auringonlasku mökin edessä rannassa, tiirat siellä lenteli ahkeraan. 

Aamulla lähdettiin sit Reposaaren suuntaan, visiteerattiin niissä paikoissa missä yleensä sielläkäydessä, mutta tiivistettiin kaikki yhteen päivään ja kyllähän me mentiin ja ajeltiin sitten melko ahkerasti.

 Mäntykallossa oli hieno vene, joka oli melkein mun kaima :) 

Reposaaren Junnilanlammen (järveksikin kutsuttu) rannalla oleva  Ankkalinna. Junnila on leirikeskus, jonka paikalla aiemmin oli porilaisen apteekkari Robert Junneliuksen kesäpaikka. Vanhat rakennukset on palaneet tai purettu lukuunottamatta tuota Ankkalinnaa, jossa siipikarja talvehti. Varmaan ollu aika ankeaa niillä talvehtiminen. Hienot valurautaiset rappuset meni tuonne "linnanharjalle".

Juu, kiipesin sinne kyllä :) Tuo paikka on suosittu valokuvienottopaikka, varmasti noilla rappusilla on muutamakin hääpari kuvattu. Lauantainakin siellä oli jonkun hääparin kuvaukset.

Kylältä bongasin myös nuokkukarhiaisen, jonka kukat on valtavat! Hieno kasvi. Sitä ei Suomessa esiinny enää muualla kuin Reposaaressa, ja sinnekin se on tullut paarlastikasvina. Luulin, että oon jo Reposaarestakin kaiken nähnyt, mutta niin vain löytyi tuollainen ihan uusi tuttavuus.

Pihlavassa käytiin pizzalla, ja olikin ihan sairaan hyvä pizza ja paljon juustoa siinä! Oon syöny vehnää niin, että maha pömpöttää kuin tiineellä lehmällä. Pakko taas välillä olla ilman. Pihlavassa oli Meri-Porin vahvin mies -kisat.

Saunottiin hienossa puusaunassa lauantai-iltana, ja yöllä oli hieno auringonlasku taas. Tämä kuva mökin pihalta. Taivaan väri vaihtui moneen kertaan. 

Mun taivaan väreihin sointuvaa iltapukueleganssia (taustan pyyhe ei kuulunu siihen sentään, vaikka tyyliin oliskin sopinut :P) olin enempi sirkuspellen näköinen kuin ne sirkuslaiset, jotka siellä harjoitteli. Mutta pääasia, ettei tullu kylmä saunan jälkeen, oli aika raikas tuuli siinä meren äärellä. Hyttysiä ilmaantui vasta lauantai-iltana, muuten saatiin olla ihan rauhassa niiltä. Mikä oli onni, koska mökin ovi oli hieman hatara:

Se tuuli olikin tosi paikallinen, huomasin sunnuntaiaamuna kun lähdettiin. Kävelin koirien kanssa hieman etumatkaa ja mies tuli autolla perästä, ja heti kun olin päässyt rannalta vähän kauemmas, tuli ihan tukala helle. 

Paluumatkalla poikettiin Lankoskella ja Onnenkoskella. Samannäköiset kosket med samannäköiset sillat.

Tänään sitten sataa ja koirat nukkuu reissusta väsyneenä. Itsekin nukuin peräti yhdeksään ja näin unia ihmispaljouksista, pienistä hevosista ja talosta, joka oli rakennettu mehupurkeista.